Part 35

"Te tarkoitatte" (Glory oli asettunut toiselle puolen uunia ja puhui katkonaisesti) -- "te tarkoitatte, että minun pitäisi luopua siitä kaikesta. Mutta se on nyt liian myöhäistä. Se oli jo myöhäistä silloinkin, kun sain siitä ensin tiedon. Sitäpaitsi ei siitä olisi mitään hyötyä. Te olisitte samassa asemassa kuin nytkin, ja mitä minuun tulee -- hm -- joku toinen ottaisi teatterin haltuunsa -- ja mitä se hyödyttäisi?"

"Minä ajattelin tulevaisuutta, Glory, enkä menneisyyttä. Ne ihmiset, jotka pettävät meidät yhden kerran, voivat pettää toisenkin kerran."

"Se on totta -- totta -- mutta -- mutta --" Gloryn ääni sortui, ja John käänsi päänsä pois hänestä sanoen: "No niin, kaikki on lopussa nyt, sitä ei voi enää auttaa."

"Niin, sitä ei voi enää auttaa."

John koetti miettiä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, mutta hän ei voinut muistaa. Heti kun hän katsoi Gloryyn, katkesi hänen ajatuksensa lanka, sillä Gloryn läsnäolon sulo, Gloryn ruumiillinen läheisyys vaikutti vastustamattomasti Johniin. Hän nyppi hattuaan ja liikahti.

"Joko te aiotte mennä?"

"Minulla on niin paljon töitä, ja --"

"Oh, teillä mahtaa todellakin olla paljon töitä nyt."

"Ja paitsi sitä, miksi... miksi jatkaisimme kiusallista keskustelua, Glory?"

Glory vilkaisi häneen syrjäkatsein. Johnin silmissä oli tuskallinen ilme, mutta niissä loisti myöskin jotain, joka pani Gloryn sydämen sykkimään.

"Onko se niin kiusallista, siis?"

"Glory, minä aioin sanoa teille, etten voi enää tulla tänne."

"Ettekö? Eihän teillä kumminkaan liene niin paljon työtä, vai mitä? Ettehän" (ja nyt seurasi taas Manin murretta ja hengitys muuttui nopeaksi) "ettehän ole niin ahkera sentään, ettette joutaisi hiukan pistäytymään silloin tällöin tyttöraukan luo."

John kohotti kättään. "Se häiritsee -- se saattaa minut levottomaksi --"

"Oh, eikö muuta? Sittenpä", ja hän nauroi väkinäisesti, "minä tulen teitä katsomaan sen sijaan. Niin, sen tosiaankin teen."

"Ei, Glory, sitä ette saa tehdä. Se kiusaisi vain --"

"Kiusaisi! Taivas siunatkoon! Miksi se kiusaisi teitä?" Ja äkkiä leimahti omituinen liekki Gloryn silmissä.

"Siksi, että" -- John puhui vaivaloisesti, ja Glory saattoi nähdä, kuinka hänen huulensa vavahtelivat. Mutta sitten jatkoi nuori pappi tyynesti, hyvin tyynesti, lausuen joka sanan hitaasti ja äänellä, joka tuntui jäädyttävän kylmältä: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Te?"

"Ettekö ole tiennyt sitä?" Johnin ääni tuntui tulevan syvältä kurkusta. "Ettekö ole aina tietänyt sitä? Miksi teeskentelette? Te olette pakottanut minut sanomaan sen. Tahdoitteko siten vain näyttää voimaanne?"

"Oh!"

Glory oli kuullut sen, minkä hän tahtoi kuulla, ja vaikka hänelle olisi luvattu maailman kalleudet, ei hän olisi tahtonut olla kuulematta sitä, mutta kumminkin häntä peloitti ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Me molemmat olemme erilaisia luonteita, Glory, se se juuri erottaa meidät ja se on aina ollut meidän onnettomuutemme. Meillä ei ole mitään yhteistä -- ei kerrassaan mitään. Te olette valinnut elämänne uran, eikä se ole minun urani. Minä olen valinnut oman urani eikä se ole teidän. Teidän ystävänne eivät ole minun ystäviäni. Me olemme kaksi vallan erilaista olentoa, ja kumminkin -- kumminkin minä rakastan teitä. Siksi en voi tulla tänne enää."

