Part 36

Tämän kirjeen mukana oli kolme teatterille osoitettua kirjettä. Yksi oli eräältä sanomalehtiuutisten toimistolta, joka pyysi lupaa saada kirjoittaa uutisia Glorysta eri lehtiin ja oli liittänyt siinä tarkoituksessa näytekirjoituksen: "Pikku lintunen on kuiskaillut, että 'Gloria' 'Gloriana' on aikaansaava vallan ihmeitä. Ne, jotka ovat olleet läsnä harjoit... mutta vaiti suuni -- älä lavertele vielä..." j.n.e. Toinen kirje oli erään kuvalehden toimittajalta, joka pyysi Glorya lehden valokuvaajan luo saadakseen hänestä kokosivun kuvan lehteensä. Kolmas sisälsi erään iltalehden toimittajan nimikortin. Kolme päivää sitten Glory ei olisi välittänyt kaikesta tuosta vähääkään, mutta nyt hän tahtomattansakin tunsi mitä vilkkainta iloa ja ylpeyttä.

Drake kävi heidän luonaan oltuaan poissa pari viikkoa. Hän tuli puhumaan viime käynnistään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset eivätkä raikkaat ja iloiset kuten tavallista, hänen äänensä värisi ja hänen käytöksensä oli hermostunutta. Glory ei ollut koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna, ja Rosa oli hämmästyksestä sanatonna.

"Teillä oli syytä suuttua minuun", sanoi hän, "minä tulin sitä tunnustamaan teille? Se oli kerrassaan kurjaa tuo, että häädimme hänet pois kirkostaan, ja vielä kurjempaa, että käytimme teitä aseenamme. Sanotaan, että kaikki on luvallista rak --" Mutta samassa hän punastui ja vaikeni. Sitten hän jatkoi katkonaisesti: "Oli miten oli -- olen pahoillani -- hyvin pahoillani. -- Ja jos minä voin millään tavalla asiaa parantaa --"

Glory koetti vastata hänelle, mutta hänen sydämensä tykytti hurjasti, eikä hän voinut saada sanaa suustaan.

"Minä olen todellakin jo koettanut tehdä, mitä olen voinut asian hyvittämiseksi. Lordi Robertilla on papinpaikka avoinna Westminsterissä ja minä olen pyytänyt häntä antamaan sen piispalle, jotta piispa saisi tarjota sen isä Stormille --"

"Mutta suostuuko lordi Robert siihen?"

"Hänen täytyy. Se on vähintä, mitä voimme tehdä, jos vähääkään tahdomme kunnioittaa itseämme enää. Ja paitsi sitä minä olen väsynyt tuohon _anti-Storm-kiihkoon_. Semmoiset miehet kuin minä ja moni muu voivat kyllä asettua häntä vastaan -- minä en tunnusta hänen auktoriteettiaan eikä hän minun mielestäni sovellu meidän vuosisataamme eikä valtakuntaamme -- mutta kun sellaiset henkilöt ivaavat häntä, sellaiset, jotka kirjoittavat kirkollisiin aikakauskirjoihin ja panevat nimikirjaimensa sepustustensa alle, sellaiset paimenet, jotka ansaitsevat viisituhatta puntaa vuodessa ja ovat seuraavinaan Häntä, jolla ei ollut kotia eikä toista hametta ja jonka ystävät olivat kurjia syntisiä, vaikka hän itse oli synnitön -- on se inhottavaa, ilkeää, se kiihoittaa koko minun luontoni heidän kuollutta uskoansa ja kurjaa kirkkoansa vastaan. Olkoonpa Stormilla mitä vikoja tahansa, on hänessä aina jotain suuripiirteistä. Hänellä on Kristuksen oma aate, ja hän on mies ja _gentleman_, ja minua hävettää, että käyttäydyin niin häntä kohtaan. Se on nyt ollutta ja mennyttä jo, eikä sitä enää voi auttaa, mutta jos minä voisin toivoa, että te annatte minulle anteeksi -- ja unohdatte --"

"Annan", sanoi Glory matalalla äänellä. Sitten seurasi äänettömyys, ja kun Glory taas kohotti päätään, oli Drake mennyt ja Rosa pyyhki silmiään.

