Part 46

"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi Glory.

"Pitipä tuosta miehestä tai ei, on vaikea asettaa hänen kohtaloansa yhteen laupiaan kaitselmuksen kanssa."

"Vaikeatako? Mahdotonta, tarkoitat!"

"Glory!"

"Oh, minä tietysti olen pakana ja olen aina ollut pakana, mutta minä en voi uskoa semmoiseen jumalaan, joka ei mitään tee -- en tahdo, en tahdo!"

"Mutta emmehän me vielä tiedä mitään lopusta. Ristiä seuraa ylösnousemus, kuten uskovaiset sanovat, ja kuka tietää vaikka kaikesta tästä --"

"Kuinka hänen kirkkonsa käy?"

"Oh, kyllä sillä on ottajia, ja jos vaan herttainen arkkidiakoni... Ah, mutta hänellä on nyt täysi työ rouva Macraessa, miesraukalla! Rouva Macrae on joutunut aivan rappiolle viimeinkin ja piileskelee nyt jossakin maatalossa, jossa hän saa rauhassa juoda itsensä kuoliaaksi herättämättä kenenkään huomiota. Mutta arkkidiakoni ja lordi Robert ovat keksineet hänen piilopaikkansa ja leijailevat nyt hänen ympärillään kuin haukat, jotka odottavat haaskaa."

"Entäs orpokoti?"

"Ah, se on vallan toinen asia, hyvä Glory. Siitä on menoja vain eikä mitään tuloja. Ei sitä kukaan taida rientää anastamaan haltuunsa."

"Oi hyvä Jumala, tätä maailmaa!" huudahti Glory.

Puolisen jälkeen Glory läksi Westminsteriin hakemaan orpokotia. Se oli kirkkopuiston kulmassa. Ovi oli lukossa, ja alakerran ikkunoiden edessä oli luukut. Monien mutkien ja vaikeuksien perästä hän sai tavata sen henkilön, jonka hoidossa koti nyt oli. Se oli vanhanpuoleinen rouva, jolla oli yllään musta silkkipuku ja jonka tukka oli lumivalkea.

"Minä en ole johtajatar, neitiseni", sanoi hän. "Johtajatar pötki pakoon kuten nuo muutkin hienosukuiset sisaret, sillä he otaksuivat, että roskaväki hyökkäisi tämänkin talon kimppuun."

"Sittenpä minä tiedän kuka _te_ olette. Te olette rouva Callender", sanoi Glory.

"Jane Callender minä olen, nuori neitiseni. Ja kuka te itse olette?"

"Minä olen Johnin ystävä, ja minä tahtoisin tietää voisinko jollakin tavoin --"

"Ettehän vain liene se tyttö itse? Sehän te olette! Näenhän minä, että te juuri olette se. Suudelkaa toki minua -- vielä kerran tyttöseni! Voi, voi, hyvä neiti! Näinkö meidän piti tavata toisemme! Minusta tuntuu aivan kuin ojentaisimme kättä toisillemme poikaparan haudan yli."

Sitten he itkivät sylitysten ja tyyntyivät kumpikin.

"Entä lapset", sanoi Glory. "Kuka niitä hoitaa, kun johtajatar ja sisaret ovat paenneet?"

"Ei kukaan muu kuin minä vain ja lapset itse ja tyttö, joka avasi teille oven. Mutta tulkaa nyt katsomaan niitä."

Makuuhuone oli yläkerrassa. Rouva Callender avasi oven hiljaa, ja Glory astui suureen, pimeään huoneeseen, jossa viisikymmentä lasta nukkui. Ei kuulunut muuta kuin heidän hengityksensä, joka tuntui vienon tuulen henkäyksen tavoin täyttävän ilman. Oli kovin vaikeata katsella heitä, kun muisti, että heidän ainoa maallinen isänsä nyt oli vankikopissa. Sydän pakahtumaisillaan ja itku kurkussa palasivat molemmat naiset alakerran huoneisiin.

