Part 42

Sitten ei saarnaaja enää voinut hallita mielikuvitustaan, vaan alkoi kertoa kuulijoilleen, kamalia ennustuksiaan. Kansa oli kauhun vallassa, eikä kalpeus kadonnut kuulijain kasvoilta, ennenkuin viimeinen virsi oli veisattu. Kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, ja kun siunaus oli luettu ja kuulijat tulvailivat pois pitkin pääkäytävää, aloittivat he virren uudestaan.

Vaikka he poistuivatkin kirkosta, eivät he voineet erota. Pienessä puistossa kirkon ulkopuolella olivat kaikki ne tuhannet, jotka eivät olleet mahtuneet kirkkoon, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Joka paikka oli täynnä väkeä, viereisten talojen ikkunat olivat auki ja täynnä kasvoja. Moni oli kiivennyt kirkon aidalle, vieläpä huoneitten katollekin.

Joku meni sakaristoon kertomaan isälle mitä ulkona tapahtui. Isä oli nyt aivan suunniltaan. Hän astui kirkon portaille, jossa kaikki saattoivat nähdä hänet, nosti kätensä sekä rukoili kaikuvalla, kiihkeällä äänellä:

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan? Jumalan helmasta, jossa lepäät, katso alas tähän maailmaan, jossa itse kerran ihmisenä astuit. Etkö opettanut meitä rukoilemaan 'lähestyköön Sinun valtakuntasi'. Etkö sanonut, että valtakuntasi on lähellä, että muutamien, jotka seisovat Sinun kanssasi, ei tarvitsisi kuolemata maistaa, ennenkuin he näkisivät sen tulevan kaikessa voimassaan? Etkö sanonut, että kun se tulee, tulevat köyhät siunatuiksi, isoovat ravituiksi, sokeat näkeviksi, raskautetut virvoitetuiksi, ja sinun Isäsi tahto tapahtuu niin maassa kuin taivaassa? Mutta lähes kaksituhatta vuotta on kulunut, oi Herra, eikä Sinun valtakuntasi ole lähestynyt. Sinun nimessäsi fariseus nytkin jakelee almuja köyhille antaen toitottaa torvea edellään. Sinun nimessäsi leviitta nytkin kulkee miehen ohi, joka on joutunut ryövärien käsiin. Sinun nimessäsi papit nytkin ostavat ja myyvät iloista sanomaa Sinun valtakunnastasi, neuvoen ihmisten käskyjä Jumalan evankeliumin asemesta, eläen rikkaiden taloissa, viettäen päivänsä hekumassa ja rukoillen huulillaan 'anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme', mutta ajatellen sielussaan: 'minulla on tavaroita kerättynä monen vuoden varalle, ole rauhassa sieluni, syökäämme, juokaamme ja olkaamme iloiset'. Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"

Tuskin oli John Storm vetäytynyt pois, kun synkät pilvet alkoivat kumeasti jyrähdellä. Ensin nuo jyrähdykset olivat niin heikkoja, että niitä tuskin saattoi kuulla yleisen hälinän vallitessa, mutta ne uudistuivat yhä kovempina ja kovempina, ja samalla kansan kauhu kasvoi kasvamistaan. Tuntui siltä kuin taivas itse olisi tahtonut vakuuttaa, että tuo ennustettu tuho oli tulossa.

Ensin alkoi eräs vaimo voivotella kuin synnytystuskissa. Sitten nuori tyttö rupesi huutamaan armoa syyttäen itseään lukemattomista rikoksista. Sitten koko joukko näkyi puhkeavan nyyhkytyksiin ja huokauksiin ja äärettömiin epätoivon valituksiin. Kaiken tuon ohessa kaikui hurjaa naurua ja mieletöntä kiitosta. -- "Anteeksi, anteeksi!" -- "Oi, Jesus, pelasta minut!" -- "Oi, syntisten Vapahtaja!" -- "Oi, Jumala, armahda minua!" -- "Voi sydäntäni, sydäntäni!" --

Muutamat heittäytyivät maahan jäykkinä, liikkumattomina kuin kuolleet. Toiset kumartuivat heidän ylitsensä rukoillen, että Herra pelastaisi heidät saatanan vallasta. Muutamat saivat kouristuskohtauksia, ja toiset riemuitsivat sielunsa pelastuksesta, tuijottaen ympärilleen hurjasti hehkuvin silmin.

