Part 41

"En tiedä rikonko sääntöjä seistessäni tässä puhumassa, mutta uskallan ne rikkoa siksi, että hetki on kallis ja sanomani teille tärkeä. Miehet ja naiset, te olette väärällä asialla. Te luulottelette itsellenne ja muille, että olette tulleet tänne rakkaudesta urheiluun, mutta se ei ole totta, sen te tiedätte. Urheilu on raitista huvitusta ja hevosiin mieltyminen ja niiden nopean juoksun ihaileminen on hyvin anteeksi annettavaa turhuutta, mutta te olette tulleet harjoittamaan anteeksiantamatonta pahetta. Te olette tulleet pelaamaan ja teidän pelivimmanne seuralaisina ovat kaikki juoppouden ja epäsiveellisyyden muodot. Minä en pelkää sanoa sitä teille, sillä Jumala itse on käskenyt minua sitä sanomaa viemään, ja minä aion täyttää velvollisuuteni. Nämä hevoskilpailut eivät ole _hevos_-kilpailuja, vaan ahneuden, juoppouden ja prostitutsionin kilpailuja. Älkää luulkokaan", ja hän katsoi suoraan keltaisiin ja punaisiin puettujen naisten maalattuihin kasvoihin, ja nämä koettivat hymyillä huvitettuina, "älkää luulkokaan, että aion tuomita noita tyttöparkoja, joita turmeltunut sivistys pakottaa hankkimaan elatuksensa ulkomuotonsa avulla. He ovat minun ystäviäni, puolet elämästäni olen elänyt heidän parissaan. Minä olen tuntenut semmoisia heidän joukossaan, joiden sydämessä asuu taivaallinen puhtaus, ja ajatellessani, mitä he ovat kärsineet miesten takia, minua hävettää, että itse olen mies. Mutta sisareni, teillekin on minulla tärkeä sanoma. Teillä on nyt täysi kesä istuessanne tuossa kauniissa puvuissanne, tänä kirkkaana päivänä, mutta talvi tulee jokaiselle teistäkin, ja silloin ei enää päivä paista, ei ole enää loistoa, huvituksia, imartelua. Silloin nuo kurjat rypijät, jotka nyt ottavat parhaat vuodet elämästänne --"

"Halloo siellä! Hei, hei! Tarara-ra-ra-rara!"

Nelivaljakkovaunut kiitivät täyttä vauhtia ylös mäkeä tomupilvien ympäröiminä. Pyörät ratisivat, ajuri huusi ja puhalsi torveensa, ja tiellä seisova kansa kiirehti eteenpäin tehdäkseen tilaa vaunuille.

"Se on Gloria!" huudahtivat ihmiset, jotka katsottuaan vaunuissa istujiin olivat tunteneet Gloryn.

Saarnaajan tenhovoima oli murtunut. Hän vaikeni, käänsi päätään ja näki Gloryn. Tyttö istui siinä komeana, kauniina ja iloisena ajurin istuimella Draken vieressä. Auringon säteet valaisivat häntä, ja hän hymyili katsoen Drakea silmiin.

Saarnaaja aloitti uudelleen, epäröi ja vaikeni. Kello soi suuren katsojalavan vieressä. "Numerot julaistaan", huudahti jokainen, ja ennenkuin kukaan ymmärsi, mitä tuli tapahtumaan, oli John Storm jätetty ypö yksin ja tungos poistui hänen ympäriltään.

IV.

