Part 44

"Sinä et voi enää kieltää sitä! Se on totta! Tuo mies vie sinut turmioon, ja sinä tiedät sen. Sinä olet aina tietänyt sen, ja siksi sinä olet ansainnut kaiken, mitä ikinä sinulle tapahtuu. Tiedätkö mihin sinä olet syypää? Sinä olet syypää itsemurhaan, sielun itsemurhaan! Mitä on sellaisen kurjan, murtuneen raukan rikos, sellaisen, joka valitsee kuoleman välttääkseen nälkäännääntymistä ja häpeää, verrattuna tuommoisen onnettoman naisen syntiin, joka murhaa sielunsa maailman himojen ja turhuuksien tähden? Edellistä tuomitkoon ihmislaki, jälkimmäistä odottaa Jumalan kosto."

Glory itki peittäen kasvonsa, ja John rupesi tuntemaan syvää sääliä, niin suureen raivoon kuin hän olikin itsensä kiihoittanut. Hänestä tuntui kuin kaikki hänen päätöksensä valuisivat pois vähitellen ja hän itse seisoisi vyöryvällä laviinilla. Mutta hän koetti vakuuttaa itselleen ettei hän nyt kumminkaan horjuisi, hän täyttäisi aikomuksensa ja seisoisi vakavana kuin kallio. Syvään huokaisten hän käveli edestakaisin huoneessa.

"Voi Glory, Glory! Etkö sinä ymmärrä mitä se on minulle, että Jumala on määrännyt minut tuomionsa täyttäjäksi?"

Glory hengitti syvään, ja nyt tiesi hän varmaan sen, mitä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. John oli tullut sinne kamalassa aikeessa, luullen itseään Jumalan lähettilääksi, vaikka hänen sydämessään ei ollut mitään muuta kuin mustasukkaisuutta.

"Minä olen koettanut tehdä kaiken voitavani, mutta kaikki on ollut turhaa. Minä olen koettanut pelastaa sinua noista vaaroista, mutta sinä et tahtonut minua kuulla. Minä olin valmis mihin muutokseen, mihin uhriin tahansa. Kerran tahdoin luopua koko maailmasta sinun tähtesi, Glory -- sinä tiedät sen varsin hyvin -- ystävistä, sukulaisista, isänmaasta, kaikesta, jopa työstäni ja velvollisuuksistanikin -- itse Jumalastakin, vaikka Jumalan armo minut siitä pelasti!"

Johnin hellyys puhkesi taas moitetulvaan. "Minä kadotin sinut kumminkin. Viime hetkessä minä kadotin sinut -- aivan viime hetkessä! Et tyytynyt oman sielusi murhaan, sinun täytyi koettaa murhata toisenkin sielu. Tiedätkö mitä sellainen työ on? Se on anteeksiantamaton synti! Sinä itket. Miksi?" Mutta hänen sitä sanoessaankin jokin ääni hänen sisässään kuiskasi, että hän vain odotteli noitten ihanien silmien taas kohoavan ja luovan loistavaa valoansa häneen.

"Mutta kaikki on nyt ollutta ja mennyttä! Se oli erehdys, ja kuilu meidän välillämme on ylipääsemätön. Minun tilani on nyt paljoa, paljoa parempi kuin silloin. Ilman ystäviä, ilman sukulaisia, ilman isänmaata voin pyhittää elämäni Herralle erilläni maailmasta ja yksin!"

Glory tiesi, että nyt oli hänen hetkensä tullut ja että hänen täytyi voittaa tuo mies ja saada hänet luopumaan aikeistaan, olkootpa ne sitten millaisia taliansa. Ja tuohon tarkoitukseen saattoi käyttää vain yhtä ainoata asetta -- Johnin rakkautta häneen.