Se oli suloista, mutta samalla kamalaa. Se oli aivan toista kuin Glory oli uneksinut: "Minä rakastan sinua! -- Sinä olet minun elämäni! -- En voi elää ilman sinua!" Mutta John oli oikeassa. Glory oli surmannut hänen rakkautensa jo ennenkuin se oli syntynytkään -- se oli kuolleena syntynyt. Värähtelevällä äänellä, joka äkkiä muuttui omituisen hillityksi, sanoi Glory:

"Epäilemättä te olette oikeassa. Minun täytyy antaa teidän päättää. Ehkä te olette jo miettinyt kaikki perinpohjin."

"Älkää uskoko, että se on helppoa minulle, Glory. Minä olen kärsinyt paljon ja vielä enemmän tulen kärsimään. Mutta minä koetan kestää. Työni tähden --"

"Ah... Tietysti minä en voi odottaakaan... Tietysti te rakastatte työtännekin --"

"Minä _rakastan_ työtäni, ja siksi ei kannata käyttää aikaa turhaan. 'Jos sinun silmäsi pahentaa sinun --'"

Glory oli loukkaantunut. "No niin, kun se asia siis ei ole autettavissa, ei meillä liene muuta neuvoa kuin lyödä kättä ja erota."

John ei ollut siihen saakka huomannut -- siihen saakka, kun hän itse lausui tuomionsa ja Glory hyväksyi sen -- kuinka hurmaavan kaunis Glory oli. John tunsi jotakin kurkussaan ja hän olisi tahtonut huutaa ääneensä.

"Sitä minä en odottanut, Glory -- aivan toista minä olen vuosikausia uneksinut --"

"Mutta se on kai parasta -- se on parasta."

"Minä koetin hankkia vaikutusalaa teillekin, mutta te ette huolinut siitä -- te ette välittänyt siitä. Te piditte toisenlaista työtä parempana."

Glory muisti Josephsin ja Seftonin ja sanomalehden ja roolinsa. -- Hän peitti kasvonsa käsillään.

"Kuinka minä voisin, Glory, nähdä teitä yhä edelleenkin ja panna alttiiksi... Se on vaarallista, äärettömän vaarallista."

"Niin, tietysti, te olette pappi ja minä näyttelijätär. Tietysti teidän täytyy muistaa se. Ihmiset ovat niin pahoja, niin julmia; minä pelkään, että huhuja jo on liikkeellä."

"Luuletteko todellakin, että välittäisin semmoisesta, Glory?" Glory otti pois kädet kasvoiltaan. "Luuletteko, että välittäisin vähääkään, vaikka koko juorunhaluinen maailma puhuisi --"

Glory taisteli haluaan vastaan, joka tahtoi pakottaa hänet heittäytymään John Stormin syliin, ja hän lausui hiljaa: "Te olette oikeassa, aivan oikeassa. Minä olen valinnut osani elämässä ja minun täytyy tyytyä siihen."

"Siis..." John ojensi molemmat kätensä.

Mutta Glory piiloitta kätensä selkänsä taakse miettien: "Ei, jos annan käteni hänelle, en voi kestää enää."

"Hyvästi!" -- Ja John läksi pois, äärettömän toivoton ilme kasvoissaan.

Glory ei itkenyt. Kun Rosa hetkisen perästä tuli alakertaan, hymyili Glory ja hänen silmissään oli kirkas loiste.

"Oliko se sinun ystäväsi herra Storm? Oliko? Varo häntä, kultaseni. Hän voisi keskeyttää sinun kehityksesi, luullen siten tekevänsä Jumalalle otollisen työn."

"Ei ole pelkoa siitä, Rosa. Hän kävi vain sanomassa, ettei hän enää tule tänne", ja sitten jotain välähti hänen silmissään, sammui ja välähti taas uudelleen.

"Niin se on", ajatteli Rosa, "hänessä on kummallinen viehätysvoima, jonka vuoksi kaikki muut naiset tuntuvat mitättömiltä hänen rinnallaan." Ja sitten Rosa muisti erästä henkilöä ja huokasi.

John Storm palasi Sohoon Clare Marketin kautta, ja kun ihmiset tervehtivät häntä kadulla sanoen: "Hyvää huomenta, isä", ei hän vastannut, sillä hän ei nähnyt heitä. Mennessään kirkkoon sinä iltana tapasi hän joukon Charlien juomaveikkoja, jotka juuri löivät arpaa siitä, pääsisikö Charlie vapaaksi vai ei, ja kirjavaan pukuun puettu tyttö oli odottamassa pastoria. Se oli Aggie. Hän tuli puhumaan Charlien puolesta.

