Part 40

Arkkidiakoni ojentautui suoraksi. "Vaikka hänellä onkin mahtavia sukulaisia -- ylhäisiä virallisia suojelijoita, niin... Mutta varmaankin olisi parempi panna _yksi_ mies valvonnan alaiseksi, olkoonpa hän kuka tahansa, kuin sallia koko kirkon ja kansan joutua vaaran ja häpeän alaisiksi."

"Ah... Hm!... Hm! Minä muistan kuulleeni tuon saman jossakin muualla ennen, herra arkkidiakoni. Mutta minä en tahdo pidättää teitä enää. Jos vangitsemiskäsky käy tarpeelliseksi..." Ja epämääräisin lupauksin sekä kohteliain lausein saattoi ministeri kumarrellen lähetystön ulos huoneesta. Sitten hän pihisten ja puhisten ripusti kenttäkiikarin kaulaansa ja valmistautui lähtemään.

"Kuinka helkkarin hellästi nuo kristityt rakastavat toisiaan! Minä jätän koko asian teidän huostaanne, Drake. Kun siitä tuli puhe pääministerin luona, käski hän meitä menettelemään aivan vapaasti ja ottamatta huomioon hänen suhdettaan tuohon nuoreen pappiin. Jos näyttää siltä, että katumeteli on pelättävissä, niin antakaa poliisipäällikölle vangitsemiskäsky... Hoh-hoi! Puoli yksitoista! Minä lähden nyt! Hyvästi!"

Muutamia minuutteja sen jälkeen Drake itse kirjoitettuaan muutamia rivejä Scotland Yardiin seurasi päällikköään yksityistä käytävää myöten nelikulmiolle, jossa Glory ja Rosa odottivat vaunuissa holviportin luona.

Sen tapahtuman kunniaksi, että hänen hevosensa tuli ottamaan osaa Derby-kilpailuun, Drake oli tilannut suuret vaunut, joilla kokonaisen ystävysseurueen piti mennä The Downs'ille. Heidän oli kokoonnuttava erääseen hotelliin Buckingham Palace Roadin varrelle. Siellä oli lordi Robert, viimeisen muodin mukaan puettuna, jalassaan pariisilaiset, uusimman kuosin mukaan tehdyt kengät ja kaulassa räikeän kirjava liina. Betty Bellman oli hänen kanssaan valkoisen ja punaisen kirjavassa puvussa, päässään suuri punainen hattu. Paitsi näitä oli siellä vielä eräs vaalean vihreään pukuun ja vaaleaan pikku hattuun puettu neito, toinen harmaassa, valkoisella koristetussa puvussa ja kolmas helakan sinisessä. Tämä oli hieno, jopa komeakin seurue, jonka jäsenistä useimmat olivat näyttelijöitä. Ennen kello yhtätoista vyöryivät vaunut jo pitkin Kennington Roadia Epsomiin päin.

Drake itse ajoi, ja Glory istui kunniasijalla hänen vieressään, Hän näytti iloisemmalta nyt, hymyili ja laski leikkiä vastatessaan vierustoverinsa puheisiin. Drake kertoi Glorylle perinpohjin päivän merkityksestä. Derbykilpailu oli suurin koko maailmassa. Siinä oli palkintona noin 6,000 puntaa, mutta varmaan sinä päivänä liikuteltiin miljoonia. Siksipä Derby-päivä oli jo liike-elämänkin kannalta katsoen suuri kansallinen juhla, ja puritaanit, jotka tahtoivat poistaa sen, voisivat ajatella tuotakin seikkaa. Kilpajuoksijain ylläpito maksoi noin kolmesataa puntaa vuodessa, mutta tietysti ei kukaan voinut ylläpitää kilpatalliaan voitoillaan. Melkein jokaisen täytyi lyödä vetoa, eikä sellainen peli ole ollenkaan niin suuri synti kuin muutamat ihmiset väittävät. Koko maailman liike oli luonteeltaan peliä, elämä itse oli peliä, ja kilpa-ajot olivat ainoat markkinat maailmassa, missä ei ainoakaan mies voinut tehdä konkurssia eikä kieltäytyä maksamasta.

