Part 4

Sinä iltana hän kirjoitti saaren pastorille: "Glory on pannut pois kotipukunsa ja hän on somempi kuin koskaan hoitajattaren valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa. Hänen toimensa on jalo. Jumala suokoon hänelle voimia siihen." Sitten hän kirjoitti ulkonaisen uskonnon erehdyksistä ja kuinka mahdotonta on palvella Jumalaa ulkonaisilla uskonnollisilla menoilla. "Mutta joskin meillä on publikaaneja ja fariseuksia nyt, kuten Kristuksen aikoina, niin sitä enemmän työtä on sellaisilla, joita elämä ei houkuttele ja joille kuolema ei ole kauhistus. Minä kiitän Jumalaa, että olen niinkin paljon kuollut maailmalle... Minä koetan täyttää lupaukseni ja pitää Glorya silmällä. Lakkaamatta koetan rukouksilla taistella perkelettä vastaan. Sen on täällä niin helppo saada jalansijaa nuoren tytön sydämessä. Tämä suuri maailma on niin täynnä turhuutta, huvituksia, komeutta, loistoa -- kummako on, jos eloa ja reippautta uhkuva nuori, kaunis tyttö tuntee kiihkeätä halua heittäytyä sen helmaan. Perkele on Lontoossa viettelevämpi kuin missään."

VI.

Sunnuntaiaamuna John Stormin virkatoveri tuli hänen huoneeseensa saattaakseen häntä kirkkoon. Pastori Josua Golightly oli pikkuinen mies, jolla oli kotkannenä, pienet terävät silmät, ohut tukka ja puolittain kuiskaava, puolittain viheltävä ääni. Hän kumarsi alamaisesti, aloittaen nöyrästi puhella:

"Toivon että tulette pitämään kirkostamme ja jumalanpalveluksesta siellä. Me kyllä panemme parastamme tyydyttääksemme kuulijoitamme."

Heidän kulkiessaan katua pitkin kertoi pastori Golightly ensin kirkon palvelijoista -- siellä oli nimivahtimestareita, herroja varavahtimestareita, kukkakoristusten naisjohtaja y.m. Sitten hän luetteli orkesterin jäsenet -- urkurin, kapellimestarin, varsinaiset jäsenet ja vapaaehtoiset avustajat ja sihteerin. Vuorolaulua laulamassa oli aina varsinainen laulaja, tavallisesti oopperan tenori. Kanonikko sai aina semmoisia henkilöitä avustajiksi, sillä hän oli suuresti taiteilijamaailman suosiossa. Tietysti laulajille maksettiin palkka, ja tällä viikolla juuri oli ollut kaikenlaista harmia siitä, että italialainen barytoni Covent Gardenista oli vaatinut tavattoman suuren palkan.

Pettymys ja alakuloisuus painoivat askel askeleelta yhä syvemmin John Stormia.

Pyhäin miesten kirkko oli yksinkertainen, tumma rakennus, jonka etupuolella oli pihamaa. Kellot soivat ja joukko vaunuja riensi portille, niinkuin teatterin edustalle, jättäen kuormansa siihen ja ajaen eteenpäin.

Kaksi kirkon vahtimestaria, joilla oli yllään kultanappiset siniset frakit, polvihousut ja silkkisukat, tukka puuteroituna, ottivat vastaan seurakuntalaisia kirkon ovella.

"Mennään länsikäytävästä -- minä soisin teidän näkevän kirkon parhaimmassa valossa", sanoi herra Golightly.

Kirkon sisusta oli loistava. Katon rajaan saakka olivat seinät täynnä freskomaalauksia ja joka palkki katossa oli kullattu. Kuorin päässä oli erinomaisen hienotekoinen, taottu rautaportti, ja alttari oli täynnä kultaisia kynttiläjalkoja. Alttarin yläpuolella ja molemmin puolin sitä oli lasimaalauksilla kaunistetut akkunat. Aamuaurinko loisti niiden läpi levittäen lämmintä valoa kirkkoon. Vallasneidit komeissa kevätpuvuissa seurasivat opastajia käytäviä pitkin.