Nyt oli melkein pilkkosen pimeä, ja muutamat Derbykilpailussa olleet saapuivat kotiin vaunuissaan nauraen, laulaen ja useimmat ollen aika lailla humalassa. Se oli hurjaa joukkoa. Nuori soturi (se oli Charlie Wilkes) näki panttilainaaja Pincherin ja huudahti: "Hei veikko! Milläs te täällä lystäilette?"

"Vaiti, sinä syntinen, sinä pelaaja, sinä Belialin poika!"

"Suu kiinni, mies, vai tahdotko mustelman silmäsi alle tai paksun nenän itsellesi?"

Kello yhdeksän aikaan läksi Westminsterin poliisi, joka turhaan oli koettanut hajoittaa joukkiota, hakemaan ratsastavaa poliisia Scotland Yardilta.

VI.

Mies, joka oli syynä kaikkeen tuohon sekasortoon, istui sillävälin yksin koppimaisessa kamarissaan kirkon kellarikerroksessa. Huone oli kolkko, siinä ei ollut mattoja eikä uutimia, ja huonekaluina oli ainoastaan telttasänky, pieni pesukaappi, kaksi tuolia, pöytä, rukoustuoli ja risti sekä seinällä kuva, joka esitti Neitsyt Maariata ja Jeesuslasta. Hän kuuli kansan laulavan ulkona, mutta se ei tuottanut hänelle innostusta eikä lohdutusta. Luonto ei enää totellut pakkokeinoja, ja John Storm oli syvästi onneton. Hänellä oli tuommoinen masennuksen hetki, joita vahvinkin sielu saa kokea, kun se päästyään toiveittensa perille tai melkein niitten perille kysyy itseltään: "Mitä se kaikki hyödyttää?" Suloisten muistojen virta syöksyi hänen mieleensä. Hän muisteli menneisyyttä, tuota onnellista menneisyyttä, lemmen ja viattomuuden aikaa, jonka hän oli viettänyt Gloryn kanssa. Hän muisteli tuota pientä vihreätä saarta Irlannin meressä ja siellä elettyjä suloisia päiviä, ennenkuin maailma vietteli Gloryn häneltä pois ja ennenkuin hän itse oli joutunut kovan, vaikka tosin ylevän kutsumuksen uhriksi. Voi, miksi hän oli kieltänyt itseltään ne ilot, jotka tulivat kaikkien muitten osaksi? Miksi hän oli uhrannut elämän sulon, jota kurjin, heikoin, köyhinkin sai nauttia? Lempi, naisen lempi! Miksi hän oli sen hylännyt? Miksi hän oli uhrannut oman itsensä? Oi, Jumala! Jos kaikki olikin ollut ihan turhaa!

Veli Antero pisti päänsä sisään ovenraosta. Hänen veljensä, panttilainaaja, oli siellä ja tahtoi hiukan puhutella isää. Pincher kurkisti Anteron olkapään yli. Hänen silmänsä hehkuivat uskonnollista kiihkoa.

"Minä olen juuri myynyt toimeni, isä, eikä meillä ole kattoa päämme päällä enää", huusi hän äänellä, joka osoitti, että hän luuli tehneensä sankarityön.

John kysyi häneltä, minne hänen äitinsä nyt joutuisi.