"Se on väkijuomien syy, herra pastori. Hän on hyvä poika silloin kun hän ei juo. Mutta minä pyytäisin anteeksi hänen puolestaan, ja jos te vain ette tahtoisi syyttää häntä --"

John häpesi itseään nähdessään kuinka uskollinen tuo tyttö oli kunnottomalle rakastajalleen.

"Ja te, lapseni -- mitenkä teidän laitanne on?"

"Oh, ei minulla ole hätää. Se mikä kerran on särkynyt, ei tule paikkaamalla ehyeksi."

Kirkonkellot soivat, ja vaunuja vyöryi teattereihin.

XIV.

Harjoitukset teatterissa alkoivat aikaisin aamulla kestäen tavallisesti myöhään iltaan saakka. Glorysta ne tuntuivat rasittavilta, masentavilta ja usein nöyryyttäviltä. Itse teatterisali oli alempana kadun pintaa ja päiväiseen aikaan se oli tuskin suurta kellaria parempi. Jos hän tuli sisään pääovesta, kompastui hän tuoliriveihin ja näki etäällä häämöittäviä mies- sekä naishaamuja ja kuuli haudankumeilta kajahtelevia ääniä kaukaa. Jos hän taasen astui sisään takaoven kautta, näki hän ensimmäiseksi kuiskaajan pöydän keskellä näyttämöä ja sen yläpuolella loimottavan kaasuliekin. Pöydän eteen oli jätetty parinkymmenen neliöjalan kokoinen tyhjä paikka, jossa näytelmän kuviteltujen intohimojen tuli riehua.

Glory huomasi myöskin, että nuo intohimot eivät kaikki olleetkaan kuviteltuja, vaan usein suorastaan hirvittävän tosia. Kateus, mustasukkaisuus, viha -- kaikki elämän katkeruus, joka esiintyy siellä, missä olemisen taistelu on kiihkein, tulvi häntä vastaan koettaen käyttää hyväkseen hänen kokemattomuuttaan, tahtoen riistää häneltä hänen johtavan asemansa näyttämöllä ja vähentää hänen parhaimpien repliikkiensä vaikutusta. Kaikki tuo sekä rasittava odotus, puolihämärä, kolkko ilma, tyhjä sali vaatteella peitettyine tuoliriveineen, mikä herätti sellaisen tunteen kuin sali olisi ollut täynnä äänettömiä aaveita, ja sitten tieto siitä, että ulkona oli kirkas, touhuisa, meluava tosi maailma -- kaikki tuo masensi häntä, sai aikaan päänkivistystä ja sydämenpakotusta ja ajoi kyyneleitä hänen silmiinsä.

Ja kun hän sitten vihdoinkin oli voittanut kaiken tuon tai tottunut siihen sekä edistynyt niin paljon osassaan, että saattoi heittää pois käsikirjoituksen, silloin palasi taas uudella voimalla hänen vanha kauhunsa sitä naista kohtaan, joksi hänen piti muuttautua. Näytelmän Gloria oli hyvin ylpeä, turhamielinen ja itsekäs sekä polki kaikki jalkainsa alle hankkiakseen itselleen maailman etuja.

Sillä välin sai todellinen Gloria esittää aivan toisenlaista osaa. Joka aamu hän haki ääretön kolkkous sydämessään sanomalehdistä uutisia John Stormista. Hänen ei tarvinnut niitä kauan hakea. John Stormia ympäröi jonkinmoinen karkea romanttisuus, aivan kuin hän olisi ollut uusi Don Quixote, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan. Hänen nimeänsä käytettiin kaikenlaisissa huonoissa sukkeluuksissa, hänestä tehtiin pilakuvia, leikkijuttuja y.m. sellaista, joka ei ole leikkiä siksi, että se on solvausta.

Joskus Glory läksi salaa katsomaan John Stormin työvainiota. Sunnuntai-aamuina hän usein kulki Sohon halki katsellen kuinka ihmiset istuivat portaillaan lukien sunnuntailehtien nerontuotteita ripustettuaan ensin lintuhäkkinsä naulaan oven ulkopuolelle. Hän saapui vihdoin kirkolle ja kuuli sieltä laulua ja näki, kuinka joku oli liidulla kirjoittanut seinään: "Jumala siunatkoon isää!"

