Part 45

Kaikkien hänen sielunsa tuskien ajan oli hänen uskontonsa säilynyt entisellään, ja nyt se kohosi hänen eteensä tulisena pilvipatsaana. Hän tahtoi täyttää aikomuksensa, olkootpa seuraukset mitkä tahansa, ja jos häntä syytettäisiin rikoksista, joita hän ei ollut tehnyt, jos hän saisi kärsiä seuraajiensa pahoista töistä, niin hän ei puolustautuisi -- jos vaadittaisiin, antaisi hän tuomita itsensä, ja koska hän oli viaton niihin rikoksiin, pitäisi Jumala hänen rangaistustaan muitten syntien sovituksena! Ihana uhri. Sen hän tekisi! Ja Glorykin olisi kerran ylpeä siitä.

Tämän päätöksen tuottaman innostuksen valtaamana hän läksi Scotland Yardiin ja astui reippaasti poliisihuoneeseen. Päivystäjänä oleva virkamies otti hänet vastaan kumartaen kunnioittavasti, mutta jatkoi kumminkin matalaäänistä puhettaan erään poliisi-inspehtorin kanssa, joka seisoi pöydän toisella puolella.

"Sepä oli omituista", sanoi hän. "Minä kuulin, että joku oli nähnyt hänen astuvan junaan Eustonissa."

"Saattoihan hän ollakin siellä, vaikka hän nyt kieltää sen."

"Ajatteletteko koiraa?"

"Sitäkin mietin", sanoi inspehtori, mutta samassa hän huomasi Johnin ja kysyi: "Kuka siellä?"

Poliisivirkamies astui pöydän luo kysyen: "Millä voin palvella teitä, hyvä herra?"

John tiesi, että tuo tärkeä hetki nyt oli tullut ja oli ylpeä siitä, ettei hänen päätöksensä ollenkaan horjahdellut. Kohottaen päätään sanoi hän matalalla äänellä ja nopeasti:

"Minä olen kuullut, että teille on annettu käsky vangita isä Storm."

"Meillä _oli_ sellainen käsky", vastasi virkamies.

John näytti hämmästyneeltä.

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että isä Storm on jo vangittu."

John tuijotti mieheen aivan ymmällään.

"Vangittu? Sanoitteko vangittu?"

"Niin juuri. Hän antautui itse poliisille juuri äsken."

John vastasi kärsimättömästi:

"Mutta se on mahdotonta."

"Miksi se olisi mahdotonta? Onko teillä jotain tekemistä tämän asian kanssa?"

Johnin huulet vavahtelivat hiukan hänen sanoessaan:

"Minä olen isä Storm."

Poliisivirkamies oli hetken ääneti. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen sääliväisesti.

"Vielä yksi", sanoi hän tarkoittavasti. Rikoksellisten psykologia oli aina huvittanut tätä virkamiestä.

"Odottakaa hetkinen", sanoi inspehtori ja poistui nopeasti eräästä sisäovesta. Poliisivirkamies kysyi Johnilta yhtä ja toista hänen retkistään edellisenä päivänä. John vastasi epämääräisesti katkonaisin, melkein sekavin lausein. Samassa inspehtori palasi.

"Te olette siis isä Storm?"

"Olen."

"Tunnetteko ketään, joka mahdollisesti tahtoisi antaa vangita itsensä teidän asemestanne?"

"Taivas varjelkoon ketään semmoista yrittämästä."

"Siitä huolimatta täällä on eräs, joka väittää olevansa --"

"Saanko nähdä hänet?"

"Tulkaa hiljaa tätä tietä", sanoi inspehtori, ja John seurasi häntä sisähuoneeseen. John Stormin ylpeys oli kokonaan lamassa, hänen päänsä oli kumarassa, ja hän oli tavattomasti liikutettu.

Mustaan kauhtanaan puettu mies istui pöydän ääressä selitellen jotain eräälle poliisivirkamiehelle, jolla oli avoin muistiinpanokirja edessään. Mies oli selin oveen, mutta John tunsi hänet heti. Se oli veli Antero.

