Part 37

Sitten tuli sääli. Jos Glory oli maailman orja, niin kukapa meistä ei ollut kahlehdittuna johonkin? Ja pahin orjuus oli itsensä orjana oleminen. Mutta se oli semmoinen syvä kuilu, jonne hän ei uskaltanut katsoa. Sitten hän alkoi ajatella Glorya hellästi ja selitellä itselleen, kuinka paljon Gloryn täytyi uhrata hänen tähtensä. Hän muisti vihansa ja häpesi.

Viikko kului, ja hän jatkoi työtään toivottomuuden vallassa, aivan kuin haaksirikkoinen laivan hylky ilman purjeita ja peräsintä, ympärillä riehuva meri. Joka iltapäivä hänen palatessaan Sohosta tuli rouva Callender eteiseen häntä vastaan, uusi komealla nauhakkeella koristettu myssy päässään, ja huomatessaan, että John oli yksin, hän lausui aina: "Ei siis vielä tänäänkään."

"Ei tänään!" oli Johnin tapana vastata, ja sitten he koettivat hymyillä. Mutta kun rouva Callender huomasi, mikä kärsimyksen leima oli painunut Johnin kasvoille, sanoi hän vihdoin: "Kuule, poika! Ne, jotka kuolevat rakkaudesta, rakastavat liian paljon."

Seuraavana sunnuntaina iltapäivällä John läksi taas Clement's Inn'ille. Hän oli vihdoinkin päättänyt, mitä hänen tuli tehdä, ja hän oli tyyni, melkeinpä tyytyväinen. Mutta hänen onnensa oli kuin kurpitsa, joka oli kasvanut yhdessä päivässä, ja jonka aamuaurinko oli näivettänyt.

Glory oli ollut joka päivä harjoituksissa sen viikon ajalla. Mennessään teatteriin maanantai-iltana oli hän sanonut itselleen: "Eihän siinä mitään pahaa ole, että harjoittelen -- eihän minun silti tarvitse näytellä." Huolimatta Gloryn hermostuksesta tekijä oli kiittänyt hänen tuntehikasta, vilkasta näyttelemistään, ja mennessään kotiin mietti Glory: "Voinhan minä näytellä ensimmäisenä iltana ja sitten luopua kaikesta. Jos onnistun silloin hyvin, olisi kerrassaan ihanaa, suurenmoista, melkeinpä sankarimaista luopua kaikesta. Se olisi hurmaavaa." Kun John ei näyttäytynyt ollenkaan, arveli Glory hänen suuttuneen ja oli pahoillaan siitä. "Hän ei vielä tiedä, kuinka paljon minä aion uhrata hänen tähtensä", ajatteli hän. Ja näin joutui hän päivä päivältä yhä lujemmin tuon toisen minänsä, mielikuvituksen Glorian houkuttelun pauloihin.

Rouva Macrae lähetti lordi Robertin pyytämään Glorya aamiaispäivällisille sunnuntaina. "Eihän siinä ole mitään pahaa, vaikka menenkin sinne", ajatteli Glory. Hän läksi siis sinne Rosan kanssa ja ihastui kovasti tuohon vilkkaaseen, iloiseen, sukkelaan seurueeseen. Sukkelia ja kauniita naisia, viisaita ja miellyttäviä miehiä, ja melkein kaikki kuuluivat samaan toimialaan kuin Glory itsekin. Tämän talon emäntä otti vastaan vieraita "kirkkoparaatin" ["kirkkoparaati" = Lontoon hienoston kävely Hyde Parkin eteläkäytävällä joka sunnuntai kello 1-2. Suoment. muist.] jälkeen sunnuntaisin, ja hän istui itse pöydän päässä puettuna mustaan samettiin, arkkidiakoni oikealla puolellaan sekä eräs kuuluisa näyttelijä vasemmalla puolellaan. Lordi Robert istui häntä vastapäätä puhellen erään naisen kanssa, jonka huomautukset kuuluivat yli koko huoneen. Mutta lady Robert Ure ei ollut ollenkaan näkyvissä, ja kun hänen nimensä mainittiin, syntyi omituinen äänettömyys, ja sitten kerrottiin kuiskaillen, että hän oli riitautunut miehensä kanssa sekä tuottanut ikävyyksiä äidilleen jollain varomattomalla teolla.

