Part 43

Täällä oli nähtävissä kamaliakin näkyjä, jos oli naurettaviakin. -- Tuolla makasi maantienojassa vanha hevonen, joka oli päivän töistä väsähtänyt, tuossa oli väenpainosta murtunut kärryn-akseli ja kärryistä maahan suistuneita, haavoittuneita ihmisiä; poikaviikarit hoipertelivat kuin vanhat ukot, ja tuolla juoksi walesiläinen mies, vaatteet aivan siekaleina, pitkin kenttää päästäkseen kirkuvaa, raivoisaa joukkoa pakoon.

Mutta iloa oli itse ilmassakin, ja melkein kaikki nauratti Glorya. Lordi Robert oli kiertänyt käsivartensa Betty Bellmanin vyötäisille ja laski leikkiä erään vihanneskauppiaan kanssa, jonka kärryissä oli juopunut nainen. "Oletpa saanut kyydittävän, ukkoseni!" -- "Olen kyllä, hyvä herra, ja minä olen menossa kotiini eukkoni luo tänä iltana, mutta sitä te ette uskalla tehdä."

Eräs nuori mies, jolla oli yllään helmiäisnappinen takki, talutti tyttöä, jonka päässä oli hirmuisen iso hattu. Mies sieppasi hatun tytön päästä ja tyttö sieppasi miehen hatun. Mies varasti suudelman tytöltä, ja tyttö löi häntä korvalle. Sitten mies asetti tytön hatun päähänsä ja tyttö miehen hatun, ja käsitysten he sitten marssivat eteenpäin laulaen 'Old Dutchiä'.

Glory näytteli pantomimisesti osan tuosta lemmenkohtauksesta, ja Drake huusi naurusta.

Kello oli jo seitsemän ennenkuin he ennättivät Lontoon laitaosiin. Silloin oli vaunuissa tyhjennetty korillinen samppanjaa ja pullot oli heitetty pois. Kulkue oli matkalla seisahtunut ainakin tusinan huvilan edustalla, ja eräissä suurissa kärryissä oli jokaisen naisen päärustingit epäkunnossa, ja he lauleskelivat juopuneen äänellä. Siitä huolimatta vakuutti Drake, joka puheli ja nauroi yhtämittaa, ettei hän ikinä ollut nähnyt niin hiljaista Derbypäivää, eikä hän voinut ymmärtää, miksi maailma oli muuttumaisillaan.

"Siihen on kaiketi syynä tuo uskonnollinen villitys", sanoi lordi Robert osoittaen uutta ja vallan erilaista näkyä tien varrella.

Siinä näkyi avoin kenttä täynnä ihmisiä, jotka olivat virittäneet tulia sinne tänne, aivan kuin olisivat aikoneet yöpyä taivasalla. He olivat liittyneet eri ryhmiin ja lauloivat nyt yhdessä virsiä sekä rukoilivat. Juopuneiden lallatukset vaikenivat hetkeksi, eikä maantieltä kuulunut muuta kuin pyörien ratinaa ja veisaajien surumielisiä virrensäveleitä. Sitten kuului yhtäkkiä tuhansista suista huuto: "Isä Storm!" Kun tuota huutoa seuraava nauru vaunuissa oli lakannut, sanoi Betty:

"Kunniani kautta, se mies mahtaa olla aika lailla löylyn lyömä", ja sinisiin puettu neitonen oli nääntyä naurusta. Drake näytti tyytymättömältä, mutta lordi Robert virkkoi: "Kuka nyt siitä välittäisi, mitä elefantti sanoo?" Glory ei ollut huomaavinaan mitään, mutta hetkeksi hävisi hymy hänen huuliltaan.