"En minä väitä, ettei sinulla olisi syytä olla suuttunut minuun", sanoi tyttö, "mutta älä luule, etten minä ole ollenkaan mitään uhrannut. Siihen aikaan, josta sinä nyt puhut, jolloin minä valitsin tällaisen elämän enkä lähtenyt sinun kanssasi Etelämeren saarille, minä uhrasin hyvin paljon -- minä uhrasin rakkauteni. Etkö luule, että ymmärsin, mitä se on? Etkö luule minun käsittäneen, että tuottakoonpa taiteeni minulle mitä iloja tahansa, mitä kiitosta, kunniaa, aplodeja tahansa, niin on olemassa iloja, joita en koskaan saisi tuntea -- en saisi koskaan tuntea sitä onnea, jonka jokainen naisraukka voi saada osakseen -- vaimon ja äidin onnea, en koskaan saisi tuntea, että minulla on paikkani elämässä, vaikkapa pienikin ja vaatimaton ja tuntematon, ja että olen osallisena sukupolven liittämisessä toiseen sukupolveen! Ja vaikka maailma onkin ollut niin hyvä minulle, niin luuletko minun koskaan lakanneen suremasta tekoani! Luuletko, etten usein muistele sitä silloinkin, kun yleisö minua kiittelee, tai illalla kotiin tultuani tai herätessäni keskiyöllä? Ja etkö luule, että minä huolimatta kaikesta menestyksestä, mitä maailmassa olen saavuttanut, janoan tuota yhtä ainoata, mitä en voi millään menestyksellä ostaa -- kunnon miehen rakkautta, sellaisen miehen, joka rakastaisi minua koko sielullaan, koko voimallaan ja kaikella, mitä hänellä on?"

Kurkku kuivana, karkeana vastasi John:

"Minä soisin ennen kuolevani tuhat kuolemaa kuin koskettaisin hiuskarvaakaan sinun päässäsi, Glory... Mutta Jumalan tahto on ankara!" lisäsi hän vavisten. Valtava intohimo oli temmata hänet, mutta hän taisteli sitä vastaan. -- "Ja tuo sinun menestyksesi -- se on sinulle kallis yhä vieläkin!" huusi hän väkinäisesti nauraen.

"Niin on", sanoi Glory pyyhkien pois kyynelet, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. "Minä en voi luopua siitä -- en voi, en voi!"

"Mitä sinun katumuksesi siis hyödyttää?"

"Ei se ole katumusta. Se on sitä, mitä sanoit kerran tässä samassa huoneessa aikoja sitten... Me olemme kaksi en luonnetta, John, siinä pahin paha nyt ja aina Mutta tahdommepa tai ei, on elämämme liitetty yhteen ikipäiviksi. Me emme voi tulla toimeen ilman toisiamme. Jumala luo miehen ja naisen joskus semmoisiksi."

Johnin huulilla oli säälin hymy. -- "Minä en ole koskaan epäillyt sinun tunnettasi minua kohtaan, Glory -- en silloinkaan, kun haavoitit minua kipeimmin."

"Ja jos Jumala on meidät sellaisiksi luonut --"

"Minä en koskaan tulisi antamaan anteeksi itselleni Glory, vaikka taivas minulle antaisikin anteeksi!"

"Jos Jumala panee meidät rakastamaan toisiamme huolimatta kaikista esteistä, jotka koettavat meitä erottaa --"

"Minulla ei koskaan tule olemaan onnen hetkeäkään tässä elämässä, Glory, ei koskaan!"

"Miksi me ponnistelemme vastaan? Se on meidän kohtalomme, josta emme pääse. Sinä et voi luopua omasta elämästäsi, John, enkä minä omastani, mutta meillä on yksi sydän!"

Hänen äänensä kaikui kuin soitto Johnin korvissa, ja hänen pakottavassa sydämessään kuului kuiske: "Mitä ihmislait merkitsevät verrattuina niihin lakeihin, joita Jumala meille säätää?" -- Äkkiä tunsi John jotain lämmintä. Se oli Gloryn henkäys hänen kädellään. Pyhän suitsutuksen kaltainen hyvä tuoksu tuntui ympäröivän Johnia Hän veti henkeään aivan kuin tukehtumaisillaan oleva ihminen ja istuutui sohvalle.