Gloryn kasvot säteilivät, ja ensimmäisen puolen tunnin ajalla näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ihastuneena huutaa "hyvä!" tuolle kaikelle. Melkein vastapäätä Glorya istui nainen, jonka uneliaat katseet ja veltto ääni sekä väsähtänyt ilme osoittivat, että häntä ihailtiin ja että hän itse tiesi olevansa ihailun kohteena. Glorysta hän oli hyvin naurettava, ja hän herahti vähän väliä iloiseen nauruun, kun tuo nainen lausui väsyneitä, sarkastisia huomautuksiaan. Tämä veti muutamien herrojen huomion Gloryyn, ja heidän mielestään molempien naisten välinen vastakohta oli erittäin huvittava. Puhelu oli ensin täynnä viittauksia, pikku pistelyä, sukkelaa leikkiä, ja Glory tarttui niihin halukkaasti kuin kala syöttiin. Sitten kääntyi puhe pyöräilemiseen ja naisten polkupyöräpukuihin. Veltto neiti puolusti naisellista hametta ja lausui tuomionsa housuista, mutta Glory selitti, että ne olivat erinomaisen hauskoja vaatekappaleita. Kun sitten eräs herra tahtoi tietää, miksi Glory puolusti housuja, selitti tämä, että "kun tyttö raukka pukeutuu housuihin, tuntuu hänestä aivan kuin hän opettelisi näyttelemään miehen osaa ja hänessä syntyy toive saada todella ryhtyä tuon osan esittämiseen toisessa, paremmassa maailmassa."

Syntyi yleinen nauru, ja sitten eräs herrasmies sanoi: "Tehän kuulutte itse näyttelijäammattikuntaan, neiti, eikö niin?"

"Minä vasta harhailen rajamaillanne", vastasi Glory, ja kun keskustelu sitten kääntyi erääseen silloiseen oikeudenkäyntiin ja veltto neiti sanoi, ettei hän voi käsittää, kuinka nainen saattaa olla sellainen pelkuri suhteessaan mieheen, iski Glory heti siihen väittäen, että aivan yhtä luonnollisesti nainen pelkää sitä miestä, jota hän rakastaa, kuin esim. hiiriä ja rottia tai jotain kummituksia sängyn alla.

"_Ma chère_", huudahti hento, pikkuinen neiti, joka istui lähellä (hän oli tullut Lontooseen esiintyäkseen eräässä pantomimissa), "te kuulutte olevan puolittain minun maanmiehiäni. Voi, puhukaa vähän ranskaa minun raukan kanssa!" Ja kun Glory sitten puhui, laputti pikku neiti käsiään selittäen, ettei hän ikinä ollut kuullut kenenkään englantilaisen puhuvan niin hyvää ranskaa.

"Sanokaamme irlantilais-ranskaa", sanoi Glory, "tai oikeammin irlantilais-manilais-ranskaa."

"Originelli hän on, eikö olekin?" sanoi muuan naurajista.

"Aivan kuin lokki kyyhkysten seassa!" lisäsi toinen, ja velttoa neitiä ympäröivä kasvihuoneilma haihtui pois raittiiseen, suolaiseen meren tuulahdukseen.

Mutta Gloryn hyvä tuuli hävisi heti kun he olivat astuneet kynnyksen yli mennäkseen pois. Kotimatkalla kulkivat heidän vaununsa sairashuoneen ohi ja alas pitkin Piccadillyä, ja Rosa virkkoi ylpeänä ja onnellisena: "Katsopas Glory, kaikki seuraelämä ei ole typerää eikä sielutonta. Siellä tapaa myöskin sinun oman ammattisi jäseniä, jotka koettavat toteuttaa sitä siveellisen luonteen ihannetta, mitä vielä nytkin vaaditaan englantilaiselta gentleman'ilta."