Kun viimeinen samppanjapullo oli heitetty vaunuista, oli seurue päättänyt mennä yhdessä syömään päivällistä Cafe Royaliin tai Romanolle, ja siksi he ajoivat ensin Draken poikamieskotiin harjaamaan pukujaan ja peseytymään sekä hiukan levähtämään. Glory joutui ensin valmiiksi ja odottaessaan muita istuutui hän salin harmonion ääreen ja alkoi soittaa jotain. Se oli sama virsi, jonka he olivat kuulleet esikaupungissa. Silloin kuului naurun rähähdys seinän takaa, ja Drake, jonka näkyi olevan vaikea luopua hetkeksikään Gloryn läheisyydestä, ilmestyi kamarinsa kynnykselle paitahihasillaan. Peittääkseen hämilläoloaan alkoi Glory laulaa vanhaa lempilaulua. Seurue taputti käsiään, ja Glory lauloi vielä toisen laulun ja sitten vielä kolmannen. Vihdoin rupesi hän laulamaan "Armas äitiseni", mutta yhtäkkiä ääni sortui ja hän purskahti itkuun.

"Harjoitus huomenna kello kymmenen aamulla", sanoi Betty.

Sitten kaikki rupesivat nauramaan, ja kun Drake auttoi päällystakkia Gloryn ylle, kuiskasi hän tytön korvaan:

"Mitä voin tehdä? Hiukan pahalla päällä tänä iltana, niinkö?"

"Olkaa nyt kiltti poika ja antakaa minun olla yksin", vastasi Glory ja sitten hänkin rupesi nauramaan.

He olivat juuri lähtemäisillään ulos, kun joku sanoi: "Mutta nyt on aivan liian myöhäistä mennä päivällistä syömään -- miksi emme yhtä hyvin voisi mennä illalliselle Korinton klubiin?" -- Naiset huusivat "mainiota!" kuin yhdestä suusta. Ehdotus oli sangen rohkea ja hieman epäiltävää laatua.

"Mutta huvittaisiko se teitä tosiaankin?" sanoi Drake vilkaisten Gloryyn.

"Miksikä ei?" vastasi Glory iloisesti naurahtaen, minkä johdosta Drake huusi: "Hyvä on!" ja hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, jommoista Glory ei ollut milloinkaan ennen niissä huomannut.

Korinton klubi oli St. James's Squaren varrella, kivenheiton päässä Lontoon piispan asunnosta. Nyt oli jo pimeä, ja heidän kulkiessaan Jermyn kadun poikki seisoi joukko köyhiä lapsia lintukaupan edustalla odotellen muruja, joita heiteltiin kadulle, kun puoti suljettiin. York-katu oli täynnä vaunuja, mutta vihdoin pääsi seurue ovelle saakka. Sisältä kuului soiton säveliä ja tanssia. Univormuihin puettuja vahtimestareita seisoi eteisessä tarkastaen jäsenlippuja sekä kirjoittaen kävijöiden nimet muistiin. Naiset riisuivat päällystakkinsa, ja herrat ripustivat hattunsa ja palttoonsa naulaan, iso ovi avattiin selkiselälleen, ja he saattoivat nähdä tanssisalin. Siellä oli yhtä hienosti puettua yleisöä kuin missä talossa tahansa Grosvenor Squaren varrella. Mutta naiset olivat kaikki nuoria ja kauniita, eikä miesten sukunimiä ilmoitettu. Keskellä lattiaa seisoi liuta juhlapukuisia, parhaassa iässä olevia nuoria miehiä. Kukin piti kiinni vastapäätä seisovan nuorukaisen vyötäisiltä aivan kuin ryhtyäkseen jonkinmoiseen leikkiin. Yksi heistä huusi samassa "halloo!", ja musiikki alkoi soittaa. Siinä sitä sitten potkittiin vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle kaikkien laulaessa kuorossa "tra-la-la-la-laa!" Yksi nuorukaisista oli lordi, toinen oli vast'ikään ison perinnön saanut nuori mies, kolmas oli näyttelijä, neljäs suuren liikkeen osakas, viides oli aivan tuntematon suuruus ja kuudes "kelpo poika", joka eli nylkemällä kaikkia muita. He tanssivat viimeisenä varietee-uutuutena esitettyä tanssia. Johtaja huusi toisen kerran "halloo!", ja musiikki taukosi.