He kulkivat nyt Clapham Commonia pitkin loppumattomassa ajoneuvojen virrassa -- siinä oli vaunuja, kiessejä, omnibusseja ja jos jotakin -- ja kaikissa ajoneuvoissa oli torvi, johon puhallettiin kunkin kylän kohdalla. Aurinko paahtoi kuumana, ja maantie oli pölypilvenä. Drake näytti Glorylle muutamia ajajia. Nuo suuret ajoneuvot tuolla, jotka ajoivat hurjaa vauhtia, olivat "Army and Navy"-klubin vaunut; nuo kiessit tuolla, joita harmaat hevoset kiidättivät, olivat tunnetun rikkaan viinikauppiaan; nuo vaunut tuolla, joitten komeat juoksijat olivat monen sadan punnan arvoiset, olivat erään rikkaan ravintoloitsijan; tuo omnibussi kulki tavallisesti Northumbertand Avenuen ja Virginia Waterin väliä, ja paikat siinä olivat nyt vuokratut niin ja niin paljosta, arvattavasti puotipalvelijoille, jotka jonkin viattoman kepposen avulla olivat päässeet tänä päivänä pakenemaan Citystä. Nuo sotamiehet tuolla omnibussissa olivat Wellington-kasarmeista, ja heille oli nyt annettu Derby-loma. Nuo iloiset meripojat henttuineen tuossa täyteen ahdetussa omnibussissa, olivat ainoat oikeat urheilu-ihmiset koko maantiellä, vaikka he luultavasti eivät olleet uhranneet edes ryypyn hintaakaan kilpa-ajoja koskeviin vedonlyönteihin. Oli vallan vanhanaikuista lähteä maanteitse Derby-kilpailuun. Hienot ihmiset tekivät hyvin harvoin niin, mutta se oli kumminkin sangen hauskaa, ja moni vanha urheilija tahtoi vielä itse ohjata valjakkoaan maantiellä.

Glory kävi iloisemmaksi hetki hetkeltä. Kaikki miellytti, huvitti ja hämmästytti häntä. Tuolla vilkkaalla elämän-intressillään hän loi tyytyväisyyttä koko seurueeseen. Hän oli taas osapuolin maalaistyttö, hänen sielunsa värähteli ympäröivän maailman ihanuudesta ja hän huudahti kuin lapsi nähdessään kastanjat ja pähkinäpuut tai punaisen orapihlajan, tai tuntiessaan kevättuoksua ilmassa. Jotkut ihmiset tunsivat hänet Gloriaksi ja nostivat hänelle hattuaan, eikä Drake ollenkaan koettanut salata ylpeyttään siitä. Hän kumartui Rosaan päin ja kuiskasi: "Entisellään taas tänään, eikö niin?"

"Miksei hän olisi, kun koko maailma polvistuu hänen jalkainsa juureen ja tulevaisuus hymyilee kirkkaana?" sanoi Rosa.

Mutta omituinen surumielinen varjo levisi Gloryn kasvoille, aivan kuin tuo iloinen maailma huvituksineen ei olisi kokonaan voinut täyttää jossakin hänen sydämensä sopukassa vallitsevaa tyhjyyttä. He ajoivat juottamaan hevosia vanhalle Suttonin juottopaikalle, ja ruskeakasvoinen nainen, suuret hopeaiset korvarenkaat korvissa ja leveä höyhenillä koristettu hattu päässä, tuli vaunuille ja pyysi povata.

"Oi, annetaan hänen povata, Glo", huusi Betty. "Minusta se olisi niin hirmuisen vitsikästä!"