Nuo suuret jännittävät kilpailut palauttivat täydellisesti Gloryn iloisen mielen. Hän nauroi ja huudahteli alituiseen nauttien joka hetkestä kuin lapsi. Kaikki tunsivat hänet, ja melkein kaikki tervehtivät häntä. Drake suorastaan loisti ylpeyttä ja iloa. Hän vei Gloryn katsomaan rataa, vastasi hänen kysymyksiinsä, laski leikkiä hänen kanssaan ja selitti hänelle kaikki asiat, jättäen lordi Robertin pitämään seuraa toisille vieraille. Keitä ovat nuo teltoissa olijat? Ne olivat kaartin klubin jäseniä, ja siellä oli myöskin tykistöupseereja, kuninkaan husaareja ja linjarykmentin jäseniä Aldershotista. Tuota kunnasta tuossa sanottiin "kukkulaksi", ja siellä vilisi tavallisesti kaikenlaista oloonsa tyytyväistä roskaväkeä, haeskellen unohtuneita päällystakkeja ja vartioimatta jääneitä eväskoppia. Taskuvarkaat, pelipetturit, lumpunkerääjät, valehtelevat kerjäläiset, kaikki virittelivät ansojansa tuolla pyhällä paikalla. Tuo kunnas oli todellakin heidän pyhättönsä, jossa he toimittivat virkaansa aivan poliisin nenän edessä. "Pyhä maa!" Ha, ha, haa! Kaikki raamatun patriarkat olivat siellä edustettuina. Oi, noita kimeä-äänisiä herrasmiehiä samettikaapuineen ja liehuvine lippuineen! Siellä oli Mooses ja Aaron sekä kaikki muut. Kysytte ketä ne ovat. Ne ovat vedonvälittäjiä, enimmäkseen juutalaisia, joskus myöskin tavallisia kilpa-ajopettureita vain.

"Hei, tulkaa tänne urheilijat!" huusi joku, ja sitten sateli sekavia huutoja ja vastauksia Gloryn ja Draken ympärillä heidän kulkiessaan eteenpäin.

He olivat saapuneet noin neljännespenikulman päähän kukkulan rinteelle tunkeutuen tiheiden vaunuryhmien ja hikoilevien väkijoukkojen läpi pahentuneessa ilmassa, jossa tuntui oluen hajua ja juopuneiden ihmisten hengitystä.

"Huh! Minusta tuntuu kuin olisin Sadrach, Mesach ja Abednego yhdessä persoonassa", sanoi Glory.

"Mennään tuonne ruohokentälle", sanoi Drake, ja he läksivät menemään kilparadan poikki.

"Eikö joku saarnannut juuri kun me ajoimme kukkulan rinnettä?" kysyi Glory.

"Saarnasiko? En minä huomannut mitään." Ja sitten he tunkeutuivat eteenpäin.

Puitten siimeksessä oli raitista ja viileätä, ja Glorysta oli kymmenen shillingiä varsin halpa hinta siitä ilosta, että sai kulkea kymmenen minuuttia vihreällä nurmella. Kilpailua odottavia hevosia talutettiin ympäri peitettyinä vaipoilla, joihin niiden nimet oli kirjailtu. Hevosten ruokkijoita, harjoittelijoita ja jockey'ta sekä herroja, joilla oli päässään silkkihatut, ja komeapukuisia naisia käyskenteli sekaisin ruohokentällä.

Draken hevonen oli suuri, ruskea, hyvin laiha ja pitkäjalkainen ori, joka nosteli jalkojaan korkealle astuessaan. Sen harjoittaja odotteli sanoakseen vielä viimeisen sanan omistajalle. Hän oli tyyni ja luottava. "Se ei ole milloinkaan ollut paremmassa kunnossa, Sir Francis, ja se on komein kolmivuotias, mikä ikinä on suitsia kantanut. Se on edistynyt niin merkillisesti päästyään hammastuskista, ja nyt se todellakin tuottaa kunniaa hoitajalleen. Hevoset ovat kaikki mainioita tänään, mutta sittenpähän siitä tuleekin tosi kilpailu. Suosikkiko, Sir Francis? Pyh! Vaunuhevonen! Ei se ole vaarallinen kilpailija -- sillä on liian huonot lanteet. Mutta tämä hepo on ensi luokan kilpajuoksija. Joka siitä lyö vetoa, voittaa varmaan, herra, saatte uskoa sanojani."