"Tätä tietä", kuiskasi Golightly, ja John Storm astui sakaristoon matalasta ovesta, aivan niinkuin takaovesta näyttämölle. Siellä hän tapasi kuusi virkaveljeään. He nyökkäsivät päätään hänelle, järjestellen messupaitojaan. Orkesteri oli koolla omassa nurkassaan, viuluja viritettiin ja kuoripojat nauroivat ja pitivät omaa iloaan.

Kello lakkasi soimasta ja urut virittivät sävelen. Kun kaikki sakaristossa olijat olivat valmiina, astuivat he pitkään käytävään asettuen riviin, kasvot käännettyinä kuoriin ja selkä pieneen oveen päin, missä sinisiin puettu opas seisoi vahtina.

"Kanonikon huone", kuiskasi herra Golightly.

Joku oli lukenut rukouksen, orkesteri oli vastannut, ja sitten astui rivi sisään asettuen paikoilleen kuoriin, kuoripojat ensin ja kanonikko viimeiseksi. Rautaportin läpi katsoessa näytti siltä kuin seurakunta olisi täyttänyt joka paikan kirkossa, hohtaen valossa ja väreissä, ja ilma oli täynnä hienoa tuoksua.

Nyt oli koraalipalvelus. Saarnan lopussa laulettiin vuorolaulu ja sitä ennen oli hymnin aikana koottu kolehti Oopperalaulaja näytti muutoin samanlaiselta kuin muutkin kuoripojat valkoisessa puvussaan, mutta hänen kasvonsa olivat tummat ja viikset isot.

Kanonikko saarnasi. Hänellä oli punainen tohtorin kaulus yllään. Hänen saarnansa oli sujuva ja oppinut ja hän lausui sen kaunopuheliaalla voimalla. Siinä viitattiin monen suuren kirjailijan, maalarin ja soittotaiteilijan sanoihin ja siihen sisältyi myöskin Michel Angelon ylistystä ja ote Browningin teoksista. Saarna loppui eräästä Danten teoksesta otettuihin säkeisiin, jotka lausuttiin alkukielellä.

John Storm oli nolona hämmästyksestä. Saarnan loputtua hän kulki yksin keskikirkkoa myöten, joka nyt oli tyhjänä, mutta tuoksui vielä hyvälle. Ovenpielessä hän huomasi muitten ilmoitusten seassa myöskin tämän: "Kanonikko ja kirkon palvelijat ovat surukseen kuulleet, että rahakukkarolta on hävinnyt kirkossa kävijöiltä, ja siitä syystä pyydetään seurakuntalaisia ottamaan mukaan vain sen verran rahaa kuin he tarvitsevat kolehtiin."

Oliko hän todellakin ollut Jumalan huoneessa? No, mitäpä siitä! Jumala hallitsee maailmaa vanhurskaudellaan kääntäen kaikki omaksi kunniakseen.

Seuraavana aamuna hän aloitti toimensa sairashuoneen sielunhoitajana. Pidettyään siellä ensimmäiset rukouksensa huomasi hän, että entinen iva oli lakannut. Vanha vaimo jonka auttaminen oli saattanut hänet naurunalaiseksi, oli huonontunut tuntuvasti eikä arvattavasti tulisi kauan elämään.

Mennessään pois lääkehuoneen läpi näki hän taas Gloryn ja kuuli hänen olleen kirkossa edellisenä päivänä. Se oli Glorysta hurmaavan kaunis. Kaikki nuo sadat komeat ihmiset loistavissa väreissä, silkin kahina, äänien humina -- voi, se oli ihanaa -- se muistutti aivan kesäistä merta. -- John kysyi, mitä hän piti saarnasta. "Hm, ei se nyt oikeastaan ollut uskontoa", arveli Glory, "ei ainakaan mitä minä sanon uskonnoksi -- 'tulista mellakkaa sielujen pelastukseksi', kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, mutta --"

"Glory", virkkoi John kiihkeästi, "minä saarnaan ensimmäisen saarnani keskiviikkona."