Mustalainen ojensi kätensä Glorylle. "Antakaa minun katsoa kämmentänne, kaunis neiti."

"Pitääkö minun pistää siihen ensin hopeata?"

"Kiitoksia tuhansia. Mutta täytyykö minun sanoa teille totuus?"

"Tietysti, muijaseni. Miksi ette tahtoisi sanoa minulle totuutta?"

"No niin, te tulette menettämään rahaa tänään, neiti, mutta vähätpä siitä, lopulta te tulette onnelliseksi ja saatte sen, jota rakastatte."

"Se on oikein se!" huusivat herrat kuin yhdestä suusta.

Naiset tirskuivat, ja Glory kääntyi Drakeen sanoen: "Pari hansikkaita vetoa, että Ellan Vannin häviää kilpailussa."

"Olkoon menneeksi!" sanoi Drake, ja kaikki nauroivat.

Mustalainen piti vielä kiinni Gloryn kädestä, ja vilkaisten Drakeen kulmakarvojensa alta hän sanoi: "Minä en kerro teille minkä värinen hän on, kaunis neiti, mutta hän on nuori ja pitkä, ja vaikka hän on hieno herra, on hän kumminkin sellainen, että mustalaistyttökin voisi mennä kuoloon hänen edestään. Paljon huolia tulee teillä olemaan hänen tähtensä. Hänen järjettömyytensä ja teidän oman epäystävyytenne tähden tulette eroamaan kauas, kauas toisistanne. Te rakastatte omaa elämäänne, neiti, ja samoin kuin miehet upottavat huolensa juomiin, samoin te upotatte omanne huvituksiin. Mutta lopulta kaikki selviää, neiti, ja ne, jotka nyt kadehtivat ja vihaavat teitä, tulevat suutelemaan sitä maatakin, jonka päällä te astutte."

"Glo", sanoi Betty, "minua todellakin ihmetyttää, että viitsit kuunnella tuommoista roskaa."

Glory ei enää saanut takaisin hyvää tuultansa ennenkuin he saapuivat lähelle The Downs'ia. -- Sillävälin ajurit olivat toitottaneet torviin monen kylän kohdalla, joita pilkotti vihreitten puitten välissä viehättävissä lehdoissa. Vaunut olivat tulleet lähelle ihmisjoukkioita, jotka olivat lähteneet jalkaisin Lontoosta kilpa-ajoihin. Siellä oli jos jonkinlaista väkeä, puolikasvuisia poikia, merimiehiä, työväkeä, posetiivinsoittajia, rihkamakauppiaita ja kerjäläisiä, kaikki laulellen, soitellen, kerjäten ja meluten. Koko tuo rääsyjoukko tulvi päivän juhlaan.

Kaiken tuon kurjuuden keskellä huomasivat he ohi ajaessaan erään henkilön, joka oli kaikkia muita suurempi. Se oli Puolan juutalainen, joka puettuna pitkään kauhtanaan ja kulunut sabattilakki päässä käyskenteli yksin, korottomat tohvelit läpsyttäen jaloissa. Lordi Robert kiusoitteli juuri Bettyä nimittäen häntä "elefantiksi", sillä pistellen hänen lihavuuttaan. Mutta joku huusi samassa lordi Robertia katsomaan juutalaista, ja hän kohotti monokkelin silmälleen huudahtaen: "Kautta Jupiterin! Isä Storm!"

Muut vaunuissa yhtyivät tuohon nimeen, ja toisissa vaunuissakin kuultiin sama nimitys. "Isä Storm" kajahteli nyt ainakin parilta kymmeneltä taholta ukkorahjusta vastaan. Gloryn posket alkoivat punastua, ja Drake hyräili laulua peittääkseen hänen hämilläoloaan. Mutta Betty kysyi: "Kertokaa, kuka on isä Storm?" Siihen vastasi lordi Robert: "Oi taivas! On olemassa vielä yksi viaton olento, joka ei tiedä kuka isä Storm on! Rakas elefantti, isä Storm on profeetta, uusi Joona, joka ennustaa Niniven s.o. Lontoon tuhoa, ja se on tapahtuva juuri tänä päivänä!"