"Omituinen syytös pappia vastaan!" -- Niin seisoi eräässä huononpuoleisessa sanomalehdessä, ja syytös koski siveellisyysrikosta. Eräs nuori lurjus (se oli Charles Wilkes) oli otettu kiinni hänen koettaessaan loukata isä Stormia, ja kun Wilkes tuomittiin viikon vankeuteen huolimatta isä Stormin armonpyynnöstä sekä takuun tarjouksesta hänen puolestaan, syytti hän pappia luvattomasta suhteesta hänen morsiameensa Agatha Jonesiin.

Gloryn suuttumus maailman pahuudesta John Stormia kohtaan muuttui syväksi, suureksi rakkaudeksi tuohon masennettuun mieheen, jota kaikki ymmärsivät väärin. Hän näki ilmoituksen John Stormin viimeisestä saarnasta ja päätti mennä sinne. Kirkko oli täpösen täynnä kansaa, enimmäkseen köyhiä, ja ilma oli täynnä appelsiinin ja oluen tuoksua. Nyt oli arki-ilta, ja kun kuoro astui sisään ja John Storm seurasi jälessä puettuna mustaan kauhtanaan, tunsi Glory fyysillistä iloa tietäessään olevansa niin lähellä häntä.

Tekstinä oli: "Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut! Sillä te olette valkeaksi sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta." Ensimmäinen osa saarnasta oli moite ihmisten epäsiveellisyyttä vastaan. Me puhdistamme ulkokuoren, mutta Englannin n.s. puhtaus ei ole muuta kuin mädätykselle ja synnille rakennettua häpeällistä petosta. Meidän keskellämme kulkee miehiä, viheliäisiä lihallisuuden orjia, joita yleinen mielipide on liian laiska ahdistamaan ja jotka eivät edes tiedä, missä heidän lapsensa ovat. Menkööt he paheitten luoliin ja hakekoot sieltä lapsiansa ja -- Herra heille suokoon anteeksi -- lastensa äitejä kurjien hylkiöiden ja rikoksellisten seasta. Saarnan toinen puoli oli naisen puolustusta. Maailman synnit naista kohtaan ovat aikamme häikäilemättömimpänä paheena. Onko maailma koskaan ajatellut naisten urheutta, heidän kieltäymystään, heidän palkatonta työtään? Oi, miksi naista pidetään niin halpana tässä meidän nykyaikaisessa siveettömässä Lontoossamme? Harvoin on nainen rikkonut luonnon lakeja, ja jos hän on joskus sen tehnyt, on siihen aina ollut suurimpana syynä mies. Miehet viettelevät naisia komeilla puvuilla, mukavuudella, rahalla ja kunnialla unohtamaan tosi tarkoituksensa, mutta jokainen tosi nainen löytää kumminkin lopulta oikean alansa ja rupeaa mieluummin äidin hiljaiseen työhön kuin maallisen kunnian petolliseen, tyhjään palvelukseen, jolle hän ei anna mitään arvoa. "Niin, te naiset, äidit, tyttäret, teidän käsissänne on Englannin pelastus! Eläkää sen asian hyväksi, ja palkitkoon teitä Jumala ja Hänen siunattu Äitinsä tässä vaivaloisessa elämässä ja suokoon teille ikuisen onnen!"

Sitten seurasi kulkue, jossa kannettiin lippuja, ristejä, tähtiä ja sinisiä liljoja, mutta Glory ei nähnyt mitään siitä. Hän oli polvistunut pää kumarassa ja sydän pakahtumaisillaan liikutuksesta. Hän ei tiennyt mitään ennenkuin jumalanpalvelus oli lopussa ja seurakunta poistunut. Vanha eukko vain, lesken myssy päässään, oli jäänyt kirkkoon ja kalisteli nyt avainkimppua.

"Onko isä mennyt jo?"

"Ei, neiti, hän on vielä sakaristossa."

"Viekää minut sinne."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vavisten ja katse uhkuen pelokkaan kunnioituksen sekaista rakkautta John Stormin edessä kirkon pienessä, kolkossa sakaristossa.

"Glory, miksi te tulitte tänne?"

"En voinut olla tulematta."

"Mutta mehän sanoimme jo jäähyväiset ja erosimme."