"Sen hän teki siksi, että hän rakastaa sinua, Glory. Nainen ei voi vihata miestä, joka rakkaudesta häneen rikkoo", virkkoi vihdoin Rosa.

John Storm tuli Gloryn luo myöhemmin samana päivänä, kun Rosa jo oli mennyt pois ja Glory oli yksin. Hän oli aivan muuttunut. Hänen poskensa näyttivät täyteläisiltä, ja hänen mustat silmänsä säkenöivät. Pilvet näyttivät aivan kadonneen hänen sielustaan ja hän uhkui intoa. Hän nauroi yhtämittaa, ja oli melkein kiusallista nähdä, kuinka tuo vakava mies koetti tottumattomalla tavalla laskea leikkiä.

"Arvaapa, mitä on tapahtunut! Piispa kutsui minut luoksensa ja tarjosi minulle paikkaa Westminsterissä. Se näkyy olevan lordi Robert Uren virkoja. Eipä siltä, että hän ansaitsisi mitään kiitosta tuosta tarjouksesta. Lady Robert on ollut kaiken alkuna. Hän on käynyt tapaamassa piispaa sen asian johdosta. Piispa mainitsi minulle veljeskunnasta ja puheli meidän kohtauksestamme siellä, St. Jude's Brown Squarella, pahimman kaupunginosan laidassa koko kristikunnassa. Arkkidiakoni taisi toivoa Westminsterin paikkaa vävypojalleen Golightlylle. Josua pastori kävi minun luonani tänä aamuna koettaen houkutella minua luopumaan siitä virasta, mutta minä lähetin hänet pellolle aika kyytiä. Hän kertoi minulle, että tuo paikka muka oli luvattu hänelle -- ilmeinen valhe, tietysti. Sen huomasin pian, koska valheella aina on lyhyet jäljet. Ha, ha, haa!"

John ei hellittänyt ennenkuin hän sai Gloryn kanssaan katselemaan heidän tulevan yhteiselämänsä asuinpaikkoja. Don oli heidän kanssaan, sillä John oli tuonut sen muassaan, mutta se oli pidettävä kahlehdittuna, sillä se tahtoi yhtämittaa syöksyä pöydän alla olevan rakin kimppuun. Oli lauantai-ilta, ja heidän astuessaan Westminster Abbeyn lähistön "slummeihin" loistivat naftalyhdyt räikeästi Old Pye-kadulla ja Peter-kadulla sekä Duck Lanella, mutta heidän oli melkein mahdotonta päästä kulkemaan, sillä ne olivat täyteen ahdetut vihanneksien myyjäin vaunuja. Siellä kuului katukauppiaiden kiihkeitä huutoja, raakaa naurua, toraa ja kiroilemista sekä teurastajan käheä ääni, kun hän tarjoili lihapalasia huutokaupalla eniten maksaville, ja myöskin paistettujen perunain myyjän kirkuminen. Ylt'ympäri levisi huonojen vihannesten ja paistetun kalan haju. "Hei, hei, mitä sinä kiskot tomaateistasi?" -- "Kolme penceä. Saman maksoin itse tänä aamuna." -- "Älä valehtele!" -- "Jumal' auta, se on totta!"

"Eikö tuo ole hirveätä?" sanoi John, ja Glory, joka tunsi omituista jäähtymistä ja kyllästystä, heräsi aivan toisenlaisessa maailmassa liikkuneista unelmistaan ja sanoi: "Niin on."

"Ja tätä sanotaan pyhätöksi! [Lähellä Westminsteriä on suuri katu nimeltä Broad Sanctuary. _Sanctuary_ = pyhättö. Suoment. muist.] Voi millaisia kissamaisia olentoja me olemme! Nuo syntisraukat pysyvät yhä vain lujasti kiinni vanhoissa asuinsijoissaan!"