"Hän on kai hassahtava?" sanoi Betty, ja sinisiin puettu neito purskahti nauruun.

"Niin", sanoi lordi Robert, "ja tuho tapahtuu yksinomaan siitä syystä, että pahat miehet, semmoiset kuin me, tahtovat välttämättömästi huvitella sievien tyttöjen kanssa, semmoisten kuin te."

"Huh, hän on yskäpilleri!" huudahti Betty. Sinisiin puettu neito kysyi mitä "yskäpilleri" merkitsee, ja lordi Robert selitti:

"Betty tarkoittaa, että tuo hyvä isä on hupsu... hassu... tuhma... pää hiukan pehmennyt, sanalla sanoen --"

Mutta Glory ei voinut kestää tätä enää. Oli loukkaavaa, että tuollaiset naiset uskalsivat puhua John Stormista. Hän kääntyi heihin kiivaasti ja sanoi: "Vahinko, ettei täällä ole useampia hiukan pehmenneitä päitä. Ehkä taivaan valo sitten pääsisi hiukan tunkeutumaan niihinkin."

"Oh, silläkö kannalla asiat ovat..." alkoi Betty vilkaisten ympärilleen tarkoittavasti, ja lordi Robert sanoi: "Ne _ovat_ sillä kannalla, rakas elefantti, ja jos teidän armollinen tuulispäänne suo minulle anteeksi, vakuutan, etten ollenkaan hämmästynyt sitä, että tuo mies on esiintynyt uutena Messiaana. Ja ellei poliisi ryhdy asiaan --"

"Pidä suusi, Robert", sanoi Drake. "Kuunnelkaa kaikki!"

He kiipesivät juuri ylämäkeä The Downsille ja saattoivat kuulla väkijoukon melun kilpakentällä. "Hoh!" huudahti Betty. "Ah!" sanoi sinisiin puettu neito. "Se on kuin mehiläispesä, jonka kansi on nostettu pois", sanoi Glory.

Heidän kulkiessaan rautatieaseman ohi tulvaili juuri junassa tullut väki maantielle, ja vaunujen täytyi hiljentää vauhtiaan. "He näkyvät tulevan kaikilta ilmansuunnilta", arveli Glory.

"Odottakaapa vielä hiukan", sanoi Drake.

Muutaman minuutin perästä henkäisi jokainen syvään. He olivat saapuneet kukkulan harjalle ja saattoivat nähdä koko kilpakentän. Siinä oli laaja ihmismeri niin pitkälle kuin silmä saattoi kantaa -- musta vyöryvä valtameri, jonka keskellä ei näkynyt ruohoa eikä maata. Itse kilparata oli ihmisvirtana, suuri katsojalava moninaisine penkkiriveineen oli täpösen täynnä väkeä ja vastapäätä oleva "kukkula" oli kuin kivikkoranta vaunuineen, rattaineen, myymälöineen ja vyöryvine ihmisjoukkoineen. -- Gloryn silmät suurenivat ihastuksesta. "Siinä on kokonainen kansakunta!" huudahti hän tykkivin sydämin. "Keisarikunta!"

He ajoivat tuon aaltoilevan, pauhaavan ihmismeren läpi, joka kaikui puhetta ja naurua. Samassa Glory huomasi heidän edessään laaksossa tumman olennon, joka näytti olevan kaikkia muita pitempi, mutta juuri silloin Drake huusi:

"Istukaa vakavasti. Me ajamme täyttä juoksua mäkeä alas!"