"_Te_ sanoitte, en minä. Se ei ole niin helppoa --"

"Helppoa! Sanoinhan teille, että se ei olisi helppoa minulle, lapseni. Eikä se ole ollut helppoa. Minä sanoin, että tulisin kärsimään, ja minä olen kärsinyt. Mutta minä olen kestänyt sen -- te näette, että olen kestänyt sen. Älkää kysykö, mitä se on maksanut minulle!"

"Oi, oi, oi!" Glory peitti kasvonsa.

"Niin, perkele kiusasi minua ensin rakkaudella. Minä näin teidät, minä kuulin teidän äänenne kaikkialla ja kaikessa, Glory. Mutta minä voitin sen, ja sitten kiusasi perkele minua säälillä. Minä olin jättänyt teidät maailman armoille. Minun velvollisuuteni oli pitää huolta teistä. Senkin tein."

Glory vilkaisi häneen nopeasti.

"Ah, te ette koskaan aavistanut sitä! Mutta mitäpä siitä! Kaikki on ohi nyt, ja minä olen muuttunut, perin pohjin muuttunut nyt. Mutta miksi te palaatte taas minua kiusaamaan? Tämä kaikki ei merkitse teille mitään, ei kerrassaan mitään. Te voitte pudistaa sen pois milloin tahansa. Se johtuu teidän luonteestanne, Glory, te ette voi sille mitään. Mutta ettekö te tunne mitään sääliä? Te löydätte minut täällä koettamassa auttaa avuttomia -- noita tyttöraukkoja, joilla on kyllin siveyttä pysyäkseen köyhinä, kyllin uljuutta ollakseen heikkoja ja rohkeutta elämään ilman ystäviä. Miksi ette voi antaa minun olla yksin? Mitä minä olen teille? En kerrassaan mitään. Te ette välitä minusta vähääkään, ette hiukkaakaan."

Glory vilkaisi häneen taas, ja nyt oli hänen katseessaan rakkaus jo paljoa voimakkaampi kuin pelko. John huomasi sen ja tunsi, kuinka valtavasti se vaikutti häneen.

"Palatkaa takaisin omaan maailmaanne, onneton tyttö! Te rakastatte sitä -- te ette voi olla sitä rakastamatta. Te olette uhrannut sydämenne parhaat tunteet sille!"

Glory hymyili. Se oli tuota vanhaa, säteilevää hymyä, mutta nyt siinä oli myöskin voitonriemua, jommoista John ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Se vaikutti kuin hulluus nuoreen pappiin, ja hän koetti taas tahallaan loukata tyttöä.

"Palatkaa takaisin omaan seuraanne, noitten ihmisten pariin, jotka _näyttelevät_ tosi elämää, jotka rakentavat nukketaloja ja uhraavat ruumiinsa sekä sielunsa saadakseen aplodeja teattereissa. Palatkaa takaisin seurapiirinne valheisiin ja ulkokullaisuuteen ja noitten aivottomien narrien luo, jotka ovat sen kaunistuksena! He tanssivat mainiosti ja ovat kuin kotonaan kaikissa hienoston saleissa sekä tuntevat kaikki urheilu-uutiset ja teatteriasiat. Minä en pysty sellaiseen ja minua vainotaan, häväistään, pilkataan ja halveksitaan kuin epäsiveellistä miestä ja kartetaan kuin spitaalista! Miksi te olette tullut luokseni?" huusi hän käheästi ja kiihkeästi.

Mutta Glory ojensi vain kätensä hänelle sanoen: "Siksi, että rakastan teitä!"

"Mitä te sanotte?" John värisi tuskasta.

"Minä rakastan teitä, olen aina rakastanut teitä, ja te rakastatte minua -- eikö niin -- rakastattehan vieläkin minua!"

"Glory!"

"John!"

"Jumalan tähden, Glory!"

Hurjasta ilosta huudahtaen syöksyi John hänen luokseen ja puristi hänet syliinsä peittäen hänen kasvonsa ja kätensä suudelmillaan. Hetken perästä hän kuiskasi: "Ei täällä, ei täällä", ja Glorykin tunsi, että tuo huone oli vallan tukahduttaa heidät. Heidän täytyi mennä ulos kedolle, puistoon.

Joku koputti ovelle. Se oli rouva Pincher. Ulkona oli eräs mies odottamassa isää. He tapasivat hänet kadulla. Se oli viinuri Jupe. Hänen yksinkertaisissa kasvoissaan oli omituinen pelon ja ilon sekainen ilme, aivan kuin hänen olisi tehnyt mieli hymyillä, mutta ei uskaltanut.

