Part 47

Hän veti housuntaskustaan kokoelman ryppyisiä kirjeitä ja heitti ne pöydälle.

"Tässä on muutamia anomuskirjeitä, joita herrat pastorit y.m. samanlaiset arvoisat olennot ovat lähettäneet minulle saadakseen Westminsterin paikan nyt kun heidän virkaveljensä istuu vankikopissa. Piispahan se määrää tuohon virkaan, mutta he arvelevat, että viranomistajan suositus ehkä... Oi, se on ihanaa karjaa! Kuulkaapa tätä: 'Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne --'"

Ja pilkallisella äänellä sekä tehden valtavia eleitä toisella kädellään lordi luki ääneen kesken kaikkea melua, samppanjapullojen pauketta ja alakerrasta kuuluvaa tanssivien meteliä pappismiehiltä saamansa äitelät kirjeet. Kurjat naiset, naamat maalattuina, kirkuivat naurusta.

Samassa Drake saapui sinne kalpeana ja raivoissaan.

"Halloo, veikko! Sinäkö siellä? Istupa tähän ja juo lasi samppanjaa."

"En siihen pöytään", sanoi Drake, "minä juon mieluummin ystävien parissa."

Lordi Robertin silmät välähtivät, ja hän koetti hymyillä. "Todellako? Minäkin arvelin kuuluvani tuohon valittuun seuraan, poikaseni."

"Kuuluit ennen, mutta minä olen huomannut, että sellainen ystävä, joka ei ole ystävä, on aina pahin vihollinen."

"Mitä tarkoitat?"

"Mitä tämä tarkoittaa?" sanoi Drake heittäen sanomalehden pöydälle.

"No, ja entä sitten?"

"Tämän kirjeen alla on sinun nimimerkkisi, ja kaikki ihmiset sanovat, että sinä olet sen kirjoittanut."

"Sanovatko? Vai sanovat."

"Minä en kysy sinulta, oletko todellakin sen kirjoittanut."

"Mitäpäs semmoista kyselemään, poikaseni."

"Mutta minä vaadin sinua julkisesti peruuttamaan sen, ja paikalla."

"Ja ellen peruuta -- niin mitä sitten?"

"Sitten minä itse kerron yleisölle, että se on valhe -- kurja, halveksittava valhe, ja että sen valheen kirjoittaja on konna."

"Ohoo! Siltäkö nyt kuuluu?" sanoi lordi Robert nousten seisaalleen ikäänkuin puolustautuakseen.

"Niin, siltä juuri nyt kuuluu, lordi Robert Ure, sillä nainen, jota te panettelette tuossa kirjeessä, on yhtä viaton kuin teidän oma vaimonne ja tuhansia kertoja puhtaampi kuin ne, jotka ovat teidän alituisia seuralaisianne."

Lordi Robertin kulmikkaat, rumat kasvot vetäytyivät ilkeään hymyyn. "Viaton!" huusi hän käheästi ja purskahti sitten äänekkääseen nauruun. "Jatka, veikkoseni! On todellakin nautinto kuunnella sinua, rakas poikaseni! Viaton! Oi, taivas! Aivan yhtä viaton kuin kuka muu balettityttö tahansa, joka on rypenyt Lontoon loassa ja jonka sitten eräs suuren suuri narri on poiminut loasta sekä kustantanut toista miestä varten."

"Valehtelija!" huusi Drake, ja nopeasti kuin salama hän iski nyrkkinsä pöydän yli vasten lordi Robertin naamaa. Yhtä nopeasti hän pyyhkäisi pois kaikki tavarat pöydältä hyppäsi lordi Robertin luo ja tarttui hänen kurkkuunsa.

"Peruutatko sen, peruutatko? Peruutatko?"

"En", huusi lordi Robert kiemurrellen Draken kynsissä.

"Tästä saat sitten -- ja tästä -- ja tästä -- sinä kirottu!" huusi Drake iskien iskemistään lordia nyrkillään ja vihdoin heittäen hänet pöydältä pudonneiden pullojen ja lasien sekaan.