Kirkkopuistossa oli tähän saakka näkynyt ihmisiä ainoastaan siellä täällä ovissa ja kadunkulmissa, mutta nyt se alkoi tulla meluavaa joukkoa täyteen. Sieltä kuului rivoja leikkipuheita "munkeista", "hänen kunnia-arvoisuudestaan herra lordista" ja "jumaluustieteen tohtoreista". Pieni liuta oli eronnut isosta joukosta ja koetti paraikaa heittää pitkää nuoraa lasson tapaan Neitsyt Maarian kuvan ympäri, joka oli muurin syvennyksessä porttikäytävän vieressä. He saivat vihdoin kuvan romahtamaan alas ja kirkuivat ilosta. Kun poliisi sitten ahdisteli heitä, heittivät he kivillä rikki kirkon ikkunat.

Gloryn teki taas mieli itse syöksyä tuon kurjan roskajoukon keskelle, mutta hän vain vaipui polvilleen ikkunan luo rouva Callenderin kanssa ja katseli noita alhaalla näkyviä lukemattomia kasvoja ja heidän pahoja silmäyksiään sekä suun ympärillä näkyvää julmaa ilmettä.

"Voi, voi, kun täytyy olla vain nainen!" mutisi hän.

"Jaa-ah tyttöseni, kyllä moni meistä on sillä tavalla huokaillut", sanoi rouva Callender.

Glory ei virkkanut muuta heidän ollessaan polvillaan ikkunan luona ja puristaessaan toistensa käsiä, mutta kyyneleet, joita avuttomuuden tunne oli nostanut hänen silmiinsä, kuivuivat, ja niitten sijaan ilmestyi suuren päätöksen loiste. Hän tiesi hetkensä tulleen vihdoinkin -- hän tiesi, että tämä ennusti loppua.

Teatterit tyhjenivät juuri, ja vaunuja vyöryi pitkin Strandia. Glory näki oman nimensä omnibussissa ja kuvansa uutisrakennusten ympärillä olevissa aitauksissa ja tunsi pistävää tuskaa. Mutta hän oli nyt kuumeentapaisessa kiihkossa ja tuska haihtui pian.

Saapuessaan kotiin hän sai taas kirjeen Drakelta. Se sisälsi:

"Minä ymmärrän, rakas Glory, vallan hyvin, kuinka täysi oikeus teillä on vaieta kokonaan. Mutta näyttääkseni teille, kuinka syvästi minä kadun, koetan tehdä kaiken voitavani silloisen käytökseni hyvittämiseksi, se kun oli todellakin omiaan loukkaamaan ja kiusaamaan teitä. Te saatatte minut ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, jos suostutte rupeamaan vaimokseni. Me olisimme ystäviä, Glory, samalla kertaa kuin rakastaisimme toisiamme, ja kun tämä aika on kuuluisa etevistä ja ihanista naisista, olisi minun suuri ylpeyteni se, että minun vaimoni ennen kaikkea on nerokas nainen. Ei mikään saisi häiritä teidän kykynne kehitystä, ja jos seuraelämän velvollisuudet joutuisivat ristiriitaan sen kanssa, saisivat ne, ettekä te, kärsiä. Muutoin en voi tarjota teille muuta kuin -- siitä minun on kiittäminen hyvää isääni -- ne edut, joita rikkaus tuottaa. Mutta kaikkia niitä iloja, joita sen avulla saattaa hankkia, voitte nauttia täysin määrin, ja jos haluatte työskennellä hyväntekeväisyysyrityksissä, on teillä siihen erinomainen tilaisuus. Tämän lisäksi voin ainoastaan tarjota teille koko sydämeni kiintymyksen ja hellyyden, ja jään levottomana odottamaan vastaustanne."