John vei Gloryn kaikille niille kujille ja solille, joitten näemme kulkevan ristiin rastiin Westminsterin kartalla aivan kuin rypyt vanhuksen kasvoissa. Siellä hän näytteli "malliasuntoja" ja myöskin noita kirjavasti koristeltuja helvettejä, joissa nuoret tytöt sotamiesten kera tanssivat ja joivat.

"Mitä hyötyä siitä on, että sanomme noille ihmisille, 'älä juo, älä varasta?' He vastaavat: 'Eläisittepä itse näissä slummeissa, niin varmaan rupeaisitte tekin juomaan!' Mutta me näytämme heille, että me voimme asua täällä emmekä kumminkaan muutu juopoiksi -- se on oikea saarnaamistapa."

Ja sitten hän rupesi kuvailemaan sitä täydellistä kieltäymyksen elämää, jota hän ja Glory yhdessä tulisivat elämään. -- "Sinun täytyy hoitaa meidän raha-asiamme, Glory. Sinä et voi aavistaa, kuinka minua petkutetaan. Ja kyllä minä olen koko aasi raha-asioissa -- senhän tiedät. Ha, ha, haa. Mistäkö saadaan tarpeeksi varoja? Ah, Jumala kyllä maksaa omat velkansa. Kyllä hän kaikesta huolta pitää."

Heidän piti asua aivan kirkon vieressä, antaa leipää nälkäisille ja vaatteita alastomille, laittaa "siirtokunta" Sharkeyn pelihelvetistä, joka nyt oli autiona, auttaa todella tarvitsevia -- sellaisia, jotka eivät aina valitelleet omia surujaan, juuri sellaisia. Sitten tuli heidän näyttää, että he eivät olleet publikaaneja eivätkä myöskään fariseuksia tai kirjanoppineita.

"Meidän on vain vapauduttava kaikesta itsekkyydestä. Meidän täytyy aina osoittaa, ettemme pienimmässäkään asiassa ajattele omaa etuamme..." Glory, joka tunsi omituista puserrusta kurkussaan, käänsi samalla pois päänsä ja kuuli jonkun heidän takanaan sanovan:

"Jesta sentään, tuossa on taas pappi koirineen -- pappi, joka pisti Sharkey-raukan lukon taakse. Katso tuossa, tuon neidin kanssa!"

"Voi sun ihme, se on hän tosiaankin! Hän on hommannut toisenkin miehen vankilaan -- ja se on kaikki tuon kirotun koiran syytä."

John ja Glory kävelivät kirkon ympäri. John puheli yhä innokkaammin, ja Glory kulki hänen vieressään vastahakoisesti aivan kuin rikoksellinen, jota talutetaan mestauslavalle. Vihdoin he saapuivat Great Smith kadulle, ja John huudahti: "Katso, tuossa on Herran huone kaiken tuon telineverkon takana, ja tuossa on Broad Sanctuary, laaja pyhättö -- kyllin laaja tosiaankin vaikka millaisille omilletunnoille! Katso!"

Liuta tyttöjä ja miehiä tuli juuri ulos eräästä huvipaikasta toisella puolen katua, ja sieltä kuului huutoja ja kiroilua. "Katsopas häntä!" huusi naisen ääni. "Tuossa hän on, senkin sika! Minut hän vietteli turmioon, ja nyt hän on pestautunut sotamieheksi ja aikoo lähteä matkoihinsa toisen naisen kanssa!"

"Sinä olet sikahumalassa, niin olet", sanoi miehen ääni, "ja ellet tuki suutasi, pääset kotiisi pikemmin kuin luuletkaan!"

"Ettäkö aiot lyödä minua, koira? Koetahan! En minä pelkää!"