"Sinä erehdyt, armas, jos luulet minun välittävän tuosta miehestä, josta puhut. Hän on ollut hyvin hyvä minulle ja auttanut minua eteenpäin, mutta hän ei merkitse mitään minulle -- ei kerrassaan mitään... Mutta me olemme niin vanhoja ystäviä, John! Minun on mahdoton muistaa sellaista aikaa, jolloin emme olisi olleet tovereita, sinä ja minä! Joskus uneksin noista pikku saarella vietetyistä rakkaista entisistä ajoista. Oi, ne olivat niin, niin ihania! -- Muistatko venettäsi -- _Gloriata_ -- muistatko sitä?"

John puristi nyrkkiään aivan kuin pitääkseen kiinni päätöksestään, mutta se solui pois sormien lomitse kuin hieta.

"Voi niitä aikoja! Kun sousimme linnan takaa kesäöinä, ja lahdelma ja taivas olivat kuin kaksi hopeapeiliä jotka heijastivat toisiaan, silloin sinä ja minä lauloimme 'John Peel'. (Värisevällä äänellä hän lauloi pari säettä.) 'Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin?'... Muistatko, John?"

Glory vuoroin itki, vuoroin hymyili. Hän oli taas oma entinen itsensä, ja nuo julmat vuodet näyttivät ikipäiviksi menneen. Mutta John taisteli yhä vielä. "Mitä on ruumiiseen kohdistuva rakkaus verrattuna sielun rakkauteen?" sanoi hän itselleen.

"Sinulla oli silloin flanellipaita ja minulla valkoinen jersey-röijy -- tällainen, näetkö", ja Glory sieppasi uunin reunalta saman valokuvan, jota John oli katsellut. "Siinä puvussa minä opin ensimmäiset matkimis-alkeeni, ja usein vieläkin palaa mieleni kesken kaikkea tuohon suloiseen menneeseen aikaan, ja minun täytyy itkeä."

John työnsi pois valokuvan.

"Miksi sinä muistutat minulle noita aikoja?" sanoi hän. "Siksikö vain, että paremmin huomaisin, kuinka sinä siitä ajasta olet muuttunut?"

Mutta silläkin hetkellä nuo ihmeelliset silmät tunkeutuivat hänen sisimpään olemukseensa.

"Olenko minä niin paljon muuttunut, John? Olenko minä? Ei, ei armas! Minun tukkani on vain kammattu eri lailla, Katso nyt!" Ja hän irrotti vapisevin sormin tukan solmun. Kiharat valuivat tuuheina hänen hartioilleen ja kasvoilleen. John tahtoi silittää niitä kädellään, ja hän kääntyi Gloryyn päin, mutta samassa taas pois, taistellen itsensä kanssa kuin vihollista vastaan.

"Vai tämä inhoittava pitsiriepuko se on niin erilainen kuin vanha jersey-röijyni? Tuossa -- tuossa se on!" huusi tyttö repien pitsin pois kaulastaan ja heittäen sen lattialle sekä polkien sitä jalallaan. "Katso minuun nyt, John -- katso minuun! Enkö minä nyt ole sama kuin ennenkin? Miksi sinä et katso?"

Glory taisteli henkensä puolesta. John syöksyi seisaalleen astuen Gloryn luo hammasta purren ja tuijottavin silmin. "Tämä on vain saatanan viettelyä. Rukoile rukouksesi, lapsi!"

Hän tarttui oikealla kädellään Gloryn vasempaan käteen. Se vei Glorylta melkein kaikki voimat ja hän oli pyörtyä. Liikutuksen puuskassa valtasi Johnin äkillinen hurja hävittämisen halu. Hän tahtoi fyysillisesti purkaa tunteitaan.