"Epäilemättä olet oikeassa, Rosa. Mutta on myöskin olemassa aivan toisenlaatuisia ihmisiä, joiden rakkautta täytyy kunnioittaa kuin uskontoa -- ja jos minä kerran tapaisin sellaisen miehen -- sellaisen, joka minun tähteni olisi valmis polkemaan koko maailman jalkainsa alle -- niin luulen -- niin olen varma siitä, että luopuisin kaikesta ja seuraisin häntä."

"Luopuisit kaikesta, tosiaankin! Se olisi kaunista! Nyt kun sinulla on niin täydellinen menestys ja maailma vain odottaa, milloinka se saa ruveta toitottamaan sinun kiitostasi!"

Rosa oli mennyt toimistoonsa, ja Glory katseli muutamia näyttämöpukuihin tehtyjä piirustuksia, kun Liisa tuli sisään ilmoittaen, että "isä" oli tulossa yläkertaan.

"Hän on tullut torumaan minua", ajatteli Glory. Siksi hän rupesi hyräilemään työnnellen kaikenlaisia esineitä pöydällään ja saaden aikaan melua huoneessa. Mutta kun hän näki Johnin rasittuneet kasvot ja suuret, avonaiset silmät, olisi hän tahtonut heittäytyä hänen syliinsä itkemään.

"Sinä olet tullut sanomaan minulle, ettet voi suostua pyyntööni", virkkoi Glory. "Tietysti et voi siihen suostua!"

"Ei", sanoi John hitaasti, hyvin hitaasti. "Minä olen miettinyt sitä tarkkaan ja päättänyt, että voin -- että minun täytyy. Niin, Glory, minä suostun lähtemään pois täältä, ja olen valmis yhtä pian kuin sinäkin."

"Mutta minne -- minne --?"

"En tiedä vielä, mutta odotan Jumalan käskyä. Olen valmis seuraamaan sitä askel askeleelta, mutta en tiedä, minne askeleeni vievät. Olen valmis menemään sinne, minne Jumala tahtoo, vieköönpä se sitten elämään tai kuolemaan."

"Mutta sinun työsi Lontoossa -- sinun suuri, suuri työsi -- --"

"Kyllä Jumala siitä huolen pitää, Glory. Hän voi kyllä tulla toimeen ilman meidän apuamme. Ei kukaan meistä tule toimeen ilman Häntä. Laskeehan aurinko ilman minun apuani, eikö niin?" Ja nuo kalpeat kasvot koettivat hymyillä.

"Mutta John, rakas, armas John, sitä sinä et odottanut, sitä sinä et uneksinut etkä toivonut."

"En", sanoi John, "ja sinun tähtesi olen pahoillani, hyvin pahoillani. Minä ajattelin niin jaloa uraa sinulle, Glory. Ei ainoastaan pelastustyötä -- mutta muut tehkööt sen nyt. Onhan niin paljon hyviä naisia maailmassa -- melkein kaikki naiset ovat hyviä, mutta harvat vain ovat suuria -- ja Englannin pelastukseksi tarvitaan juuri suuria naisia... Mitä minuun tulee -- ymmärtää Jumala sen asian parhaiten. Hänellä on omat tiensä, joilla Hän johtaa meitä pois turhuudesta ja perkeleen pauloista. Sinä olit vain aseena Hänen kädessään, lapsi, sinä tuskin tiesit, mitä teit. Ehkä Hän on määrännyt meille työtä jossakin -- kaukana täältä -- jollakin vieraalla lähetysvainiolla -- kenties." Omituinen kauhun tunne puristi Gloryn rintaa, ja hän loi pelokkaan katseen Johniin.

"Oikeastaan minä olen iloinen siitä, mitä on tapahtunut", sanoi John. "Se auttaa minua voittamaan itseni, luopumaan siitä ikipäiviksi ja näyttämään maailmalle jättäessäni Lontoon, että en ole ollenkaan ottanut lukuun omaa itseäni, enkä ajattele muuta kuin työtäni."