Naiset kirkuivat ja koko talo oli kauhuissaan. Mutta Drake astui ulos pitkin askelin ja uhkaavan näköisenä, eikä kukaan yrittänyt häntä estää.

XIII.

Palattuaan kotiinsa Drake tapasi John Stormin salissa odottamassa. Molemmat miehet olivat muuttuneet paljon siitä kun he viimeksi tapasivat toisensa, ja heidän kasvoissaan oli kärsimyksen merkkejä.

"Suokaa anteeksi tämä käyntini", sanoi Storm. "Ensi velvollisuuteni oli tulla teitä kiittämään siitä, mitä olette minulle tehnyt."

"Oh, ei se ole mitään -- ei kerrassaan mitään", sanoi Drake.

"Oli minulla toinenkin asia. Te kai arvaatte sen?"

Drake nyökäytti päätään.

"Hän on hävinnyt, eikä mitään jälkiä ole olemassa."

"Ei mitään!"

"Siis _te_ ette tiedä mitään?"

"En mitään! Entä te?"

"En kerrassaan mitään!"

Drake kumarsi päätään taas. "Minä tiesin, että se oli valhetta, että hän oli seurannut teitä. Minä en ikinä uskonut sitä."

"Kunpa hän olisi sen tehnyt!" sanoi Storm kiihkeästi, ja Drake vavahti, mutta kesti miehekkäästi tuonkin.

"Milloinka hän läksi?"

"Nähtävästi kaksi päivää sitten."

"Onko kukaan etsinyt häntä?"

"_Minä_ olen -- joka paikasta -- kaikkialta, mistä suinkin on voinut hakea. Mutta tämä Lontoo --"

"Niin niin, kyllä tiedän!"

"Kahteen vuorokauteen en ole levännyt hetkeäkään, ja koko viime yön --"

Stormin silmät huomasivat kuinka Draken kasvot värähtelivät. Hän, John Storm, oli istunut levottomana tuolilla, mutta nyt hän nousi seisaalleen.

"Joko aiotte mennä?" sanoi Drake.

"Jo", sanoi Storm. Sitten hän lisäsi vaivoin: "En tiedä tapaammeko enää milloinkaan toisiamme, te ja minä. Kun kuolema murtaa siteet, jotka sitovat ihmisiä --"

"Jumalan tähden, älkää puhuko noin."

"Mutta niin se on, eikö olekin?"

"Taivas tiesi! Totta on, että tuo kirje, jonka hän jätti jälkeensä -- kirje Rosalle... Lapsiraukka! Hän oli sellainen ilon lapsi -- niin loistava, niin säteilevä! Ja kun ajattelen häntä nyt... Minä tein niin väärin -- minä tunkeuduin teidän väliinne. Mutta jos olisin oikein ymmärtänyt --"

Drake vaikeni, ja molemmat miehet katselivat toisiaan silmästä silmään hetkisen ja käänsivät sitten pois päänsä.

"Pelkään, että olen tuominnut teitä hyvin väärin, herra Drake", sanoi Storm.

"Minua?"

"Minä luulin, että piditte häntä leikkikalunanne vain. Mutta ehkä" (hänen äänensä oli sortua), "ehkä tekin rakastitte häntä."

Drake vastasi melkein kuulumattomasti: "Koko sydämestäni, koko sielustani!"

"Siis -- siis me olemme _molemmat_ kadottaneet hänet."

"Molemmat!"

Oli hetken äänettömyys. Sitten molempien miesten kädet yhtyivät puristukseen ja erosivat.

"Minun täytyy mennä", sanoi Storm astuen lattian poikki äärettömän väsyneen näköisenä.

"Mutta minne te menette?"

"En tiedä -- jonnekin -- en minnekään -- se on vallan yhdentekevää nyt."

"Niin --"

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Drake seisoi katuovella, kunnes nuo hitaat, epävarmat askeleet olivat kääntyneet kadunkulmassa ja hävinneet kuulumattomiin.