"Rukoile rukouksesi, rukoile, rukoile!" huusi hän. "Jumala on lähettänyt minut surmaamaan sinut, Glory."

Omituinen kauhun ja samalla riemun tunne valtasi Gloryn. Hän sulki silmänsä puoleksipa kiersi toisen käsivartensa Johnin kaulaan.

"Ei, vaan rakastamaan minua!... Suutele minua, John!"

John huudahti niinkuin mies, joka heittäytyy äkkijyrkänteeltä syvyyteen. Hän puristi Gloryn syliinsä, ja tytön hajallaan olevat kiharat valahtivat Johnin kasvoille.

IX.

"Minä luulin sitä Jumalan ääneksi, mutta se olikin perkeleen!"

John Storm hiipi kuin varas Lontoon katuja aamun hämärässä. Yö oli tyyni edellisen päivän kovan ukkosilman jälkeen. Muutamia suuria tähtiä kimmelteli taivaalla, kuu paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli taas äänetönnä eilispäivän huutojen, melun ja ihmisraivon jälkeen. Kuului vain postikärryjen ratinaa, jotka nopeasti riensivät postikonttoriin, sekä maalaiskuormien raskasta vyörymistä Covent Gardeniin päin, poliisin säännöllistä astuntaa ja juopuneitten miesten ja naisten pöhnäistä naurua kahvimyymälöissä kadunkulmissa. "Kuinka nyt on maailmanlopun laita, veikkoseni! Eikö siitä vielä tullutkaan sen selvempää? Annapas kuppi kahvia kumminkin vahvistukseksi, jos se sattuisi tulemaan."

John Stormista tuntui kuin moni silmä olisi tuijottanut häneen pimeältä taivaalta ja nähnyt hänen sydämeensä. Koko hänen elämänsä oli ollut petosta alusta loppuun saakka -- hänen riitansa isänsä kanssa, hänen papintutkintonsa, hänen menonsa luostariin ja hänen lähtönsä sieltä, hänen ristiretkensä Sohossa, hänen aikeensa seurata isä Damieniä, hänen ennustuksensa Westminsterissä -- kaikki, kaikki oli ollut petosta ja valhetta! Hän itse oli häpeäpilkku, ivaaja, valkeaksi sivuttu hauta, ja hän oli törkeästi rikkonut valkeutta ja Jumalaa vastaan.

Mutta hänen silmänsä olivat viimeinkin avautuneet, ja nyt hän huomasi selvästi, miten kauheasti hän oli pettänyt itseään. Ylpeydessään ja itserakkaudessaan hän oli pitänyt itseään Jumalan lähettiläänä, kostajana, Herran käskyläisenä ja oli aikonut vuodattaa verta niinkuin mikä rikoksellinen tahansa, mikä mustasukkainen murhaaja tahansa, jota johtaa helvetillinen intohimo. Kuinka perkele oli pettänyt hänet kavalasti! Hän oli ollut tuulen heiteltävä lastu -- akana myrskyssä!

Tuntien pistävää tuskaa vaelsi hän kaikuvia katuja pitkin. Koneentapaisesti johtuivat hänen askeleensa takaisin Westminsteriin. Hänen saavuttuaan sinne olivat kuu ja tähdet kadonneet ja aamunsarastuksen kylmyys tuntui ilmassa. Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, mutta hänen kulkiessaan Broad Sanctuaryn poikki ajoi joukko ratsastavia poliiseja hänen ohitseen miekat kalisten.

Päivä ei ollut vielä noussut, kun hän koputti kirkon kellarikerroksessa olevan asuntonsa ovelle.

"Kuka siellä?" kuului sisältä kuiskaus.

"Avaa ovi!" vastasi John soinnuttomalla äänellä.

Ovi avautui, ja veli Antero vingahti kuin uskollinen koira, joka vainuaa pimeässä isäntänsä, ja sanoi: "Ah, tekö siellä, isä? Minä luulin teidän lähteneen pois. Tapasitteko heidät? He hakivat teitä joka paikasta koko yön."