Hän ei pyytänyt Glorya tulemaan kirkkoon, kysäisi vain, oliko hänellä silloin yövuoro. "Ei", vastasi Glory ja samassa joku kutsui häntä.

"Hän tulee sinne", sanoi John itsekseen. "Minä katson häntä, minä näen hänen silmänsä; hän saa nähdä, ettei hänen nyt tarvitse hävetä minun tähteni."

Sitten hän muisti niin selvän selvään, miltä Glory näytti. Tuon uuden puvun hän muisti aivan tarkkaan -- kasvot oli helppo muistaa. "Kauneuskin on hyve", ajatteli John, "ja kaikki luonnollinen ystävyys on hyödyllistä sielujen edistymiselle, jos se vain perustuu Jumalan rakkauteen."

John Storm ei kirjoittanut mitään eikä lukenut mitään ulkoa. Hän valmisti saarnansa ainoastaan miettein ja rukouksin. Keskiviikkoiltana hän oli aika lailla hermostunut. Mutta kirkko oli melkein tyhjä ja jokapäiväisissä puvuissaan liikkuvat oppaat olivat sytyttäneet ainoastaan osan kaasuliekeistä. Kanonikko kunnioitti jumalanpalvelusta läsnäolollaan. Toiset papit lukivat rukoukset ja tekstin.

Noustessaan saarnatuoliin luuli John näkevänsä ryhmän sairaanhoitajattaria valkoisissa myssyissään, mutta Glorya hän ei huomannut eikä uskaltanut katsoa uudestaan. Hänen tekstinsä oli: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Hän lausui sen kahdesti -- hänen äänensä tuntui niin kumman vieraalta, heikolta ja ontolta tässä ontossa paikassa.

Kun hän alkoi puhua, tuntuivat lauseet hänestä niin oudoilta ja vaikeilta. -- "Maalliset asiat ovat katoavia ja maailma on ristiriidassa Jumalan kanssa. Ihmiset vainoavat ja vahingoittavat toisiaan, vaikka heidän pitäisi elää veljinä. 'Petä tai tule petetyksi', on elämän sääntönä, kuten eräs nykyaikainen filosofi sanoo. Moni kuolee nälkään, kun muutamat harvat saavat nauttia runoudesta ja taiteesta, kirjoittaa runosäkeitä kukkaslahjoihin ja koettaa kuvailla rakkauden luonnetta ja menettelyä eläen rivoa elämää, hakien rikkauksia ja silmien nautintoa. Ja samalla tuhannet kurjat kuolevaiset poljetaan likaan... Missä siis on meidän turvamme?... Kirkko on Jumalan kansan turvana... Kristus vastaa meidän -- vastaa -- meidän --"

Sanat eivät sujuneet enää. Hän taisteli ankarasti, sanoi vielä lauseen, änkytti, aloitti uudestaan, änkytti taas, tunsi kuumetta, aloitti vielä kerran, tyhmistyi, äänsi muutamia sanoja, jotka hän sattui muistamaan ulkoa, rupesi hikoilemaan, menetti äänensä, lopetti vihdoin keskellä lausetta sanoen: "Rukoilkaamme, Isä meidän --", ja astui alas saarnatuolista.

Hänen saarnansa oli täydellisesti epäonnistunut, ja hän tiesi sen. Kun hän oli tullut sakaristoon onnitteli pastori Golightly häntä hymyillen teeskennellystä Kanonikko oli suorempi, mutta turhamielisempi. Hän kiitteli arvokkaasti, samalla lempeästi moittien. Herra Storm oli arvioinut työnsä liian keveäksi. Olisi ollut viisaampaa kirjoittaa saarna ja lukea se sitten. Maaseudulla kyllä saattoi kelvata vähän huonompikin, mutta Lontoon seurakunnat -- ja varsinkin Pyhäin miesten kirkon yleisö -- vaati oppia ja valmistusta.