Gloryn lukiessa kirjettä vavahtelivat hänen silmäluomensa omituisesti, mutta hän pani sen pois tyynesti. Tuohon kirjeeseen oli kuitenkin vaikea vastata, ja hän koetti useampaan kertaan jotain kirjoittaa, mutta ei ollut tyytyväinen mihinkään. Vastaukseen tuli aina jotain teennäistä, joka teki hänet levottomaksi ja hävetti.

"Muistaessani, kuinka hyvä te olette ollut minulle alusta alkaen, voisin itkeä, kun minun täytyy teille näin vastata. Mutta minä en voi sille mitään -- ei, en voi! Älkää pitäkö minua kiittämättömänä ja älkää luulko, että olen mistään loukkaantunut. Minä vaan en voi täyttää pyyntöänne -- se on ihan, ihan mahdotonta. Voi, jos te tietäisitte, mitä minulle merkitsee se, että minun täytyy luopua kaikesta elämänilosta ja riistää kaikki nämä ruusut hiuksistani, niin uskoisitte varmaan, että minä vihdoin viimeinkin kuuntelen korkeampaa käskyä enkä vain maallisen arvon ja suuruuden houkuttelua. Niin on nyt laita. Nainen leikkiköön sydämensä kanssa niin kauan kuin se, jota hän rakastaa, on onnellinen ja tyytyväinen, mutta jos mies, jota hän rakastaa, joutuu julman maailman poljettavaksi, silloin ei enää leikki suju... Niin, minun täytyy mennä _hänen_ luokseen, jos minnekään menen. Paitsi sitä te voitte kyllä tulla toimeen ilman minua, mutta hän ei voi. Jos te olisitte nainen, voisitte ymmärtää kaiken tämän. Mutta olettehan te niin jalo ja uskollinen ja tosi, ja kun katson teidän kirjettänne sekä muistan, kuinka usein te olette puolustanut sortunutta miestä, värähtelee sydämeni ja silmäni käyvät himmeiksi kyynelistä, ja minä ymmärrän millainen englantilainen _gentleman_ on."

* * * * *

Kirjoitettuaan tämän kirjeen Glory meni makuuhuoneeseensa ja puuhaili siellä tunnin verran laitellen kääröihin vaatteita ja koristeita sekä kirjoittaen kääröihin osoitteita. Yksinkertaisemmat puvut hän osoitti Anna-tädille, erään turkkiviitan täti Rakelille, oopperatakin Rosalle ja koko joukon alusvaatteita Liisalle. Kaikki jalokivet ja melkein kaikki hopeakoristeet toalettipöydältä hän asetti yhteen kääröön, jonka osoitteessa oli kaikkien noiden tavarain antajan nimi -- Sir Francis Drake.

St. Clement of the Danesin kello löi juuri kaksitoista, kun tuo kaikki oli lopetettu ja Glory seisahtui hetkiseksi kysyen itseltään: "Olenko unohtanut mitään?" Samassa kuului tohvelien sipsutusta portailla ja joku koputti ovelle.

"Minä tässä vain olen, neiti. Enkö voi palvella teitä millään?"

Glory avasi oven ja näki Liisan puoleksi puettuna ja silmät itkusta punaisina.

"Et, Liisa, kiitos, kiitos vain! Mutta miksi sinä et nuku?"

"En voinut nukkua, neiti, vaikka mikä olisi ollut", sanoi Liisa. Ja sitten hän lisäsi katsellen huoneeseen: "Mutta aiotteko matkustaa jonnekin, neiti Gloria?"

"Ehkä."

"Sitä minä arvelinkin -- kuulin sinne alas, kuinka te puuhasitte."

"En lähde kauas -- vähän matkan päähän vain. Mutta mene nyt nukkumaan. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, neiti". Ja Liisa läksi viivytellen alakertaan.