Hän puhui yhä vielä kuiskaten aivan kuin joku olisi ollut sairas. "Minä en voi sytyttää valkeata. He huomaisivat sen varmaan ja voisivat palata takaisin. Joka tapauksessa he tulevat aamulla. Voi, voi, se on hirveätä! Pahempaa kuin koskaan ennen! Ettekö ole kuullut mitä on tapahtunut? Joku on murhattu!"

John koetti kuunnella, mutta kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.

"Ei juuri suorastaan murhattu, mutta pahasti haavoitettu ja viety sairashuoneeseen."

"Se oli Charles Wilkes. Hän oli loukannut isä Stormin nimeä, ja panttilainaaja Pincher oli iskenyt hänet katuun. Hänen päänsä oli sattunut katukäytävän reunaan, ja siitä oli hänet sitten nostettu ylös tunnotonna. Poliisi oli saapunut paikalle, vanginnut Pincherin ja vienyt hänet poliisikamariin."

"Mutta minä ajattelen vain äitiäni", sanoi veli Antero pyyhkien silmiään takkinsa hihalla. "Teidän täytyy heti lähteä pois, isä. He syyttävät teitä kaikesta. Mitä nyt on tehtävä? Minä koetan miettiä. Voi, kuinka minun päätäni pyörryttää! Eustonista lähtee juna kello viisi aamulla pohjoiseen päin, eikö niin? Siihen teidän täytyy joutua. Älkää puhuko, isä. Älkää sanoko, että te ette tahdo!"

"Minä lähden", sanoi John äärettömän masentuneen näköisenä.

Maallikkoveljeä peloitti tuo muutos, joka oli tapahtunut Johnissa tämän vuorokauden kuluessa. "Mutta te olette kaiketi ollut ulkona koko yön. Kuinka väsyneeltä te näytätte! Enkö minä saa antaa teille jotain syötävää?"

John ei vastannut mitään, mutta maallikkoveli kantoi hänen eteensä hiukan karkeata leipää houkutellen häntä syömään hiukkasen. Päivä alkoi jo sarastaa.

"Nyt teidän täytyy lähteä, isä."

"Entäs sinä, poikaseni?"

"Oh, minä kyllä pidän huolen itsestäni."

"Palaa takaisin luostariin ja ota koira kanssasi --"

"Koira!" Veli Antero oli sanomaisillaan jotain, mutta samassa hän vaikeni ja mutisi sitten katse hurjana:

"Oh, kyllä minä nyt tiedän, mitä _minun_ tulee tehdä. Hyvästi!"

"Hyvästi", äännähti John, ja sitten murtunut mies palasi takaisin kadulle.

Hänen hermostonsa oli vallan runneltunut tämän yön tapahtumien jälkeen, ja saapuessaan rautatieasemalle hän saattoi tuskin astua askeltakaan enää. "Näyttää siltä kuin tuo mies olisi saanut tarpeekseen", kuului joku sanovan hänen takanaan. Hän löysi tyhjän rautatievaunun ja heittäytyi sen nurkkaan istumaan. Hänen aivonsa olivat kuin lamauksissa, hän ei voinut ajatella eikä tuntea.

Pari kolme nuorta miestä ja poikaa järjesteli ja asetteli kääröihin sanomalehtiä pukkien kannattamalla tiskillä suljetun kirjamyymälän edessä. Yksi pojista pudotti ilmoituslehden maahan. John huomasi siinä oman nimensä jättiläiskirjaimilla painettuna ja alkoi kysyä itseltään, mitä hän nyt oikeastaan oli tekemäisillään. Oliko hän pakomatkalla? Sehän oli pelkurimaista, halveksittavaa! Ja sitä paitsi se oli vallan hyödytöntä! Menköönpä hän vaikka maailman ääriin, ei hän sittenkään pääsisi pakenemaan ainoata vaarallista vihollistaan, nimittäin itseään.