"Hyvänen aika, isä, eikö maailman loppu ole tulossa? Eikö evankeliumi ilmoita sitä? 'Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä --'"

Pincherin takana näkyi toinen mies, joka keskeytti hänet ja työnsi hänet syrjään huutaen tuijottavin silmin: "Katso, isä! Katso! Kaksikymmentä vuotta kävin kainalosauvojen varassa, ja katso minua nyt! Herralle olkoon kiitosi! Minä olen parannettu! Se ei ole mikään erehdys! Minä olin kuin kekäle, joka temmaistiin pois palavasta pätsistä, kun liekit jo nuolivat sitä. Kiitos olkoon Herralle! Amen!"

John nuhteli heitä ja käski heidät pois huoneesta, mutta itse hän oli melkein yhtä suuressa hurmiotilassa. Lukittuaan oven antoi hän ajatustensa taas palata Gloryyn. Glorykin lähestyi tuomiopäivää, joka tulisi kohtaamaan tätä pahuuden kaupunkia. John oli koettanut pelastaa häntä, mutta turhaan. Mitä nyt oli tehtävä? Hän tahtoi tehdä jotain -- jotain muuta, jotain tavatonta.

Hänen istuessaan vuoteellaan muistuivat Gloryn kasvot taas hänen mieleensä semmoisina kuin hän oli nähnyt ne kilpa-ajoissa. Hän kauhistui, sillä nehän olivat niin erilaiset kuin ennen Gloryn ollessa nuorena tyttönä. John luuli huomanneensa niissä jotain arkipäiväistä, mitä niissä ei ollut ennen, jotain karkeata niitten ilmeessä, jotain selittämätöntä alaspäinmenoa, vaikka niiden kauneus olikin nyt täysin kehittynyt. Glory hymyili miehelle, joka istui hänen rinnallaan, täyteläisin, punaisin huulin, valkokauloin ja säteilevin silmin. Hänen hymynsä oli niin tarkoittavaa ja miehen kiihkeä, riemuisa katse oli myöskin täynnä tarkoitusta. John saattoi lukea heidän ajatuksensa. Mitä oli tapahtunut? Olivatko kaikki aidat rikotut? Joko kaikki asiat olivat selvillä heidän välillään?

Tämä teki aivan hulluksi. Hän syöksyi seisaalleen hillittömässä raivossa. Yhtäkkiä hän vavahti tuntien, että jotain kamalaa oli tekeillä hänen mielessään. Häntä vilutti ja koko ruumis värisi. Mutta tuo ajatus, jota hän oli hakenut, oli tullut itsestään hänen sieluunsa. Ensin se peloitti ja herätti ääretöntä kauhua, mutta se anasti hänen mielensä ja vei häneltä kaiken vallan. Hän oli muistanut tekstin: "Hän annetaan saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Se on sanottu itse Pyhässä Kirjassa. Pyhä Paavali on sen sanonut. Ensimmäiset kristityt käyttivät nähtävästi sellaisia keinoja." Mutta sitten tunsi hän ikäänkuin ruumiillista tuskaa. Tuo kaunis elämä, niin täynnä rakkautta, armautta, hehkuvaa iloa ja suloa! Se oli hirveätä! "Olenko minä tulemaisillani hulluksi?" kysyi hän itseltään.

Ja sitten hän rupesi taas suremaan sekä itseään että Glorya. Kuinka hän saattaisi elää maailmassa ilman Glorya? Vaikka hän oli kadottanutkin Gloryn, vaikka pohjaton kuilu heidät erotti, vaikka hän ei ollut nähnyt tyttöä kuuteen kuukauteen, oli kumminkin jonkinmoinen lohdutus tuossa tiedossa, että Glory oli elossa ja että John saattoi öisin lähestyä sitä paikkaa, missä Glory asui ja katsoa hänen ikkunaansa ja ajatella: "Tuolla hän on." -- "Minä tulen varmaan hulluksi", ajatteli hän vavisten.