"Miksi te antauduitte itse poliisille?" kysyi poliisivirkamies, ja veli Antero alkoi lavertaa pitkää, mieletöntä selitystä. Hän oli nähnyt iltalehdissä, että isä Storm muka oli nähty Eustonin asemalla, ja hänestä oli sääli... sääli, että poliisi... että poliisi kulutti aikaansa --

"Pitäkää varanne!" sanoi virkamies. "Te olette nyt sellaisessa asemassa, että teidän täytyy miettiä, mitä sanotte."

Silloin inspehtori astui esiin jättäen Johnin ovensuuhun.

"Te väitätte yhä vieläkin olevanne isä Storm?"

"Tietysti", sanoi veli Antero närkästyen. "Jos olisin joku toinen, niin luuletteko, että olisin tullut tänne antautumaan poliisille?"

"Kuka siis on tämä, joka seisoo takananne?"

Veli Antero kääntyi, huomasi Johnin ja säikähtäen kovasti huudahti kauhusta. Hän näytti tuskin uskovan, että se todellakin oli John Storm, ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti. John koetti puhua, mutta sai lausutuksi ainoastaan pari epäselvää ääntä.

"No, mitä arvelette?" sanoi inspehtori. Ja Johnin seisoessa pää kumarassa ja rinta kohoten veli Antero puhkesi hermostuneeseen nauruun ja alkoi puhua:

"Ettekö tunne häntä? Se on minun maallikkoveljeni. Minä toin hänet luostarista kuusi kuukautta sitten, ja siitä lähtien hän on asunut luonani."

Poliisivirkamiehet katsoivat toisiinsa. "Hyvänen aika!" huusi veli Antero käskevällä äänellä. "Ettekö usko minua? Te ette saa koskea tuohon mieheen. Hän ei ole tehnyt mitään -- ei kerrassaan mitään. Hän on hellä kuin nainen eikä voisi tehdä pahaa kärpäsellekään. Mitä hän täällä tekee?"

Poliisivirkamiestenkin päät painuivat alas, ja tuo sydäntäsärkevä ääni jatkoi: "Oletteko vanginneet hänet? Se on kovin väärin, jos... Mutta ehkä hän on itse antautunut teille! Se olisi juuri hänen tapaistaan. Hän pitää minusta ja voisi kertoa teille mitä juttuja tahansa pelastaakseen... Mutta teidän täytyy ajaa hänet pois... Käskekää häntä palaamaan vanhan äitinsä luo -- siellä on hänen oikea paikkansa. Hyvä Jumala! Luuletteko, että minä valehtelen teille?"

Oli hetken äänettömyys.

"Poikaparka, vaiti, vaiti jo!" sanoi John hellällä ja käskevällä äänellä. Sitten hän kääntyi inspehtoriin hymyillen katkerasti.

"Oletteko varma asiasta nyt?" kysyi hän.

"Aivan varma, isä", vastasi inspehtori murtuneella äänellä. Veli Antero purskahti itkuun.

X.

Kun Glory heräsi aamulla Derby-päivän jälkeen ja ajatteli Johnia, ei hän tuntenut vähääkään katumusta. Jossakin etäällä oli ääretön sekasotku vaikeuksia, mutta hän ei tahtonut ajatella niitä. John rakasti häntä ja hän rakasti Johnia, ja kaikki muu oli mitätöntä. Jos säännöt ja valat pyrkivät heitä erottamaan, niin varokoot sellaiset lemmen viholliset.