"Sinä et ole sotamiestä ansainnut -- tule pois", sanoi toinen naisen ääni, ja samassa ensimmäinen nainen alkoi syytää kirouksia minkä ennätti. Juuri silloin sattui pienoinen pappismies kulkemaan ohi -- se oli pastori J. Golightly -- ja hän virkahti: "Ai, ai, eikö täällä ole yhtään poliisia?" Ja sitten hän jatkoi matkaansa käsikoukussa pitkän rouvansa kanssa.

John Storm tunkeutui joukon läpi molempien riitelijöiden väliin. Lyhdyn valossa saattoi hän nähdä heidät. Mies oli Charles Wilkes sotilaspuvussa. Nainen, jonka kasvoilta vuoti maali ja jonka otsatukka oli vallan porhollaan, muu osa tukasta retkottaen irrallaan selässä, oli Aggie Jones.

"Me emme tarvitse mitään pappia täällä", sanoi Charlie irvistellen.

"Sinä saat kumminkin kohta kokea, että täällä on pappi, ellet joutuun mene tiehesi!" sanoi John. Charlie vilkaisi ympärilleen, huomasi koiran ja hävisi silmänräpäyksessä.

Glorykin oli saapunut siihen. "Voi, Aggie, tekö siinä?" huudahti hän, ja silloin tyttö alkoi nikotellen itkeä juopuneen tavalla.

"Tyttöjä kohdellaan pahasti, neiti", sanoi joku vaimoista, ja toinen huusi: "Poliisi tulee!" Samassa tulikin poliisi työntäen syrjään väkijoukkoa ja sanoi: "Eteenpäin! Ei tässä saa seisoa koko yötä."

"Käskekää tänne vaunu", sanoi John poliisille.

"Heti paikalla, isä. Ajuri, hoi!"

"Missä te asutte, Aggie?" kysyi Glory, mutta Aggie oli nyt jo niin juovuksissa, ettei hän voinut vastata kysymykseen.

"Hän asuu Brown's Squarella", sanoi sama vaimo, joka oli ennenkin puhunut, ja kun vaunut saapuivat, pyysi John häntä tulemaan heidän mukaansa Aggiea viemään.

Aggien koti oli St. Juden varrella olevan vuokrakasarmin toisessa kerroksessa. Tyttö oli vallan tajuton, niin että Johnin piti kantaa hänet ylös portaita. Huone oli hirvittävässä epäjärjestyksessä, vaatteita oli heitelty sinne tänne tuoleille, alusvaatteet retkottivat lattialla, tuli oli sammunut, sikarinpätkiä oli kamiinin edessä, tyhjään olutpulloon oli pistetty kynttilä, ja pöydällä oli lakastunut ruusuvihko.

Kun John asetti tytön vuoteelle, mutisi tämä: "Jättäkää minut yksin!" ja kun John kysyi, millaista hänen elämänsä tulisi olemaan vanhana, jos hän nuorena käyttäytyi tällä tavalla, änkytti tyttö: "En tahdo tulla vanhaksi. Kuka minusta silloin enää pitäisi?"

Puoli tuntia sen jälkeen astuivat Glory ja John katuja pitkin Clement's Inn'iin, jossa kuu paistoi ja kaikki oli hiljaista, jossa kostea nurmikko tuoksui ja tähdet kimaltelivat, ja valoisissa ikkunoissa oli punaiset ja valkoiset uutimet laskettu alas. John puheli yhä vielä innokkaasti. Hän kuvaili sitä osaa, joka Glorylla tulisi olemaan heidän tulevassa yhteiselämässään. Gloryn piti auttaa ja suojata nuoria sisariaan, lapsinaisia, turmion partaalla olevia tyttöjä, herättää heissä jalompia vaistoja ja äidinrakkautta, jonka avulla he voisivat voittaa kiusaukset.