Lordi Robert johti seurueensa yläkertaan. Kauniita naisia vaaleanpunaisissa ja sinisissä puvuissa istui jokaisessa portaanmutkauksessa. Ylhäällä oli lehteri, josta saattoi katsella tanssijoita aivan kuin teatterin parvilta. Siellä oli myöskin amerikkalainen ravintolahuone, jossa naiset polttelivat savukkeita. Lordi Robert tilasi illallista, ja kun pöytä ilmoitettiin katetuksi, menivät he ruokasaliin.

"Halloo!" kajahti heitä vastaan sieltäkin. Pienten pöytien ääressä, joilla paloi punaisia kynttilöitä, istui valkorintaisia herroja ja perhosolmuun sidotuilla silkkirihmoilla koristeltuja naisia, siropäisiä ja komea-asuisia. Viinureita kulki edestakaisin kantaen samppanjaa ja hopeavateja. Veitset ja haarukat kalisivat, ja iloisia ääniä sekä naurua kajahteli kaikkialta. Samassa kuului tuontuostakin musiikin säveleitä ja "tra-la-la-laa!" alikerran tanssisalista.

Glory istui Draken vieressä. Tyttö ymmärsi, että hän oli alentunut Draken silmissä tulemalla tänne. Drake joi jotakuinkin paljon ja lausui loppumatta kohteliaisuuksia Glorylle. Pikkupöydät heidän ympärillään tyhjenivät vähänväliä, mutta täyttyivät aina uudelleen samanlaisilla valkorintaisilla ja silkkipukuisilla olennoilla. Yleisöä palasi Derby-kilpailusta, ja puheenaiheena oli ylipäänsä tämän päivän kilpa-ajot. Muutamat uusista tulokkaista tervehtivät Drakea, ja useat katsoa tirkistivät Gloryyn. "Olipa ne peijakkaan hyvät kilpailut, vai mitä?" Minun laskuni eivät nyt tosin leiville lyöneet, mutta vetojen välittäjät ne nauravat partaansa Tattersallissa maanantaina.

Isopartainen mies naapuripöydän ääressä nykäisi alas valkoiset liivinsä, kohotti lasinsa ja sanoi: "Glorian malja!" Se oli Gloryn uusi kilpa-ajotuttavuus.

"Kuka on tuo ritari Siniparta?" kuiskasi Glory Drakelle.

"Häntä sanotaan Farao-kuninkaaksi", vastasi Drake. "Hän on näet koonnut kaiken omaisuutensa pelillä Pariisissa, ja nyt hän on varakas ja arvokas herrasmies."

Samassa kuului kesken naurua ja ääniä ja soittoa ja laulua kamala ukkosenjyrähdys. Soittokunta lakkasi soittamasta, ja koomillinen laulu taukosi kesken. Hetken ajan kuului vain hiljaisia kuiskauksia. Sitten sanoi lordi Robert:

"Tämäköhän se nyt on se kamala myrsky, joka muka kohtaa kansaa, tiedättehän?"

Nuo sanat sattuivat tähän irstaisuuden pesään kuin toinen salaman isku, ja monen posket kalpenivat.

"Myrsky ei nyt ensi kertaa ulvo -- onhan se ulvonut koko ajan" [myrsky on englannin kielellä _storm_. Suoment. muist.], sanoi lordi Robert, mutta ei ketään naurattanut. Pian toipui seurue kumminkin, soittokunta alkoi taas soittaa ja laulukin kajahti uudelleen entistä äänekkäämpänä ja hurjempana. Miehet huusivat lisää samppanjaa ja nimittivät jokaista viinuria isä Stormiksi.

Glorya hävetti. Pää käden nojassa hän katseli ympärillä olevia ihmisiä, kun samassa Farao-kuningas, joka koko ajan oli luonut helliä katseita Gloryyn, kumartui tytön olkapään yli kuiskaten tuttavallisesti:

"Mitä Gloria katselee?"