Hehkuva puna kohosi Gloryn poskille Johnin puhuessa, ja taas hänen teki mieli heittäytyä Johnin syliin itkemään. Mutta John oli nyt liian tyyni, liian vakava, liian henkevä. Kun nuori pappi nousi mennäkseen pois, ojensi Glory hänelle molemmat kätensä, ja John puristi niitä, nosti ne huulilleen ja suuteli niitä.

Jäätyään yksin heittäytyi Glory sohvalle huudahtaen: "Oi Herra, anna minulle voimia seurata tuota miestä, joka luulee rakkautensa minuun olevan rakkautta Jumalaan!" Mutta nytkin, istuessaan siinä pää kumarassa ja kädet kasvoilla, tunsi hän taas, kuinka tuo toinen nainen hiipi hänen sydämeensä tahtoen anastaa sen itselleen. Hänen parempi minänsä oli voittanut taas, mutta millä hinnalla! Vieraat lähetysvainiot -- mitä ne häntä liikuttivat? Ei hänellä ollut muuta yhteistä niitten kanssa kuin muisto isänsä yksinäisestä elämästä ja kuolemasta ilman ystäviä.

Glory tunsi kylmää ja värisi. Samassa ovi aukeni ja Rosa astui sisään.

"Hän tuli siis takaisin?"

"Tuli."

"Sen kyllä arvasinkin", ja Rosa nauroi kylmästi.

"Mitä tarkoitat?"

"Sitä, että kun uskonnollinen villitys valtaa ihmisen, ei hän valikoi keinoja päämääränsä saavuttamiseksi."

"Rosa", sanoi Glory punastuen kovasti, "jos sillä tarkoitat, että minun ystäväni voisi tehdä tai ajatella jotain halpamaista, niin täytyy minun pyytää sinua heti paikalla peruuttamaan sanasi!"

"Kuten suvaitset, kultaseni. Minä ajattelin vain sinun omaa parastasi. Me työtä tekevät naiset emme saa turmella omaa elämäämme emmekä myöskään sallia kenenkään muun turmella sitä. 'Velvollisuus', 'kieltäymys' -- kyllä minä tunnen nuo vanhat opit, mutta minä en usko niihin. Tottele omaa sydäntäsi, ystäväni, se on ensimmäinen velvollisuutesi. Sellainen mies kuin Storm voisi riistää sinut omalta itseltäsi ja keskeyttää kehityksesi ja --"

"Voih, tuo minun kehitykseni, kehitykseni! Minä olen niin kyllästynyt siihen!"

"Glory!"

"Ja kenties en kumminkaan tule jatkamaan siihen suuntaan enää!"

"Vaikka olisitkin kadottanut kaiken velvollisuudentunnon itseäsi kohtaan, et suinkaan liene unohtanut velvollisuuttasi herra Drakea kohtaan. Muistapas, kuinka paljon herra Drake on tehnyt sinun hyväksesi."

"Herra Drake! Herra Drake! Hänkin inhoittaa minua!"

"Kuinka kummallinen sinä olet tänään, Glory!"

"Olenko? Samoin sinä. Aina vain herra Drake ja herra Drake! Tahtoisitko sinä pakottaa minua hyppäämään hänen syliinsä?"

"Sinäkö sen sanot, Glory -- sinä! -- ja minulle? Etkö sinä näe, että tämä on jotain aivan toista? Ja jos minä ajattelisin omia tunteitani -- kysyisin neuvoa omalta sydämeltäni --"

"Rosa!"

"Se on sinusta tietysti hyvin mieletöntä? Hän on nuori ja kaunis ja rikas ja lahjakas -- ja minä -- minä olen naurettava."

"Ei, Rosa, ei; en minä sitä tarkoita!"