Piiska vingahti, ajuri huusi hevosille ja puhalsi torveensa, ja hevoset juoksivat kuin tuulispää. Betty kirkui, Rosa puhki ja Glory nauroi katsoen Draken silmiin. Vaunujen saapuessa toiselle puolen laaksoa kuului kellon ääni, joka ilmaisi uuden kilpailun juuri alkavan eikä äskeistä tummaa olentoa näkynyt enää laaksossa.

III.

Tuona samana aamuna John Storm läksi kello seitsemän aikaan kirkkoon jakamaan ehtoollista. Lakaisija, pitkä luuta kädessä, ei vielä ollut lopettanut kiertokulkuaan pihamailla ja käytävillä kirkon ympärillä, mutta vihannesten myyjät kärryineen ja aaseineen, vaimoineen ja lapsineen olivat jo lähdössä Epsomiin. Nyt oli monta ehtoollisvierasta, ja kello oli jo kahdeksan ennenkuin John Storm saapui takaisin asuntoonsa. Postintuoja oli juuri käynyt siellä ja tuonut hänelle kirjeen pääministeriltä. Se sisälsi: "Tule heti luokseni tämän kirjeen saatuasi. Minun täytyy tavata sinua aivan paikalla."

Syötyään karkeata leipää ja maitoa aamiaisekseen John Storm sanoi hyvästi veli Anterolle ilmoittaen, ettei hän ennätä takaisin ennen iltajumalanpalvelusta. Sitten hän vihelsi koiran luokseen ja läksi astumaan pitkin katua. Mutta häneen oli tarttunut jonkinmoinen taikauskoinen pelko, aivan kuin valtavan tärkeä tapahtuma hänen elämässään olisi lähestymäisillään, ja ennenkuin hän noudatti setänsä kutsua läksi hän käymään perustamissaan hyväntekeväisyyslaitoksissa kirkon naapuristossa. Ensin hän meni kouluun. Lapset olivat koolla, ja "sisaret" olivat juuri asettaneet ne järjestykseen aloittaakseen rukouksen ja virren.

"Hyvää huomenta, isä."

"Hyvää huomenta, lapset."

Monella lapsella oli lahjoja isälle. Mikä antoi kukan, mikä vehnäkakun, eräs lapsista pisti hänelle marmoripallon, toinen antoi vanhan joulukortin. "Jumala heitä siunatkoon ja varjelkoon", ajatteli John lähtiessään koulusta sydän tulvillaan.

Viimeiseksi hän kävi miesten suojakodissa, jota hänen entinen "posetiiviukkonsa", herra Jupe hoiti. Se oli kolkko huone, entinen liiteri, johon oli jälestäpäin rakennettu lattia ja välikattto. Laivoissa käytettävien makuulavojen kaltaisia tiloja oli pitkin seiniä, ja kun ne sattuivat olemaan täynnä, täytyi toisten maata lattialla. Makuuvaatteina oli ainoastaan peite. Miehet nukkuivat vaatteisillaan käärien ainoastaan takkinsa päänalukseksi. Huoneessa oli tulisija, jossa he saivat keittää ruokansa, jos heillä oli rahaa, millä ostaa ravintoa. Kortteli teetä ja siihen hiukan sokeria, palanen leipää ja hiukan voita oli heille kuninkaallinen ateria.

Mennessään puiston halki, jossa hänen kirkkonsa oli, tuli hän kulkemaan hienojen kiessien ohi erään ravintolan edustalla kadun kulmassa. Ravintoloitsija, puettuna juhlapukuun, nousi juuri kuskipenkille, ja nuori soturi, sikari hampaissa, istui hänen viereensä. "Huomenta, isä, voitteko ennustaa meille, kuka voittaa tänään?" sanoi ravintoloitsija irvistellen, kun taaskin soturi suu julkeassa hymyssä huusi "hei-hei" eräälle pöhönaamaiselle nuorelle naiselle, joka juuri pisti käherryspaperilla peitetyn päänsä ulos ikkunasta korkean vuokrakasarmin toisesta kerroksesta.