"Minä tunnustan -- niin, minä olen ylpeä siitä, -- että oma sananparteni on: kertausta, kertausta ja yhä vain kertausta!"

Mitä taaskin saarnan sisällykseen tulee, niin siinäkin saattoi olla muistuttamista. Me nyt elämme yhdeksännellätoista vuosisadalla ja mahdotonta on sovittaa samoja sääntöjä näihin päiviin kuin ensi aikoihin.

John Storm ei vastannut. Hän nukkui huonosti sinä yönä. Joka kerta kun hän hiukan nukahti, uneksi hän koettavansa jotain tehdä, jota hän ei voinut, ja kun hän sitten heräsi, tunsi hän häpeää ikäänkuin pahasta teosta. Kaiken häpeän takana piili ajatus Glorysta.

Seuraavana aamuna hän oli yksin huoneessaan ja otti juuri leipäpalan aamiaispöydältään, kun ovi aukeni ja iloinen ääni huusi: "Saanko tulla sisään, poikaseni?"

Vanhanpuoleinen rouva astui huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvot kapeat ja hienot, silmät viisaat, mutta ystävälliset ja tukka melkein lumivalkea.

"Minä olen Jane Gallender", sanoi hän, "minä en malttanut odottaa esittelemistä ja sen semmoista, vaan tulin muitta mutkitta teitä katsomaan. Jaa, poikaseni, se oli hyvä saarna! Minä en ole kuullut sen vertaista sitten kun läksin Edinburghista, jossa kunnon tohtori Guthrie saarnasi. _Hän_ ei myöskään lukenut joka sanaa paperista -- hän ei ollut semmoinen kuin täkäläiset papit, kunnon Tuomas Guthrie. Ja oikeata oppia te neuvoittekin meille! Puolet meidän kirkonkävijöistämme on Belsebubin palvelijoita. Voi, niitä fariseuksia! Ne kyllä voivat hapattaa nuoren maidon. Minä toivoisin, että heillä kaikilla olisi yksi ainoa yhteinen niska, jonka joku sitten voisi vääntää nurin. Ai, ai, kuinka sinä lörpöttelet, Jane! No vähät siitä! Ja tytöt ovat pahempia kuin miehet hullutuksineen, hassutuksineen. He rakastavat Jeesusta, mutta heidän mielestään on mukavinta, että Hän pysyy taivaassa eikä sekaannu Belgravian asioihin. Mutta minun täytyy jo lähteä. Minä jätin Jamesin kadulle, ja hän kääntää koko maailman nurin, jos hevosen täytyy odottaa. Hyvästi!... Mutta, hm, poikani, minä pelkään teidän puolestanne. Minä arvelen -- että -- että --. Mutta tulkaa tervehtimään minua Viktoria Squaren varrelle. Hyvästi!..."

Tuon kaiken hän sanoa lörpötti yhdessä hengenvedossa, ja John tuskin sai sanaakaan vastatuksi, kun musta silkkihame jo kahisi alas portaita.

Nuori pappi muisti kanonikon kerran puhuneen hänestä. Hän oli tuo hyvä, vanha rouva, joka oli perustanut tyttökodin Sohoon.

"Tuo hyvä eukko tuli vain lohduttamaan minua", ajatteli hän. "Mutta Glory! Mitä Glory ajattelee?"

Pidettyään rukoukset sairashuoneessa hän läksi samana aamuna hakemaan Glorya ulko-osastoista, mutta tytöllä oli olevinaan niin paljon työtä, että hän vain ohimennen hymyillen nyökkäsi päätään Johnille ja pyysi anteeksi. "Minulla ei ole tänä aamuna minuuttiakaan antaa pois, ei kuninkaalle eikä kuninkaan koirallekaan. Minä olen korviani myöten vajonnut haavasiteisiin ja paitsi sitä minulla on neljätoista laastaria omallatunnollani, ja nyt minun pitää juosta pikku poikani luo, jonka jalka leikattiin sunnuntaina."