Äkkiä hän muisti, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Hän astui pois junasta, mutta sen sijaan, että hän olisi mennyt pilettiluukulle, seisahtui hän ja koetti miettiä, mitä hänen oli tehtävä. Hänen ympärillään oli hälinää ja melua, ihmiset kiiruhtivat hänen ohitsensa, joku huusi häntä ja vihdoin veturi vihelsi ja savu nousi kattoon. Kun hän hiukan tointui, oli juna lähtenyt ja hän seisoi yksin sillalla.

"Mutta mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän itseltään.

Kesäaamu oli ihana, ja kadut olivat tyhjät ja hiljaiset. Vähitellen niille alkoi virrata ihmisiä, ja melu kasvoi kasvamistaan, kunnes John vihdoin huomasi kävelevänsä isossa tungoksessa. Kello oli nyt noin yhdeksän, ja hän käyskenteli Whitechapel Roadilla, ympärillään kirjava liuta juutalaisia, puolalaisia, saksalaisia y.m. sekä useita eri lontoolaisrotuja. Kaksi vihanneskauppiasta nauroi ja puheli hänen takanaan.

"Voi helkkari sentään! Tuommoiselle voi nauraa itsensä kuoliaaksi!"

"Niin, eikö voi? Se oli minun tuttavani... etkö sinä tunne Joe Atkinsia, jolla oli kalakauppa Flower kadun varrella? Tunnet kai? No niin, hän möi koko kauppansa menneellä viikolla vallan polkuhinnasta otaksuen maailmanlopun tulevan tuossa paikassa. Tänään minä tapasin hänet Holborn Viaductilla, ja hän oli todella sen näköinen kuin häneen olisi tarttunut rutto tai muu turmio."

John Storm oli tuskin kuullut, mitä he sanoivat. Hänessä oli omituinen tunne, että kaikki tapahtui satojen penikulmien päässä.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän taas itseltään. Kello kahdentoista ja kahden välillä hän oli taas Cityssä harhaillen ilman päämäärää sinne tänne. Hän ei tahallaan valinnut tyhjiä syrjäkatuja, ja kun ihmiset tirkistivät hänen kasvoihinsa, ajatteli hän: "Jos joku kysyy kuka minä olen, sanon sen hänelle." Hän ei ollut kahdeksaan tuntiin syönyt mitään ja siksi hän oli kovin väsynyt. Sattuessaan kahvilan edustalle hän astui sisään ja tilasi ruokaa. Huone oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka juuri olivat päivällisellä. Useimmat lueskelivat samalla sanomalehtiä, joita he olivat asetelleet pystyyn pöydälle eteensä, mutta kaksi puheli keskenään.

"Nuo ennustukset maailmanlopusta ovat maniaa, monomaniaa, joka uudistuu aina säännöllisten väliaikain kuluttua maailman historiassa", sanoi toinen. Hän oli pikkuinen, pystynokkainen mies.

"Mutta omituisinta on, että ihmiset uskovat sellaisia ennustuksia", virkkoi hänen toverinsa.

"Se ei ole ollenkaan omituista. Tällä suurella, idioottisella, sekasotkuisella Lontoolla ei ole hitustakaan huumorin tunnetta. Ajattelepas kuinka ahkeraan se on koko viime kuukauden uurastanut saattaakseen itsensä naurunalaiseksi!" Ja sitten hän katsahti John Stormiin ikäänkuin ylpeänä komeasta puheestaan.

John ei kuunnellut. Hän tiesi, että jokainen puhui hänestä, mutta se ei tuntunut liikuttavan häntä ollenkaan. Kaikki tuo ikäänkuin koski jotain toista olemusta, jossa hänen sielunsa ennen oli ollut.