"Minun rouvani on päässyt vapaaksi ja tahtoisi tulla kotiin, herra pastori, ja siksi minä tulin nyt tänne kysymään herra pastorilta, mitä minun pitäisi tehdä."

"Ottakaa hänet luoksenne ja antakaa hänelle anteeksi, hyvä mies, se on kristillistä."

John Stormin rakkaus oli nyt aivan rajaton. Hänen laaja tunteensa käsitti kaikki. Heidän kulkiessaan hän tervehti kaikkia: "Hyvää iltaa, rouva Pincher. Hyvää yötä, Lydia."

"Hän _on_ todellakin kaikkien meidän isä!" sanoi joku, kun hän poistui Gloryn kanssa.

Nyt oli kirkas kuutamo, ja heidän kulkiessaan katuja pitkin se näytti taistelevan puodin ikkunoista loistavien kaasuvalojen kanssa aivan kuin valkean liekki kilpailee auringon kanssa, mutta heidän saapuessaan puitten alle hohti se kuin morsian valkoisessa loistossaan. Ääretön taivaankansi heidän päänsä päällä oli täynnä kimaltelevia tähtiä, ja se oli niin syvä, niin äärettömän syvä. Riemuisa maa ja taivas hymyilivät lemmen hymyä. Vinha tuuli heilutteli puiston puita, ja koko tämä luonnon pyhättö keskellä meluavaa kaupunkia tuntui laulavan lemmen säveleitä!

Heidän kätensä yhtyivät, ja he kulkivat äänettöminä, peläten häiritä unelmiensa tenhoa ja heräävänsä tosi elämään. Johnista tuntui niin ihmeelliseltä, että he kulkivat yhdessä, hän tuskin saattoi uskoa sitä todeksi, vaikka Gloryn käden kosketus herätti hänessä omituista fyysillistä hurmausta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hänestä tuntui ikäänkuin hän kävelisi pilvissä, ja Glory leijaili hänen vieressään kevyenä, kuin rakkaus olisi antanut hänelle siivet. Glory pyyhki silloin tällöin säkenöiviä silmiään ja kerran hän seisahtui Johnin eteen, katsoi häneen kauan, lähensi kasvonsa Johnin kasvoihin ja suuteli häntä.

"Tahdoitpa tai et, on sinun elämäsi sidottu minun elämääni ikuisesti!" kuiskasi Glory.

"Niin on", vastasi John. "Nyt sen ymmärrän. Minä en voi enää pettää itseäni."

"Ja me tulemme onnellisiksi, tulemmehan, kaikesta siitä huolimatta, mitä sinä sanoit?"

"Tulemme. Me unohdamme kaiken sen, Glory."

"Ja annamme anteeksi", sanoi Glory ja hiljaa huoaten ja punastuen pyysi hän Johnia suutelemaan häntä vielä kerran.

"Rakkaani!"

"Minun elämäni."

Tuuli heitti Gloryn olkavaipan liepeen hänen päänsä yli, ja John tunsi hänen tukkansa tuoksun.

John koetti ajatella, millä hän oli ansainnut semmoisen onnen, mutta hänestä tuntui nyt kuin kaikki hänen kärsimyksensä olisivat olleet mitättömän pieniä tällaisen riemun rinnalla. Westminsterin iso kello kajahutti kumeat sävelensä, ja tuuli kuljetti niitä kuin urkujen säveleitä, milloin valtavina ja täyteläisinä, milloin vienoina kuin lapsen kuiskaus. Glory ja John kuulivat mahtavan kaupungin etäisen humun, tuon suuren kaupungin, joka hyrskyävän meren lailla ympäröi heidän pyhää saartaan, ja yhteenliittyneiden käsiensä valtimoissa he luulivat tuntevansa maailman valtasuonen tykytyksen. Enkeli oli tullut alas taivaasta ja henkäissyt vetten pinnalle, ja katso, tämä oli kaikesta huolimatta Jumalan oma ihana maailma.

John saattoi Gloryn kotiin, ja he erosivat Gloryn ovella. "Älä tule sisään tänä iltana", kuiskasi Glory. Hän tahtoi olla yksin voidakseen ajatella ja muistella kaikkea uudestaan, joka sanaa, joka katsetta. Yksi ainoa pitkä kädenpuristus, ja sitten he erosivat.