John Storm oli varma siitä nyt. Johnin häpeän masentamana, hänen lankeemustaan surren ja ehkä myöskin syyttäen itseään osallisuudesta siihen Glory oli syöksynyt surman suuhun.

Omituinen ristiriita! Vaikka hän oli niin äärettömästi vihannut Gloryn elintapaa, katui hän nyt syvästi muistellessaan, että hän kerran oli ollut aikeessa lopettaa tytön elämän. Ja Gloryn iloinen, hilpeä mieli oli himmentynyt Johnin onnettomuuksien tähden! Gloryn hyvä nimi oli tahrautunut siitä, että se oli liitetty Johnin nimeen! Gloryn puhdas sielu oli joutunut vaaraan Johnin synnin ja lankeemuksen tähden!

Mutta nyt oli jo hyvin myöhä, ja hän kysyi itseltään, missä hänen oli nukuttava sinä yönä. Ensin hän muisti entisen asuntonsa kirkon kellarikerroksessa, mutta sitten hän arveli, että veli Antero kaiketi oli mennyt pois sieltä jo ja kaikki seurakunnan asiat oli annettu toisen hoitoon. Koska hän juuri sattui olemaan erään hotellin kohdalla Trafalgar Squarella, meni hän sisään ja kysyi, oliko siellä yösijaa.

"Tietysti, herra pastori", sanoi palvelija hyvin kohteliaasti.

"Saanko jotain syötävää myöskin?"

"Kahvilahuone on vasemmalla, herra pastori. Tulevatko matkatavaranne myöhemmin?"

"Minulla ei ole mitään matkatavaroita tänä iltana", vastasi John Storm ja huomasi samassa, että palvelija katsoi häneen epäluuloisesti.

Kahvilahuone oli tyhjä ja ainoastaan puoleksi valaistu, sillä päivällinen oli jo aikoja sitten syöty ja päivän askareet tehty. John istui pöydän ääressä syöden, katse maahan luotuna ja tuskin tietäen, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta sitten hän älysi, että ihmisiä tuli vähän väliä aukaisemaan ovea ja katsomaan häntä, ja sitten he kuiskailivat keskenään ja poistuivat. Vihdoin tuli palvelija hänen luokseen oudon ja epävarman näköisenä.

"Anteeksi, herra, mutta oletteko isä Storm?"

John nyökkäsi päätään.

"Silloin minun täytyy ikäväkseni ilmoittaa teille, ettemme voi antaa teille yösijaa, emme uskalla -- meidän täytyy pyytää teitä siirtymään muualle."

John nousi sanomatta sanaakaan, maksoi laskunsa ja poistui.

Mutta minne hän nyt menee? Missä hänet otettaisiin vastaan? Jos häneltä kiellettiin asunto jossain Lontoon hotellissa, niin kaikki muut hotellit tekevät samoin. Silloin hän muisti yömajan, jonka hän itse oli perustanut köyhille. Tuo hetki oli äärettömän nöyryyttävä. Mutta mitäpä siitä! Hän joisi Jumalan vihan maljan loppuun asti.

Parlamenttirakennuksesta kimalteli valkea, ja Johnin kulkiessa Palace Yardin kulman ohi astui kaksi piispaa hänen edellään puhellen hartaasti.

"Valtio ja kirkko ovat kuin ruumis ja sielu", sanoi toinen, "ja niiden erottaminen toisistaan olisi kuolinisku molemmille."

"Niin olisikin", sanoi toinen, "ja siitä syystä meidän täytyy taistella kirkon ajallisen omaisuuden puolesta aivan samoin kuin sen henkistenkin oikeuksien puolesta, ja nuo papinpalkkoja koskevat lakiehdotukset --"

Oltiin juuri aikeessa sulkea yömaja, ja Jupe oli paraikaa sammuttamassa oven yläpuolella palavaa lamppua, kun John astui hänen luokseen.

"Kuka siellä?" sanoi Jupe pimeässä.