Glory tunsi, että omituinen vieno muutos oli tapahtunut hänessä. Hän ei ollut enää ainoastaan oma itsensä, vaan samalla myöskin joku muu. Hän ei ollut ainoastaan Glory, vaan myöskin John Storm. Oi, suloinen salaisuus! Oi, ilojen ilo! Hän tunsi vieläkin John Stormin käsivarsien syleilyn ja armaan henkäyksen kaulallaan. Omituisesti vavisten hän kurotti kätensä ja otti käsipeilin katsoakseen itseään ja nähdäkseen, oliko hänen kasvoissaan mitään semmoista muutosta, jonka muukin maailma saattoi huomata. Oli kyllä! Hänen silmissään oli toinen loiste, syvempi valo. Hän heittäytyi takaisin viileälle vuoteelleen huoahtaen syvään. Mitä hän välitti maailmasta! Menneet olivat nyt nuo kuusi kurjaa kuukautta, jolloin hän oli joka aamu herännyt tuska rinnassa. Hän oli onnellinen, onnellinen, onnellinen!

Aamuaurinko paistoi huoneeseen, kun Liisa astui sisään tuoden teetä.

"Tapasitteko isä Stormin illalla, neiti Gloria?"

"Tapasin kyllä, Liisa kulta."

Sen päivän sanomalehti oli kokoon käännettynä tarjottimella. Glory otti sen käteensä ja avasi sen katsoakseen, mitä siinä seisoi Derbystä, ja muisti nyt ensi kerran Draken ja hänen voittonsa. Mutta hänen katseensa sattuikin suurilla kirjaimilla painettuun otsakkeeseen: "Uskonnollinen paniikki. Ilveilyn nolo loppu."

Se oli ilkkuvaa riemuhuutoa. Tuhon päivä oli tullut ja mennyt, ja kumminkin Lontoo oli vallan entisellään! Viime yön vuoksi ja luode oli suorittanut säännölliset liikkeensä huuhtomatta pois ihmisasuntoja. Maanjäristys ei ollut niellyt Paavalin katedraalia, maailman mahtavimman kaupungin palo ei ollut luonut hohtoaan Euroopan taivaalle, ja ukkossääkin, joka oli Lontoota kohdannut, oli ainoastaan huuhtonut pois tomun ja puhdistanut ilman.

"Lontoota saa onnitella, kun tuo hulluus nyt vihdoinkin on ohi. Mikäli tiedämme, ei se ole aikaansaanut muuta kuin yhden tapaturman. Brown's Squarella Westminsterissä kaksi tuon hulluuden tartuttamaa intoilijaa hyökkäsi erään nuoren Wellington-kasarmissa asuvan soturin Charles Wilkesin kimppuun. Haavoittunut soturi vietiin Tuomaan sairaalaan ja hänen haavoittajansa Rochester Rown poliisiasemalle. Vahinko vain, että papillinen hulluuden aikaansaaja ei ole vielä joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin hänen seuraajansa. Myöhään eilisiltana vallanpitäjät, jotka vihdoinkin heräsivät hämmästyttävästä välinpitämättömyydestään, antoivat käskyn isä Stormin vangitsemiseksi, mutta ei poliisin ole onnistunut saada häntä käsiinsä tähän saakka."

Glory hengitti raskaasti lukiessaan, ja Liisa, joka juuri veti ylös uutimia, katsoi häneen kummastuneena.

"Liisa, oletko sanonut kenellekään, että isä Storm oli täällä illalla?"

"En ole, neiti. Ei ketään ole vielä liikkeellä, ja sitä paitsi --"

"Älä sitten kerrokaan siitä kenellekään ihmiselle. Sillä tekisit minulle suuren, suuren palveluksen. Lupaatko sen, Liisa?"

"Tietysti, neiti", sanoi Liisa iskien hiukan silmää ja nyökäyttäen päätään.

Glory puki nopeasti ylleen, meni alas saliin ja kirjoitti kirjeen. Se oli Seftonille, teatterin regissöörille. "Älkää odottako minua tänä iltana. En voi nyt näytellä. Anteeksi, että tuotan niin paljon häiriötä."