John palasi kotiinsa puiston kautta ja koetti astua juuri niitä kohtia myöten, joita Gloryn jalat olivat koskettaneet. Saavuttuaan Buckingham Gaten luo hän kääntyi takaisin ja kulki puiston ympäri ja sitten vielä kerran sen ympäri ja sitten samoin uudestaan. Kellot ilmaisivat lyönneillään ajan kulun, vaunut kiitivät länteen päin kuljettaen juhlapukuisia naisia, jotka palasivat kotiin teattereista, vyöryvä liike eteni etenemistään häviten vihdoin kokonaan, mutta yhä vielä John käyskenteli, ja tuuli lauloi hänelle lauluaan.

"Ei Jumala meitä siitä moiti", ajatteli hän. "Me olemme luodut rakastamaan toisiamme." Hän otti hatun päästään antaen tuulen puhaltaa tukan läpi, ja hän oli onnellinen, onnellinen! Joskus hän sulki silmänsä, ja silloin hänen taas täytyi uskoa, että Glory käveli hänen vieressään astuen tasaisin askelin hänen rinnallaan kuutamossa, Glory, tuo säteilevä, vieno naisolento.

Päivän sarastaessa oli tuuli tyyntynyt, puisto oli aivan hiljaa, ja Johnin askeleet kuuluivat hiekkakäytävällä. Idässä ilmaantui keltainen loimo taivaalle, ja kylmä tuulenpuuska lehahti puistossa ennustaen päivän tuloa ja pannen puitten latvat vavahtelemaan, lammen pinnan väräjämään, linnut visertelemään ja koko maailman heräämään unestaan.

"Rauhan huone se ja pyhä paikka, missä lepää vieno tyttö tuo."

Johnin kulkiessa kotiin Birdcage Walkia pitkin oli puisto vielä kuin Unen horroksissa, ja kodittomat kulkijat loikoilivat vielä puistonpenkeillä. Vaalea utupeite oli laskeutunut Lontoon yli, mutta Westminster Abbeyn tornit näkyivät selvästi usvan yläpuolella ja kyyhkyset liitelivät niitten ympärillä niinkuin vesilinnut kiertelevät merenkallioita. Mikä yö tämä oli ollut! Unelmien, lemmen, tenhon yö!

Kadut olivat tyhjät ja hyvin hiljaiset. Ainoastaan rikkakärryjen ratina ja poliisin tasaiset askeleet häiritsivät äänettömyyttä. Pitkiä siintäviä näköaloja ja haudan hiljaisuus kaikkialla, aivan kuin kuolon lempeä veli, uni, olisi valtikallaan hallinnut koko maailmaa. Westminsterin kello löi kuusi.

Hiljaisessa eteisessä oli kirje Johnille. Se oli Lontoon piispalta ja kuului: "Tulkaa tapaamaan minua St. James's Squarelle."

XV.

Glory ei ollut koskaan niinkuin nyt tuntenut sen elämän viehätysvoimaa, josta hän oli luopumaisillaan. Uskollisena uudelle suhteelleen John Stormiin hän ei mennyt harjoitukseen aamulla, mutta kumminkaan ei hän ollut tuossa uudessa asemassaan kyllin rohkea ilmoittaakseen Rosalle oikean syyn, miksi hän jäi kotiin. Rooli oli muka niin rasittava -- se väsytti liiaksi, pieni keskeytys ei tuottaisi mitään häiriötä. Rosa kirjoitti siis hänen puolestaan kirjeen pyytäen anteeksi, että Glory terveydellisistä syistä ei voinut tulla. Näin syntyi ensimmäinen epäsuora suhde Gloryn ja Rosan välille.

Kaksi päivää kului, ja sitten tuli kirje regissööriltä: "Toivon, että olette levännyt tarpeeksi ja voitte kohta taas tulla tänne. Kuiskaaja luki teidän roolinne, mutta kaikki menee aivan päin mäntyä, vetelästi, hengettömästi, haluttomasti, tyhmästi! Ei kukaan näyttele, kaikki nukkuvat. 'Kyllä se näyttää hyvältä sitten illalla', sanoo joku ja muita samanlaisia tyhmyyksiä. Kaikki osoittaa, kuinka tärkeä henkilö te olette meille. Mutta kateelliset ihmiset kuiskailevat, että te pelkäätte tuota roolia. Hölmöläiset! Jos te onnistutte nyt, on koko elämänne menestys taattu, hyvä neiti. Ja te _tulette_ onnistumaan! -- Teidän iloinen" j.n.e.