"Mutta minä tarkoitan. Ja kun sinä tulit meidän välillemme -- nuorena, kauniina, lahjakkaana -- sinulla oli kaikki, mitä minulla ei ollut ja mitä en koskaan saattanut toivoa saavani -- ja hän kiintyi sinuun -- mitä minun olisi pitänyt tehdä? Ruveta hellimään toivotonta, naurettavaa rakkauttani -- vaiko ajattelemaan häntä ja hänen onneaan?"

"Rosa, oma rakas Rosa, anna anteeksi! Anna minulle anteeksi!"

Tuntia myöhemmin, kun päivällinen oli syöty, palasivat Glory ja Rosa saliin. Rosa kirjoitti pöydän ääressä eikä kuulunut muuta kuin kynän rapina ja käsikirjoituksen kahina sekä iltarukoukseen kutsuvien St. Clement's Danesin kellojen kaiku. Glory istui pulpetin ääressä akkunan luona nojaten otsaansa käteen sekä tuijottaen puutarhaan. Hänen surullisen sydämensä pohjukasta nousi kysymys: "Voisinko minä sen tehdä? Voisinko luopua tuosta ainoasta, jota rakastan, jos se olisi hänelle hyväksi? Voisinko unohtaa itseni ja ajatella yksinomaan häntä." Ja sitten kavala ulkokultaisuus hiipi hänen sydämeensä, ja hän ajatteli: "Minä voisin, voisin sen tehdä", ja hän rupesi hermostuneen kiihkeästi kirjoittamaan kirjettä:

"Tuuli puhaltaa minne tahtoo, ja samoin naisen tahto. Minä en voi lähteä muille maille sinun kanssasi, armas, sillä minä en saa murtaa sinun elämääsi -- se _olisi_ sen murtamista, tiedäthän sen itsekin! On olemassa kymmeniä tuhansia miehiä, jotka kelpaavat työskentelemään vierailla lähetysvainioilla, mutta koko maailmassa ei ole kuin yksi ainoa mies, joka kykenee toimittamaan sinun tehtävääsi Lontoossa. Tämäkin on semmoinen asia, joka on kätketty viisailta ja ilmoitettu lapsille ja hupsuille. Olisi väärin, jos ottaisin sinut pois suurelta näyttämöltäsi. Minä en uskalla sitä tehdä. Minun vastuunalaisuuteni olisi liian suuri. Varmaankin oli omatuntoni kuollut ja haudattu, kun ajattelin semmoista mahdollisuutta! Jumalan kiitos, että se on noussut ylös kuolleista, ennenkuin oli liian myöhäistä."

Mutta kun kirje oli pantu kuoreen ja postimerkki liimattu sen päälle ja lähetetty postiin, ajatteli Glory: "Minä olen aivan hullu, eikä minun hulluudessani ole mitään metodia. Mitä minä tahdon? -- Tahdonko jakaa hänen elämäänsä Lontoossa?" Ja kun hän sitten muisti, mitä hän oli kirjoittanut, tuntui hänestä, kuin olisikin tuo toinen nainen, tuo haavenainen, kirjoittanut sen, tuo sama nainen, joksi hän oli päivä päivältä muuttumaisillaan.

XVII.