"Ettekö tunne minua, Jupe?" sanoi John.

"Isä John Storm!" huudahti mies, ääni vavisten pelosta.

"Minä tarvitsisin yösijaa, Jupe. Voitteko sijoittaa minut jonnekin?"

"Teidätkö, herra pastori?"

Miesraukka horjui aivan, ja pitkä keppi hänen kädessään huojui kuin ruoko. Sitten hän alkoi änkyttää jotain piispasta ja arkkidiakonista sekä uusista käskyistä ja ohjesäännöistä, joita hänelle oli annettu. Yömaja oli nyt toisten käskijäin hallussa, ja hän oli --

"Mutta perhanaa minä kaikesta", sanoi hän äkkiä keskeyttäen selityksensä ja polkien jalkaa sekä huojutellen päätään oikealle ja vasemmalle, aivan kuin mies, joka on tehnyt lujan päätöksen. "Minä lasken teidät sisään, herra pastori, ja välitän viisi siitä, mitä he sanovat!"

Se oli kaikkein karvain pala, mutta John nieli senkin ja astui sisään. Hän kuuli samassa jonkinmoista melua naapurikadulta, miesten ja naisten huutoja ja koirien haukuntaa.

Kaikki peitteet olivat jo jaetut loppuun ja miehet kiipeilivät juuri paraillaan vuoteisiinsa. Päähuoneen yhteydessä oli pieni, häkintapaan rakennettu, katon rajassa riippuva komero, jonka etuseinä oli lasinen ja jonne noustiin rautaisia kiertoportaita myöten. Siellä oli hoitajan oma makuusija, ja Jupe laitteli sitä juuri kuntoon Johnille tämän istuessa odottamassa murtuneen ja nöyryytetyn näköisenä, kun melu kadulla alkoi lähetä ennättäen vihdoin juuri tämän talon edustalle.

"Mitä tuo on?" kysyivät miehet toisiltaan kohottaen päätään, ja Jupe astui ovelle katsomaan. Hän palasi kalman kalpeana, otsa hiessä ja koko ruumis vavisten.

"Jumalan nimessä, isä, lähtekää heti tästä talosta", kuiskasi hän liikutuksen valtaamana. "Ulkona on väkijoukko, joka repii maahan koko talon, jos annan teidän viipyä täällä."

Huoneessa oli hetken äänettömyys, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin kirkumista kadulta. Sitten John virkkoi huoahtaen ja alistuvan näköisenä:

"Hyvä on, avaa siis ovi minulle", ja hän kääntyi ovelle päin.

"Ei sitä tietä -- tänne", huudahti Jupe, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he astuivat rakennuksen takana olevalle pimeälle, ahtaalle kujalle. "Kääntykää vasemmalle, isä, kun olette tullut kujan päähän! Muistakaa nyt, vasemmalle!"

Mutta John oli tuskin kuullutkaan noita sanoja. Hänen mielensä oli vihdoinkin aivan masennuksissa. Hän huomasi kuinka alhaista ja kiittämätöntä tuo kansa oli, jonka pelastamiseksi, kohottamiseksi, tukemiseksi ja auttamiseksi hän oli voimansa uhrannut, ja hän katui, että hän ikinä oli toivonut ja pyrkinyt, kun kaikki nyt oli näin kurjasti loppunut.

"Oi, Jumalani, Jumalani! Miksi minut ylenannoit?"

Niin, niin nyt oli käynyt! Ei ainoastaan tuo kurja, hurja joukko, tuo typerä, kiittämätön ihmiskunta ollut häntä ylenantanut, vaan Jumala itse! Jumala käytti toisen ihmisen tietämättömyyttä, toisen katumusta, toisen vihaa ja toisen ilkeyttä johtaessaan omaan päämääräänsä. Ja Jumala oli hänet hylännyt, ei kuullut hänen rukouksiaan eikä hänen katumustaan, riisti häneltä ystävät ja rakkauden, ja heitti hänet ulos ihmisten yhteydestä!