Vihdoin eräs ajatus pääsi Johnin mieleen. Hän luuli nyt tietävänsä mitä hänen tuli tehdä. Hänen pitäisi mennä takaisin luostariin ja pyytää taas päästä sinne. Mutta tällä kertaa hän ei pyrkinyt sinne veljeksi, vaan palvelijana pesemään ja raatamaan siellä elämänsä loppuun asti. Siellä oli ollut mies, joka aina lakaisi kirkon ja soitti kirkonkelloa -- ehkä he sallisivat Johnin nyt tehdä sellaista työtä. Hän oli pettänyt ihanteensa, hän ei ollut voinut vastustaa maallisen rakkauden viettelyksiä. Mutta Jumala on armollinen eikä kokonaan hylkää häntä.

Hänen nöyryytyksensä oli vallan toivotonta, mutta monta tuntia kului ennenkuin hän ryhtyi panemaan päätöstään toimeen. Hän saapui luostarin kirkolle juuri iltarukousten aikaan, ja veljet veisasivat viimeistä iltavirttä:

"Jesus ylkä sieluni, Helmaasi pakenen."

Hän seisahtui portille ja kuunteli. Kadut olivat melkein äänettömät, tuskin ainoatakaan kulkijaa näkyi.

"Oi Herra, suojaas pakenen, On elo synkkä, myrskyinen!"

Hänen sydämensä oli pakahtua, ja hän tunsi pistävää tuskaa. Niin, niin, niin! Muuta suojaa hänellä ei ollut.

Mutta äkkiä iski uusi ajatus häneen, ja hän oli kuin raskaasta unesta herännyt. Glory! Hän oli ajatellut ainoastaan omaa sieluaan ja oman sielunsa pelastusta, ja hän oli unohtanut velvollisuutensa toisia kohtaan. Ennen kaikkea hänellä oli velvollisuuksia Glorya kohtaan, ja niistä hän ei voinut eikä saisi ikinä luopua. Hänen täytyi asettua Gloryn rinnalle, ja vaikkapa hänen olisikin pakko silloin luopua ihanteistaan, niin se ei asiaa muuttanut. Hän oli osoittautunut kykenemättömäksi elämään pyhimys-elämää, hänen täytyi alentaa lippunsa, hänen täytyi tyytyä elämään ihmisenä.

Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä hänen nyt ensiksi tuli tehdä, ja yön tullessa hän vielä harhaili pitkin katuja. Hän oli kääntynyt taas itäänpäin, ja Mile Endinkin levottomilla kaduilla hän saattoi huomata, että jotain omituista oli ilmassa. Juopuneita hoiperteli pitkin katuja hoilaten ja laulaen aivan kuin nyt olisi ollut yleinen lupapäivä. "Hauskaa, ettet odota maailmanloppua vielä tänä iltana tyttöseni!" -- "Vai odotatko sinä?"

Kello kahdentoista aikaan astui John erääseen majataloon ja pyysi yösijaa. Majatalon isäntä seisoi juuri keittiössä puhellen kahden miehen kanssa, jotka keittivät silakoita illallisekseen. Hän katsoi tulijaan hämmästyneenä.

"Yösijaako, hyvä herra? Meillä ei ole herrasmiehille sopivia tiloja..." Sitten hän vaikeni ja katsoi tarkemmin John Stormiin kysäisten: "Oletteko te ehkä sisälähetyksen miehiä?"

John Storm sopersi jotain vastaukseksi.

"Minä arvasin, että te olette sieltä. Ne käyvät usein täällä meillä juomassa kupin kahvia, mutta ei kenenkään päähän ennen ole pistänyt pyytää yösijaa. Mutta, jos vain kelpaa, niin --"

"Se on liiankin hyvä minulle. Voitteko antaa minulle kupin kahvia ennenkuin menen levolle?"

"Mielelläni, herra pastori! Olkaa hyvä ja istukaa! Olkaa kuin kotonanne! Minä tässä juuri haastelin toverien kanssa eräästä teidän virkaveljestänne -- sille raukalle kävi ikävästi Westminsterissä."

