Part 39

Yhtäkkiä, ties miksi, hän muisti tapauksen, joka oli sattunut hänen lapsuudessaan. Hän kulki isänsä kanssa Duddonin hiekkarannikkoa pitkin. Pakovesi oli vienyt aallot kauas, kauas, mutta vuoksi oli alkanut ja syöksyi heitä kohti. He saattoivat jo kuulla vaahtoavat aallot takanaan. "Juokse, poika, juokse! Pidä kiinni kädestäni ja juokse!"

Sitten hän taas solui entisten ajatusten uomaan. "Mitä minä mietinkään?" kysyi hän itseltään, ja kun hän muisti mietteensä, ajatteli hän: "Minä pidän kiinni Taivaallisen Isäni kädestä ja jatkan matkaani pelotta." Toista värssyä laulettaessa hän koetti toipua, nousi seisomaan ja yhtyi lauluun. Jälestäpäin kerrottiin, että hänen syvä äänensä kaikui kaikkia ylinnä, mutta hän lauloi nopeasti eikä pysynyt tahdissa, vaan kiirehti yhä enemmän ja enemmän joka säkeeltä.

He olivat ennättäneet lähinnä viimeiseen värssyyn, kun John näki erään nuoren tytön tunkeutuvan väkijoukon läpi hänen luokseen, kirje kädessä. Tyttö hymyili, nähtävästi ylpeänä siitä, että hän sai palvella John Stormia. John oli panemaisillaan kirjeen pois, mutta hän sattui vilkaisemaan siihen, eikä voinutkaan laskea sitä kädestään. Siinä seisoi "Tärkeä", ja päällekirjoitus oli Gloryn käsialaa. Vaahtoavat aallot kohisivat taas hänen takanaan. Ne lähestyivät lähestymistään.

Paha aavistus hiipi häneen, hän aukaisi kirjeen ja luki sen. Sinä hetkenä hänen elämänsä särkyi pirstaleiksi. Sen tyhjyys, toivottomuus, turhuus, mielettömyys, maailma petollisine iloineen, rakkaus julmine, suloisine petoksineen -- kaikki tuo vyöryi hänen ylitsensä kuin myrskyn ajama hyökyaalto. Totuus iski häneen siinä silmänräpäyksessä, ja hän ymmärsi vihdoinkin oman itsensä. Gloryn tähden hän oli uhrannut kaikki ja pettänyt oman itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kumminkin oli Glory luistanut häneltä pois ja jättänyt hänet ja solunut hänen käsistään. Vuoksi oli saavuttanut hänet ympäröiden häntä joka taholla, ja tyttöjen ja lasten äänet kohisivat kuin meren aallot hänen korvissaan.

Mutta mitä tämä on? Miksi he lakkasivat laulamasta? Äkkiä hän huomasi, että kaikki muut istuivat, hän yksin vain seisoi estraadin reunalla, Gloryn kirje kädessään.

"Hst! hst!" Syntyi odottava äänettömyys, ja hän koetti muistella, mitä hänen tuli tehdä. Jokainen silmä oli tähdätty häneen. Muutamat vieraista avasivat muistikirjansa valmistautuen kirjoittamaan. Sitten hän toipui ja ymmärsi, mitä hänen piti tehdä, koetti hallita ääntänsä ja alkoi puhua:

"Tytöt!" sanoi hän, mutta siihen hänen puheensa loppui ja hän saattoi tuskin hengittää. "Tytöt", aloitti hän uudestaan, mutta hänen voimakas äänensä vapisi niin ettei hän voinut jatkaa.

Yksi tytöistä alkoi nyyhkyttää. Sitten toinen ja taas toinen. Jälestäpäin kerrottiin, ettei kukaan voinut itkuun puhkeamatta katsoa hänen kalpeisiin kasvoihinsa, jotka olivat täynnä toivottomuutta ja ääretöntä surua ja katkeruutta. Mutta vihdoin hän toipui.