Kello oli yhdeksän, kun John Storm saapui pääministerin kotiin. Pieni ihmisliuta seurasi häntä ovelle asti. "Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä puutarhassa, herra pastori", sanoi palvelija, näyttäen Johnille tietä.

Downing-kadun ja Horse Guards Paraden välillä olevassa pienessä, varjoisassa puutarhassa käveli pääministeri edestakaisin. Nähdessään Johnin munkkipuvun säpsähti hän epämiellyttävän tunteen valtaamana. Mutta hän istahti heti Johnin kanssa puun juurelle ja kääntäen pois katseensa toipui hän pian entiselleen ja sanoi:

"Minä käskin sinut tänne, poikaseni, varoittaakseni ja neuvoakseni sinua. Sinun täytyy luopua tuosta ristiretkestä. Se aikaansaa yleistä häiriötä, ja taivas tietää, mitä seurauksia siitä voisi olla. Älä luule, etten minä ymmärrä sinua. Jossain määrin olen samaa mieltä kuin sinäkin. Äläkä myöskään luule, että syytän sinua kaikista tuon naurettavan sekasorron hulluuksista. Minä olen seurannut sinua ja pitänyt sinua silmällä, ja minä tiedän, että yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasosaa tuosta hurjuudesta ei ole sinun syytäsi. Mutta yleisön silmissä sinä olet vastuunalainen kaikesta, ja maailma katsoo aina niin tuollaisia asioita. Innostus on hyvä asia, poikani, se on kuin sateenkaari nuoruuden taivaalla, mutta se ei saa mennä liian pitkälle. Se voi tuottaa tuskaa sille, joka tuollaista innostusta itsessään kasvattaa, ja se voi käydä vaaralliseksi yhteiskunnalle. Maailma lukee sen, samoin kuin mielipuolisuuden, rakkauden j.n.e. elämän hermostuneeseen puoleen, ja jokapäiväinen, proosallinen yleisö sanoo hulluksi tai narriksi tai intoilijaksi tai joksikin muuksi mielettömäksi semmoista ihmistä, jossa ihmisluonnon suuri erehtyväisyys ilmenee ponnistuksena -- sallitko minun sanoa _turhana_ ponnistuksena? -- toteuttaa suurta ihannetta."

Johnin kasvot värähtelivät hermostuneesti.

"Ja nyt, poikaseni, rauhan, levon nimessä, heitä nuo tuumat, ettei niistä seuraisi häiriöitä ja ehkäpä verenvuotoakin. Ajattelepas, poikaseni, että me muut tahdomme pitää yhtä hyvää huolta maailmasta kuin sinäkin, ja meillä on vielä suuremmat velvollisuudet ja suurempi vastuunalaisuus. _Minä_ en voi liikuttaa sormeakaan auttaakseni sinua, John. Asian luonne estää minua puolustamasta sinua. Minä pyysin sinua tänne, sillä... sillä sinä olet äitisi poika. Älä pane raskaampaa kuormaa minulle kuin voin kestää. Pelasta itsesi ja säästä minua."

"Mitä vaadit minua tekemään, setä?"

"Lähtemään Lontoosta heti paikalla ja pysymään poissa kunnes meteli on tyyntynyt."

"Ah, se on mahdotonta."

"Mahdotontako?"

"Aivan mahdotonta, ja vaikka minä en ole mitään ennustanut Lontoon perikadosta, luulen kumminkin, että olemme suurten mullistusten partaalla."

"Luuletko?"