Ja jockey, jolla oli yllään mustan ja valkoisen kirjava takki, heilutti päätään kuiskaten iloisesti: "Saatte uskaltaa mitä summia tahansa hevosesta, Sir Francis. Se on komea hepo, ja sillä on Derby kavioissaan, jollen minä ole aika hölmö!"

Drake nauroi heidän ennustuksilleen, ja Glory taputti eläintä sen kuopiessa maata valkoisilla kavioillaan ja ravistellessa nahkasatulaansa. Klubin katsojalava näytti sieltä, katsoen kuohuvalta pitsi-, höyhen-, kukka- ja auringonvarjomereltä. Drake ja Glory läksivät astumaan sinne päin, kulkien ensin palkintotuomarien pöydän ohi, jonka tarkoituksen Drake selitti Glorylle. Sitten he kävivät Jockeyklubin aitauksen ohi, joka oli täynnä lordeja ja heidän rouviaan, palkintotuomareita, parlamentin jäseniä ja muita urheilun ystäviä. Vihdoin he kulkivat vedonlyöjien piirin läpi, jossa satakunta ylhäistä vedonlyöjää huuteli tarjouksiaan kovalla äänellä. Eräältä näistä kysyi Drake:

"Mitenkä Ellan Vanninin asiat ovat tätä nykyä?"

"Kymmenen yhtä vastaan."

"Minä panen sata yhtä vastaan Ellan Vanninista", sanoi Drake, ja sitten hän Gloryn kanssa kiirehti pois tungoksesta.

Astuessaan ylös katsojalavan portaita sanoi Glory: "Mutta eikö arkkidiakoni ollut sisäasiain toimistossa tänä aamuna? Me näimme hänen astuvan puistoon pikku herra Golightlyn kanssa."

"Oh, näittekö heidät? Mutta kyllä nyt on todellakin kuuma päivä!"

"Niin on. Minusta tuntuu kuin tahtoisin pukeutua Arielin ilmapukuun... Mutta miksi arkkidiakoni...?"

"Siitä ei kannata puhua, Glory. Onhan tunnettu asia, että uskonnollinen suvaitsemattomuus tahtoo työntää vastuunalaisuuden omista tyhmyyksistään siviilihallinnon niskoille."

"Siis John Storm --"

"Hän ei ole missään vaarassa vielä -- ei missään!"

"Oi, kuinka suloista!" He olivat juuri ehtineet parvekkeelle, ja Glory koetti näyttää siltä kuin tuo omituinen muutos hänen äänessään ja käytöksessään olisi johtunut pelkästä ilosta, jonka herätti tuollaisen komean näköalan avautuminen äkkiarvaamatta heidän eteensä. Hän seisoi hetkisen kuin lumottuna, sitten hän nojautui kaiteen yli katsellen alhaalla näkyvää kirjavaa ihmistulvaa. Tyhjää maankamaraa ei penikulman päähän saakka näkynyt jalan leveydeltäkään, paitsi jockeyn portin luona, jossa poliisi piti pienen käytävän avoinna. Kaikki oli liikkuvana ihmismerenä, josta nousi hiljainen, epäselvä kohina aivan kuin aaltojen loiske kallioniemekkeitä vastaan.

Pilvi oli paennut Gloryn otsalta, ja hänen silmänsä säkenöivät. "Kyllä tämä maailma sentään on ihmeen onnellinen!" huudahti hän.

Juuri silloin kohosi kuninkaallisen lavan lippu merkiksi siitä, että Walesin prinssi oli saapunut. Heti sen jälkeen kohosivat lakit katsojien päästä kentällä, ja joku alkoi laulaa: "God save the Queen". Suuren katsojalavan yleisö yhtyi lauluun, sitten väki kentällä ja vihdoin kukkulalla, kunnes koko tuo lukematon joukko yhdessä lauloi kansallishymnin äänellä, joka soi kuin valtameren kohina.