Hänen mielensä häilyi tuollaisten ristiriitaisten mietteiden välillä, kunnes hän taas muisti tuon innoittavan näyn, kuinka Drake ja Glory hymyilivät toisilleen. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja ankara mielenliikutus vei voiman hänen järjeltään. Kun hän kysyi itseltään, oliko oikein menetellä yhdeksännentoista vuosisadan Englannissa samalla tavalla kuin mahdollisesti oli menetelty ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa, vastasi hänen omatuntonsa heti, että se _oli_ oikein. Glorya uhkasi tuho. Hän hoiperteli helvetin partaalla. Se ei ollut väärin, päinvastoin oli jalo velvollisuus estää tuollaisen hirveän kohtalon mahdollisuus. Paljon parempi oli kuolla kuin elää turmeluksessa ja saattaa sielunsa perikatoon.

Sitä sofismia hän jauhoi. Totta on, että maailma menettäisi Gloryn. Glory menisi iäksi pois hänenkin luotaan, Glory, joka oli hänen ilonsa, hänen ajatuksensa päivällä, hänen unelmansa yöllä. Mutta saattoiko John olla niin julma, että hän tahtoi pidättää Gloryn lihassa ja siten antaa hänen sielunsa alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle? Toisessa maailmassa Glory olisi Johnin oma iäti, ja yksin hänen. Niin, tässäkin maailmassa olisi Glory hänen omansa sillä kuollutta Glorya hän rakastaisi iäti. "Mutta, oi Jumala, pitääkö _minun_ se tehdä?" kysyi hän itseltään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän vastasi: "Minun täytyy, sillä minä olen Jumalan käskyläinen."

Tämä johti hänet takaisin hänen tekstiinsä. "Hän annetaan _saatanan_ haltuun..." Mutta tuon raamatunlauseen alla oli viittaus Paavalin epistolaan Timoteukselle, ja John haki sen kohdan esille vapisevin käsin. Siinäkin seisoi "_saatanan_ haltuun". Mutta parannetussa englantilaisessa käännöksessä seisoi "Herran palvelijalle", ja siis John saattoi lukea: "Hän annetaan Herran palvelijan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran päivänä." John huudahti ääneensä. Hän ikäänkuin juopui noista sanoista. Asia oli päivänselvä. Hän oli oikeassa, hänellä oli valta, hän oli aseena määrätyssä tarkoituksessa. Ei mikään saanut häntä estää enää.

Hänen sydämensä ja ohimonsa tykyttivät hurjasti, ja hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut palavassa pilvessä. Hän luuli näkevänsä profeetta Jesaian näyn, lempeän karitsan, joka muuttui ankaraksi kostajaksi tullessaan alas Edomin kukkulalta. Taivaan käskystä sai vertakin vuodattaa, niin, se oli välttämätöntä, se oli pakko. Samoin kuin Jumala oli käskenyt Aabrahamia teurastamaan Iisakin, jota hän rakasti, samoin käski Jumala nyt häntä, John Stormia, surmaamaan Gloryn pelastaakseen siten tytön iankaikkisesta kadotuksesta.

Hänen kuuloaistinsa oli hetkeksi menettänyt tehonsa, sillä vasta nyt hän älysi, että joku puhui hänelle oven takaa.

"Onko siellä ketään?" kysyi John, ja ääni vastasi:

"On, on kyllä, ja on ollut jo ainakin viisi minuuttia, mutta minä en uskaltanut tulla sisään, kun otaksuin, että puhelit jonkun kanssa. Eikö siellä ole ketään? Eikö?"

Se oli rouva Callender, joka tuli kantaen pientä laukkua.

"Ah, tekö siellä olette?"

"Niinpä kyllä, minä täällä olen, ja paha kyllä minä tuon sinulle pahoja uutisia."

"Mitä sitten?" kysyi John, mutta hänen äänensä ilmaisi täydellistä välinpitämättömyyttä.

Rouva Callender lukitsi oven ja vastasi kuiskaten: "Vangitsemiskäsky! Ellen aivan erehdy, on annettu käsky vangita sinut."