No niin! Olkoon siis sillä tavalla! Mitä hänen oli tehtävä? Hän menee takaisin vankilaan ja sanoo: "Ottakaa minut tänne takaisin -- minulla ei ole muuta sijaa maailmassa. Minä olen yksin, ja sydämeni on kuollut!"

Hän oli nyt saapunut kujan päähän ja unohtaen Jupen varoituksen nähdessään kirkkaasti valaistun kadun hän kääntyi oikealle ja kulki rohkeasti katua pitkin. Se oli Old Pye katu, ja hän oli juuri saapunut Brown's Squaren kulmaan, kun hän aivan kuin heräten taas tuntoihinsa kuuli kovaa koiran haukuntaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli koira hänen jalkainsa juuressa hyppien hänen ympärillään hurjana ilosta, koettaen nuolla hänen kasvojaan ja vähänväliä ulvoen sekä osoittaen mitä hellintä, uskollisinta, säälittävintä rakkautta.

Se oli hänen oma koiransa, verikoira Don.

Hänen raskaat ajatuksensa haihtuivat, kun hän näki tuon ainoan uskollisen ystävänsä, ja hän kumartui hyväilemään tuota suurta elukkaa, vetämään sitä korvista ja silittämään sen poimuista, komeaa otsaa, mutta samassa hän kuuli kimeän huudon ja kohotti siitä syystä päätään.

"Se on hän!" sanoi joku, ja sitten hän huomasi, että joukko ilkeännäköisiä miehiä kokoontui hänen ympärilleen. Hän tunsi heidät heti. Siellä oli naarmuotsainen ravintoloitsija Sharkey, joka oli kärsinyt rangaistuksensa ja päässyt vankilasta, sekä Pincher ja Hawkins, jotka saivat olla vapaina takuuta vastaan. He olivat kaikki ryyppäilleet. Ravintoloitsija, jolla oli kädessä keppi, oli juovuksissa, ja lakaisija hoiperteli kainalosauvojen nojassa.

Nyt seurasi inhoittava kohtaus. Nuo neljä miestä alkoivat ivata John Stormia ottaen pois lakit päästään ja kumartaen syvään pilkallisen kunnioittavasti. "Teidän ylhäisyytennekö täällä?" sanoi yksi heistä. "Herra pastori ja lordi, tehkää hyvin!" huusi toinen.

"Jättäkää minut, Jumalan tähden jättäkää minut!" huudahti John.

Mutta heidän pilkkansa kävi yhä uhkaavammaksi. "Kuinkas maailmanlopun käy, isä?" -- "Ettekö te yllyttänyt minua pienen liikkeeni myyntiin?" -- "Ja ettekö te sanonut parantaneenne minut? Katsokaapa nyt missä tilassa minä olen!"

"Voi, lopettakaa, lopettakaa jo!" huusi John kiiruhtaen pois.

He seurasivat häntä ja rupesivat häntä tyrkkimään. Silloin hän seisahtui ja huusi tuskaisasti: "Tahdotteko herättää pahanhengen minussa? Menkää kotiinne -- menkää kotiinne!"

Mutta he nauroivat vain ja jatkoivat kiusantekoaan. Johnin hattu putosi, ja hän koetti kädellään siepata sen kiinni ja tuli silloin erehdyksessä satuttaneeksi erästä miestä kasvoihin.

"Vai lyötte te vaivaista!" kirkui ravintoloitsija ja iski kepillään kovasti Johnia hartioihin. Samassa silmänräpäyksessä verikoira hyppäsi miehen niskaan kaataen hänet maahan, jossa hän sitten makasi huutaen. Lakaisija nosti kainalosauvansa ja koetti sillä mukuroida koiran päätä.

"Lakkaa, mies! Lakkaa! Don! Don!"

Mutta koira ei päästänyt saalistaan, ja lakaisija löi sitä yhä edelleen kainalosauvallaan, kunnes Pincher, joka oli juossut toiselle puolen katua, palasi veitsi kädessä ja iski sen syvälle koiran niskaan. Vingahtaen kerran ja ulvoen sitten surkeasti päästi koira saaliinsa ja kaatui kadulle. Ravintoloitsija nousi ylös.