"Katselen eikö täällä ole yhtään _miestä"_, vastasi Glory, ja lihava partaniekka kääntyi pois mutisten: "Saakeli!" Samassa Glory huomasi, että Drake ja lordi Robert kiistelivät äänekkäästi pöydän toisella puolella.

"Ei, tuhat kertaa ei, ei, _ei_!" huusi Drake. "Sano häntä heikoksi ja hupsuksi ja aasiksi, jos tahdot, mutta voitko sillä mitään selittää? Hän on niitä miehiä, joissa asuu Jumalan henki, etkä sinä voi määritellä häntä tavallisen kaavan mukaan."

"Tietysti en, hyvä veli", sanoi lordi Robert. "Tavallinen terve järki nauraa hänelle."

"Sitä pahempi semmoiselle terveelle järjelle. Kun se pääsee tuomitsemaan tuommoisia yksinäisiä, eristäytyneitä olentoja samalla tapaa kuin tavallista ihmiskarjaa, silloin n.s. terve järki on mitä suurinta hullutusta."

"Ohoh! Ohoh!" huudettiin monelta taholta, mutta Drake ei ottanut huutoja kuuleviin korviinkaan.

"Jeesus Kristus itse joutui aikansa, kansansa ja oman perheensäkin terveen järjen pilkan alaiseksi, ja Hänen kansaansa ja Hänen perhettänsä ja Hänen aikaansa on sitten kaikkina aikoina siitä syystä soimattu. Mutta samoin kuin Hänelle on käynyt jokaiselle hartaalle sielulle, joka on omistanut Hänen oppinsa ja tuonut maailmaan uuden hengen. Maailma on nauranut sellaiselle ihmiselle ja syljeksinyt häntä. Se sulkisi hänet houruinhuoneeseenkin, ellei se pelkäisi tuota ylevää lippua, jonka alla sellainen ihminen taistelee."

Nuo olivat outoja sanoja oudossa paikassa. Jokainen kuunteli.

"Mutta nuo synkät jättiläiset, ne ne kumminkin maailmaa johtavat kaikesta huolimatta, ja yksi ainoa tunti heidän jumalallista hulluuttaan on enemmän arvoinen kuin kokonainen vuosisata meidän järkevyyttämme. Ja kumminkin me kiellämme heiltä ystävyyden ja rakkauden ja koetamme jos jollakin tavoin syöstä heidät ulkopuolelle ihmisperheen rajoja! Me olemme keksineet heille uuden nimenkin -- sanomme heitä intoilijoiksi -- me kurjat kääpiöt ja siat, joiden tulisi ryömiä polvillamme heidän jalkainsa juureen ja haudata kasvomme lokaan! Hyvät herrat", huusi hän täyttäen lasinsa ja nousten seisaalleen, "minä esitän teille maljan -- isä Stormin malja!"

Glory istui vavisten, hengittäen kiihkeästi, punastuen ja silmät loistaen, kunnes Drake oli lopettanut puheensa. Sitten hän syöksyi äkkiä Draken luo, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"Esirippu joutuin alas nyt", sanoi Betty, ja jokainen naurahti hiukan.

Drake nauroi muiden mukana, ja myös Glory, joka oli istunut jälleen tuolilleen sanomattoman hämillään, koetti nauraa.

"Pullo samppanjaa joka tapauksessa", huusi Drake. Hän oli käsittänyt ihan väärin Gloryn suudelman ja oli joutunut siitä aivan pois suunniltaan. Glory oli itkeä häpeästä ja raivosta huomatessaan, että Drake piti hänen käytöstään aivan luonnollisena ja ehkäpä vielä luuli, ettei Glory ensi kertaa tehnyt semmoista. Mutta päästäkseen pulmasta nauroi Glory muiden mukana ja samppanjan tultua kilisti hän lasiaan Draken kanssa.