"Eikö se ole ihanaa? Eikö ole ihanaa elää tosi elämää alituisessa taistelussa maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan. Eikö se ole suurenmoista? Sinä voit sen tehdä! Sinä menet slummeihin ja noihin pahuuden luoliin, joita näytin sinulle tänä iltana -- ne ovat kaiken Lontoon pahuuden kasvattaman synnin ja häpeän kehtoja, Glory -- sinä menet niihin suojelusenkelinä kohottamaan langenneita ja parantamaan haavoitettuja! Sinä elät siellä, iloitset siellä, taistelet siellä. Eikö se ole parempaa, paljoa parempaa, tuhat kertaa parempaa kuin _näytellä_ elämää, parempaa kuin kaikki elämän hulluus, turhuus, aistillisuus!" Glory koetti myönnellä ja tuontuostakin hän vastasi vapisevalla äänellä "on", "tietysti", kunnes he vihdoin saapuivat kotiovelle. Siellä tapahtui hyvin omituista. Joku lauloi salissa säestäen pianolla. Se oli Drake. Akkuna oli auki, ja hänen äänensä kajahteli yli kuutamoisen puiston:

"Du liebes Kind, komm geh' mit mir! Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

Äkkiä tuntui Glorysta kuin hänessä olisi herännyt eloon kaksi eri naista. Toinen rakasti John Stormia ja tahtoi elää ja työskennellä hänen rinnallaan. Toinen rakasti maailmaa eikä koskaan voinut luopua siitä. Nuo kaksi naista taistelivat hänen sydämessään koettaen kumpikin saada sitä ikipäiviksi haltuunsa.

Hän katsoi Johniin, joka hymyili voitonriemuisasti. "Oletko sinä onnellinen?" kuiskasi Glory.

"Onnellinenko? Minä tunnen satoja miehiä, jotka ovat sata kertaa rikkaampia kuin minä, mutta en ainoatakaan, jolla olisi sadatta osaakaan minun onnestani!"

"Rakkaani!" kuiskasi Glory pidättäen kyyneleitään. Sitten hän käänsi katseensa pois ja sanoi: "Ja sinä luulet tosiaankin, että minä olen kyllin hyvä elämään tuota uhrautumisen ja kieltäymyksen elämää?"

"Kyllinkö hyvä?" huudahti John, ja silmänräpäyksen ajan hänen iloinen naurunsa kajahti kovemmin kuin laulu tuolta sisältä.

"Mutta luuletko maailmankin ajattelevan niin?"

"Luulen varmaan. Mutta kuka siitä välittää, mitä maailma ajattelee?"

"Me välitämme, armas -- meidän täytyy välittää!" Ja sitten Glory rupesi, laulun yhä kajahdellessa, moittimaan itseään matalalla äänellä, mielessään kalvava tunne siitä, että hän teeskenteli. Hän rupesi puhumaan, kuinka vaarallista hänen entinen elämänsä Lontoossa olisi heille. Hän puhui muukalaisklubeista, varietee-teattereista ja kaikesta tuosta loasta ja liasta, jonka läpi hänen oli pitänyt kahlata. "Kaikki tietävät tuosta, armaani. Etkö ole koskaan ajatellut sitä? Sinun velvollisuutesi käskee sinua ajattelemaan sitä."

Mutta John nauroi taas iloisesti. "Ja mitä kaikki tuo merkitsee?" sanoi hän. "Maailmassa on enimmäkseen alhaisia, itsekkäitä, lihallisia olentoja, jotka eivät voi käsittää jaloja tarkoitusperiä. Jokainen tienraivaaja sellaisessa maailmassa panee itsensä alttiiksi parjaukselle ja pilkalle, uhkaapa häntä sekin vaara, että hänet suljetaan hulluinhuoneeseen. Mutta kukapa ei kumminkin mieluummin olisi Pyhänä Theresana kopissaan kuin Katariinana Venäjän valtaistuimella? Ja mitä sinusta oikeastaan voitaisiin sanoa? Että olet vaeltanut tulisen pätsin läpi ja tullut ulos vahingoittumattomana. Sitä parempi -- sinä olet itse elävänä esimerkkinä siitä, että on mahdollista vaeltaa tämän pahan Babylonin läpi puhtaana, saastatonna."