Se oli lopun alkua. John Storm näki koiransa kuolonkamppauksessa, ja kaikki pahat henget hänen sydämessään karkasivat esiin ja valtasivat hänet. Kadunkulmassa oli puoti, jonka edustalle oli asetettu muutamia raskaita tuoleja. John tarttui yhteen tuoliin ja heilutti sitä päänsä yli kuin leikkikalua. Miehiä kaatui joka puolella.

Väkeä kertyi kadulle joka taholta, joka pihasta, joka käytävältä huutaen: "Hullu mies!" -- "Poliisi!" -- "Ottakaa kiinni!" -- "Hän tappaa!" -- "Lyökää häntä!"

John Stormkin huusi minkä jaksoi, kunnes hän äkkiä tunsi kovaa, pistävää tuskaa, vaikkei hän voinut tarkoin sanoa missä kohden ruumista. Sitten hän tunsi nousevansa ylöspäin, ylöspäin -- kuin hän olisi joutunut junaan, joka kulki tunnelissa, ja konduktöörit huusivat -- siellä oli vuoroin kuuma, vuoroin kylmä, ja hän leijaili jonnekin -- sitten hän näki Gloryn -- Glory sanoi jotain -- ja sitten hän avasi silmänsä -- kaikki oli pimeää, ja muutamat naiset puhelivat kiihkeästi hänen ympärillään.

"Kuka se on?"

"Se on isä Storm. Nuo pedot, konnat! Ja koiraraukkakin!"

"Voi, voi, voi! Missä on poliisi? Mitä meidän tulee tehdä, Aggie?"

"Me viemme hänet minun huoneeseeni."

Sitten John kuuli Westminsterin kellon lyövän kaksitoista, ja sitten... Matka oli niin pitkä, pitkä, eikä tunnelista tuntunut tulevan loppua.

XIV.

Puoli tuntia sen jälkeen joku jyskytti lujasti orpokodin ovelle, kuten köyhien on tapana koputtaa. Ikkuna avattiin, ja vapiseva ääni kadulla huusi:

"Glory! Neiti Gloria!"

Se oli Agatha Jones. Glory juoksi alas ja tapasi Aggien kovassa mielenliikutuksessa. Vilkaistuaan kerran hänen kasvoihinsa kynttilän himmeässä valossa tiesi Glory jo, mitä oli tapahtunut.

"Olette löytäneet hänet?"

"Olemme. Hän on haavoittunut -- hän on --"

"Tyynny, lapsi; kerro minulle kaikki", sanoi Glory, ja Aggie kertoi asiansa.

Isä Stormin lähdettyä Hollowaysta oli neljä miestä verikoiran avulla hakenut häntä ja vihdoin löytänytkin. Joukkio oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja lyönyt sekä haavoittanut häntä. Hän makasi nyt Aggien huoneessa. Oli ollut mahdotonta viedä häntä muuanne. Kaikki miehet olivat näet juosseet pakoon nähdessään hänen kaatuvan, eivätkä naiset uskaltaneet ottaa häntä kotiinsa. Poliisi oli vihdoinkin saapunut, ja nyt oli lähetetty noutamaan lääkäriä. Rouva Pincher oli isä Stormin luona, ja koiraraukka oli kuollut.

Glory puristi kädellään rintaansa Aggien kertoessa. "Minä tulen kanssasi", sanoi hän. "Kerroitko hänelle, että minä olen täällä? Käskikö hän sinun tulla minua noutamaan?"

"Hän ei ole puhunut mitään", sanoi Aggie.

"Onko hän tiedotonna?"

"On."

"Minä lähden heti kanssasi."