"Minä saatan teidät kotiin tänä iltana", kuiskasi Drake hymyillen tarkoittavasti ja katsoen Glorya syvälle silmiin. Glory pudisti päätään, mutta se vain kiihoitti Drakea yhä enemmän.

"Minun täytyy -- minä tahdon -- teidän _pitää_ sallia", ja hän tarttui Gloryn käteen työntäen ylös pitsin, joka ympäröi tytön pyöreätä käsivartta.

Samassa saapui Benson, Draken palvelija, punakkana ja kiihoittuneen näköisenä tuoden kirjeen isännälleen. Glory kuuli jotain "virastosta", "ministeriöstä" ja "Scotland Yardista." Sitten Drake kääntyi häneen koettaen hymyllä peittää harmiaan ja sanoi: "Olen kovin pahoillani, rakas Glory -- hyvin pahoillani -- minun täytyy poistua hetkiseksi. Odottakaa täällä kunnes palaan, vai..."

"Saattakaa minut samalla ulos ja hankkikaa minulle ajuri", sanoi Glory. Heidän noustessaan ylös huomasi muu osa seurueesta heidän aikeensa, ja lordi Robert sanoi:

"Koskeeko se mahdollisesti tuota asiaa...?"

"Ei se ole mitään", vastasi Drake, ja he poistuivat huoneesta.

Tanssisalin soittokunta oli juuri lopettamaisillaan tuon koomillisen tanssin sävelet, ja puolisataa ääntä kirkui "tra-la-la-laa", kun Glory astui vaunuihin.

"Minä tulen kohta perästä", kuiskasi Drake hymyillen onnellisena.

"Silloin me olemme jo panneet maata ja ovet ovat lukossa... Kuinka mainio te olitte tänä iltana!"

"Minä en voinut sietää, että maahan kaadettua miestä poljettiin... Mutta kuinka suloiselta te olette näyttänyt tänään, Glory! Minun täytyy päästä sisään tänä iltana, vaikka minun täytyisi soittaa kunnes Liisa herää tai murtaa koko ovi!"

Kun vaunut saapuivat Trafalgar Squarelle, täytyi ajurin seisattaa hevonen, sillä Parliament-kadulta tuli juuri väkikulkue veisaten virsiä. Sitä vastaan saapui toisenlainen joukkokunta, nimittäin tammenlehdillä ja orapihlajan oksilla koristettua väkeä, lauleskellen varieteelaulua. Joukko poliiseja tuli hajoittamaan molempia kulkueita, ja sitten pääsivät vaunut taas jatkamaan matkaansa.

VIII.

Kun John Storm astui saliin, valtasi hänet omituinen pelon tunne. Vieno ilma siellä oli aivan kuin täynnä Gloryn läsnäoloa, ja hänen henkäyksensä tuntui elävän siellä. Sivupöydällä paloi punaisen varjostimen verhoama lamppu, ja kaikenlaisia pieniä hopeaisia korukaluja, viuhkoja sulkia kukkia y.m. oli aseteltu sinne tänne. Johnin askeleet eivät kuuluneet ollenkaan pehmeällä matolla. Kaikki täällä oli niin erilaista kuin siinä paikassa, mistä hän juuri oli tullut, nimittäin hänen omassa autiossa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa...

Hän olisi voinut kuvitella Gloryn juuri vastikään lähteneen tästä huoneesta. Pienen ebenpuisen kaapin ovi oli auki ja John saattoi nähdä sen sisustan. Alimmat hyllyt olivat täynnä kenkiä ja pikku tohveleita, muutamat nahkaisia, toiset satiinisia, muutamat mustia, toiset punaisia toiset valkoisia. Ne herättivät omituista hellyyttä John Stormissa, ja hänen täytyi kääntää katseensa pois niistä. Lampun juuressa oli pari valkoisia hansikkaita. Toinen niistä oli vallan käyttämätön, mutta toiseen oli pienoinen käsi jo painanut muotonsa. John tarttui siihen ja asetti sen omalle suurelle kämmenelleen, ja taas oli hellyyden puuska vallata hänet.