Sitten Rosa astui sisään kädessään toinen sanomalehti, ja virkkamatta mitään Glory ojensi hänelle kirjeensä luettavaksi. Rosa luki sen ja antoi sen sitten takaisin ääneti. He ymmärsivät toisensa.

Seuraavina tunteina Gloryn levottomuus kasvoi kuumeentapaiseksi, ja heti kun ensimmäiset iltalehdet olivat ilmestyneet, lähetti hän niitä noutamaan.

Kauhu alkoi laimeta, ja kaupungin ulkolaitoihin lähteneet ihmiset alkoivat palata takaisin laumoittain sangen noloina ja häpeissään. Ei mitään uutisia isä Stormista. Tänä aamuna oli käyty kysymässä Scotland Yardilla, mutta sieltä ilmoitettiin, ettei hänestä vielä ole kuulunut mitään. Ei kukaan voinut käsittää, missä hän oli viettänyt edellisen yön.

Gloryn posket hehkuivat polttavan kuumina. Alituiseen hän lähetti noutamaan uusia sanomalehtiä. Uskonnollinen kauhu oli joutunut melkein unohduksiin, ja huomio oli kokonaan kääntynyt John Stormin katoamiseen. Hänen seuraajansa eivät ottaneet kuuleviin korviinkaan ajatusta, että hän olisi paennut Lontoosta. Olipa miten oli, hän oli nyt mennyttä miestä. Profeettana oli hänen uransa lopussa, ja hänen hurjat, mystilliset uskontoteoriansa olivat Lontoon pilkan kohteena.

"Meitä ei ollenkaan hämmästytä, että tuo toinen Mooses, tuo vale-Messias on sortunut. Sellaiset henkilöt sortuvat aina pakosta, mutta se on ihme, että kukaan on koskaan suhtautunut vakavasti liikkeeseen, jonka pylväinä ovat olleet..." ja sitten seurasi pilkallinen luettelo Johnin seuralaisista -- panttilainaaja, viinuri, lakaisija, pari puotilaista j.n.e.

Lukiessaan tuota kaikkea Glory samalla punastui häpeästä, vapisi pelosta ja tunsi tulista suuttumusta. Hän söi päivällistä kahden kesken Rosan kanssa, ja he koettivat puhella muista asioista. Mutta se oli turha vaiva. Vihdoin Rosa sanoi:

"Minun täytyy seurata tuon asian juoksua sanomalehteni puolesta, ja nyt minun on mentävä katsomaan, onko hänen kirkossaan tänä iltana tavallinen jumalanpalvelus."

"Saanko tulla kanssasi?"

"Tule vain, jos tahdot, mutta turhaa se on -- ei hän ole siellä."

"Miksi ei?"

"Pääministeri läksi Lontoosta eilis-iltana -- minä en pääse siitä uskosta, että se on jossakin yhteydessä tuon asian kanssa."

"John Storm on varmaan kirkossaan, Rosa. Se mies ei juokse pakoon. Minä tunnen hänet", sanoi Glory ylpeästi. Kirkko oli täpötäynnä väkeä, joten Glory ja Rosa tuskin pääsivät istumaan. Johnin viholliset olivat järjestään kaikki saapuvilla -- kaikki ne, jotka luulivat, että tuo mies uhkasi heidän vanhoja oikeuksiaan ja elinkeinojaan, tuo mies, joka kävi sotaa pahetta ja paheen harjoittajia vastaan. Ennen jumalanpalveluksen alkua vallitsi kirkossa omituinen uhkaava mieliala, ja huolimatta lujasta luottamuksestaan John Stormiin huomasi Glory rukoilevansa, että hän ei tulisi nyt näyttäytymään. Kun urut alkoivat soida ja kuoro ja papit astuivat sisään, oli kiihko kasvanut korkeimmilleen, ja muutamat seurakuntalaisista nousivat seisomaan penkeille nähdäkseen, oliko isä Storm siellä. Mutta hän ei ollut kirkossa. Hänen mustaa kauhtanaansa ja neliskulmaista lakkiansa, joissa hän vielä äskettäin oli saarnannut, ei näkynyt missään, ja sekä ystävät että viholliset näyttivät yhtä tyytymättömiltä.