Gloryn silmät olivat nyt täynnä kyyneleitä. Hän koetti taistella itkua vastaan, ja Drake, joka seurasi hänen pienintäkin liikettään, asettui seisomaan hänen eteensä suojellakseen häntä muutamien, lornetilla tarkistelevien, komeasti puettujen naisten uteliailta katseilta. Hienoston hienoimmat kukat olivat täällä, ja klubin lava oli täynnä komeita naisia, jotka olivat ihastuneet urheiluun ja olivat itsekin kilpajuoksijain omistajia. Heidän seurassaan näkyi muutamia itämaalaisia ylimyksiä puettuina sinisiin, kullalla kirjailtuihin pukuihin, ja ranskaa puhuttiin kaikkialla.

Glory herätti huomiota, ja Draken silmät loistivat ilosta. Eräs kuuluisa henkilö pyysi, että hänet esiteltäisiin Glorylle, ja kertoi olleensa läsnä hänen ensimmäisessä esiintymisessään sekä ennusti hänelle mitä loistavinta tulevaisuutta. Glory pysyi tyynenä. Pienoinen värähdys vain ja tuskin huomattava vavahdus suupielessä, siinä kaikki -- muutoin hän kesti kaiken tuon kunnian aivan kuin hän olisi syntymästään saakka siihen tottunut. Walesin prinssi kutsui pienen seurueen aamiaispäivällisille, ja sekä Drake että Glory saivat kutsun sinne. Kaikki hienoimmat henkilöt olivat siellä muodostaen aivan kuin kukkaisnäyttelyn, jossa on kellahtavia, punaisia, purppuraisia ja harmaita kukkia. Glory katseli noita tämän maailman mahtavia, ja se huvitti häntä äärettömästi.

"No, mitä te arvelette?" sanoi Drake.

"Minä arvelen, että useimmat näistä Derby-ihmisistä ovat pukeutuneet vallan väärään univormuun. Tuo herra tuolla, katsokaa -- hänen pitäisi olla puettuna tallirengiksi. Ja tuo neiti, jolla on harmaa puku -- hänhän on ihka ilmeinen balettityttö, ei muuta kuin --"

"Herran nimessä, olkaa vaiti!"

Mutta Glory kuiskasi: "Mennään tuonne nurkkaan, jotta saamme nauraa rauhassa."

Glory istui Draken ja erään komean herrasmiehen välissä, jonka parta oli kuin vaahtopää koski.

"No, mitenkä hevostasi arvostellaan, Drake?" kysyi herra.

Drake vastasi, ja Glory, joka heräsi tutkimuksistaan, virkkoi:

"Jaa, kuinka se olikaan?"

"Mahdoton hinta -- teille", sanoi Drake.

"Mitä vielä! Minä aion tehdä pienen afäärin nyt aivan omin neuvoin ja tulen lyömään vetoa teitä vastaan."

Hänelle selitettiin, että ainoastaan varsinaiset vedonlyöjät lyövät vetoa hevosista, mutta partaniekka herra tarjoutui heti olemaan Gloryn puolesta vedonlyöjänä ja pani kymmenen yhdestä Ellan Vanninia vastaan.

"Missä muodossa?"

"Oh -- hm -- punnissa tietysti."

"Mutta mikä on tarkoituksena tuolla vieraiden jumalien kumartelemisella?" sanoi Drake.

"Oh, älkää olko huolissanne. 'Lasten ja imeväisten suusta', tiedättehän..." ja samassa kello soi ilmoittaen kilpajuoksun alkavan, ja kaikki kiirehtivät takaisin katsojalavalle. Numerot nostettiin ylös ja viisikymmentä poliisia oli häätämässä väkeä pois kilparadalta. Muutamat Draken ja Gloryn vaunutovereista palasivat paikoilleen, ja lordi Robert kirjoitteli juuri muistikirjaansa kauniiden seuralaistensa vetoasioita.

"Suvaitseeko neiti Tuulispää antaa minulle toimeksi jotain vedonlyöntiä?" kysyi hän Glorylta.