Uuninreunalla oli valokuvia, joista useimmat kuvasivat Glorya. Muutamat niistä olivat erittäin kauniita ja esittivät oivallisesti nuo säkenöivät silmät ja kiharan, aaltoilevan tukan. Yhdessä kuvassa nuo puoleksi avautuneet huulet ja hymyilevä suu näyttivät suorastaan hekumallisilta. Mutta eräs toinen kuva oli vallan erilainen -- miten suloinen, miten hilpeä, miten koruton! John arveli, että se oli aikaisemmilta ajoilta, sillä siinä oli Glorylla sama puku, jota hän ennen käytti, yksinkertainen kudottu röijy ja merimieslakki. Oi, nuo päivät viattomine iloineen olivat olleet ja menneet! Glory! Hänen oma kaunis Glorynsa John oli kokonaan joutua liikutuksensa valtaan ja hän alkoi kysyä itseltään, miksi hän oikeastaan odotti siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän muisti kamalan asiansa, ja se näytti hänestä nyt hirveältä ja mahdottomalta. "Minä lähden pois", sanoi hän kääntyen oveen päin.

Pienellä hyllyllä oven vieressä oli toinen puitteisiin asetettu valokuva. John oli seisonut selin siihen, ja paitsi sitä ei punaisen lampun vieno valo voinut valaista koko huonetta selvään, mutta nyt hän huomasi tuon kuvan, ja katkeruus hänen sydämessään elpyi jälleen. Se oli Draken valokuva, ja sen nähtyään puhkesi John hurjaan nauruun ja istuutui jälleen.

Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän siinä istui. Tuskien raatelemat sielut eivät tiedä ajan kulusta. Tunti on heille kuin iäisyys, eikä iäisyys ole pitempi kuin tunti. Hän painoi kasvonsa käsivarsiinsa, jotka nojasivat pöytään, ja tuska ja epäilys kalvoivat hänen mieltään. Väliin hän sanoi itselleen, ettei Jumala vaatinut ihmistä murhaamaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sanoi hän taas, ettei tämä ollut murha, vaan uhri. Sitten tuntui ilkkuva ääni hänen sisässään virkkavan: "Mutta maailma on nimittävä sitä murhaksi, ja laki on rankaiseva sinua." Siihen hän vastasi sydämessään: "Kun lähden tästä talosta, menen itse ilmoittautumaan lähimpään poliisikamariin ja sanon: 'Ottakaa minut kiinni, minä olen Jumalan silmäin edessä täyttänyt velvollisuuteni, mutta kansani silmissä olen tehnyt rikoksen!'" Siihen vastasi ääni: "Siitä on vain seurauksena myöskin oma kuolemasi." Mutta silloin hän ajatteli: "Kuolema on voitto niille, jotka kuolevat aatteensa hyväksi, ja minun kuolemani on oleva protesti naisen alentumistilaa vastaan -- se on oleva syyttäjänä miehille, jotka pitävät naisia leikkikaluinaan, uhreinaan, orjinaan." Kun hän näin ajatteli, tunsi hän omituista iloa kuvitellessaan, että maailma saisi kuulla hänen teostaan. "Mutta aamulla minä luen messun hänen sielunsa autuudeksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten häntä värisytti, ja hänen sydämensä kävi kylmäksi kuin kivi.

Hän kohotti päätään ja kuunteli. Huoneessa oli aivan hiljaista, ulkoa puistosta ei myöskään kuulunut ääntä, mutta raollaan olevasta ikkunasta hän saattoi kuulla katujen yksitoikkoisen jyrinän. Suuri hiljaisuus näkyi vallanneen Lontoon, hiljaisuus, joka oli kamalampi kuin koko tämäniltainen hälinä ja melu. "Nyt on varmaan myöhä", ajatteli John, "kaiketi lienee jo puoliyö." Sitten hän mietti että ehk'ei Glory tulisikaan kotiin sinä yönä ja äkkiä riemastuen huusi hän sydämessään: "Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!"