Sitten alkoi häpeällinen näytös. Mustelmanaamainen mies nousi otsa siteessä seisaalleen huutaen: "Me emme tahdo mitään paaveja, pojat!" Jumalanpalvelus, jota kaksi luostarista saapunutta veljeä oli hoitamassa, keskeytyi heti paikalla ja yltympäri kuului suhinaa, vihellyksiä, kirkumista ja jos jonkinmoista melua. Kesken lukemista alettiin laulaa, ja alttarille viskeltiin penkeiltä tyynyjä, mattoja, rukouskirjoja y.m. Säikähtyneet kuoropojat pakenivat, ja papit ajettiin ulos kirkosta.

Johnin omat puoluelaiset hiipivät pakoon kauhuissaan ja häpeissään, mutta Glory hypähti pystyyn aivan kuin asettuakseen tuon raukkamaisen lauman tielle. Hänen ääntänsä ei kuitenkaan voinut kuulla yleisen melun vallitessa, ja Rosa veti hänet mukanaan kadulle.

"Eikö tässä maassa ole mitään järjestysvaltaa, joka voi tuommoisen melun estää?" huusi Glory, mutta poliisi ei ollut kuulevinaan hänen sanojaan.

Sitten purkautui seurakunta ulos kirkosta ja asettui kellarikerrokseen vievän oven ympärille.

"He ovat löytäneet hänet", ajatteli Glory puristaen kättään rintaansa vasten. Mutta niin ei ollutkaan laita. Kesken ihmisääniä kuului äkkiä verikoiran kumea ulvominen. Joukko kirkui pelosta ja ilosta, ja sitten se erosi kahtaalle, sillä koira syöksyi väen läpi häntä pystyssä, kuono maassa ja otsa rypyssä. Hetken kuluttua se oli jo kadonnut, sen kumea ääni kuului vielä naapurikaduilta, ja väkijoukko juoksi minkä pääsi sen perässä.

"Tuo se löytää miehen, jos hän vain on Lontoossa", huusi joku -- se oli juuri tuo mustelmanaamainen mies -- ja sitten rähähti liuta ilkeään nauruun.

Glorya pyörrytti, ja hän tarttui kouristuksentapaisesti Rosan käsivarteen.

"Nuo kurjat olennot!" huusi hän. "He käyttävät eläinraukan rakkautta isäntäänsä omiin inhoittaviin tarkoituksiinsa -- se on kurjaa, raakaa, se on --. Oi, voi, voi!"

"Tule rakas ystävä", sanoi Rosa ja veti Gloryn pois.

He palasivat Broad Sanctuaryn kautta. Ei kumpainenkaan heistä puhunut, vaan molemmat miettivät: "Hän on palannut luostariin ja aikoo odottaa siellä kunnes myrsky on ohi." Westminster Bridgellä he erosivat. "Minun pitää mennä asioille", sanoi Rosa kääntyen maanalaiselle rautatielle päin.

"Hän menee Bishopsgaten luostariin", ajatteli Glory, ja he erosivat painostavan tunnelman vallassa.

Tullessaan kotiin löysi Glory sillä aikaa tulleen kirjeen Drakelta:

"_Rakas Glory!_ -- Kuinka minä voin pyytää anteeksi eilistä anteeksiantamatonta käytöstäni teitä kohtaan? Muisto siitä, mitä tapahtui, on turmellut minulta kaiken ilon menestyksestäni, vaikka kaikki minua onnittelevat. Minä olen koettanut puolustella itseäni sillä, että te ehkä pidätte lieventävinä seikkoina tuota päivää ja olosuhteita sekä minun kiihoittunutta mielentilaani. Mutta teidän elämänne on ollut niin moitteetonta, että minä vallan kauhistun ajatellessani kuinka eilen saatoin teidät alttiiksi väärinselityksille salliessani teidän käydä Korinton klubissa Ja käyttäytyessäni teitä kohtaan siellä sillä tavalla Jumalan kiitos eivät asiat kehittyneet sitä pitemmälle ja siunattu sallimus esti minua täyttämästä uhkaustani ja seuraamasta teitä kotiin. Uskokaa minua, teidän ei tarvitse enää tavata sellaisia miehiä kuin lordi Robert Ure ja sellaisia naisia kuin hänen seuralaisensa ovat. Minä halveksin heitä koko sydämestäni enkä voi ymmärtää kuinka olen saattanut sietää heitä näin kauan. Olkaa minulle niin ystävällinen että kirjoitatte pari riviä ja sallitte minun käydä luonanne pyytämässä suusanallisesi teiltä anteeksi.

Nöyrimmästi teidän F.H.N. Drake."

Glory nukkui rauhattomasti sinä yönä, ja heti kun hän kuuli Liisan liikkuvan aamulla, käski hän tuoda sanomalehdet.

"Kuulitteko koiran haukkuvan, neiti?" sanoi Liisa

"Minkä koiran?"

"Isä Stormin koiran. Se raapi katuovea tänä aamuna ennenkuin minä nousin ylöskään. Minä arvelin sitä maitokuskiksi. Mutta heti kun raotin ovea, töytäsi koira saliin ja kulki nuuskien ympäri joka paikassa."

"Missä se nyt on?"

"Se meni jo, neiti."

"Näkikö kukaan sen? Eikö? Onko se varma? Oletko aivan varma siitä? Älä siis virka mitään siitä, Liisa -- ei kerrassa mitään -- niin olet hyvä tyttö."

Sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia John Stormin salaperäisestä katoamisesta. Ei jälkeäkään hänestä ollut nähty. Joku oli arvellut hänen vetäytyneen uudelleen Anglikaaniseen luostariin, jonka jäsenistöön hän kuului, mutta kysyttäessä Bishopsgaten luostarista oli saatu selville, ettei kukaan siellä ollut häntä nähnyt. Eilispäivästä saakka oli poliisi hakenut ristiin rastiin koko Lontoon, mutta ei vähintäkään seikkaa vielä ollut ilmaantunut, joka loisi valoa tuohon salaperäiseen häviämiseen. Vaikka hänellä oli erikoisimmat kasvot ja tavat koko Lontoossa, oli hän osannut välttää huomiota ja päässyt semmoiseen lymypaikkaan, jota oli mahdoton keksiä. Ei mikään taikomataidon mestari olisi voinut kadota näkyvistä ihmeellisemmällä tavalla. Hän oli aivan kuin nostettu taivaaseen pilvessä, ja juuri sitä monet hänen innokkaimmista ihailijoistaan uskoivatkin hänen kohtalokseen. Näiden joukossa oli hehkusilmäisiä intoilijoita, jotka kertoivat, kuinka hän oli kiitänyt tulisissa vaunuissa ylöspäin, sekä ennustivat hänen palaamistaan kolmen päivän kuluttua. Sellaisia juttuja haastelivat tuhannet, joita vieläkin liitti ääretön hellyys petturin muistoon. Sillä välin oli soturi Wilkes kuollut haavoistaan, ja poliisioikeus oli ottava asian käsiteltäväksi juuri sinä päivänä.

"Tunnottomat pedot! Verikoira on laupeuden enkeli heihin verrattuna", ajatteli Glory. Mutta eniten häntä kiusasi ajatus, että John oli paennut vaaraa ja piileskeli nyt jossakin.

Puolenpäivän tienoissa sanomalehtipojat syöksyivät puiston halki tarjoten huutamalla lehtiään kaupaksi vastoin kaikkia sääntöjä, ja samassa Rosa astui sisään kertoen, että John Storm oli itse antautunut poliisille.