Kiiruhtaen kadun poikki Gloryn rinnalla pyyteli Aggie uudelleen anteeksi huoneensa kehnoutta. "Minä en enää elä sellaista elämää, ymmärrättehän", sanoi hän. "Te ehkä kummeksitte sitä, mutta, näettekö, pikku poikani eläessä ei mikään mahti maailmassa olisi voinut pakottaa minua rupeamaan katutytöksi -- en voinut. Ja kun hänen isäraukkansa kuoli viime viikolla --"

Vuokrakasarmin portaat olivat täpösen täynnä naisia. He olivat ryhmittyneet yhteen kuin lampaat myrskyssä. Ei ainoatakaan miestä näkynyt, ellemme ota lukuun erästä juopunutta merimiestä, joka kömpi alas yläkerrasta laulellen ja viheltäen. Naiset pyysivät häntä vaikenemaan. Eikö hänellä ollut mitään ihmistunteita?

"Tohtori on täällä, sisar", sanoi eräs nainen, joka seisoi Aggien huoneen ovella. Sitten Glory astui sisään.

Tuossa kurjassa, epäjärjestyksessä olevassa huoneessa paloi pienoinen lamppu, josta levisi hiukan valoa jättäen kumminkin suurimman osan huonetta varjoon. John makasi vuoteella mutisten epäselviä sanoja. Hänen takkinsa ja liivinsä oli riisuttu pois, ja paidan kaulus oli auki. Hänen korkea otsansa oli lumivalkea, mutta poskipäillä hehkui kuumeen puna. Toinen käsivarsi riippui alas sängynlaidalta. Glory tarttui siihen ja piti siitä kiinni. Tytön suuret silmät olivat kosteat, mutta hän ei itkenyt, ei myöskään puhunut eikä liikahtanut. Tohtori pesi takaraivossa olevan haavan ja nyökkäsi päätään nähdessään Gloryn tulevan sisään. Vuoteen toisella puolella seisoi vanhanpuoleinen, leskenmyssyyn puettu nainen pyyhkien silmiään esiliinaansa.

Tohtorin mennessä pois Glory seurasi häntä ovelle.

"Onko hän vaarallisesti haavoittunut, herra tohtori?"

"Hyvin vaarallisesti." Tohtori oli nuori mies, nopea, suorapuheinen ja jyrkkä.

"Ei sentään hengenvaarall--"

"On. Nuo konnat ovat tehneet lopun hänestä, hoitajatar, vaikka parasta lienee, että ette virka siitä hänen ystävilleen."

"Ei -- siis -- ole mitään -- toivoa?"

"Ei toivon kipinääkään. Voittehan kumminkin ehkä hankkia selkoa hänen ystävistään ja ilmoittaa heille hänen tilastaan. Minä tulen taas aamulla. Hyvää yötä!"

Glory hoiperteli takaisin huoneeseen käsi puserrettuna vasten rintaa, ja nuori tohtori, joka juoksi alas portaita astuen kaksi porrasta kerrallaan, kohtasi poliisin ja sanomalehtimiehen, jotka juuri olivat tulossa sinne. "Ikävällä asialla, eikö niin?" -- "Niinpä kyllä, tällaisissa asioissa ei ole syyllistä helppo keksiä!" -- "Surkeata se on joka tapauksessa!" -- "Hyvin surkeata!"

Lyhyt, yö tuntui kestävän loppumattomiin. Aamun sarastaessa oli tuosta ilottomasta majasta poistettu kaikki roskat -- kuihtuneet ruusut, sikarinpätkät, ryysyt y.m. Noin kello kahdeksan tienoissa Glory kiiruhti takaisin orpokotiin jättäen Aggien ja rouva Pincherin sairasta hoitamaan. John oli mutissut itsekseen koko yön, mutta ei ollut kertaakaan liikahtanut, ja yhä vielä hän oli tiedotonna.

"Hyvää huomenta, sisar!"

"Hyvää huomenta, lapset!"

Nuo pikku olennot odottelivat aamiaistaan, kasvot unen jälkeen raittiina ja kirkkaina. Kun ateria oli syöty, sähkötti Glory rouva Callenderille ja johtajaisälle luostariin, puki sitten hatun ja päällystakin ylleen ja läksi Downingkadulle päin.