"Tietysti. Mikä on Ellan Vanninin hinta nyt?"

"Ainoastaan viisi yhtä vastaan nyt, kaunis neiti."

"Minä panen yhden viittä vastaan, että Ellan Vannin menettää."

"Mutta mitä ihmeitä te ajattelette, Glory?" sanoi Drake ja hänen silmänsä säteilivät.

"Sen saatte nähdä sitten", nauroi Glory.

Juuri silloin talutettiin hevoset ensin näytettäviksi kuninkaallisen lavan eteen, ja omituinen sähkövirta levisi joka paikkaan pannen kaikki kielet puhumaan. Tuntui aivan kuin jotain odottamatonta olisi tapahtumaisillaan, lukemattomat silmät tähystelivät sinne päin, missä Drake seisoi Gloryn vieressä. Drake näytti tyyneltä, mutta hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ylpeydestä. Glory oli ilmeisesti kiihkeässä mielentilassa ja saattoi tuskin seisoa sekuntiakaan yhdessä kohden. Nyt oli vedonvälittäjien melu noussut ylimmilleen, aivan tuin tuhansien merilintujen kirkuminen kallionkielekkeellä, ja Glory koetti puhua niin kovaa, että hänen äänensä kuuluisi kaiken tuon yli.

"Hopeata ja kultaa minulla ei ole, mutta jos minulla olisi --. Mitä tuo on?"

Valkoinen lippu oli laskeutunut alkamismerkiksi, kilparadan alkupäästä kuului kumeata melua, ja ihmiset huusivat: "Nyt ne läksivät!" Sitten seurasi äänettömyys kaikkialla, kaikki silmät, kaikki lornetit tähystelivät kilpajuoksijoihin.

Hevoset aloittivat kilpailunsa hyvin ja juoksivat ylös. kukkulalle yhdessä rivissä kuin ratsumieslinja, sitten pääsi Suosikki edelle ja muut seurasivat sitä sekavana ryhmänä. Mutta se ei näkynytkään pitävän alamäestä. Se juoksi monessa mutkassa ja jockey kiihoitti sitä ohjaksilla, riippuen melkein sen pään yli. Kun kilpailijat kääntyivät Tottenhamin kulmassa, näyttäen etäältä katsoen kiitävältä hirviparvelta, saattoivat katsojat huomata, että toinen hevonen käytti hyväkseen erästä mutkausta ja juoksi Suosikin ohi voimakkaasti ponnistaen. Sen väri oli musta ja valkoinen. Se oli Ellan Vannin. Siitä hetkestä ei Draken hevonen enää päästänyt ketään edelleen, vaan syöksyi eteenpäin kuin suuri lintu siivet suorina, kiiti katsojalavan ohi kiihkeän jännityksen vallitessa ja voitti ainakin yhdellä hevosenpituudella.

Ja joukon ilohuutojen kaikuessa seisoi Glory käsi Draken olalla, itkien, nauraen ja hurraten yhtaikaa.

"Mutta _te_ olette nyt menettänyt vetonne", sanoi Drake.

"Oh, vähätpä siitä", sanoi Glory, ja kun jockey oli hypännyt satulastaan ja Drake vienyt hevosensa punnitushuoneeseen, sekä "kaikki järjestykseen"-huuto oli kajahtanut, aloitti Glory hurraahuudot uudelleen sanoen, että hän tahtoi kilpailla Tennysonin puron kanssa, joka yhä jatkoi jatkoi vain, eikä koskaan lopettanut.

"Mutta miksi te löitte vetoa minua vastaan?" sanoi Drake.

"Te tyhmä poika", vastasi Glory säteillen onnesta ja ilosta, "eikö mustalaisakka sanonut, että minä menetän rahaa tänään? Ja kuinka siis olisin voinut luvata rahaa teidän hevosestanne, ellen toivonut, että te menettäisitte kilpailussa?"

Drake nauroi onnellisena hänen viehättävälle petokselleen ja saattoi tuskin vastustaa halua pusertaa Glorya rintaansa vasten ja suudella häntä. Draken ystävät taputtivat häntä selkään ja tuttavat kiirehtivät häntä onnittelemaan. Hän kääntyi viemään hevostansa aitaukseen, ja lordi Robert talutti Glorynkin sinne. Hevosen harjoittelija ja jockey olivat siellä myöskin katsellen ympärilleen onnellisina ja ylpeinä. Drake, jonka kalpeista kasvoista loisti iloinen ylpeys, talutti suurta eläintä ympäri aivan kuin hänen olisi ollut vaikea erota siitä. Se hengitti raskaasti, ja hikihelmet kiersivät pisaroina sen kaulalla, päässä ja korvissa.

"Voi, sinä kaunokainen! Kuinka mielelläni minä tahtoisin ratsastaa sinulla!" sanoi Glory.

"Mutta uskaltaisitteko te?" kysyi Drake.

"Uskaltaisinko? Oh, antakaapa minun vain koettaa!"

"No, te saatte koettaa -- saatte totisesti."

Joku toi samppanjaa, ja Gloryn piti juoda malja "vuosisadan parhaimman hevosen kunniaksi." Sitten hänen lasinsa täytettiin uudestaan ja hänen piti juoda sen omistajan malja, "maailman parhaimman pojan malja", ja sitten hänen vielä piti juoda "parhaimpain kilpailujen malja, mitä ikinä Epsomissa on ollut." Se riitti hänen osaltaan, mutta herrat joivat vielä Draken ehdotuksesta "maailman armaimman, hilpeimmän, hellimmän pikku tyttösen maljan, jota ihmislasta taivas siunatkoon", ja Glory peitti kasvonsa käsiinsä sanoen iloisesti naurahtaen: "Sanokaa minulle, pojat, milloin tuo malja on juotu, niin tulen takaisin taas."

Kun Drake oli lähettänyt muutamia sähkösanomia ja vastannut sanomalehtimiesten kyselyihin, läksi seurue takaisin vaunujen luo kukkulalle ja alkoi tehdä lähtöä kotiin. Aurinko oli nyt laskeutunut, paksuja pilviä oli alkanut kerääntyä taivaalle, joka näytti uhkaavalta, ja Gloryn päätä ja silmäkulmia pakotti. Rosa oli lähtenyt kotiin junalla ennättääkseen ajoissa toimistoonsa, ja Gloryn oli hiukan tehnyt mieli seurata häntä. Mutta toisen näyttelijän tuli esittää hänen osansa sinä iltana, joten hänellä ei ollut mitään syytä erota seurueesta. Vaunut tunkeutuivat tiheiden ajoneuvoryhmien läpi kukkulalla seuraten takaisin päin tulvivaa ihmisvirtaa Lontooseen.

"Mutta entä minun hansikkaani?" sanoi Drake hämillään.

"Oh, te julmuri, te niitätte, missä ette ole kylvänyt ja kokoatte --"

"No nyt me olemme kuitit", sanoi Drake kumartuen Gloryn puoleen ja suudellen häntä. Nyt saattoi selvään huomata, että Drake oli juonut aika paljon.

V.

Ennen kilpa-ajojen loppua oli yksinäinen mies kulkenut kentän poikki matkalla rautatieasemalle. Mustasukkaisuus ja raivo täyttivät hänen sydämensä, mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä, hän luuli tunteitaan kauhuksi, sääliksi ja häpeäksi. John Storm oli nähnyt Gloryn kilpa-ajoissa Draken seurassa, Draken suojassa. Drake oli ylpeä ja täynnä riemua, Glory iloinen ja onnellinen.

"Oi Herra, auta minua! Auta minua, oi Jumalani!"