Noin puoli tuntia sen jälkeen Glory kuuli Rosan tulevan toimistosta ja menevän yläkertaan makuuhuoneeseensa. "Uskollinen, epäitsekäs olento!" ajatteli Glory, ja sitten hän aloitti kirjoittaa vielä toista kirjettä:

"Rakas Rosa! -- Minä aion jättää sinut, en voi sille mitään -- minun täytyy. Etkö muista minun usein sanoneen, että jos kerran löytäisin miehen, joka voisi uhrata koko maailman minun tähteni, niin jättäisin kaikki ja seuraisin häntä? Minä olen löytänyt hänet, rakas ystävä, eikä hän ole ainoastaan uhrannut koko maailmaa minun tähteni, vaan hän on polkenut itse taivaankin jalkoihinsa. Minä en voi mennä hänen luokseen nyt -- oi jospa voisinkin! -- mutta minä en liioin voi jatkaa nykyistä elämääni. Siis minä jätän kaikki aivan kuten uhkasinkin -- tuon ihanan ja julman maailman, kauniin ja vaivaloisen taiteen, vieläpä 'teatterien kättentaputukset'. Sinä sanot kaiketi minua aasiksi, ja ehkäpä olenkin, mutta silloin varmaankin polveudun Bileamin vanhasta ystävästä, joka tiesi, mitä tietä hänen oli kulkeminen.

Anna anteeksi, että menen sanomatta jäähyväisiä. Minulla on kylläksi työtä omissa epäilyksissäni, en uskalla niitä lisätä sinun rakkailla houkutteluillasi. Ja anna anteeksi, etten kerro sinulle, minne menen ja mitä aion. Sinulta kysellään ja tutkistellaan ja minä pelkään yhtä paljon, että entinen elämäni taas voisi niellä minut, kuin entinen tyhmyriraukka, joka luuli olevansa ohranjyvä ja juoksi pakoon kuin vimmattu aina kun näki kukon tai kanan lähestyvän. Kiitos sinulle, rakas ystävä, että otit minut luoksesi suloiseen kotiisi! Kiitos kaikista hauskoista hetkistä ja kaikista yhteisistä iloisista muistoista! Siellä, minne nyt aion mennä, ei ole niin paljon mukavuuksia, eikä jalkani ehkä astu yhtä nopeasti pahuuden tielle, mutta silloinhan säästyvät ainakin jalkineet.

Hyvästi, sinä uskollinen, uhrautuva, hellä ystävä! Jumala palkitsee sinut vielä, ja kunnon mies, joka on ajanut takaa virvatulta, on kerran huomaava, että kointähti on koko ajan tuikkinut hänen vieressään. Huomenna lähtiessäni täältä tiedän varmaan, että tahtoisin juosta luoksesi suutelemaan sinua, kun nukut vuoteessasi, mutta sitä en saa tehdä -- nuo sinun huoneeseesi vievät pienet matoilla peitetyt portaat olisivat minulle tienä erääseen toiseen ja huonompaan paikkaan, sellaisena tienä, joka on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta voi millainen hupakko minä olen! Minun sydämeni murtuu, kun näin teen vielä vaikeammaksi heikot aikomukseni. -- Sinun vanha asuintoverisi (tämän jälkeen et kuule enää mitään hänestä.)

Glory."

Seuraavana aamuna heti päivän koittaessa hän nousi ja veti pienen kirstun sänkynsä alta. Se oli sama kirstu, jossa hän oli tuonut kaikki tavaransa Lontooseen, tullessaan sinne ensi kerran kodistaan saarelta. Hän otti sieltä yksinkertaisen harmaan puvun -- saman puvun, jonka hän oli ostanut ulkoilmapuvukseen ollessaan sairaanhoitajattarena. Puettuaan sen ylleen hän katsahti peiliin. Tuo yksinkertainen harmaa olento, niin erilainen kuin edellisen illan Glory, sai aikaan pienen piston hänen sydämessään, ja hän huokasi kerran.