"Luulen, ja vaikka ette olisi kutsunutkaan minua luoksenne, olisin tullut tänne pyytämään teitä määräämään yleisen rukouspäivän, jolloin kaikki saisivat yhdessä rukoilla Jumalaa armossaan säästämään meitä tuosta suuresta tuhosta, joka tuleva on, tai kääntämään sen meidän pelastukseksemme. Kansakunnan siveys on vajoamaan päin, setä, ja jos siveys häviää, silloin on loppu lähellä. Englanti on vaipunut laiskuuteen, komeuteen, turhuuteen ja huvituksiin -- huvituksiin ja yhä vain huvituksiin. Juoppous, pelihimo, nuo kotkat ne raatelevat rikki kansamme elimistön. Katsokaamme maaseudun loistoa -- naurettava irvikuva kansan mahtavuudesta! Katsokaamme aikakautemme tapoja -- ne ovat kaiken tosi uskonnon verivihollisia! Ja katsokaamme minkä hinnan saamme maksaa perkeleelle uhraamalla 'yhteiskunnan papittaria' tyydyttääksemme lihamme himoja."

"Mutta poikaseni, rakas poikaseni!"

"Niin, niin, setä, kyllä minä ymmärrän -- paljon filantrooppisia suunnitelmia on tekeillä emmekä me luule olevamme välinpitämättömiä köyhien olosuhteista. Mutta verratkaammepa East-Endin työnaisia Hyde Parkin laiskureihin Lontoon sesongin aikana. Muutkin kansakunnat ovat huulillaan puhuneet kauniita sanoja, vaikka heidän sydämensä on himoinnut rikkauksia ja huvituksia. Ja semmoiset kansat ovat aina sortuneet. Niin, setä, sekä vanhassa Aasiassa että uudessa Euroopassa ne ovat aina sortuneet. Ja ellemme me vapaudu niistä paheista, jotka tuottavat tuhoa meille, täytyy meidänkin sortua. Nautinnonhimo ja rahanhimo tuottavat itse kostonsa. Kansassa samoin kuin yksityisessä ihmisessäkin Kaikkivaltias hävittää nuo himot samalla tavalla kuin entisinä aikoina."

"Totta -- totta!"

"Kuinka minä siis voisin pysyä tyynenä tai paeta, kun jokaisen kristityn ja isänmaanystävän velvollisuus on huutamalla varoittaa vaarasta? Tuo velvollisuus on kaikkien meidän omallatunnollamme, ja kuka minä olen, että pakenisin sitä? Ah, jos kirkko vain ymmärtäisi vastuunalaisuutensa, jos se vain pitäisi silmänsä auki --"

"Sillä on pätevät syyt pitää ne suljettuina, poikaseni", sanoi pääministeri, "ja niin tulee aina olemaan niin kauan kuin koko laitos on olemassa. Kerran se kukistuu, mutta siihen asti ole varuillasi. Papit eivät ole sinun ystäviäsi, John. Valtiomiehet tuntevat liian hyvin tuon papillisen julmuuden; joka hiipii maallisen vallan taakse suojaan. Se on vanha juttu, niin minä ainakin luulen, ja samanlaisia esimerkkejä löytänet kai vanhasta Palestiinastakin. Mutta varo, poikaseni, varo --"

"Jos maailma teitä vihaa, niin tietäkää hänen ennen minua vihanneen kuin teitä."

Johnin kiihko näytti yhä kohoavan, ja pääministeri kävi taas levottomaksi, aivan kuin hän olisi pelännyt, että nuori munkki seuraavassa silmänräpäyksessä pyytäisi häntä polvistumaan viereensä ja rukoilemaan.

"Ah, niin", sanoi hän nousten ylös, "sitä tuskin voinee auttaa, ja asioiden täytyy mennä omaa menoaan." Sitten hän rupesi puhumaan muista asioista, kertoen veljestään, Johnin isästä, josta hän äskettäin oli kuullut. Lordi Stormin terveys oli huonontunut, eikä voinut enää kestää kauan, ennenkuin kaikki olisi lopussa. John kääntäisi ehkä kirjeellään kaikki asiat hyvin taas.