Ja kulkien raskain askelin pitkin tietä näki hän taas edessään Gloryn tuon miehen uhrina, leikkikaluna, ajanvietteenä, jonka saattoi ottaa tai jättää aivan mielivaltaisesti. Glory ei ollut parempi kuin nuo toiset naiset hänen ympärillään, ja minne he menivät, sinne meni hänkin. Kerran John löytäisi Gloryn sieltä, mistä hän oli löytänyt nuo muutkin, hylkynä, jätettynä, petettynä, kadotettuna, elämän loassa, kirouksen ja ylenkatseen alaisena.

"Oi Herra, auta häntä! Auta häntä, oi Herra!"

Junassa oli hyvin vähän matkustajia menossa takaisin Lontooseen, sillä melkein koko liike kulki vielä päinvastaiseen suuntaan, ja John Storm istui aivan yksin eräässä vaunussa. Hän heittäytyi vaunun nurkkaan sydän täynnä katkeruutta ja omituista häpeän tunnetta. Hän näki taas nuo kirkkaat silmät, punaiset huulet, nuo säteilevät nuoret kasvot, ja mustasukkaisuuden puuska oli repiä hänen sydämensä pirstaleiksi. Glory oli hänen. Vaikka pohjaton kuilu oli heidän välillään, oli Gloryn sielu hänen, ja siksi tunsi hän niin ääretöntä vihaa sitä miestä kohtaan, joka omisti Gloryn ruumiin. Kaikkea tuota vastaan nousi sekä hänen ylpeytensä että hänen uskontonsa. Hän koetti masentaa tuon tunteen ja johtaa ajatuksensa uuteen uomaan. Kuinka hän voisi pelastaa Gloryn? Jos Glory menisi kadotukseen, olisivat hänen, Johnin, tuska ja itsesyytökset vaikeammat kestää kuin tuli ja tulikivi. Kuta kurjempi Glory oli, sitä suurempi syy oli Johnilla koettaa pelastaa hänen sielunsa ikuisen piinan kauhuista.

Junan kohina keskeytti nuo näyt, ja John hypähti ylös astuen edestakaisin kuin karhu häkissä. Ja aivan kuin karhu puristaa saalistaan varmasti ja hitaasti, niin hänkin tuntui pitävän Glorya kiinni raivollaan, ja hän virkkoi: "Sinä et saa syöksyä perikatoon, sinä et saa, sillä minä -- minä -- minä kiellän sen!" Sitten hän vaipui istuimelleen melkein nääntyneenä tuosta ristiriidasta, jonka henkisten ja aistillisten intohimojen riehunta synnytti hänen sielussaan. Joka jäsen vapisi ja värisi. Hän rupesi pelkäämään itseään, ja hänen teki mieli paeta jonnekin. Kun hän nousi junasta Victorialla, kalisivat hänen hampaansa, vaikka ilma oli paahtavan kuuma ja taivas oli mustien, uhkaavien pilvien peitossa.

Välttääkseen ihmisten katseita, jotka aina seurasivat häntä hänen astuessaan katuja, poikkesi hän kapealle sivukäytävälle palaten Brown's Squarelle puiston halki. Mutta puisto oli kuin laaja leiri. Tuhansia ihmisiä liikkui ruohokentillä niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja työväkeä vaimoineen ja lapsineen tulvaili joukoittain etäisemmille kentille. He olivat kamalan kauhun valtaamina. Jälestäpäin laskettiin, että viisitoistatuhatta henkeä kaikista osista Lontoota oli lähtenyt pois tuosta tuhoon tuomitusta kaupungista odottamaan tuomion täytäntöä taivasalla.