John Storm oli lähtenyt kotoa aikaisin maanantaiaamuna, päivää ennen pappilasta muuttoa, ja siellä oli nyt paljon puuhaa. Kello kahdentoista aikaan hän oli mennyt Bishopsgaten kirkolle ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun hän erosi veljeskunnasta. Siellä oli päiväjumalanpalvelus, jonne oli saapunut paljon virkkusilmäisiä, eloisia liikemiehiä. Johtaja saarnasi, ja saarnan sisällyksenä oli hengellinen elämä. Meissä kaikissa on kaksi olentoa, toinen ajallinen, toinen iankaikkinen, toinen ruumiillinen, toinen henkinen. Elämä on alituista sotaa noitten molempien, melkein yhtä mahtavien voimien välillä, ja voitto näkyy kallistuvan milloin millekin puolelle. Vihollisemme rautavaunuissa on meidän oma minämme. Jokaisessa meissä on Juudas, joka on valmis pettämään meidät suunannolla. Lihan himot ovat suurimmat kuolemansynnit, täydellinen siveys kaikkein mieluisin hyve Jumalalle. Tahdommeko todellakin ymmärtää, millaista henkinen elämä voi olla? Ajatelkaamme sitten sitä uutista, joka juuri on saapunut tänne Etelämeren saarilta. Mitkä sanat tänä aamuna ovat iskeneet ukkosen nuolen tavoin koko kristikuntaan -- taikka oikeammin taivaallisen pasuunan kaiun tavoin? Isä Damien on kuollut. Ajatelkaapa hänen yksinäistä elämäänsä tuolla etäisellä saarella, jossa kuolemaan tuomitut olennot viettävät viimeisiä päiviään. Häntä ei sitonut maallinen avioliitto, ei kukaan vaatinut hänen hellyyttään samassa määrässä kuin Kristus. Hän saattoi vapaasti antautua Jumalalle ja Jumalan onnettomille lapsille. Hän oli todellakin Kristuksen ylkä. Kristus omisti hänen sielunsa Herrana ja puolisona. Autuas elämä! Autuas kuolema! Iankaikkinen kunnian kruunu odottaa häntä iankaikkisessa autuudessa.

Kun jumalanpalvelus oli lopussa, meni John Storm puhumaan johtajan kanssa. Hänen suuret silmänsä säkenöivät, hän oli nähtävästi hyvin liikutettu. "Minä tulin kysymään jotain", sanoi hän, "mutta olen jo saanut vastauksen kysymykseeni. Minä tahdon ruveta isä Damienin seuraajaksi ja jatkaa hänen työtänsä. Minä olen miettinyt lähetysalaa, mutta olin epätietoinen siitä, onko Jumala kutsunut minut siihen vai ei, ja minua peloittaa kovasti lähteä ilman kutsumusta. Jumala johti minut tänne tänä aamuna, kun en tietänyt mitä minun piti tehdä, mutta nyt minä tiedän sen ja olen vihdoinkin päättänyt."

Johtaja oli yhtä liikutettu. He menivät yhdessä pihamaalle käyskennellen siellä edestakaisin, suunnitellen mietiskellen, arvellen, päätellen.

"Sinä vannot ensin valasi, poikani, eikö niin?"

"Valani?"

"Niin, elinkautiset valasi."

"Mutta -- onko se tarpeellista?"

"Se on parasta. Ajattelepas, mikä erikoinen vaikutus sillä olisi noihin tuomittuihin ihmisraukkoihin! Kamala sairaus erottaa heidät maailmasta, mutta sinut erottaa siitä Kristuksen armon synnyttämä puhtaus. He ovat spitaalisia tautinsa tähden, sinä rupeat spitaaliseksi taivaan valtakunnan tähden."

"Mutta, isä, jos niin on laita, niin ajattele, kuinka paljon mahtavammin heihin vaikuttaa, jos -- jos nainen seuraa minua. Sanokaamme, että hän on nuori ja kaunis ja harvinaisen lahjakas."

"Veli Antero menköön kanssasi, poikani."

"Veli Antero myöskin. Mutta hurskaat miehet ovat kaikkina aikoina liittyneet hellyyden siteillä hyviin naisiin, jotka ovat eläneet ja työskennelleet heidän rinnallaan."

"Sisarina, poikani, vanhempina sisarina vain."

"Vaikkapa niinkin! Hän olisi todellakin sisareni, jonka suuri henkinen rakkaus yhdistää minuun."

"Ei kukaan meistä ole voittamaton, poikani. Älkäämme halveksiko vaaraa."

"Vaaraa, isä! Mitä hyötyä minun uskonnostani olisi, ellei se auttaisi minua kestämään vaaroja?"

"No niin, no niin, poikani, älkäämme päättäkö liian nopeasti. Minä tulen luoksesi Sohoon tänä iltana."

"Voi, tulkaa! Tänään on meidän viimeinen iltamme siellä. Minun täytyy kertoa noille ihmisraukoille aikeistani. Hyvästi siksi, isä, hyvästi!"

"Hyvästi, poikani", ja John Storm läksi pois sydän kevyenä ja reippain askelin, mutta johtaja astui sisään pää kumarassa ja lausui itsekseen huoahtaen: "Se, joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei hän lankea!"

Oli taas lordi majorin päivä; kaduilla oli kova tungos, ja John Storm viipyi kauan matkallaan kotiin. Gloryn kirje odotti häntä, ja hän avasi sen hermostuneesti, mutta luettuaan sen rupesi hän nauramaan ääneensä. "Jumala häntä siunatkoon! Mutta hän ei tiedä vielä mitään." Rouva Callender oli ulkona ajelemassa. Hänen piti saapua kotiin aamiaispäivälliselle, ja palvelustyttö kattoi juuri pöytää. Mutta John ei malttanut odottaa häntä. Kirjoitettuaan pari riviä lyijykynällä kertoakseen päätöksestään rouva Callenderille läksi hän Clement's Inn'ille. The Strand ei ollut varsin täynnä väkeä enää, ja sanomalehtipojat tarjoilivat iltalehtiä huutaen: "Isä Damienin täydellinen elämäkerta!"

Tullessaan kotiin harjoituksesta Glory huomasi, että hänelle oli tuotu puku, jota hänen piti käyttää kolmannessa, valtavimmassa näytöksessä. Koko päivän hän oli ajatellut kirjettään Johnille, puoleksi häveten, puoleksi katuen sitä ja toivoen melkein, ettei olisi sitä lähettänyt. Mutta tuo uusi puku pani hänen sydämensä sykähtelemään, eikä hän malttanut olla koettamatta sitä. Samassa silmänräpäyksessä, jona hän sai sen ylleen, haavenainen, jonka osaa hänen piti näytellä, näytti saavan haltuunsa koko Gloryn olennon, ja sekä häpeä että katumus olivat pois pyyhityt.

Se oli komea näyttämöpuku, vihreä kuin kevätnurmikko, jota aurinko valaisee. Hame oli kallisarvoista brokaadia, nelikulmaiseksi leikatun kaula-aukon sekä olkapäiden ympäri oli ommeltu kullalla kirjailtuja pitsejä. Vyötäisillä oli kultaharsosta laadittu vyö, jonka pitkiä päitä smaragdit koristivat. Hänen päässään oli sinisistä kivistä tehty diadeemi ja sormissa turkoosisormuksia.

Hän meni saliin, pani oven kiinni ja alkoi lausua rooliaan. Hän oli tullut juuri siihen paikkaan, jossa mielikuvituksen Gloria turhamaisena ja itsekkäänä polkee kaikki jalkainsa alle voittaakseen maailman etuja. Glory lausui sanat kovasti, unohtaen aivan, etteivät ne olleet hänen omia sanojaan, kun hän samassa kuuli äänen, joka sanoi: "Saanko tulla sisään, Glory?"

Se oli John. Hän seisoi ovella. Glory häpesi pukuaan, mutta hän ei voinut päästä pakoon. "Tietysti saat tulla", huusi hän vavisten, puoleksi peläten näyttäytyä ja kumminkin ylpeänä kauneudestaan ja loistostaan. Johnin astuessa huoneesen naurahti Glory hermostuneesti ja oli juuri sanomaisillaan: "Katso, tämä tapahtui ennenkuin --"

Mutta John ei huomannut mitään tavatonta, ja Glory tunsi pettymystä ja pientä närkästystä. John oli vallan hengästynyt, aivan kuin hän olisi juossut. Hän heittäytyi sohvan kulmaan, viskasi hattunsa toiseen kulmaan ja sanoi: "Mitä minä sanoin, Glory? Tie avautui itsestään meille!"

"Todellako?"

"Eikö se johtunut sinun mieleesi, kun luit uutisen sanomalehdissä tänä aamuna?"

"Minkä uutisen?"

"Että isä Damien on kuollut."

"Mutta voitko sinä -- tarkoitatko todellakin, että -- aiotko --"

"Aion, Glory -- aion!"

"Et siis saanut kirjettäni tänä aamuna?"

"Sain, armas, sain, mutta sinä ajattelit vain minua -- Jumala sinua siunatkoon --! Sinun mielestäsi minä pakenin suuresta työstä pienempään. Mutta tämä -- tämä on suurin työala maailmassa, Glory. Elämä on pieni uhri. Oikea uhri on elävä kuolema, elävä ristiinnaulitseminen."

Glorysta tuntui kuin joku olisi puristanut häntä kurkusta uhaten tukahduttaa hänet. John oli hypännyt pystyyn ja käveli nyt edestakaisin, puhuen kiihkeästi.

"Niin, minä pyydän sinulta suurta uhrausta nyt, rakkaani. Etäinen saari, nuo kurjat spitaaliset ja elinkautinen maanpakolaisuus. Mutta Jumala palkitsee sen sinulle moninkertaisesti. Ajattelepas, Glory! Ajattele, kuinka sinun pelkkä läsnäolosi vaikuttaa noihin ihmisraukkoihin! Nuori, ihana nainen! Ei koleamielinen vanha hölmö kuten minä, joka saarnaan ja pauhaan heille, vaan iloinen, lahjakas tyttö, joka nauraa heidän kanssaan, leikkii heidän kanssaan, ja laulaa heille enkelten kielillä. Oi, he tulevat rakastamaan sinua, Glory, he tulevat jumaloimaan sinua -- ja Hänen pyhän Äitinsä jälestä sinä olet oleva ensimmäinen heille. Minä kuulen jo, kuinka he sanovat keskenään: 'Taivas häntä siunatkoon! Hänellä voisi olla koko maailma jalkainsa juuressa, hänen nimensä voisi olla kuuluisa, ja hän omistaisi rikkauksia, mutta hän luopui kaikesta -- kaikesta, kaikesta -- säälistä ja rakkaudesta meihin!' Eikö se ole ihanaa, lapsi? Eikö se ole ihaninta maailmassa?"

Ja Glory pakottautui vastaamaan: "On, epäilemättä -- jalointa maailmassa."

"Sinä siis suostut? Oi, minä tiesin, että sydämesi puhui ensimmäisessä kirjeessäsi, jossa sanoit tahtovasi lähteä pois Lontoosta. Sen saatkin nyt tehdä, sillä Jumalakin tahtoo sitä!"

Glory tointui vähän ja koetti hermostuneesti ja heikosti vetäytyä takaisin. "Mutta entä tuo paikkasi Westminsterissä?"

John nauroi kuin koulupoika. "Oh, Golightly saakoon sen kernaasti nyt!"

"Entä työsi Lontoossa?"

"Ei sillä ole mitään hätää, Glory. Siitä saakka kun sain ensimmäisen kirjeesi, olen taistellut niitä siteitä vastaan, jotka sitovat minut Lontooseen, irroittaen muutamia, katkaisten toisia. Nyt olen päässyt niistä kaikista, eikä minun tarvitse ajatella niitä enää. Minä olen asettanut oman itseni syrjään ikipäiviksi ja voin seisoa Jumalan edessä sanoen: 'Tee minulle mitä tahdot; olen valmis kaikkeen -- kaikkeen!'"

"Oh!"

"Itketkö, Glory? Rakas, armas lapsi! Mutta miksi sinä itket?"

"Ei se ole mitään!"

"Oletko varma -- aivan varma? Pyydänkö liian paljon sinulta? Älkäämme pettäkö itseämme -- mieti --"

"Puhukaamme jostain muusta nyt." Glory rupesi nauramaan. "Katso minua, John -- enkö ole kaunis tänään?"

"Sinä olet aina kaunis, Glory."

"Mutta etkö huomaa mitään erotusta -- tämä puku esimerkiksi?"

Silloin John sai näkönsä jälleen, ja hänen suuret silmänsä säkenöivät. "Kuinka ihana sinä olet, armas!"

"Tosiaanko? Olenko todellakin kaunis?"