John ymmärsi hänet, mutta palasi takaisin illalla ja päätti saada selkoa asiasta.

"Mitä te arvelitte eilisillasta, Glory?"

Tyttönen katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Mitä on tapahtunut? Ai, niin, -- saarna! Kuinka tyhmä minä olen! Tiedättekö, että minä vallan unohdin sen!"

"Ettekö ollut sitä kuulemassa siis?"

"Voi, älkää kysykö! Minä häpeän todellakin. Ja kun vielä olin luvannut isoisälle! Mutta eihän keskiviikko ole ainoa, saarnaattehan kaiketi sunnuntainakin, eikö niin?... ja silloin!"

John tunsi päässeensä raskaasta kuormasta, mutta sitä seurasi syvä nöyryytyksen tunne. Glory ei ollut edes viitsinyt pitää sitä muistissaan. Tietysti tyttö ei välittänyt hänestä vähääkään -- ei vähääkään -- kun taasen hän --

Hän kulki kotiinsa St. Jamesin puiston halki. Suurten puitten alla tunsi hän yön rauhaisaa hiljaisuutta. Katujen rämisevä hyörinä oli muuttunut hiljaiseksi huminaksi, ikäänkuin kaukaisen meren kohinaksi. Puiston poikki hän saattoi nähdä kellon Westminsterin tornissa ja kuuli kuinka se löi neljännestunnit. Lontoo! Kuinka vähäpätöisiltä ja itsekkäiltä kaikki persoonalliset ajatukset tuntuivat miettiessä tuota ääretöntä kaupunkia! Hän oli ajatellut itseään vain ja omia hommiaan. Se oli kaikki niin pikkumaista ja säälittävää.

"Siksikö minä häpesin epäonnistunutta saarnaani, että en ollut Jumalaa palvellut kuten piti, vai siksikö, että ylpeyteni oli loukkaantunut Gloryn tähden --."

Mutta rauhaisat tähdet kimaltelivat taivaalla. Yö oli majesteettinen.

VII.

_Martan Viinitarha_.

_Rakas Rakel täti!_ -- Kerro isoisälle nyt aluksi, että John Storm saarnasi ensi kerran viime keskiviikkona, ja minä olin sitä kuuntelemassa, kuten lupasin. Voi taivas, niitä hetkiä! Hän sekaantui kesken kaikkea -- mikä lienee ollut näyttämökuume tai saarnatuolikuume tai jokin muu lemmon leimaus, vaikkei siinä ollut kerrassaan mitään pelättävää, ei muita kuin penkillinen lavertelevia tyttöjä, jotka eivät kuunnelleet sanaakaan, ja muutamia vanhoja, kuulotorvilla varustettuja köpelyksiä. Minä istuin pimeässä takapenkillä, ja osaston johtajan, sisar Allworthyn leveät hartiat peittivät minut suosiollisesti saarnaajan näkyvistä. Sisar Allworthy on "hento todellinen nainen", joka juuri kapuaa Kyöpelin rinnettä ylöspäin. Minulle sanottiin, että saarna oli lyhyt, mutta minä en elämäni ajalla oli lukenut niin monta rukousta, ja hengitykseni oli niin lyhyttä puhkimista ja ähkimistä, että sisaret varmaan luulivat jonkun rakentaneen höyrykoneen takapenkille. Meidän murheellinen herra Storm-raukkamme kävi sen jälkeen täällä sairaalassa, surullinen, syvämietteinen ilme kasvoissa, mutta minussa ei ollut niin paljon pontta, että olisin voinut suoraan puhua hänen saarnastaan, ja siis minä vakuutin hänelle unohtaneeni tulla häntä kuulemaan. Armahtakoon hyvä Jumala minun sieluani senkin valheen tähden!