"Ystäväni, te tulitte tänä iltana toivottamaan minulle Jumalan siunausta pitkälle matkalle, ja minä tulin sanomaan teille hyvästi. Mutta korkeampi voima johtaa meidän tekojamme ja me tiedämme itse vähän tulevaisuudestamme ja kohtalostamme. Jumala käskee minua kertomaan teille, että spitaali-saarenani on oleva Lontoo ja että minun työni teidän keskuudessanne ei vielä ole lopussa."

Tämän sanottuaan hän seisoi vielä hetkisen ikäänkuin aikoen jatkaa, mutta hän ei virkkanut mitään. Hän puristi kirjettä sormissaan ja katsoi siihen. Toivoton ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän rupesi istumaan. Sitten tuli johtaja-isä hänen luokseen, istui hänen viereensä, tarttui hänen käteensä ja koetti lohduttaa häntä kuin pientä lasta.

Läsnäolijat koettivat laulaa, mutta hymni ei enää ottanut sujuakseen, sillä muutamat tytöistä itkivät, tuskin tietäen miksi, toiset kuiskailivat keskenään ja vieraat läksivät pois. Kaksi naista astui alas portaita.

"Minä tiesin varmaan, ettei hän lähtisi", sanoi toinen.

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"En voi sitä selittää sinulle. Minulla oli omat syyni luulooni."

Se oli Rosa Macquarrie. Kulkiessaan pitkin synkkää katua huomasi hän naisen, joka oli kuljeskellut rakennuksen ulkopuolella viimeisen puolentunnin ajan, nähtävästi väliin aikoen astua sisään ja taas seuraavassa silmänräpäyksessä mennen pois. Nainen veti nopeasti harson silmilleen Rosan lähestyessä, mutta tämä oli jo tuntenut hänet.

"Glory! Sinäkö siinä olet?"

Glory peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti.

"Mitä sinä täällä teet?"

"Älä kysy minulta, Rosa. Oi, minä olen hukassa! Jumala minulle antakoon anteeksi! Mitä minä olen tehnyt?"

"Lapsiraukkani!"

"Saata minut kotiin Rosa äläkä jätä minua tänä iltana -- ei tänä iltana, Rosa."

Ja Rosa tarttui hänen käteensä ja talutti hänet takaisin Clements's Inn'ille.

Seuraavana aamuna ennen päivän koittoa oli Pyhän Getsemanen veljeskunta kokoontunut aamurukoukseen kirkkoonsa Bishopsgaten varrelle. Ainoastaan kuori oli valaistu, muu, osa kirkosta oli pimeänä; mutta aarniin ensi valo hiipi jo sisään itäisen ikkunan läpi koettaen taistella alttarin kynttiläin valoa ja kuorin kaasuliekkejä vastaan. John Storm seisoi alttarin portailla, ja johtaja-isä oli hänen vieressään. John oli puettu veljeskunnan kaapuun, ja kolmisolmuinen nuora oli sidottu hänen vyötäisilleen. Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, kaupunki nukkui vielä, liikevirta ei vielä ollut herännyt sinä päivänä. Aamujumalanpalvelus oli lopussa, veljet olivat polvillaan, ja isä luki viimeisiä sanoja vihkimäluvusta.

"Amen! Amen!"

Kellon ääni kajahti, ovi paiskattiin kovasti kiinni ja urut alkoivat soittaa:

"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias." 585

Veljet nousivat laulamaan, heidän äänensä täyttivät tuon kolkon paikan, ja urkujen värisevät sävelet kohosivat näkymättömään kattoon.

"Pyhä, pyhä, pyhä, armias ja voimakas, Pyhä Kolmiyhteys!"

Isän posket olivat kosteat, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hänen kasvoistaan loisti suuri ilo. John Storm seisoi pää kumarassa. Hän oli tehnyt köyhyyden, puhtauden ja kuuliaisuuden valan ja pyhittänyt elämänsä Jumalalle.

NELJÄS KIRJA.

PYHÄTTÖ.

I.

Kuusi kuukautta oli kulunut, ja ääretön kauhu oli vallannut Lontoon. Se oli noita kulkutaudin tapaisia kauhun kohtauksia, jotka ennen muinoin vanhoina aikoina kävivät suurten kaupunkien kimppuun. Kansan mieleen oli hiipinyt usko, että suuri vaara uhkasi Lontoota, että kamala käännekohta oli odotettavissa, että kaupunki oli perikadon partaalla.

Merkit olivat samanlaiset kuin ne, joiden ylipäänsä otaksutaan käyvän Messiaan toisen tulemisen edellä -- pieni maanjäristys, joka kaasi vanhan muurin (jossakin Sohossa), ja pyrstötähden odotettu ilmaantuminen. Mutta nyt ei tulisikaan mikään toinen adventti, vaan tuho Lontoolle.

Jumala tulisi rankaisemaan Lontoota sen syntien tähden. Se oli maailman pahin kaupunki, siinä Lontoon häpeä. Koneellisen tieteen kehityksen ohessa, joka antoi ihmiselle melkein enkelin voiman ja aseman, vallitsi siveellinen rappeutuminen, joka alensi hänet eläinten tasolle. Yhteiskunnallisen ja filantrooppisen edistyksen kasvaessa turmeltui yleinen omatunto ja kovettui sydän. Lontoo oli tämän hämmästyttävän vastakohdan ilmeisenä kuvana.

Jumalattomuus, vääryys, saastaisuus ja valheellisuus olivat siellä ylimmillään, ja joko täytyi Englannin kadottaa asemansa kansakuntien seassa taikka sitten täytyi Kaikkivaltiaan tulla väliin, ja Lontoon pahuuden palkka oli lähellä.

Paljon teorioita oli olemassa siitä, millä tavalla Lontoon häviö oli tapahtuva, ja kansan pelko ja kauhu esiintyi eri tavalla. Muutamat odottivat suurta maanjäristystä, joka panisi Paavalin katedraalin vapisemaan ja Westminster Abbeyn tornit huojumaan ja kaatumaan tomupilvien ympäröiminä. Toiset odottivat koston tulta, joka polttaisi poroksi tuon suuren kaupungin Euroopan silmäin edessä todistuksena Jumalan vihasta ihmisten syntien tähden. Toiset taasen odottivat Thamesin paisuvan yli äyräittensä ja nielevän kaupungin, huuhtoen pois ja hävittäen kymmeniä tuhansia taloja ja satojatuhansia ihmisiä.

Mitä taasen aikaan tuli, oli kansalla varmempi käsitys. Tuho tulisi tapahtumaan Epsomin kilpa-ajojen suurena päivänä. Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä. Tämä urheilulle, pelille, juoppoudelle ja epäsiveellisyydelle omistettu Derby-päivä oli Englannin kansallispäivä suuremmassa määrin kuin mikään muu päivä, johon liittyi tärkeän valtiollisen tapahtuman, voitokkaan taistelun tai henkisen saavutuksen muisto. Siksi Kaikkivaltias oli valinnut juuri sen, osoittaakseen kauhealla tavalla voimaansa ihmisille.

Siten oli Lontoon sydän taaskin järkytetty, ja häpeä ja kauhu levisivät siinä kulkutaudin tapaan. Seuraukset olivat samat kuin aina muulloinkin tällaisissa tapauksissa. Turhaan julkaisivat sanomalehdet kirjoituksia, joissa koetettiin ehkäistä tuota hulluutta viittaamalla ennen muinoin Lontoossa raivonneisiin samanlaisiin villityksiin. Oli syntynyt yleinen hyökkäys pankkeihin, ihmiset möivät liikkeensä, osakeyhtiöt hajosivat, useat muuttivat rahaksi tavaransa ja muuttivat asumaan maalle. Kaikki yhteiskuntakerrokset kärsivät suuria tappioita, ja hyvin suoriutuivat ainoastaan pörssijuutalaiset, joiden pelastuksena oli heidän uskottomuutensa.

Kun ihmiset kysyivät itseltään, kuka oli tuon kauhun alkuunpanija, ajattelivat he kaikki vaistomaisesti ja yksimielisesti erästä yksinäistä, mustasilmäistä miestä, joka astuskeli Lontoon katuja puettuna muukin tummaan kauhtanaan ja jolla oli vyöllään kolmisolmuinen nuora merkkinä elinkautisista valoista. Ei mikään puku olisi voinut soveltua paremmin hänen tummiin, ruskeahipiäisiin kasvoihinsa ja komeaan vartaloonsa. Tuota miestä ympäröi jonkinmoinen majesteettisuus. Hänen suuret, loistavat silmänsä, hänen heikko, surumielinen hymynsä, hänen vaitiolonsa, hänen saarnojensa hehkuva kaunopuheisuus näkyivät valloittaneen kansan mielikuvituksen, ja varsinkin näkyi kaikki tuo pitävän kuin pihdeissä naisten tunteellisia sieluja.

Omituinen salaperäisyys, joka ympäröi hänen elämäänsä, enensi paljon tuota harvinaista viehätystä. Kun koko Lontoo rupesi hänestä puhumaan, sanottiin, että hän oli ylhäinen aatelismies ja pappi, joka oli luopunut kaikista maailman iloista ja rikkauksista Jumalan valtakunnan tähden. Hän oli pyhittänyt elämänsä köyhille ja kurjille, varsinkin Magdalenoille ja heidän onnettomille lapsilleen. Vaikka hän oli munkki, joka eli kuuliaisena erään Anglikaanisen veljeskunnan säännöille, oli hän samalla pappina yhdessä Westminsterin seurakunnista. Hänen kirkkonsa oli hengellisen elämän keskipisteenä tässä kurjassa piirissä, ja siihen oli yhdistetty kokonaista kolmekymmentä seurakunnan hyväksi muodostettua seuraa, nimittäin klubeja, raittiusyhdistyksiä, säästöpankkeja ja ennen kaikkea turvakoteja ja orpolasten koteja tytöille ja heidän pikku lapsilleen, jotka pastori oli ottanut erityiseen suojaansa.

Hänen pääapulaisinaan oli joukko hurskaita naisia, etupäässä noista komeista kaupunginosista, jotka ympäröivät Westminsterin kurjaa aluetta. Nämä naiset olivat yhtyneet sisarkunnaksi. Papillista apua hän sai vain veljeskuntansa munkeilta, ja kaikki rahat, jotka hänelle annettiin vapaaehtoisina lahjoina, hän jakoi köyhille, sairaille ja onnettomille. Omia rahoja hänellä ei ollut ollenkaan, ja hänen kukkaronsa oli aina tyhjänä hänen suuren anteliaisuutensa tähden. Huhu kertoi monen tuhannen punnan omaisuudesta, jonka hän oli uhrannut kokonaan toisten hyväksi rakentamalla tai ylläpitämällä kouluja ja sairashuoneita, turvakoteja ja hoitolaitoksia. Hän eli mitä ankarimmassa kristillisessä yksinkertaisuudessa eikä välittänyt vähääkään omasta mukavuudestaan. Hän asui kahdessa huoneessa (joita ennen oli käytetty kuoron harjoituksiin) kirkkonsa alapuolella olevassa pohjakerroksessa ja kerrottiin hänen nukkuvan telttasängyssä kääriytyneenä samaan päällystakkiin, jota hän talvella käytti kaapunsa päällä. Hänen ainoana palvelijanaan tässä luostarintapaisessa asunnossa oli eräs hänen veljeskuntaansa kuuluva maallikkoveli -- suuri, kömpelö, lapsellisen näköinen poika, joka palveli häntä ja rakasti häntä ja seurasi häntä uskollisesti kuin koira. Paitsi sitä hänellä oli toisenkinlainen koira -- verikoira, jonka rakkaus isäntäänsä oli kaikkien niitten kauhuna, jotka jollakin lailla olivat herättäneet koirassa luulevaisuutta tai vihaa isännässä. Ihmiset sanoivat, että tuo pappi oli oppinut täydellisen kieltäymyksen ja oli eniten Kristuksen kaltainen olento, minkä he ikinä olivat tunteneet. Häntä nimitettiin isäksi.

Sellainen oli se mies, jota yleinen mielipide piti raivoavan kauhun alkuunpanijana, vaikka ei kukaan voinut selittää millä erityisillä perusteilla juuri häntä syytettiin tuho-ennustuksista. Jälestäpäin muistettiin, että kaikki uudet hullutukset pantiin hänen syykseen. "Isä sanoo niin tai niin", tai "isä sanoi niin, ja niin tapahtuu varmaan", ja sitten kerrottiin ennustuksista, joita isä ei ikimaailmassa ollut ajatellutkaan. Olipa asia kuinka mieletön tahansa, jos se vain pantiin isän suuhun, oli aina olemassa sen uskojia, sillä niin tavattoman mahtavasti oli tuo mustakauhtanainen pappi, jota verikoira aina seurasi, vaikuttanut kansan mieleen, ja niin varmasti olivat kaikki vakuutetut siitä, että hänessä asui Jumalan henki.

Se tiedettiin varmaan, että isä saarnasi aikakauden epäpuhtautta ja vääryyttä vastaan äärettömän kiivaasti, ja hänen puhuessaan maailman pahuudesta naisia kohtaan, kaikista sen viettelyksistä naisille -- pukujen, loiston, väärän maineen viettelyksistä -- ja selittäessään, kuinka julmalla tavalla naiset heitetään oman onnensa nojaan, sitten kun heidän kesänsä on kulunut ja talvi ehtinyt, hänen huulensa näyttivät imeneen hehkua alttarin tulesta ja hänen silmänsä säkenöivät kuin helluntain pyhät liekit. Kaupungit ja kansakunnat, jotka sietivät ja kannattivat sellaista väärän sivistyksen turmelusta, saivat kokea Jumalan vihaa. Jumalan tuomio oli lähellä, se oli tuossa paikassa tapahtuva, ja ellei noitten rikkaiden, ylhäisten ja mahtavain elämässä olisi ollut useita tosi jalouden piirteitä, olisi tuo naurettava pilanäytelmä Englannin kansallisesta olemuksesta jo aikoja sitten loppuun näytelty -- ellei Sodomassa vielä olisi ollut muutamia hyviä ihmisiä, olisi tämä kauhujen kaupunki jo aikoja sitten hävitetty.

Oli ihmisiä, jotka nauroivat näille ennustuksille, mutta he vain kaasivat öljyä tuleen, joka leimusi entistä suuremmalla liekillä.

Vähitellen syntyi isän ympärille jonkinmoinen yliluonnollinen ilmakehä, ja häntä pidettiin Jumalan lähettämänä profeettana. Eräänä päivänä hän kävi katsomassa sairasta lasta, joka sai hampaita. Hän kosketti lapsen suuta sanoen: "Kyllä se kohta paranee". Lapsi paranikin aivan heti, ja siitä päivin pidettiin isää tautien parantajana. Ihmiset jäivät odottamaan häntä saadakseen koskettaa hänen kättään. Joskus saarnan jälkeen hänen täytyi odottaa puoli tuntia, kunnes seurakunta oli kulkenut hänen ohitsensa. Viisaiden ihmisten, jotka olivat hyvin järkeviä ja arvostelukykyisiä jokapäiväisessä elämässä, kuultiin väittävän, että sähkövirta syöksyi heidän lävitsensä heti kun hän puristi heidän kättään. Sairaat sanoivat parantuneensa nähtyänsä hänet, ja kaikenlaiset puoskarit myyskentelevät nenäliinoja, jotka hän muka oli siunannut. Alituiseen hän koetti tuota kaikkea vastustaa selittäen, ettei ollut ollenkaan tarpeellista koskettaa häntä, tai edes katsoakaan häneen. Teidän uskonne vain teidät terveiksi tekee. Mutta villitys kasvoi, ihmisiä tulvaili tulvailemalla hänen ympärilleen seuraten häntä kaduilla ja anoen häneltä siunausta.

Joku sai selville, että hän oli syntynyt joulukuun 15 p:nä ja oli nyt juuri 33 vuoden vanha. Silloin nousi hulluus ylimmilleen. Hänen kasvoissaan ja pään muodossa huomattiin yhtäläisyyttä perinnäisen Kristus-tyypin kanssa, ja kansa tahtoi välttämättömästi panna hänet jonkinmoiseen salaperäiseen yhteyteen Jumalan Pojan kanssa. Hysteeriset naiset suutelivat hänen käsiään ja tervehtivät häntä Vapahtajanaan. Hän vastusti ja koetti estää hullutusta, mutta turhaan. Hurjuus kasvoi kasvamistaan, ja hänen vastustuksensa antoi sille yllykettä.

Kun se päivä läheni, jolloin tuo suuri tuho oli kohtaava Lontoota, joutui hänen kirkkonsa, joka ennenkin oli ollut tulvillaan väkeä, täydelliseen piiritystilaan. Kerrottiin, että hän ilmoittaisi saarnassaan Jumalan säästävän muutamia hurskaita tuossa suuressa tuhossa, niinkuin hän säästi Israelin lapsia Egyptin vaivoista. Oli tuhansia, jotka olivat liian köyhiä lähteäkseen pois Lontoosta; he olivat päättäneet viettää yön vasten tuhopäivää taivasalla, ja nyt heitä jo tulvaili Hampsteadin, Highgaten ja Blackheathin kentille ja puistoihin. Kauhu alkoi muuttua vallan kammottavaksi, ja sanomalehdet vaativat viranomaisia ryhtymään asiaan. Pelättiin yleisen rauhan häiriintyvän, ja viranomaisten velvollisuus oli saattaa heti vastuuseen se mies, joka oli pääsyynä tuohon kaikkeen. Vähät siitä, ettei hän millään tavalla itse asiassa ollut kiihoittanut kansaa, vähät siitä, että hän oli uhrannut elämänsä uskonnollisille ja hyvää tarkoittaville uudistuksille, vähät siitä, että hänen elävä uskonsa ja luottamuksensa Jumalaan sekä hänen kuuliaisuutensa taivaalliselle Isälle olivat pimeässä loistavana valona, ja vähät siitä, ettei hän millään lailla ollut syynä ihailijainsa hurjiin ennustuksiin -- "isä" oli vaarallinen, hän oli häiriön synnyttäjä ja siis hänet oli vangittava ja pidettävä kiinni.

Derby-päivän aamu koitti harmaana, painostavana ja autereisena. Se oli sellainen kesäaamu, joka ennustaa ukkosilmaa ja kovaa kuumuutta. Lontoo heräsi silloin kahden kovan kuumeen vallitessa -- taikauskoisen pelon kuumeen ja peli- ja urheilukuumeen.

II.

Mutta Lontoo on jättiläishirviö, jolla on monta sydäntä, ja niissä sykähtelevät erilaiset tunteet. Tänä kiihkon aikana tulvaili siellä toisenkinlainen virta. Sen oli synnyttänyt eräs uusi näytelmäkappale ja uusi näyttelijä. Kappale oli "uskalias", se kun näet kuvasi langennutta naista jyrkän realistisella tavalla eikä vain tahran saaneena kyyhkysenä tai senttimentaalina leikkikaluna. Tuon osan näyttelijätär herätti yhtä paljon huomiota. Hän oli vasta-alkaja näyttämöllä, eikä hänestä paljoa tiedetty, mutta huhu kertoi, että hänellä oli paljon yhteistä sen luonteen kanssa, jota hän näytteli. Hän oli saavuttanut menestystä heti paikalla, hänen muotokuvansa oli puotien ikkunoissa, sen sai nähdä kaikissa kuvalehdissä, kuuluisat maalarit olivat maalanneet hänestä kuvia, jotka öljyväritauluina riippuivat Burlington Housen seinillä. [Burlington House = Kuninkaallinen Akatemia, jossa Lontoon suurimmat taidenäyttelyt ovat. Suoment. muist.]

Kappale oli erään skandinavilaisen draamankirjoittajan viimeinen teos, ja näyttelijätär oli Glory Quayle.

Kello yhdeksän aikana Derby-päivän aamuna odotti Glory salissa, puettuna komeaan, vaaleanharmaaseen kävelypukuun, joka välkkyi erivivahteisena kuin lainehtiva niitty. Hän näytti kalpeammalta ja hermostuneemmalta kuin ennen, ja joskus hän vilkaisi uunin reunalla olevaan kelloon, joskus tuijotti tyhjin katsein eteensä vetäessään käteensä pitkiä, valkoisia hansikkaitaan. Rosa Macquarrie astui sisään kiireisesti. Hän oli kauniissa mustassa puvussa, punaisia ruusuja rinnassa, ja näytti reippaalta ja onnelliselta.

"Hän on lähettänyt Bensonin tänne hakemaan meitä vaunuilla", sanoi Rosa. "Hänellä on varmaankin itsellään este. Lähdetäänkö jo, kultaseni? Aika alkaa jo olla täpärällä."

"Lähdenköhän minä?" sanoi Glory omituisen vakavasti.

"Tietysti, kultaseni. Miksi et lähtisi? Sinä et ole ollut hyvällä tuulella viime aikoina, ja tämmöinen matka virkistäisi sinua. Sitäpaitsi sinä kyllä ansaitset lupapäivän kuuden kuukauden työn jälkeen. Ja onhan tämä _hänellekin_ niin tärkeä päivä --"

"Hyvä on, minä tulen", sanoi Glory, ja samassa hänen hermostuneet sormensa nykäisivät napin irti hansikkaasta. Hän veti pois hansikkaat kädestään, heitti ne pöydälle ja otti toisen parin sekä seurasi Rosaa alas portaita. Avonaiset vaunut odottivat heitä oven edessä, ja kymmenen minuuttia myöhemmin he ajoivat pitkin kapeata katua Whitehallista päin ja sitten suuren holviportin läpi suurelle hiljaiselle nelikulmiolle sisäasiain ministeriön edustalle. Vaunut olivat tulleet Drakea hakemaan.

Drakenkin elämässä oli tapahtunut muutoksia. Hänen isänsä oli kuollut, ja paronetin arvonimi siirtynyt pojalle. Hän oli myöskin perinyt kilpa-ajotallin, jota Draken suku oli jo kauan ylläpitänyt, ja tänä päivänä tuli Derby-juoksuun ottamaan osaa hevonen, jota oli kolme vuotta siellä harjoitettu vartavasten tätä kilpailua varten. Sen nimi oli Ellan Vannin; se ei ylipäänsä ollut kilpa-ajojen suosikki. Huolimatta siitä, että hän nyt oli perinyt suuret rikkaudet, Drake yhä vielä pysyi virassaan sisäasiain ministerin yksityissihteerinä, mutta huhuttiin, että hän piankin joutuisi julkiseen elämään hallituksen siipien suojassa ja tulisi saamaan ensimmäisen vapaaksi joutuvan tärkeän viran. Ministerit ennustivat hänelle loistavaa uraa. Ei ollut sitä asemaa, jota hän ei voinut toivoa ja myöskin saavuttaa.

Parlamentilla oli loma istunnoista Derbypäivän kunniaksi; ja sisäasiain ministeri oli alahuoneessa lausunut, että kilpa-ajot ovat "jaloa ja oivallista urheilua, joka on kunniaksi kansallislepopäivälle." Mutta ministerin ja tietysti myöskin hänen kirjurinsa oli täytynyt siitä huolimatta pistäytyä virkapaikkaansa. Siellä oli näet tärkeitä asioita odottamassa, jotka täytyi heti tarkastaa.

Sisäasiainministeriön suuressa vihreässä salissa, jonka ikkunat olivat suureen tyhjään nelikulmioon päin, istui ministeri puettuna urheilupukuun ja vastaanotti kuusimiehisen pappislähetystön, jonka puheenjohtajana oli arkkidiakoni Wealthy. Komealla äänellä ja astuen askeleen eteenpäin sekä kohennellen silmälasejaan selitti arkkidiakoni lähetystön asian. He olivat tulleet epäröiden ja täynnä tuskaa, surua ja nöyryytystä puhumaan eräästä virkaveljestään, nimittäin tuosta tunnetusta herra Stormista -- "isä"-Stormista -- hän kun veti kansan mielen katolisuutta kohti. Hän saattoi uskonnon pilkan sekä ylenkatseen alaiseksi. Jokainen, joka rakasti kirkkoa, oli pakotettu --

"Anteeksi, herra arkkidiakoni, mutta meillä ei ole mitään tekemistä tuon asian kanssa", sanoi ministeri. "Teidän pitäisi kääntyä piispan puoleen. Hän on varmaankin oikea henkilö --"

"Me olemme olleet siellä, teidän ylhäisyytenne", sanoi arkkidiakoni, ja nyt seurasi kertomus siitä, kuinka voimaton piispa on tässä asiassa. Kirkolla ei ole mitään säädöksiä, jotka suojelisivat piispaa syytteeltä, jos hän erotti virasta narrimaisesti käyttäytyvän papin. "Mutta tuon miehen voi saattaa siviilivirastojen tuomittavaksi, teidän ylhäisyytenne, sillä hän yllyttää kansaa alituiseen luvattomiin kokouksiin ja häiritsee siten yleistä turvallisuutta."

"Mitä? Mitä?"

"Niin, hän on intoilija, mieletön, ja hän on saarnannut naurettavia ennustuksia Lontoon häviöstä saattaen siten hurjia joukkoja kerääntymään hänen kirkkonsa ympärille. Kadut ovat täpötäynnä, ihmisiä tyrkitään ja loukataan. Asiat ovat todellakin joutuneet sille kannalle, että nyt... tänään --"

"Anteeksi vielä kerran, herra arkkidiakoni, mutta tämä näyttää vallan yksinkertaiselta poliisiasialta. Miksi ette kääntynyt Scotland Yardin poliisipäällikön puoleen?"

"Me kävimme siellä, teidän ylhäisyytenne, mutta hän sanoi -- teidän on vaikea uskoa sitä, mutta hän todellakin vakuutti, ettei tuo mies ole julkisesti rikkonut mitään poliisisäädöksiä --"

"Aivan niin, sitä minäkin arvelen."

"Ja pitääkö meidän siis, teidän ylhäisyytenne, odottaa meteliä, kuolemaa, murhia, ennenkuin laki voi ryhtyä asiaan? Eikö ole olemassa mitään keinoja, joilla voidaan estää niin vakavia... tahtoisin sanoa vaarallisia --"

"Hyvät herrat", sanoi ministeri katsoen kärsimättömänä kelloaan, "minä en voi luvata muuta kuin että asia otetaan käsiteltäväksi. Poliisipäällikölle lähetetään sana, ja jollei varoitus --"

"Aivan myöhäistä, teidän ylhäisyytenne. Tuo mies on vaarallinen hullu, joka olisi heti paikalla vangittava ja pantava lukon taakse."

"Tunnustan, etten ymmärrä, mitä pahaa hän on tehnyt, mutta jos --"