Hän oli sanonut sen ääneensä, ja hänen oman äänensä kaiku tuossa hiljaisessa huoneessa herätti kaikki hänen aistimensa. Äkkiä hän kuuli muitakin ääniä ulkoa, nimittäin pyörien ratinaa ja vaunujen kolinaa. Vaunut lähestyivät lähenemistään. Ne seisahtuivat ulko-ovelle. Hevonen pudisteli päätään niin että suitset kalisivat. Vaunujen ovet avattiin. Naisen ääni sanoi: "Hyvää yötä!" Siihen vastasi miehen ääni: "Hyvää yötä, ja paljon kiitoksia, neiti!" Sitten vierivät pyörät taas poispäin.

John Stormin koko voima näkyi nyt keskittyneen kuuloaistiin, ja tuossa hiljaisessa paikassa hän kuuli joka risahduksen. Hän nousi seisaalleen odottaen.

Hetkisen kuluttua kuului avain rasahtavan katuoven lukossa. Naisen puku kahisi portailla, ilmassa tuntui hyvää tuoksua ja jonkinmoinen raikkauden ja terveyden tunnelma Sitten raollaan ollut ovi avautui, ja tuohon kynnykselle ilmestyi hitaasti, väsyneesti, mutta täynnä suloa hän itse, Glory. Johnin päätä pyörrytti, hän ei voinut kuulla eikä nähdä.

Kun Glory huomasi Johnin seisovan lampun vieressä kalmankalpeana, seisahtui hän hetkeksi sanatonna hämmästyksestä ja kohotti sitten kätensä otsalleen aivan kuin pyyhkäistäkseen pois oudon näyn. Sitten hän tarttui kiinni tuolin selkämykseen huudahtaen heikosti.

"Ah, sinäkö täällä olet?" sanoi hän sitten koettaen hallita ääntään. "Kuinka minä säikähdin! Kuinka saatoin aavistaa näkeväni sinut täällä!"

John koetti vastata, mutta hänen äänensä ei totellut häntä. Glorya kammotti tämä hiljaisuus.

"Liisa kaiketi avasi oven -- missä Liisa on?"

"Levolla", sai John vaivaloisesti sanotuksi.

"Entä Rosa -- oletko nähnyt Rosaa?"

"En."

"Et tietysti! Tietysti et! Hän on arvatenkin toimistossa eikä palaa moneen tuntiin. Siis me olemme aivan kahden kesken!"

Glory ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän tuon sanoi, ja vaikka hän koetti teeskennellä iloa, värisivät hänen huulensa. Sitten hän naurahti, vaikkei mitään ollut naurettavaa, mutta sydämensä syvyydessä hän pelkäsi. Hän alkoi liikkua huoneessa koetellen tyyntyä ja näyttää levolliselta.

"Etkö aio auttaa takkia pois yltäni? Etkö? No sitten minun täytyy tehdä se itse."

Heittäen pois päällysvaatteena Glory astui huoneen poikki ja istuutui sohvalle, jonka vieressä John seisoi.

"Oh, kuinka minua väsyttää! Voi, millainen päivä tämä on ollut! Toista kertaa ei semmoista enää jaksaisi! Missä sinä luulet minun olleen?"

"Minä tiedän, missä sinä olet ollut, Glory -- minä näin sinut siellä."

"Sinä? Tosiaanko? Sinä siis kumminkin olit se, joka... Olitko sinä kukkulalla?"

"Olin."

John oli hiukan poistunut välttääkseen koskettaa Gloryyn, mutta seisoessaan siinä uunin vieressä tunsi nuori pappi väkisinkin tuon hienon maailmannaisen kasvoissa saman tytön piirteet, joka kerran oli ollut niin kallis hänelle. Hän näki samat säteilevät silmät, pitkät silmäripset, värähtelevät luomet ja huulten alituisen liikkeen. Hellyyden puuska valtasi taas John Stormin, ja hänestä tuntui kuin maa luistaisi pois hänen jalkainsa alta.