"Eikö muuta?"

"Herra varjelkoon, mitä muuta sinä vielä tahtoisit, poika? Mutta nyt sinun kumminkin täytyy vetäytyä johonkin suojapaikkaan kunnes myrsky on ohi."

"Minun on suoritettava eräs työ täällä, täti."

"Työ! Sinä olet tehnyt jo liiankin paljon työtä -- siinähän koko kiusa onkin."

"Se on Jumalan työ täti, ja minun täytyy se tehdä."

"No kyllä Jumala sen sitten itse tekee pyytämättä kunnon poikaa uhraamaan elämänsä sen tähden. Muutoin Hän ei ole vanhurskas, jommoisena minä olen aina Häntä pitänyt. Mutta katsopas", lisäsi hän avaten laukkunsa ja kuiskaten sitten, "sinun vanha takkisi ja hattusi! Minä löysin ne sinun entisestä huoneestasi, jonne sinä nyt saat muuttaa takaisin. Sinä olet ollut niin kauan toisen näköinen ettei kukaan tule sinua tuntemaan, kun rupeat omaksi itseksesi jälleen. Soh, pois tuo ruma kaapu päältäsi!"

"En voi, täti."

"Etkö voi?"

"En tahdo. Kun Jumala käskee, täytyy minun täyttää velvollisuuteni."

"Voi voi, kuinka monimutkaisia kaikki miehet ovat! Minä olen usein sanonut sinua omaksi pojakseni, mutta olisinpa minä sinun oma äitisi, niin kyllä tietäisin, mitä nyt tekisin -- saisit aika selkäsaunan. Minä jätän nyt kumminkin nämä vaatteet tänne. Ehkäpä sinä muutat mielesi, kun minä olen mennyt pois. Hyvästi nyt, poika! Sinun pääraukkasi on aivan kuuma! Mikä sinua vaivaa, John? Mikä ihme sinuun on tullut'."

John näytti tuskin tietävän rouva Callenderin läsnäolosta. Seisottuaan kotvan aikaa ovessa katsellen Johnia hellästi ja säälivästi läksi vanha rouva pois.

John oli itsekseen miettinyt, kuinka hän voisi täyttää aikeensa Kun hän istui vuoteellaan pää käsien nojassa, tuntui hänestä kuin hän olisi suuressa laivassa ja kuuntelisi myrskyisen meren raivoa. Kansan kiihko oli nyt aivan hillitön, ja ihmisten huudot ja huokaukset täyttivät ilman. Johnin olisi pitänyt kulkea tungoksen läpi, mutta silloin väki huomaisi hänet, ehkäpä rupeaisi häntä seuraamaankin. Hänen kärsimättömyytensä oli nyt aivan kuumeentapaista. Hänen täytyi toimittaa tehtävänsä tänä iltana, heti paikalla. Mutta ensiksikin oli välttämätöntä päästä ulos huomaamatta. Kuinka se olisi mahdollista?

Kun hän taas tuli tuntoihinsa, oli hänellä jonkinmoinen himmeä aavistus siitä, että joku sanoi hänelle hyvää yötä. "Ah, hyvää yötä, hyvää yötä!" huudahti hän anteeksipyytävällä kädenliikkeellä. Sitten hän huomasi olevansa yksin huoneessa ja käännyttyään ympäri hän näki vaatekopan lattialla ja muisti, mitä oli tapahtunut. Sitten tapahtui aivan ihmeellistä. Kaksi ristiriitaista tunnetta valtasi hänet kokonaan. Toinen oli kiihkeä uskonnollinen innostus, toinen alhainen, rikoksellinen viekkaus.