Te tahdotte tietää miten minä aikani kulutan. Jos te ehkä arvelette, että minä vietän päiväni unelmissa ja yöni laiskuudessa, niin kiirehdin vakuuttamaan, että nousen ylös kello 6, syön ensimmäisen aamiaisen puoli 7, rupean työhön kello 7, syön illallista puoli 10, lörpöttelen kello kymmeneen saakka ja menen omaan huoneeseeni levolle. Kun minä olen vain harjoittelija, pidetään minua enimmiten ulko-osastolla, jossa minun pitää järjestää lääkehuoneessa tarvittavia tavaroita, asettaa sairaat kuntoon lääkärin tutkittaviksi ja sitten toimittaa ne sidottaviksi. Nykyään ovat minun sairaani lapsia, ja minä rakastan niitä, ja sydämeni murtuu, kun minun pitää jättää heidät. Lääkärit eivät aina pidä hyvää huolta heistä, mutta se ei tietysti voi vahingoittaa heitä, koska he ovat alituiseen maailman parhaimman ja oppineimman tohtorin valvonnan alla -- nimittäin minun.

Viime lauantaina minä olin ensi kerran läsnä leikkausta toimitettaessa. Herra siunatkoon, minä luulin viimeisen hetkeni tulleen. Onneksi minulla oli siteitä ja sieniä hoidettavana, niin että minä oikaisin selkäni ikäänkuin olisin niellyt rautatangon ja kestin loppuun asti kuin mies. Muutamat varsinaisista sairaanhoitajattarista ovat hirmuisia. Heille tuottaa todellista sydämen iloa, kun he saavat marssia alas operatsionihuoneeseen, eikä mikään voima maailmassa saisi heitä pysymään poissa semmoisesta hauskasta toimituksesta. Lauantaina leikattiin pienen viisivuotiaan pojan jalka, ja nyt kun joku kysyy tuolta kalpeaposkiselta pikku lemmikiltä minne hän menee, sanoo hän menevänsä enkelien luo, sillä siellä hän saa niin paljon pehmeätä porsaanpaistia. Varmaan hän sinne meneekin.

Sairashuoneemme henkilökunta on hyvin suuri, mutta siellä on paljon happamiakin marjoja joukossa. Täällä on lääkeopillinen koulu (jossa on joukoittain sieviä poikia, mutta tytöt eivät saa sanoa sanaakaan heille, ei edes käytävissä) ja lukematon joukko ylilääkäreitä, lääkäreitä ja kirurgeja. Ainoa lääkäri, jonka kanssa me olemme alinomaa tekemisissä, on kotikirurgimme, nuori poika, joka juuri on lopettanut tutkintonsa. Hänen nimensä on Abery, ja lauantaista lähtien on hän tuntenut niin suurta kunnioitusta neiti Glorya kohtaan, että mainittu neiti huoleti voisi vaikka noitua hänen läsnäollessaan (tietysti Manin murteella), mutta sisar Allworthy pitää huolta siitä, etten mitään sopimatonta saa tapahtua, sillä sisar Allworthy aikoo itse tehdä hyökkäyksiä tohtorin selibaattia vastaan. Herra tohtori oli kaiketi laulanut _Te Deum_'ja leikkauksen jälkeen, sillä yhtäkkiä hän oli hankkinut itselleen oikein juhlahumalan ja tahtoi ruiskuttaa morfiinia sairaaseen, joka juuri oli parantumaisillaan munuaistaudista. Tämä sairas, vanha virtahepo, toisin sanoen saksalainen, Koenig niminen soittoniekka, oli pelosta puolihöperönä. Silloin minä kuiskasin hänelle, että hän olisi nukkuvinaan, ja sanoin sitten tohtorille, että olin hukannut morfiiniruiskun. Mutta herra varjelkoon sitä ryöppyä, minkä sain sisar Allworthyltä!