"Mutta tämä se kumminkin on oikea Glory", ajatteli hän. "Tämä on minun isoisäni lapsenlapsi ja isäni tytär eikä tuo haavenainen, joka on jo niin kauan Lontoossa teeskennellyt." Mutta tuo ajatus ei häntä paljoa lohduttanut, ja polttavia kyyneleitä alkoi tippua poskille.

Käärittyään kokoon hiukan muita vaatteita pieneen myttyyn hän avasi oven ja kuunteli. Talossa oli kaikki hiljaa, ja hän hiipi alakertaan kevein askelin. Salissa hän seisahtui ja katsoi viimeisen kerran ympärilleen tuossa paikassa, jossa hän oli viettänyt niin monta hauskaa hetkeä ja kokenut niin monta eri kohtausta elämässään. Seisoessaan siinä kynnyksellä kuuli hän äkkiä raskasta hengitystä. Hän huomasi rakin makaavan sohvalla. Glory tunsi sääliä, kun hän noin kokonaan oli unohtanut tuon pienen eläinraukan, otti sen sitten syliinsä ja rauhoitti sitä hyväilyillään, kun se heräsi ja alkoi inistä. Sitten hän hiipi hiljaa alas katuovelle, avasi sen äänettömästi, meni ulos ja sulki sen jälkeensä. Lukon lipsahdus kilahti kerran hiljaisessa puutarhassa, mutta sitten ei enää kuulunut muuta kuin varpusten viserrystä räystäillä.

Aurinko alkoi juuri paistaa viileille, hiljaisille kaduille, kun Glory lähti matkalleen, ja muutamat ajurit katselivat tuota sairaanhoitajattaren puvussa kulkevaa nuorta naista, jolla oli pieni mytty kädessä ja rakkikoira kainalossa. "Tulee kai kuolinvuoteen äärestä. Noilla hoitajattarilla on usein hellä sydän, ja kun minä olin sairashuoneessa..." Mutta Glory käänsi pois päänsä ja kiiruhti kulkuaan eikä kuullut enää jatkoa.

Hänen saapuessaan Westminsterin köyhiin osiin loi aurinko jo säteitään hänen kosteille poskilleen, ja joukko työpaikkaansa Sohon tehtaisiin meneviä meluavia, iloisia tyttöjä tuli häntä vastaan.

Tytöt vilkaisivat ohimennessään sairaanhoitajattareen, ja heidän puheensa muuttui supatukseksi.

XII.

John Stormin viholliset olivat päässeet pyrintöjensä perille. Hänet oli tuomittu yllytyksestä viranomaisia vastaan, ja todennäköistä oli, että hänet tuotaisiin vielä kerran oikeuden eteen ja tuomittaisiin osallisuudesta miestappoon. Koko oikeudenkäynnin ajan oli John Storm tyyni ja arvokas eikä puhunut mitään. Kiihkeän, ylevän uskonsa tukemana katsoi hän kuolemaakin rauhallisesti. Kun asian käsittely oli lopussa ja hänen takanaan seisova poliisimies kosketti hänen käsivarteensa, säpsähti hän kuin mies, jonka ajatukset koko ajan ovat olleet muissa asioissa. "No?"

"Seuratkaa minua", sanoi poliisimies, ja John vietiin takaisin koppiinsa.

Seuraavana päivänä hänet muutettiin Hollowayn vankilaan, jossa hän pysyi yhtä tyynenä ja hiljaisena. Hänen käytöksensä liikutti ja vaikutti syvästi viranomaisiin, jotka koettivat helpottaa hänen vankeuttaan osoittamalla hänelle kaikenlaista pientä ystävyyttä. Mutta John ei näyttänyt huomaavan sitä paljon.

Toisena aamuna tuli eräs virkamies hänen koppiinsa ja sanoi: "Ehkä tahtoisitte katsella sanomalehtiä, isä?"

"Kiitos, en välitä", vastasi John. "Minä en paljoa välittänyt sanomalehdistä silloinkaan, kun vielä elin maailmassa -- mitäpä niillä nyt tekisin, kun olen menossa pois maailmasta."

"Voi, voi, te liioittelette vaaraanne. Ja sitä paitsi on lehdissä paljon teistä --"

"Siksipä minä en tahdokaan niitä nähdä."

"No niin, totta puhuakseni, isä, tämänaamuisissa lehdissä kerrotaan eräästä toisesta henkilöstä, ja siksi minä toinkin tämän teille."

"Mitä?"

"Eräästä läheisestä -- hyvin läheisestä sukulaisesta, ja... Mutta minä jätän sen tänne... Tahtoisitteko mitään muuta nyt? -- Ettekö?"

John Storm oli jo syventynyt sanomalehden palstoihin. Hän löysi pian hänelle tarkoitetun uutisen. Se oli ilmoitus hänen isänsä kuolemasta. Kappale oli julma ja armoton. "Siis tuo onneton mies, joka tuomittiin oikeudessa kaksi päivää sitten, on nyt englantilainen pääri ja kreivikunnan perillinen."

Hetki oli katkera ja kamala. Entisten vuosien muistot valtasivat hänet -- puoleksi unohtuneet tapahtumat hänen lapsuudestaan, jolloin hänen isänsä oli ollut hänen ainoa ystävänsä, jonka kanssa hän käyskenteli käsi kädessä. Hän muisti isänsä rakkauden, hänen toiveensa, hänen kunnianhimonsa ja kaikki hänen puuhansa noitten turhien unelmien toteuttamiseksi. Ja sitten ajatteli John Storm tuota murtunutta, vanhaa miestä, joka sai kuolla yksin, ja myöskin itseään vankikopissa. Viime aikoina oli hänen mieleensä johtunut niin omituisen usein, että jos hän läksisi Lontoosta kello seitsemän aamulla, voisi hän puhella isänsä kanssa kello seitsemän samana iltana. Ja nyt oli isä poissa, viimeinen tilaisuus oli mennyt, eikä hän koskaan enää puhelisi poikansa kanssa.

Mutta John koetti voittaa veren vaatimukset, joista hän ei ollut pitkiin aikoihin välittänyt, ja asettaa niiden sijaan suuren elämäntehtävänsä, käskyt, sekä Kristuksen opin hengen. Mitä Kristus oli sanonut? "Älkää kutsuko ketään isäksenne maan päällä, sillä yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa."

"Niin", ajatteli hän, "niin se on -- 'yksi on teidän Isänne, joka on taivaissa'."

Sitten hän tarttui taas sanomalehteen aikoen lukea tyynemmällä mielellä kertomusta isänsä kuolemasta ja hautajaisista, mutta samassa hänen katseensa sattuivat toiseen asiaan:

"_Toinen salaperäinen katoaminen_. -- Tuskin on yleisön mieli ennättänyt tyyntyä hämmästyksestä, jonka erään erittäin tunnetun pappismiehen katoaminen Westminsteristä sai aikaan, kun taaskin kerrotaan, kuinka eräs yhtä hyvästi tunnettu näyttelijätär eräästä West-Endin teatterista on kadonnut yhtä salaperäisellä tavalla."

Se on Glory!

"Vaikka hän oli ollut verraten vähän aikaa teatterin palveluksessa ja Englannin kaikkein nuorin näyttelijätärkuuluisuus, oli hän jo ennättänyt tulla yleisön suosikiksi ja hänen äkillinen sekä käsittämätön katoamisensa järkyttää ja hämmästyttää kaikkia. Yleisön mielipahaksi hän oli ollut teatterista poissa lähes viikon ajan syyttäen pahoinvointia, mutta nähtävästi hänen terveyttään ei vaivannut mikään, mikä olisi voinut herättää hänen ystävissään levottomuutta ja pannut aavistamaan tällaista asiain päätöstä. On vallan mahdotonta aavistaa, kuinka hänen on käynyt, mutta hänen työtoverinsa ja tuttavansa toivovat vielä parasta, vaikka eräs kirje, jonka hän jätti jälkeensä, panee pelkäämään surullista, ehkäpä aivan onnetonta loppua."

* * * * *

Kun vankilanvirkamies tunnin perästä taas astui koppiin, oli John Storm harmaan kalpea ja masentunut. Tuo suurenmoinen usko, jonka hänen henkensä oli rakentanut, oli sortunut raunioiksi, pilvi peitti taivaan Isän kasvoja, ja kuolema, jota hän oli odottanut elämän kruununa, näytti nyt vain viheliäisen elämän viheliäiseltä lopulta.

"Reippaammalle mielelle", sanoi virkamies. "Minulla on hyviä uutisia teille."

Vanki hymyili surullisesti ja pudisti päätään.

"Takaussumma on jo tarjottu teidän puolestanne, ja se hyväksyttiin poliisivirastossa tänä aamuna, joten te olette vapaa lähtemään vankilasta tänään."

"Milloin?" huudahti John, ja hänen käytöksensä muuttui heti.

"Ei aivan heti kumminkaan."

"Jumalan rakkauden tähden, antakaa minun mennä heti. Minulla on eräs tehtävä -- minun täytyy hakea ja löytää eräs henkilö."

"Mutta oman turvallisuutenne tähden, isä --"

"Mutta miksi?"

"Ette siis tiedä, että roskajoukko päästi verikoiran teitä hakemaan?"

"En, en tietänyt sitä, mutta vaikka koko kristikunnan koirat --"

"Tiedättehän, että teitä odottaa pahemmat koirat kuin nelijalkaiset, eikö niin?"

"En välitä siitä hiukkaakaan, ja jos kerran takaus on hyväksytty, niin on teidän velvollisuutenne laskea minut vapaaksi heti. Minä vaadin -- minä käsken."

Virkamies kohotti hämmästyneenä katseensa. "En ymmärrä teitä, isä. Tehän olette ollut niin tyyni ja kärsivällinen ja alistuvainen viranomaisille!"

John Storm oli vaiti hetkisen, ja sitten hän sanoi liikuttavan juhlallisesti:

"Antakaa minulle anteeksi. Te olette hyvin hyvä -- jokainen täällä on hyvä minulle. Mutta minä en pelkää, ja jos te vain voitte päästää minut pois --"

Virkamies läksi hänen luotaan ja palasi vasta monen tunnin kuluttua. Pitkä kesä oli jo lopussa, ja nyt oli vallan pimeä.

"He luulevat teidän jo menneen. Te voitte lähteä nyt. Tulkaa tätä tietä."

Ovella John Storm seisahtui muutaman minuutin kuluttua ja sanoi puristaessaan vankilavirkamiehen kättä:

"Ehkä on tarpeetonta kysyä, kuka on takaajani" (hän ajatteli rouva Callenderia), "mutta jos voitte sen sanoa minulle --"

"Tietysti. Se on Sir Francis Drake."

John Storm kumarsi vakavana ja kääntyi pois. Hän kulki pihan poikki hitain, väsynein askelin, katse maahan luotuna.

* * * * *

Samalla hetkellä Drake oli matkalla Korinton klubiin. Aikaisin iltapäivällä hän oli huomannut seuraavan uutisen eräässä iltalehdessä:

"_Salaperäinen katoaminen_. -- Eikö ole omituista, että keskusteltaessa tuosta kulkutaudin tapaan raivoavasta salaperäisyydestä, joka nykyään täyttää Lontoon ilman, ei nähtävästi kenenkään päähän ole juolahtanut, että nuo kaksi salaperäistä katoamista, joita niin paljon pohditaan, mahdollisesti supistuvat yhdeksi ainoaksi yhteiseksi katoamiseksi, että 'Jumalan mies' ja 'teatterinainen' ovat ehkä näytelleet yhdessä, samasta syystä ja samojen toiveitten ohjaamina, ja että tuo rikas ja antelias henkilö, joka (kuten viimeiset uutiset kertovat) on ruvennut toisen auttajaksi ja parhaan kykynsä mukaan koettaa huolehtia toisestakin, todellisuudessa onkin molempien narrimainen, vaikka tosin hyväntahtoinen uhri? -- R.U."