"Tiesin, että hän tekisi niin!" huudahti Glory. "Tiesinhän sen!"

Sitten Rosa kertoi, kuinka veli Antero oli koettanut uskotella poliisille, että hän on John Storm, ja kuinka säälittävästi se juttu oli loppunut.

"Sanoitko, että se oli vain maallikkoveli, Rosa?"

"Niin oli. Puolihupsu raukka nähtävästi -- kuinka hän saattoi luullakaan, että tuommoinen kepponen voisi onnistua Lontoossa."

Gloryn silmät säkenöivät. "Rosa", huudahti hän, "minä olisin ennemmin tahtonut tehdä tuon hänen tekonsa kuin näytellä suurinta osaa koko maailmassa."

Glory tahtoi olla läsnä oikeudenistunnossa ja pyysi että Rosa ottaisi hänet mukaansa.

"Mutta uskallatko sinä, lapsi? Uskallatko nähdä häntä, kun teidän vanha ystävyytenne --"

"Uskallanko?" sanoi Glory. "Uskallanko seistä hänen rinnallaan syytettyjen paikalla!"

Mutta kun hän saapui oikeuspaikan edustalle ja näki millainen tungos siellä oli sekä huomasi kaikki nuo hienot henkilöt, miehet ja naiset, joitten sallittiin istua penkeillä, sanomalehtimiesjoukot, uutisten onkijat ja lukemattomat hymyilevät, kiihkeät, armottomat, säälittömät kasvot, kaikki kokoontuneina kuin ainakin hauskaa näytelmää katsomaan, silloin hänen sydäntänsä vihloi, ja hän hiipi pois oikeudenistuntopaikasta ennen vangin saapumista.

Kulkien edestakaisin käytävässä Glory odotti asian päättymistä. Sen käsittely ei kestänyt kauan. John Stormia syytettiin siitä, että hän oli pannut toimeen kansankokouksia, jotka olivat yleiselle turvallisuudelle vaarallisia. Ei mitään puolustusta kuulunut. Ensimmäisenä vieraanamiehenä oli mies, jonka otsa oli siteessä. Hän oli ravintoloitsija Brown's Squareltä, ja hän oli ollut sotilas Wilkesin hyvä ystävä. Hänen otsansa oli haavoittunut siten, että vangin maallikkoveli oli lyönyt siihen kepillä Derby-iltana, kun hän, todistaja, Wilkes-vainajan kanssa oli yrittänyt päästää irti verikoiran. Hän tiesi kertoa paljon isä Stormin saarnoista, puheista, ennustuksista ja panetteluista. Toisina todistajina olivat Pincher ja Hawkins. He vallan vapisivat pelosta kuinka heille itselleen kävisi ja pelastaakseen oman nahkansa syytivät he kaiken syyn isä Stormin niskoille. Tunnin kuluttua tuli Rosa ulos ja kertoi, että John Storm oli tuomittu pantavaksi tutkimusvankilaan. Takuuta ei pyydetty, ja vangittu, joka ei koko aikana ollut sanonut sanaakaan, vietiin takaisin vankilaan.

Glory kiiruhti kotiin ja sulkeutui huoneeseensa. Sanomalehtipojat kadulla kirkuivat: "Isä Storm oikeuden edessä", ja täyttivät koko ilman huudoillaan. Glory pani kädet korvilleen ja koetti hyräillä jotain ollakseen kuulematta.

John Stormin ura oli lopussa. Ja kaikki oli hänen, Gloryn, syytä. Jos hän olisi suostunut lähtemään Lontoosta Johnin kanssa, tai liittänyt kohtalonsa häneen täällä, olisi kaikki nyt toisin. Mutta hän oli tunkeutunut Johnin elämään murtaen sen. Hän oli tehnyt syntiä tuota miestä vastaan, joka oli antanut hänelle kaiken, mitä ihmissielu voi toiselle antaa.