Eilen oli semmoinen päivä, jolloin sairaitten ystävät saivat tulla heitä katsomaan ja jolloin sairashuoneessakin voi olla hauskaa. He koettivat salaa pistää ystävilleen pieniä makeiskääröjä, joista he epäilemättä itse nauttivat, paljon, mutta jotka ovat kuolettavaa myrkkyä sairaille. Sitten meidän piti hakea esiin tuomisia sairaiden makuuvaatteiden alta ja tutkia myöskin vieraitten taskut. Minun pikku poikani äiti tuli eilen myöskin, ja minä huomasin hänen povellaan niin kummallisen suuren kasvannaisen päällystakin alla, että käsitin operatsionin varsin tarpeelliseksi. Ei se ollut muuta kuin tuores torttu, höystetty sitrunan kuorilla. Minä vedin sen esille uhkaavana kuin ukkospilvi. Mutta äiti alkoi itkeä sanoen, että hän oli itse leiponut sen Johnnielle, ja sitten -- no niin, sisar Allworthy ei kiittänyt minua!

Mutta minä en välitä siitä, miten minua täällä pidellään sillä olenhan Lontoossa, ja Lontoossa oleminen on elämää, ja elämä on Lontoossa olemista. En ole vielä nähnyt paljoa kaupungista, kun näet minulla on vain kaksi tuntia loma-aikaa, kello kymmenestä kahteentoista, ja silloin ennätän vain pistäytyä puistossa ja sen lähiseutuvilla, aivan kuin kyyhkysen poikanen, jolta on siivet leikattu. Mutta minä katselen suurta, uutta maailmaa täältä ison mökkini ikkunasta, näen vaunut puistossa ja ratsastajat hevostensa selässä. Lontoossa on vallan uusi tapa tervehtiä. Ensin nostetaan käsi noin olkapään tasalle ja sitten huojutetaan sitä vaakasuoraan suuntaan, ikäänkuin tahdottaisiin työntää kyynäspäätä esille. Kun sitten aloitetaan puhua, sanotaan: "Minä--ä--ä", aivan kuin olisi puuroa suussa. Mutta se on niin hirveän sievää. Liikenteen aiheuttama jyrinä on kuin musiikkia ja minä olen kuin sotahevonen, joka tahtoisi marssia sen tahdissa. Kuinka suloista on olla nuori ja elää maailmassa, joka on niin täynnä ihanuutta! Ja jos vielä päälle päätteeksi ei ole niin varsin ruma, niin -- sitä parempi.

Kaikki sairaanhoitajattaret elävät odotuksen houreessa. Kohta päästään tanssiaisiin. Ne pidetään Bartimeus-sairaalassa, jossa on tavallista suurempi luentosali, ja siellä tulee olemaan äärettömän hauska. Koko maailma tulee sinne -- koko sairashuonemaailma, ja jos minä Vain voin pukeutua kyllin hurmaavasti, niin näyttäisin tälle siunatulle Lontoolle millainen täydellinen enkeli Glory on. Tämän kuun 24 p:nä minulla on koko päivä vapaa. Silloin aion olla ulkona kello kymmenestä aamulla kymmeneen illalla. Minä tulen aivan hulluksi kun ajattelen sitä. Ja kun ensi kerran pääsen syöksähtämään Lontoon elämään, Pidätän varmaan henkeäni aivan kuin hyppäisin alas Greg Malinin jyrkänteeltä...

Glory.

VIII.

Aamulla 24 p:nä Glory nousi ylös kello 5 saadakseen askareensa pian suoritetuksi ja ollakseen sitten koko päivän vapaana. Silloin huomasi hän karkeatukkaisen hoitajattaren, joka pesi lattioita desinfektsioni-aineella lakki hiukan kallellaan päässä. Glory oli tavallista paremmalla päällä ja kysäisi iloisesti:

"Onko teilläkin lupapäivä tänään?"