Kaikki oli edeltäkäsin määrätty. Hän oli vain määrätyn tarkoituksen ase! Nuo vaatteetkin todistivat sen. Ne tuotiin hänen käteensä juuri sinä silmänräpäyksenä, jona hän tarvitsi niitä, kun ei mikään muu olisi voinut häntä auttaa. Ja rouva Callender oli ollut sokea ase korkeimman kädessä, Herran käskyjen täyttäjä. Ja hänkö, John Storm, pakenisi ja piiloutuisi? Sitä ei Jumala tarkoittanut. Vangitsemiskäskykö? Entäpä sitten, vaikka veisivät hänet polttoroviolle kuin Cranmerin! Mutta tämä oli vallan eri asia, tämä oli Jumalan tahto ja tarkoitus, tämä --

Kesken ajatuksiaankin hän naurahti pahasti, veti esiin vaatteet kopasta vapisevin käsin ja alkoi valmistautua pukeutumaan niihin. Hän oli juuri riisunut kauhtanansa kun joku avasi oven.

"Kuka siellä?" huudahti hän hätäisesti.

"Minä vain", sanoi kaino ääni, ja veli Antero astui sisään kalpean ja pelästyneen näköisenä.

"Ah, sinäkö! Tule sisään ja pane ovi kiinni, minulla on sinulle sanottavaa. Kuulepas! Minä menen nyt ulos enkä tiedä koska palaan. Missä koira on?"

"Porstuassa, veli."

"Kahlehdi se kiinni, ettei se pääse ulos seuraamaan minua. Pane pois tämä kauhtana, ja jos joku tulee kysymään minua, niin sano, ettet tiedä, minne olen mennyt -- ymmärräthän?"

"Kyllä ymmärrän. Mutta oletteko sairas, veli Storm? Te näytätte aivan siltä kuin olisitte juossut kovaa."

Pesukaapilla oli pieni peili; John otti sen käteensä ja vilkaisi siihen ohimennen, mutta laski sen heti pois. Hänen sieraimensa värisivät, hänen silmänsä hehkuivat, ja koko kasvojen ilme oli kammottava.

"Mitä nuo ihmiset tekevät tuolla ulkona? Katso enkö voisi päästä täältä kenenkään huomaamatta."

Veli Antero meni ulos katsomaan.

Kirkon kellarikerroksesta meni tie pimeälle, kapealle takakadulle, mutta sinnekin oli kokoontunut väkeä, jota houkutteli John Stormin ikkunoista loistava valo. Väkijoukon äänet kuuluivat ovelle, jonka veli Antero oli jättänyt raolleen, ja John seisoi siellä kuunnellen. Ihmiset puhuivat hänestä -- kiittäen häntä, siunaten häntä -- ja kertoen hänen pyhästä elämästään ja hänen lempeydestään.

Veli Antero kertoi, että useimmat ihmiset olivat kirkon edustalla ja että he olivat vallan hurjina uskonnollisesta kiihkosta. Naiset tunkeutuivat aitauksen luo, johon isä oli hetkisen nojannut päätään lopetettuaan rukouksensa, ja siihen he nyt koskettivat nenäliinojaan ja huivejaan.

"Mutta teitä ei voisi kukaan nyt tuntea, veli Storm -- kasvonnekin ovat erinäköiset."

John nauroi taas, mutta sitten hän sammutti valkeat karkoittaakseen siten pois nekin harvat, jotka vielä viivyskelivät takakadulla. Kepponen onnistui, ja sitten tuo Jumalan mies läksi ulos täyttämään korkeaa tehtäväänsä Hän hiipi ulos, varastautui ulos, luikerteli ulos aivan kuin konna, joka rientää rikosta tekemään.

Hän kulki syrjäkatuja ja puistokäytäviä Westminster Abbeyn ohi ja sitten "Bell"-, "Boar's Head"- ja "Queen's Arms"-kapakkojen ohi, joilla on ollut samat nimet aina niiltä ajoilta asti, jolloin Westminster Abbey vielä oli luostarina. Kilpa-ajoista palanneita miehiä, punaiset kaulahuivit vinossa, sireeninkukkia napinlävessä ja tammenlehtiä lakissa, meni kapakkojen ovista sisään. Yltympäri kuului juopuneiden lallatusta, riitaa, hävyttömiä sanoja ja kirouksia. Silloin tällöin jyrähti ukkonen, ja salamat välähtelivät, ja yli kaiken kuului kirkkopuistossa kokoontuneen ihmisjoukon kumea humu.

Kulkiessaan Parliament-kadun poikki oli John vähällä joutua hevosten jalkoihin, kun ratsastavia poliiseja kiiti aika kyytiä Broad Sanctuarya kohti. Välttääkseen huomiota hän kääntyi kulkemaan Whitehallin puiston suojaan, meni Charing Crossin aseman ohi ja Templestä vievää katua ylöspäin.

Clement's Innin portti oli lukossa, mutta ovenvartia tuli sitä avaamaan.

"Garden House."

"Sitäkö haette, herra? Se on puiston perällä, vasemmassa kulmassa."

John kulki eteenpäin. "Tuo seikka muistetaan jälestäpäin", ajatteli hän, "mutta vähätpä siitä, kaikki on silloin jo ohi."

Ja kun hän tuli ahtaitten katujen hälinästä tuonne viileään puutarhaan, jossa kostea nurmi tuoksui ja tähdet kimaltelivat taivaankannella puitten latvojen välistä, johtui hänen mieleensä äkkiä toinen yö, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä Gloryn kanssa.

Hänet valtasi omituinen hellyyden puuska, ja hänen kurkkunsa tuntui puristautuvan kokoon. Hän saattoi melkein nähdä ja tuntea, kuinka Glory asteli hänen vieressään nuorekkaana, raikkaana ja notkeana. "Oi Jumala, pitääkö minun tehdä se -- täytyykö minun -- täytyykö minun?" mutisi hän itsekseen.

Mutta hän muisti myöskin toisen seikan samasta yöstä; hän kuuli Draken äänen, joka kaikui hiljaisen puiston yli. Ja samassa hän tunsi taas samaa kiihkeätä vihaa, jota hän oli ennenkin tuntenut. Tuo mies oli tytön turmio. Hän oli vietellyt Gloryn loiston, maineen, maailman turhuuden ja kaikenlaisen hekuman avulla. Ensimmäisen kerran johtui nyt John ajattelemaan, missähän tilassa hän löytäisi Gloryn. Saattaisihan Glory olla yhdessä Draken kanssa. He palaisivat tietysti yhdessä Derby-kilpailusta. Drake saattaisi Gloryn kotiin, ja sitten he söisivät illallista yhdessä. Talo olisi valaistu ja ikkunat auki, he laulaisivat ja nauraisivat yhdessä, ja heidän ilonsa kuuluisi alas kadun pimeyteen, missä John seisoi.

Ah, sitä parempi, sitä parempi! Hän toimittaisi tehtävänsä tuon miehen silmäin edessä. Ja kun kaikki olisi ohi, kun se oli tehty, kun Glory makaisi siinä... siinä... siinä... silloin kääntyisi John tuon miehen puoleen sanoen: "Katsokaa häntä! Hän on suloisin tyttö, joka on ikinä hengittänyt maan päällä, hän oli parhain, vilpittömin nainen maailmassa! Te olette tuon tehnyt -- te -- te -- te -- olkaa iäti kirottu!"

Hänen kiusattu sydämensä liekehti, ja hänen aivonsa kiehuivat. Ennenkuin hän tiesikään, missä hän oli, oli hän jo saapunut sisäpuistoon. "Tässä se on, tässä on hänen kotinsa", ajatteli hän. Mutta koko talo oli melkein pimeä, muutamia kaasuliekkejä tosin paloi, mutta ne olivat väännetyt hyvin pieniksi. Ikkunat olivat kiinni ja uutimet alhaalla, eikä mistään kuulunut hiiskaustakaan. John seisoi hetkisen koettaen koota ajatuksiaan, ja samassa hänen raivonsa hävisi ja alhainen viekkaus sai vallan. Hän soitti ovikelloa.

"Kuka siellä?" kuului ääni sisältä.

"Minä se olen, avatkaa ovi", vastasi John.

"Kuka minä?" sanoi ääni, ja John vastasi kärsimättömästi:

"No, Liisa, avaa nyt pian ja katso itse."

Ovi avautui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John seisoi eteisessä vetäen oven kiinni jälkeensä, ja Liisa tuijotti häneen puolittain pelokkaana, puolittain tyytyväisenä.

"Herranen aika, herra pastori, miksi ette sanonut, että te olitte tullut?"

"Missä emäntäsi on?"

"Hän on mennyt toimistoonsa eikä tule kotiin ennenkuin aamulla, ja neiti Gloria ei ole vielä palannut kilpa-ajoista."

"Minun täytyy tavata hänet tänä iltana. Minä menen yläkertaan odottamaan."

"Antakaa nyt anteeksi, herra pastori -- isä, tarkoitan, mutta jos minä vaan olisin tuntenut teidän äänenne -- se oli niin muuttunut. Ja minua torkutti niin kovasti, kun piti nousta ylös jo kello kuusi tänä aamuna --"

"Mene vain levolle, Liisa. Sinä kai makaat keittiössä, eikö niin?"

"Niin, herra pastori, kiitoksia vain kysymästä. Ja kyllä minä mielelläni menenkin maata. Gloria-neiti pääsee kyllä sisään omalla avaimellaan niinkuin teatterista tullessaankin. Mutta voinko mitenkään palvella teitä? Enkö? Löydättehän itse tien yläkertaan, herra pastori?"

"Kyllä, kyllä. Hyvää yötä, Liisa."

"Hyvää yötä, isä!"

Hän astui portaille mennäkseen saliin, mutta samassa iski häneen se ajatus, että vaikka hän olikin Jumalan palvelija, käytti hän nyt saatanan aseita. Entä sitten! Asian laita olisi tietysti vallan toinen, jos hän nyt olisi tekemäisillään tavallisen rikoksen. Mutta tämä ei ollut mikään rikos, eikä hän liioin ollut mikään rikoksellinen. Hän oli Jumalan armon ase sitä naista vastaan, jota hän rakasti. _Hänen piti murhata tuon naisen ruumis pelastaakseen hänen sielunsa!_

VII.

Matka kotiin Derby-kilpailusta oli ollut pitkä, mutta Glory oli nauttinut siitä paljon. Kun hän oli voittanut sen epämieluisan ruumiillisen tunteen, minkä tukahduttava kuumuus ja tomu saivat aikaan, rupesi matka häntä huvittamaan. Tuo loppumaton, joutilas, hyväluontoinen pila, joka oli tunkenut hiljaisimpiinkin luonnon sopukkoihin tänä päivänä, tuo stygialaisen demimonden kirjava joukko, joka kiipeili Olympon rinteille, oli sanomattoman huvittava. Miehet ja naiset, jotka olivat tulleet väkijuomista iloiselle tuulelle, naureskelivat, kirkuivat ja lauloivat. Muutamat ajoivat komeasti puettuina vaunuissa, toiset raidallisissa jersey-röijyissä ja keltaisissa hameissa mennä retuuttivat tärisevillä rattailla. Jotkut polttivat hienoja sikareja ja joivat samppanjaa, toiset imeskelivät savipiippuja, joiden kopat olivat käännähtäneet alaspäin, ja ottivat ryyppyjä olutpullostaan. Muutamat suojasivat itseään raparperinlehdillä auringonvarjon asemesta ja heittelivät konfettejä poliiseihin, toisten kasvoja peitti pyövelin naamari, tekoviikset ja punainen tekonenä, ja he puhalsivat minkä jaksoivat leikkitorviin -- mutta kaikki olivat nyt saman perheen jäseniä, samaa seuruetta, samaa säätyluokkaa.