Liisa tuli sisään silmät punoittavina ja toi iltalehdet sekä kirjeen. Lehdissä oli pitkä kertomus oikeudenkäynnistä ja pikku letkauksia yleisölle, joka muka viitsi osoittaa niin suurta mielenkiintoa tuommoista viheliäistä petturia kohtaan. Muutamissa lehdissä oli vangitun kuva sekä istuntosalissa läsnäolleiden tunnettujen henkilöiden kuvia. "Teatteria edusti --" ja sitten seurasi irvikuva Glorysta. Kirje oli Rakel-tädiltä:

"_Oma rakkain Glory!_ -- Minä tiedän kuinka syvästi sinun _sydämesi_ kärsii niistä ikävistä uutisista, joista nyt sinulle kerron. Lordi Storm kuoli maanantaina ja hänet haudattiin tänään. Viimeiseen saakka hän vakuutti, ettei hän ikinä suostuisi sovintoon Johnin kanssa, eikä hän jättänytkään mitään muuta perintöä pojalleen kuin lordin arvonimen, joten meidän rakas ystävämme John on nyt aatelismies ilman maatilaa. Jokainen, joka oli vanhan lordin läheisyydessä hänen viimeisellä hetkellään, koetti taivuttaa hänen sydäntään heltymään poikaa kohtaan, mutta turhaan. Olo kuolinvuoteella oli kamalaa. Kuolemaisillaan ja alinomaa purskahtaen nauruun lordi luki ääneen viimeisen tahtonsa, jossa hän määräsi, että kaikki hänen tavaransa myydään ja tulot niistä annetaan jollekin yhdistykselle, jonka tarkoituksena on Englannin valtiokirkon suojeleminen. Ja sitten hän sanoi vanhalle Chalselle, että heti kun hän, nimittäin lordi, on kuollut, on kirstu tuotava ja hänet suljettava siihen paikalla, 'sillä', sanoi hän, 'minun poikani ei tahtonut tulla näkemään minua _elävänä_, ja hänen ei myöskään pidä irvistellä minulle, kun olen _kuollut_.' Hautajaiset olivat tänä aamuna Kirkpatrickissa, ja _harvat_ vain olivat saattamassa miestä, joka ei jättänyt ainoatakaan surevaa jälkeensä. Mutta juuri kun hänen maalliset jäännöksensä olivat joutumaisillaan mustaan hautaan, seisahtuivat vaunut kirkkomaan edustalle ja vanha herrasmies astui ulos niistä. Ei kukaan tuntenut häntä, ja hän seisoi hetkisen katsellen hautaan, kasvot aivan liikahtamattomina, ja kuunteli hautausluvut loppuun asti. Sitten hän nousi jälleen vaunuihinsa ja ajoi pois virkkamatta sanaakaan kenellekään. _Heti paikalla_ kun hän oli mennyt, minä sanoin Annalle, että hän oli varmaan joku tärkeä henkilö, ja sitten kaikki sanoivat, ettei se voinut olla kukaan muu kuin lordi Stormin veli, itse Englannin pääministeri. Luultavasti kaikki tulee aivan kohta myytäväksi, joten Knockaloe pian jää typö tyhjäksi, ja molemmat Stormit, sekä isä että poika, ovat kadonneet meidän näkyvistämme ikipäiviksi. Minä olen aina aavistanut, että niin kerran kävisi! Mutta kyllä minä kerron sinulle kaikesta tarkemmin kun tavataan, ja toivoakseni tapaamme toisemme _kohta!_ Hyvästi siksi! Sinun hellä, ei, enemmän kuin hellä, sinun _rakastava_ tätisi.

Rakel."

XI.

"Niin", sanoi Rosa aamiaispöydässä, "tuntuu aina surulliselta, kun semmoinen mies äkkiä romahtaa, joka on ollut korkealla yleisön silmissä. Se on kuin suuren puun kaatuminen metsässä. Ei kukaan ole aavistanut, kuinka suuri se on ennenkuin näkee sen maassa makaavan."