Hoitajatar katsahti häneen ylenkatseellisesti ja vastasi:

"Minä en ole mikään maksava harjoittelija -- leikkivä harjoittelija, piti minun sanoa. Me hoitajattaret ollaan työihmisiä, joiden elämä menee velvollisuuksien täyttämisessä. Meillä ei ole aikaa juoksennella kaupunkia katselemassa ja lupapäiviä viettämässä."

"Ei, te olette juuri niitä semmoisia, jotka kokonaan pilaavat sairaanhoitajan ammatin", sanoi nuorenlainen tyttö, joka juuri sattui tulemaan siihen. "Kaikkien pitäisi tietysti raataa niinkuin tekin. Tänään on minun lupapäiväni, mutta siitä huolimatta minun täytyy kiilloittaa, laasta osastoni, tehdä tilat, siistiä sisaren huone; ja kaikkeen tuohon ovat semmoiset kuin _te_ syynä. Ei siitä teitä kiitetä se on varma. Tyttö-raukat eivät uskalla täällä edes leikata otsatukkaakaan itselleen ja aina vain täytyy pelätä päähoitajattaren sanovan: 'Teillä ei ole taipumusta hoitajattareksi, neiti'."

Glory katsahti puhujaan. Se oli erinomaisen sievä tyttö, tummatukkainen, valkohipiäinen ja punaposkinen, silmät loistavat, harmaat, mutta hänen kätensä olivat karkeat ja kynnet litteät ja nelikulmaiset. Kun häneen katsoi uudelleen, huomasi hänen kauneudessaan jotain turmeltunutta; se oli kuin kaunis sèvreläinen maljakko, joka oli haljennut jostakin kohdasta.

"Sanoitteko, että nyt on teidän lupapäivänne?" kysyi Glory.

"Niin on, onko teidänkin?"

"On, mutta minä en ollenkaan tunne Lontoota. Ettekö tahtoisi ottaa minua kanssanne, ellei teillä ole erityistä ohjelmaa täksi päiväksi?"

"Mielelläni. Minä olen huomannut teidät jo ennenkin ja olisin tahtonut tutustua teihin. Teillähän on niin kaunis nimi -- Glory -- eikö niin?"

"Niin. Entä teidän nimenne?"

"Polly Love."

Kello kymmenen aamulla molemmat tytöt läksivät pitkää lupapäiväänsä kuluttamaan.

"No, minnekä mennään nyt?" sanoi Polly.

"Mennään semmoiseen paikkaan, jossa nähdään oikein paljon ihmisiä", sanoi Glory.

"Se on kyllä helppoa, sillä tänään on kuningattaren syntymäpäivä ja --."

Glory muisti Rakel-tätiä ja huudahti ilosta.

"Ja muistaessani", sanoi Polly, ikäänkuin se olisi äkkiä hänen mieleensä juolahtanut, "minullahan on piletit sotilaiden lippuparaatiin -- kuninkaalliseen paraatiin, tiedäthän?"

"Saammeko nähdä kuningattaren?" sanoi Glory.

"Voi sinun kysymyksiäsi! Tietysti emme! Mutta me saamme nähdä sotilaat ja kenraalit ja ehkä prinssinkin. Se alkaa puoli yksitoista tuolla toisella puolen puistoa."

"Tule sitten", sanoi Glory ottaen toverinsa kädestä ja alkaen juosta.

"Siunatkoon, millainen tyttö sinä olet!"

Molemmat juoksivat vielä minuutin verran nauraen ja laverrellen kuin koulusta päässeet lapset. Neljännestunnissa he tulivat hevoskaartin portille, jossa oli kova tungos ja poliisi otti pilettejä. Polly kaivoi taskuaan.

"Missä ne nyt ovat? Kas tuossa. Hyvä ystävä antoi ne minulle", kuiskasi hän. "Hänellä on toveri jossakin noista virastoista."