"Niin, jos olisin mies -- mutta naisen laita on aivan toinen. On kunnia miehelle, jos hän on voittanut maailman, mutta häpeä naiselle, jos hän on taistellut maailmaa vastaan. Niin, usko minua, minä tiedän mitä sanon. Se se juuri on naisen elämän julma tragedia, koettakaapa salata sitä kuinka tahansa. Ja sitäpaitsi sinä olet huomattu henkilö, ja sinun täytyy ottaa huomioon perheesi ja setäsi. Kuvittelepas, miltä tuntuisi, jos maailma osoittaisi sinua sormellaan, ivaisi sinua -- sinun tointasi -- sinun korkeata, jaloa tarkoitusperääsi -- ja yksinomaan minun tähteni! Sinä lakkaisit rakastamasta minua -- ja minä -- minä --"

"Kuulepas nyt!" John oli tuskin saattanut pysyä paikoillaan katukäytävällä. "Tässä minä seison! Tässä seisot sinä! Syöskööt yleisen opinionin aallot meitä vastaan, me seisomme tai kaadumme yhdessä!"

"Oi, oi!"

Glory itki nojaten Johnin rintaan, mutta voi kuinka sekavia tytön tunteet olivat! Iloa, tuskaa, riemua, pelkoa, toivoa, pettymystä! Hän oli koettanut halventaa itseään Johnin silmissä, mutta hänen sydämensä olisi pakahtunut, jos tuo hänen aikeensa olisi onnistunut. Hän ei ollut onnistunut, John oli voittanut, ja sitä oli vielä vaikeampi kestää.

Toisesta kerroksesta kaikuivat laulun viimeiset sävelet:

"Erreicht den Hof mit Müh und Noth In seinen Armen das Kind war todt."

"Hyvää yötä", kuiskasi Glory ja pakeni huoneeseen. Ruokasalin valkeat paloivat himmeästi, ja uunin reunalla oli hänelle saapunut sähkösanoma. Se oli Seftonilta ja sisälsi seuraavat sanat: "Tekijä saapunut Lontooseen tänään. Läsnä harjoituksessa maanantaina. Tulkaa varmaan silloin."

Maailma veti häntä taas luokseen, mielikuvituksen Gloria houkutteli häntä loiston ja menestyksen lupauksilla. Mutta Glory hiipi ylös portaita omaan huoneeseensa kulkien salin ohi varpaillaan. "Ei tänä iltana", ajatteli hän. "Minä en voi näyttää kasvojani tänä iltana."

Hänen makuuhuoneensa uunissa oli tuli sammumaisillaan, ja hänen iltapukunsa oli asetettu tuolille tulen eteen. Mutta hän pani tuon puvun pois laatikkoon ja otti kirstusta sängyn alta aivan toisenlaisen puvun. Se oli sairaanhoitajattarien ulkopuku, jonka hän oli hankkinut sairashuoneessa ollessaan. Hän piteli sitä hetkisen hyppysillään ja katseli sitä, mutta sitten hän pani sen huoahtaen takaisin kirstuun.

"Gloria, oletko sinä siellä?" kuului Rosan ääni portailta, ja Draken iloinen ääni huusi: "Eikö meidän satakielemme tule alas visertämään muutamia säveleitä, ennenkuin minä lähden pois?"

"Liian myöhäistä! Olen juuri menemäisilläni nukkumaan. Hyvää yötä!" vastasi Glory. Sitten hän sytytti kynttilän ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:

"Siitä ei tule mitään, rakas John, minä en voi! Minun astumiseni pyhään työhön olisi juuri samanlaista kuin väärien rahojen laskeminen uhriarkkuun! Eipä siltä, etten ihailisi tuota työtä ja rakastaisi sitä ja jumaloisi sitä. Se on jalointa työtä koko maailmassa, ja viime viikolla luulin, että voisin pitää kaikkea muuta tyhjänä sen rinnalla muistaessani vain, että rakastan sinua enkä välitä mistään muusta. Mutta nyt minä tiedän, että tuo kaikki oli vain turhaa, haihtuvaa tunnelmaa, ja että sinun työsi tuntuu minusta vastenmieliseltä aivan niinkuin sairashuone tuntui minusta vastenmieliseltä aikaisin aamulla, kun osastoja puhdistettiin ja haavoja sidottiin eikä kukkia vielä oltu aseteltu huoneisiin.