"Oh, hänestäkö puhuitte?"

"Joku täällä sanoi, että semmoinen homma taitaa kannattaa hyvin."

"Totta vissiin se kannattaa. Eipä suinkaan ihmiset muutoin sellaista hommaisi", sanoi eräs miehistä kumartuen valkean yli.

"Älä puhu semmoisia! Ei siitä ole hänelle hyötyä ollut. Ajatteles millaisessa kiikissä hän nyt on! Jos ne saavat hänet kiinni, niin kuuden kuukauden vankeus odottaa häntä."

"No minkätähden hän sitten on kaiken tuon tehnyt? Kyllä kai hänellä on jotain hyötyä ollut, muutoin en minä ymmärrä sitä ollenkaan."

"Hän on tietysti asiastaan vakuutettu, ja siksi hän on toiminut sillä tavalla. Vai mitä te arvelette, herra pastori?"

"Minun mielestäni on aivan oikein, että tuo mies on kärsinyt tappion", sanoi John. "Jumala ei enää koskaan ole käyttävä häntä sanansaattajanaan, koska Hän on syössyt hänet häpeään."

"Kyllä se mahtoi olla väärässä, se mies", sanoi tulen ääressä seisova mies.

Kun John Storm heräsi pikku huoneessaan seuraavana aamuna, ymmärsi hän selvemmin tehtävänsä. Hän ilmoittautuisi poliisille ja kärsisi rangaistuksensa loppuun asti. Sitten hän palaisi Gloryn luo vapaana miehenä, ja Jumala kyllä neuvoisi hänelle työtä senkin jälkeen, tuon kamalan ylpeyden ja itserakkauden rangaistuksen jälkeen.

"Nyt se mies on kuollut sairashuoneessa", kuului joku sanovan keittiössä, ja sitten sieltä kuului sanomalehtien kahinaa.

"Onko hän?" sanoi toinen. "Kyllä olisi sitten parasta, että isä Storm pötkisi käpälämäkeen, sillä kyllä hän saa kaiken syyn niskoilleen, olipa se sitten hänen syytään tai ei."

Johnin päätä huimasi. Hän muisti, mitä veli Antero oli kertonut Charles Wilkesistä ja hänen sydämensä, joka äsken sykähteli lämpimästi, tuntui nyt vallan jähmettyvän. Siitä huolimatta hän läksi kello yhdeksän aikana maanalaista rautatietä länteenpäin. Ihmiset katsoivat häneen hänen astuessaan vaunuun. Hänestä tuntui kuin joka ikinen olisi tuntenut hänet ja kuin maailma vain leikittelisi hänellä niinkuin kissa hiirellä. Vaunu oli täynnä nuoria puotilaisia, jotka tupakoivat ja lukivat sanomalehtiä.

"Sepä on omituista!" sanoi yksi heistä. "Mies on hävinnyt aivan kuin hänet olisi elävänä nostettu pilviin."

"Miksi se olisi niin omituista", virkkoi toinen soinnuttomalla äänellä. Tämä toinen ei tupakoinut, ja hänellä oli kiihkoilijan hurmio-ilme silmissään. "Elia vietiin elävänä taivaaseen, eikö niin? Miksi ei yhtä hyvin isä Storm?"

"Mitä?" huudahti ensimmäinen puhuja, ja piippu putosi hänen hampaistaan.

"Sitä ainakin muutamat uskovat", sanoi soinnuton ääni kainosti.

"Oh, sinun pitäisi todellakin saada hiukan lääkkeitä", sanoi ensimmäinen puhuja koputtaen tuhkan pois piipun kopasta ja katsellen ympärilleen tarkoittavasti. Molemmat nousivat pois Cityssä. John jatkoi matkaansa Westminster Bridgelle.

Se oli hirveätä. Miksi hän ei käyttäisi hyväkseen yleistä taikauskoa ja häviäisi todellakin ottaen Gloryn mukanaan? Mutta ei, ei, ei!