Kolme tuntia Drake oli hakenut lordi Robertia säkenöivin silmin ja raivoa uhkuvin katsein. Käydessään ensin Belgrave Squarella oli hän huomannut talon olevan lukossa ja uutimet alhaalla. Rouva Macrae oli kuollut. Hän oli kuollut maatilallaan yksin ja avuttomana. Hän ei ollut voinut rikkauksillaan ostaa ainoankaan uskollisen palvelijan rakkautta. Tyttärelleen hän ei ollut testamentissaan antanut mitään paitsi ankaran vastalauseen hänen käytöstään vastaan. Lordi Robert oli hänen ainoa perillisensä ja testamentin toimeenpanija.

Tämä hellä murehtija oli palannut Lontooseen mitä kiireimmin, heti kun anoppi-eukko oli vetänyt viimeisen henkäyksensä ja hänen ruumiinsa toimitettu matkalle Amerikkaan. Paraikaa lordi koetti jälleen virkistyä tuon ponnistuksen jälkeen antautumalla täysin määrin yöllisiin huvituksiin. Drake löysi hänet vihdoinkin.

Korinton klubi oli tavattoman vilkas sinä iltana. "Halloo" kajahteli joka nurkasta. Musiikki tanssisalissa oli äänekkäämpää kuin koskaan, ja tanssijain lukumäärästä päättäen oli "Tra-la-laa"-hypyn vetovoima suurempi kuin milloinkaan ennen. Kaikkialla vallitsi entistä vallattomampi mieliala, aivan kuin tuo pikku maailma, jonka koko elämä oli vain huvitusta, olisi jonkun aikaa saanut kestää uhkaavan pilven peloitusta ja tahtoi nyt korvata kärsimyksensä mitä hurjimmilla vallattomuuksilla. Miehet puhelivat ja nauroivat ja lauloivat koomillisia lauluja potkien jaloillaan. Naiset joivat ja nauraa hihittivät.

Lordi Robert oli illallishuoneessa vieraittensa, "kolmen sulottaren" kanssa. Naiset olivat täydessä tanssiaispuvussa. Bettyn sormessa hohti Pollyn sormus, "muistoksi vain tuosta tyttöraukasta", ja muitten käsissä kimmelteli samanlaisia jalokiviä. Lordi Robert itse oli juovuksissa. Hän oli puhunut isä Stormista ja omasta vaimostaan kevytmielisellä tavalla, jonka takana piili mitä kiihkein viha.

"Mutta tämä viimeinen villitys, se se vasta oli hauskinta. Mennessäni kotiin sinä iltana tapasin seitsemäntoista henkeä polvillaan kadulla -- kunniani kautta, se on totta! Yksitoista kahdeksankymmenvuotiasta eukkoa, kaksi tai kolme seitsenkymmenvuotiasta ja pari kappaletta, jotka kenties eivät olleet vanhempia kuin kuusikymmentä yhdeksän. Ja entäs hienoston epidemiamainen hurskaus! Moni meidän miljoonanomistajistamme antoi kuusi penceä kerjäläisille -- heidän _nähtiin_ antavan, ymmärrättehän. Eräs pyhä vanha neiti lakkasi pelaamasta _baccaratia_. ja tilasi 'Pimeimmän Englannin.' Lukemattomat suloiset pikku rouvat tunnustivat pienet heikkoutensa aviomiehilleen, ja nyt, kun maailma mennä pyörähtelee eteenpäin vanhalla, iloisella tavallaan, eivät he ymmärrä, mitä hittoa heidän nyt tulisi tehdä... Mutta katsokaapas näitä!"