"Voi, anna anteeksi, anna minulle anteeksi! Mutta jos minun pitää tulla kelvolliseksi jakamaan sinun työtäsi, niin se ei voi tapahtua täällä Lontoossa. Tuo vanha käärme, jota perkeleeksi sanotaan, tulisi varmaan kiusaamaan minua liiaksi täällä. Minä en voisi elää Lontoon näkyvissä ja Lontoon kuuluvilla sitä elämää, jota sinä elät. Lontoo vetäisi minut takaisin. Minusta tuntuu kuin Lontoo olisi aikaisempi rakastettu, jota minun nyt täytyy paeta. Onko se mahdollista? Voisimmeko me mennä jonnekin muualle? Se on vallan järjetön pyyntö, kyllä ymmärrän sen. Sano että sinä et voi siihen suostua. Sano jyrkästi, niin -- se olisi oikein minulle."

New Inn'in paksu vahti huusi, että puoliyö oli tullut, kun Glory hiipi viemään kirjettään postilaatikkoon. Se putosi sinne kolahtaen, ja Glory hiipi takaisin kuin rikoksellinen.

XVI.

Seuraavana aamuna kuuli rouva Callender, kuinka John lauleli itsekseen ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, ja vanha rouva seisoi portaitten juuressa, kun John harppaili alas hypäten aina kolme rappua yhdellä askeleella.

"Taivas siunatkoon, poika", huudahti vanha rouva, "kun näkee sinun loistavat kasvosi, luulisi todellakin, että olet saanut suuren perinnön tai lihavan papinviran, eikä suinkaan voisi arvata, että sinulta on riistetty kirkko."

"Vielä parempaa kuin mainitsitte, täti, olen saanut, ja siitä minun juuri piti kertoakin!"

"Sinulla näkyy olevan kova kiire sitä kertomaan, koska ryöpsähdät alas portaita kuin vesiputous."

"Olette tekin kerran elämässänne ryöpsähtänyt kosken lailla alas portaita, täti, siitä olen aivan varma!"

"Oh, tosiaanko, poikaseni? Eikä siitä niin pitkä aika olekaan! Ja hullut ja kainostelijat huusivat 'ah, kauheata' ja sanoivat minua hupakoksi. Mutta minä olinkin vain syntynyt hieman aikani edellä. Kaikki tytöt ovat hupakkoja nykyään, herra siunatkoon heitä, noita herttaisia olentoja!"

"Täti", sanoi John lempeästi istuutuen aamiaispöytään, "mitä sinä arvelet?"

Rouva Callender katsoi häneen tutkivasti. "Minulla on liian paljon töitä ja hommia jaksaakseni vaivata ajatuksiani. Siis, suu puhtaaksi, poika!"

John näytti veitikkamaiselta. "Muistatteko, kuinka kerran sanoitte minulle, että minun työssäni pitäisi olla naisen käsi apuna?"

Rouva Callenderin vanhat silmät välähtivät. "Jospa muistaisinkin, entä sitten?"

"No niin, minä olen seurannut teidän neuvoanne, ja nyt tulee naisen käsi johtamaan tuota työtä."

"Se on tietysti oleva oikea käsi, muista se."

"Se _on_ oikea käsi."

"Oh, sehän on suurenmoista", ja taas hänen silmänsä välähtivät veitikkamaisesti. "Minä muuten ajattelin, että nyt ehkä oli kysymys _vasemmasta_ kädestä, johon sinulla kenties oli aikomus kiinnittää vihkimäsormus!" Ja sitten hän alkoi nauraa sydämen pohjasta.