"Luetko rukouksesi tänä iltana, Glory?" sanoi John.

"Miksi en lukisi?" vastasi Glory koettaen naurahtaa.

"Rukoile sitten heti, lapseni."

"Miksi?"

John oli saanut Gloryn vapisemaan. Siitä huolimatta tyttö nousi ylös, astui lattian poikki Johnin luo, katsoi häntä silmiin hetkisen ja lausui vihdoin:

"Mitä tämä merkitsee? Miksi olet niin kalpea, John? Sinä et ole terve!"

"En; en ole terve", vastasi John.

"John, John, mitä kaikki tämä tarkoittaa? Mitä sinä mietit? Miksi tulit tänne nyt illalla?"

"Tulin pelastamaan sieluasi, lapsi. Se on suuressa, suuressa vaarassa."

Ensin Glory luuli tätä uskonnollisten tavalliseksi puhetavaksi, mutta katsottuaan vielä kerran Johnin kasvoihin ymmärsi hän, että tässä oli tosi kysymyksessä, ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi. Siitä huolimatta hän puhui huolettomasti, tuskin tietäen, mitä sanoi.

"Olenko minä siis niin hirveän paha? Taivas ei tarvinne minua vielä, John. Kerran... varmastikin... toivon --"

"Tänä yönä, tänä yönä, _nyt!_"

Gloryn posket kalpenivat, ja hänen huulensa kävivät valkoisiksi ja verettömiksi. Hän oli palannut sohvalle ja nousi nyt puolittain seisaalleen, istuutui jälleen ja ojensi toisen kätensä aivan kuin välttääkseen iskua, mutta tuijotti koko ajan tiukasti Johnin kasvoihin. Kerran hän vilkaisi ovelle ja koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Tuota sanatonta kauhua kesti vain hetkisen. Sitten hän toipui taas entiselleen ja katsahti pelotonna Johniin. Gloryn terävä järki oli taas toiminnassaan ja tunkeutui heti asian ytimeen.

"Tuo on mustasukkaisuuden hulluutta", ajatteli hän, "ja sitä saa kohdella vain yhdellä tavalla. Jos minä huudan -- jos minä näytän pelkääväni -- jos minä kiihoitan häntä, on kaikki menetetty." Silmänräpäyksessä hän käsitti, että tässä saattoi auttaa ainoastaan hilpeys, hellyys, järkevyys ja rakkaus.

Vavisten kiireestä kantapäähän astui Glory taas Johnin luo ja alkoi vienosti, hellästi puolustautua.

"John, rakas John, vaikka tapaatkin minut tuollaisten ihmisten seurassa ja semmoisissa paikoissa, ei sinun siltä pidä luulla että --"

Mutta John keskeytti hänet sanatulvalla.

"Minä en voi ajatella sitä, Glory. Kun katson tulevaisuuteen, en näe mitä sinuun tulee muuta kuin häpeää ja kurjuutta ja lankeemusta. Tuo mies tuhoaa sekä ruumiisi että sielusi. Hän johtaa sinut perkeleen valtaan ja helvettiin ja kadotukseen, enkä minä voi seistä tyhjin toimin sitä katsomassa."

"Usko minua, John, sinä erehdyt -- erehdyt täydellisesti."

Mutta synkässä raivossaan John huusi:

"Voitko sinä väittää sitä vastaan?"

"Minä voin itse suojella ja pitää huolta itsestäni, John."

"Vaikka tuon miehen viimeiset sanat vielä kaikuvat korvissasi, niin sittenkin kiellät sen!"

Äkkiä Glory muisti, mitä Drake oli viimeksi kuiskannut auttaessaan häntä vaunuun, ja hän peitti kasvonsa käsiinsä.