Kiihkeän intohimon ilme oli hävinnyt John Stormin kasvoista hänen saapuessaan kirkolle, mutta siellä odotti häntä uusi kiirastuli. Vaikka iltajumalanpalveluksen piti alkaa vasta tunnin perästä, oli suuri ihmispaljous jo kokoontunut kirkon edustalle. Hän koetti välttää huomiota, mutta ihmiset tunkeutuivat hänen luokseen, toiset puristamaan hänen kättänsä, toiset koskettamaan hänen kauhtanaansa. Useat heittäytyivät polvilleen hänen eteensä ja peittivät hänen jalkansa suudelmillaan. Häveten ja tuntien itsensä ikäänkuin petturiksi hän riistäytyi vihdoinkin irti mennen veli Anteron luo sakaristoon. Tuon yksinkertaisen poikaraukan aivot oli ahdettu täyteen mitä merkillisimpiä juttuja. Sinä päivänä oli Pyhä Henki mitä ihmeellisimmällä tavalla ilmaissut voimansa. Kadun lakaisija, jonka ruumiista toinen puoli oli halvautunut, oli sinä aamuna kotiin mennessään puristanut isä Stormin kättä, ja nyt hän oli heittänyt pois kainalosauvansa ja kulki suorana ylistäen Jumalaa.

Kirkko oli suuri, nelikulmainen, koruton rakennus ja näytti ahkeraan käytetyltä temppeliltä, joka oli auki aina ja kaiket päivät. Seurakunta oli kovin liikutettu, mutta saarna näytti hiukan tyynnyttävän sitä. Kirkonmenot olivat juhlalliset ja luostarimaiset juhlakulkueineen ja suitsutuksineen, vaikka puvut eivät olleet katoliset. John Storm saarnasi. Päivän epistola oli otettu Paavalin ensimmäisestä epistolasta korinttilaisille, ja hän valitsi tekstinkin samasta raamatunpaikasta: "Hänet annettiin saatanan haltuun lihan kadotukseksi, että henki autuaaksi tulisi Herran Jeesuksen päivänä."

Ihmiset sanoivat jälestäpäin, etteivät he olleet ikinä sellaista saarnaa kuulleet. Ja John Storm lausui sanottavansa matalalla äänellä, joka värisi liikutuksesta. Saarnan aiheena oli rakkaus. Rakkaus oli Jumalan parhain lahja ihmiselle, puhtain, korkein, suloisin lahja. Mutta ihminen oli alentanut, turmellut tuon perintönsä saatanan viettelyksen ja maailman himojen tähden. Meidän ensimmäisten esivanhempaimme karkoittaminen Edenistä oli vain runollinen vertaus siitä, mitä tapahtuu kaikkina aikoina ja mitä tapahtuu nytkin. Ja Lontoota, tätä uutta Sodomaa, kohtaa yhtä varmaan kosto kuin noita Idän vanhoja kaupunkeja. Ei tarvitse ajatella vedenpaisumusta tai tulta tai tuhomyrskyä eikä mitään määrättyä päivää tai määrättyä tuntia. Tuomio, joka kohtaa Englantia, kuten Egyptin vaivat ennen muinoin, on samaa laatua kuin rikoskin. Ihminen on rikkonut rakkauden lakia vastaan, ja kuka voi tietää, vaikka Jumala rankaisisi häntä ottamalla ihmissuvulta pois koko tuon tunteen, joka oli syynä sen lankeemukseen -- hävittäisi tuon tunteen kokonaan sekä kaiken, mikä on sen yhteydessä, niin hyvän kuin pahankin, henkisen ja aistillisen, pyhän ja turmeltuneen.

Mustat ukkospilvet näyttivät laskeutuneen aivan kirkkoon asti, ja yhä synkkenevässä pimeydessä tuo kiihkeä saarnaaja, jonka kasvot hehkuvine silmineen näkyivät selvästi, loi kuulijoilleen kamalan kuvan sellaisen kirouksen alaisesta maailmasta. Silloin katoaisi kaikki epäitsekkyys, uhrautumiskyky, uljuus, ritarillisuus, uskollisuus, ilo ja lapset! Jokainen ihminen olisi yksin, eristettynä, keskittyneenä itseensä, kirottuna, laittomana, lemmettömänä, aviottomana, syöksyen suoraa päätä turmioon ja kuolemaan! Sillä tavalla voisi Jumala rangaista tätä julmaa hirveätä Lontoota sen lihallisten syntien tähden.