"Kuinka te arvasitte, täti?" sanoi John hämmästyneen näköisenä.

"No, sehän nyt muka on vaikeaa! Rakkautta ja yskää ei voi salata. Ja nainen muka ei voisi nähdä, mikä sinulla on mielessä! Mutta", ja hän napsahutti molemmilla käsillään pöytään, "kuka hän on?"

"Arvatkaa."

"Eihän vain joku noista 'sisarista' -- eihän toki?" tiedusteli rouva Callender epäröiden.

"Ei!" kuului vakuuttava vastaus.

"Joku toinen imeläsuu sitten, -- semmoisiahan ne ovat kaikki nykyaikaan."

"Mutta äskenhän te sanoitte, että kaikki tytöt ovat vallattomia hupakkoja nykyään?"

"Entäpä sitten, vaikka sanoinkin? Pitäisikö ihmisen siis aina laulaa samaa nuottia? Mutta sano nyt, minkä näköinen hän on? Minä tahdon aina ensin tietää minkä värinen. Millainen hipiä hänellä siis on?"

"Arvatkaa."

"Onko hän vaalea? Mutta voi millainen vanha hupsu minä olen -- tietysti hän on vaalea."

"Kuinka te sen saatoitte arvata?"

"Hoh! Sanotaan, että tumma mies on jalokivi vaalean naisen silmissä, ja tietysti pitää myös päinvastainen paikkansa. Mutta mikä hänen nimensä on?"

Johnin kasvot kävivät äkkiä vakaviksi, eikä hän ollut kuulevinaan.

"Mikä hänen nimensä on?" Ja rouva Callender polki jalkaansa.

"Hyvänen aika, täti, kuinka ruma myssy teillä on!"

"Ruma!" Ja mennen peilin eteen rouva kysyi: "Kuka voi sanoa tätä rumaksi?"

"Minä voin."

"Hyh! Tuollainen arvostelija! Mutta kuulepas mies, mitä konstia tuo on, ettet sano tytön nimeä?"

"Minä tuon hänet tänne, täti."

"No totta kai sinä nyt sen teet, ja teekin se pian."

Tämä tapahtui sunnuntaina, ja ensimmäinen posti maanantaina toi Johnille Gloryn kirjeen. Se tuli kuin musta pilvi, kuin myrsky, joka repi hänen sydänjuuriaan. Hän luki sen uudestaan, ja kun hän oli yksin, purskahti hän nauruun. Hän päätti lukea kirjeen kolmannen kerran ja lopetettuaan sen tunsi hän kurkussaan jotakin, joka oli aivan tukahduttaa hänet. Hänen ensimmäinen tunteensa oli raivo. Hän olisi tahtonut ravistaa Glorya, loukata häntä, kysyä häneltä, oliko hän hullu vai luuliko hän Johnia hulluksi. Tahtoiko hän tehdä Johnista pelkurin siksi, että hän itse oli pelkuri ja maailman orja, ja siksi, että hän kammosi taistella silmästä silmään maailman kanssa? Tahtoiko hän, että John raukkamaisesti antautuen läksisi Lontoosta, jossa häntä oli potkaistu, lähtisi kuin lyöty koira häntä koipien välissä?

Tämän perästä seurasi jäinen, hyytävä tunne ja kamala tieto siitä, että tässä oli mahtavampia voimia liikkeellä kuin pelkkä inhimillinen heikkous. Maailma itse, suuri, säälimätön maailma tahtoi taas erottaa heidät kuten ennenkin, mutta tällä kertaa iäksi -- ei ystävällisen hoitajan tavoin, joka vie lapset hetkeksi toisistaan, vaan niinkuin valtava koski, joka repii vuoret kahtia. "Jätä maailma, poikani, ja palaa täyttämään luostarivalaasi." Olisiko mahdollista, että tämä oli vain toinen muistutus hänen lupauksensa rikkomisesta?