Pääministeri oli pitänyt aikaisen ministerineuvottelun sinä aamuna. Muut ministerit huomasivat, että hän näytti alakuloiselta ja miettivältä. Kun päivän kysymykset oli ratkaistu, nousi hän väsyneesti seisomaan ja lausui:

"Hyvät herrat ja lordit! Minulla on jo kauan ollut teille sanottavaa -- sangen tärkeää sanottavaa -- ja minä tunnen, että minun pitää sanoa se nyt. Me olemme koettaneet parastamme aikaansaadaksemme kirkkoa koskevan lainsäädännön avulla todella hyödyllisen ja elävän yhteyden kirkon ja valtion väliseen suhteeseen. Mutta kuta kauemmin elän, sitä selvemmin käsitän, että tuo suhde itse on väärä, vahingollinen, jopa vaarallinenkin molemmille. Historia ja kokemus ei tietääkseni voi tarjota ainoatakaan todistetta siitä että kirkon ja valtion liitto olisi ollut johtamatta tapainturmelukseen ja jumalattomuuteen. Pyrkimys tämän yhteyden ylläpitämiseen on luonut ilmeistä vilppiä pyhään asiaan, tehden juhlamenot hengettömiksi ja asettanut vakavan jumalanpalveluksen sijaan sen räikeän irvikuvan. Puhuakseni omasta kirkostamme en tahdo salata uskoani, että ellei sen piirissä aina olisi ollut muutamia hyviä ja uskollisia miehiä, ei se olisi voinut sortumatta kestää tuota ilmeistä välinpitämättömyyttä todellisen kristinuskon syvimmistä periaatteista. Sen epikurolaisuus, sen huolenpito kukkarosta, sen taipumus pitää virkamiestä tärkeämpänä kuin apostolia -- nuo kaikki ovat rikkaruohoja, joita valtion ja kirkon välinen yhteys kasvattaa. Ja kun ajattelen kaikkia kirkon omassa hallinnossa vallitsevia säännöttömyyksiä ja epäkohtia, sen lukemattomia köyhiä pappeja ja sen valtiaita ja ruhtinaita; ja ennen kaikkea, kun muistaen sen apostoliset vaatimukset otan huomioon, että se, joka haluaa elää kirkossa apostolien vilpitöntä elämää, joutuu helposti marttyyriksi, kuten kaikki uudistusten puuhaajat kirkossa -- en voi muuta luulla kuin että moni kirkonmies iloitsisi päästessään vapaaksi monenlaisiin viettelyksiin johtavasta kirkon ja valtion välisestä yhteydestä, jota hän pitää vahingollisena ja sietämättömänä, ja saadessaan antaa keisarille, mitkä keisarin ovat, ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat. Miten lieneekin, täytyy minun nyt ilmoittaa teille, että koska tunnen tuon kysymyksen muita tärkeämmäksi, mutta samalla tiedän, etten minä, vaikka saisinkin vielä elää muutamia vuosia, ehtisi saattaa sitä onnelliseen päätökseen, olen päättänyt luopua toimestani. Joku nuorempi valtiomies on saava arvokkaan tehtävän työskentelystä hengellisen ja maallisen vallan erottamiseksi tosi uskonnon ja tosi sivistyksen edun nimessä. Jumala suokoon, että hän olisi oikea kristitty, ja Jumala häntä johtakoon ja siunatkoon!"

Ministeristö erosi osoittaen monin erikoisin tavoin kiintymystään vanhaa johtajaansa kohtaan, ja monta pyyntöä lausuttiin, että hän "harkitsisi vielä kerran" ennenkuin panee tuumansa täytäntöön. Mutta jokainen tiesi, ettei hänen suunnittelemansa yritys ollut toteutettavissa, ja kaikki ymmärsivät, että pääministerin vaikuttimena oli se surullinen tapahtuma, josta tämänaamuiset sanomalehdet olivat laajasti kertoneet.