John istui vaiti, pää kumarassa, mutta pääministeri saattoi nähdä, etteivät hänen sanansa mitään vaikuttaneet. Vanhat kalpeat kasvot hymyilivät talvista hymyä, ja sitten hän sanoi:

"Mutta sinä et paranna tapojasi yhdessä suhteessa ollenkaan, poikaseni. Tiedätkö, ettet ole kertaakaan käynyt luonani sen perästä kun kerroit meneväsi naimisiin ja rupeavasi isä Damienin seuraajaksi!"

John vavahti, ja hänen kasvonsa värähtelivät taas hermostuneesti.

"Se oli mahdoton tuuma, John. Ei ollut kumma, jos tuo nuori neito ei voinut seurata sinua sinne. Mutta hän olisi kumminkin voinut sallia sinun käydä joskus katsomassa vanhaa sukulaistasi." Johnin kalpeat kasvot synkistyivät, ja hän hengitti nopeaan. "No niin", sanoi pääministeri tarttuen Johnin käsivarteen, "en tahdo moittia sinua, John. On olemassa sielun tunteita, jotka nielevät kaikki muut, sen tiedän vallan hyvin, ja kun mies on sellaisen tunteen vallassa, ei hänellä ole isää, ei äitiä, ei setää, ei sukulaista. Hyvästi... Ei, mene tätä tietä ulos, tätä tietä."

Palvelija oli kuiskannut pääministerille, että oven edustalla oli väentungos, ja John päästettiin puutarhasta takaoven kautta puistoon.

Kolme tuntia myöhemmin näkivät Epsomin kilpailuun tulleet ihmiset mustaan kauhtanaan puetun miehen nousevan tyhjään vaunuun ja valmistautuvan puhumaan. Hän seisoi "kukkulan" harjanteella vastapäätä suurta katsojalavaa, ja hänen ympärillään oli tiheä tungos jos jonkinlaisia ajoneuvoja, joissa istui loistavan punaisiin ja keltaisiin pukuihin puettuja naisia juoden samppanjaa sekä syöden sandwichejä ja antaen univormupukuisten palvelijain tarjoilla. Nyt oli juuri kahden kilpailun väliaika, ja ajoneuvojen takaa näkyi joukko vedonvälittäjiä, joilla oli yllään siniset silkkitakit tai vihreät alpakkatakit. He seisoivat äärettömän suurten päivänvarjojen suojassa huutaen vedon ehtoja hikoilevain, käyskenteleväin ihmisten kirjavalle tungokselle. "Miehet ja naiset", alkoi saarnaaja, ja viisituhatta päätä näkyi kohoutuvan kuullessaan hänen äänensä. Vedonvälittäjät jatkoivat kimeitä huutojaan:

"Viisi yhtä vastaan kaikista, yhtä lukuunottamatta!" Mutta joukko kääntyi pois heidän luotaan saarnaajan puoleen. "Se on isä Storm", kuului kansa sanovan nauraen ja tirskuen, laskien leikkiä, jotkut kiroillenkin, mutta kaikki kiirehtivät kumminkin yksimielisesti hänen luokseen, kunnes koko ala hänen ympärillään aina kärrytiehen saakka kukkulan juurella oli tasaisena laattana vilkkaita kasvoja.

"Vanha neiti kulta!" ja sitten taas naurun purskahdus. "Mitenkäs sen maailman lopun käy, muijaseni?" Tuo oli viittaus saarnaajan pitkään kauhtanaan, n.s. "alushameeseen", ja se herätti vielä enemmän naurua. "Viisishillingiä ylösnousemuksesta! Kuka suostuu vetoon?" Ja sitten seurasi kirkuvaa naurua.

Saarnaaja seisoi hetkisen ääneti ja liikahtamatta. Sitten hänen tyyni arvokkuutensa ja joukon oikeudentunto antoi hänelle tilaisuutta lausua lausuttavansa. Hän alkoi puhua kaikkien ollessa vaiti: