Part 33

"Jos teidän mielipiteenne on semmoinen, hyvä herra, niin ette ole ollenkaan parempi kuin muutamat noista ystävistänne, enkä minä ainakaan enää aio panna kortta ristiin tässä asiassa!"

"Niinkuin haluatte, herra arkkidiakoni", sanoi John, ja sitten seurue erosi.

Rouva Macrae oli kuin ukkospilvi, kun _John_ kumarsi hänelle mennessään ulos, mutta rouva Callender huusi riemuitsevalla äänellä: "Johda nyt tästälähin itse laivaasi, poikaseni!" Sitten hän lisäsi ollessaan ainoastaan parin kyynärän päässä arkkidiakonin leveästä selästä heidän kulkiessaan alas portaita: "Jos eräistä täkäläisistä tulee taivaan perillisiä, niin kyllä siellä on oleva aika tungos kultaporttien edustalla, se on varma!"

John Storm palasi Sohoon sydän raskaana. Kulkiessaan pitkin Viktoria-katua näki hän joukon ryysyisiä ihmisiä, jotka koettivat päästä kadun poikki vaunujen välitse. Kaksi poliisia talutti miestä ja vaimoa Rochester Rowin poliisikonttoriin. Vangit olivat Sharkey, pelihuoneen isäntä ja hänen vaimonsa, enkelientekijä, kasvattilasten hoitaja.

Viikon perästä oli John taasen paremmalla mielellä kuin koskaan ennen. Hän kirjoitti Glorylle:

"Arkkidiakoni on hylännyt minut, mutta vähätpä siitä! Minun setäni on antanut minulle vielä tuhat puntaa äitini rahoista, joten tavallansa voi kuitenkin sanoa, että ristiretkeni pysyy _omin voimin elossa_. Millainen hupsu minä olen! Kysykää Anna-tädiltä, mitä hän pitää minusta tai vaikkapa vanhalta Chalselta tai joltakin muulta saaren viattomalta asukkaalta. Teitä huvittaisi varmaan nähdä, kuinka West Endin naiset harrastavat tätä liikettä -- muun muassa lady Robert Ure. He ovat liittyneet sisarkunnaksi ja ristineet meidän pappilamme 'siirtokunnaksi'. Eräs minun kreikkalaisista isännistäni tuli eräänä iltana katsomaan, mitä muutoksia me olimme saaneet aikaan. Hänen silmänsä loistivat, kun hän näki, kuinka kaikki oli muuttunut, ja hän pyysi lupaa tuoda erään ystävänsä myöskin sinne. Minä toivon, että te voitte hyvin ja järjestätte kaikki asiat siellä parhaiten ja että neiti Macquarrie on lähtenyt. Täällä sataa kuin taivas olisi auennut, mutta minulla ei ole aikaa ajatella pahoja säitä. Joskus kulkiessani suurten puistojemme läpi, joissa linnut visertelevät kellastuneiden lehvien välissä, siirtyy mieleni teidän suloiseen, päivänpaisteiseen kotiinne, ja kun käyskentelen noilla pimeillä kaduilla ja käytävillä, missä kalpeakasvoiset, ryysyiset lapset leikkivät, silloin ajattelen, että kerran koittaa se päivä, ja Jumalan avulla se on jo lähellä, jolloin hellä suojelusenkeli kulkee auringonpaisteena kaiken tuon kurjuuden keskellä. Mutta minä olen varmempi kuin koskaan ennen siitä, että te menettelette aivan oikein karttaessanne vastaiseksi Lontoon meluavaa elämää, jossa tuskin kukaan on onnellinen, vaikka tuhannet ovat olevinaan onnellisia."

Seuraavana sunnuntai-iltana oli Crook Lanen pappilan edustalle kokoontunut aivan ahdinkoon asti meluavaa väkeä molempia sukupuolia. Siellä oli m.m. joukko "Skeletoneja", jotka puhuivat edellisenä päivänä tapahtuneesta Sharkeyn vangitsemisesta. "Kuusi kuukautta tuomittiin kumpaisellekin", sanoi eräs. "Se on kaikki noitten pappipirulaisten syytä", sanoi toinen, ja Charlie Wilkes, joka oli erityisen kuuluisa sukkeluudestaan, tanssi pari harakanhyppyä laulaen:

"Isä Storm on hurskas ja virkeä, Tekee pahaa minkä kerkiää!"

Tuon tungoksen läpi kulki kaksi herrasmiestä pappilaa kohti, joka oli kirkkaasti valaistu. Toinen heistä oli talon kreikkalainen omistaja, toinen oli lordi Robert Ure. Astuessaan ensin alakerran laajaan saliin tapasivat he ensimmäiseksi John Stormin, jolla oli yllään kauhtana ja nelikulmainen lakki ja joka seisoi oven suussa antaen kättä sekä tulijoille että menijöille. Hän ei näyttänyt ollenkaan hämmästyvän, tervehti vain talonomistajaa ja lordia kohteliaasti ja kääntyi sitten toisaalle. Joka hetki hänen ajastaan oli tärkeä. Huone oli täynnä ympäristön nuoria tyttöjä, ja siellä täällä näkyi vallasnaisia aivan kuin toisen maailman ilmiöinä. Muutamat lukivat, toiset puhelivat, jotkut naureskelivat, toiset soittivat pianoa ja muutamat lauloivat. Heidän äänensä täytti huoneen kuin lintujen viserrys, ja heidän kasvoistaan loisti ilo ja onni. Tullessaan huoneeseen jokainen tervehti: "Hyvää iltaa, isä", ja lausui mennessään ulos: "Hyvää yötä, isä!"

Lordi Robert Ure ja talonomistaja seisahtuivat pariksi minuutiksi katselemaan ympärilleen. Lordi Robert ei ottanut lakkia päästään. Hän pureskeli taittunutta sikaria, jonka toinen puoli retkotti hänen leuallaan. Eräs vallasnaisista kuuli hänen sanovan: "Kyllä tästä tulee luultavasti hyvä pienillä muutoksilla." Sitten hän läksi pois yksin, ja kreikkalainen omistaja astui John Stormin luo.

John ei voinut heti kiinnittää huomiotansa häneen, mutta saadessaan siihen vihdoinkin hiukan aikaa alkoi innokas pappi heti puhua omia asioitaan. "Katsokaa", sanoi hän iloisesti hymyillen ja osoittaen ympärilleen, "katsokaa, kuinka ahdasta meillä on! Meidän täytyy varmaankin kohta revityttää pois tuo väliseinä."

"Isä Storm", sanoi kreikkalainen, "minulla on hyvin vakava asia, vaikka te tietysti saatte virallisen ilmoituksen siitä toista tietä."

Johnin kasvot synkistyivät aivan kuin viljavainio synkistyy auringon peittyessä pilviin.

"Minusta tuntuu ikävältä ilmoittaa teille, että koska tämän talon omistajille on tehty edullinen tarjous, -- niin --"

"Mitä?" Johnin suuret, tuijottavat silmät olivat keskeyttäneet kreikkalaisen.

"Niin -- me olemme päättäneet myydä tämän talon!"

"_Myydä!_ Sanoitteko myy...? Kenelle?... Mitä?"

"Suoraan sanoen eräälle varieteeteatteri-yhtiölle."

John horjahti taaksepäin hengittäen kuuluvasti. "Jos minun pitäisi uskoa tuota... Tiedättekö, jos todellakin uskoisin, että semmoista _voi_ tapahtua --"

"Ja tippa konjakkia ei ole ollenkaan haitaksi -- pienoinen tippa vain."

"Yksi asia on selvä -- Jumala on nähnyt, etten sovellu tuohon työhön, ja siksi on Hän ottanut sen pois minulta."

Rouva Callender kääntyi pois pöydästä, ja illallinen jäi koskematta.

Seuraavassa postissa tuli Johnille kirje Glorylta.

_The Garden House Clements Inn, W. C_.

Anteeksi! Minä olen palannut Lontooseen! Minä en voinut sille mitään, en voinut, en voinut! Lontoo veti minut takaisin. Mitä minun piti tehdä, kun kaikki asiat oli järjestetty eikä tätösiltä puuttunut mitään? Pitikö minun ruveta apuopettajaksi tyttökouluun tai aloittaa taistelu patakoukuilla ja kauhoilla? Oh, minä olin kuolla ikävään -- kuolla, kuolla, kuolla!

Ja minä sain niin houkuttelevia tarjouksia. Ei enää varieteehen -- älkää uskoko semmoista! Te olitte vallan oikeassa mitä varieteeteattereihin tulee. Ei, vaan oikeaan teatteriin, säännölliseen teatteriin! Herra Drake on ostanut jonkin vanhan hökkelin, josta nyt laitetaan komea teatteri minulle, nimenomaan minulle! Minä tulen näyttelemään Julian osaa. -- Ajatelkaa -- Julian! -- ja _omassa_ teatterissani! Minulla on nyt jo sama tunne kuin vapautetulla orjalla, joka on päässyt Punaisen Meren poikki.

Älkää nyt ollenkaan uskoko, että naisen suru seuraa noita vanhoja, tuhmia lakeja ja kestää ainoastaan kolme päivää. _Hänet_ on haudattu minun sydämeeni eikä kirkkomaahan, ja minä tulen aina rakastamaan ja kunnioittamaan häntä! Ja ettekö sitäpaitsi itse sanonut minulle, että olisi väärin, jos antaisin hänen kuolemansa ehkäistä elämääni?

Kirjoittakaa ja sanokaa, että annatte minulle anteeksi, John. Vastatkaa heti ja ruvetkaa itse kirjeenkantajaksi. Te löydätte minut täältä Rosan luota. Tulkaa, tulkaa, tulkaa! Minä en koskaan anna teille anteeksi, ellette tule kohta -- en koskaan, en koskaan!

Glory.

XII.

Pari viikkoa oli kulunut, eikä John vieläkään ollut käynyt Gloryn luona. Hän oli kumminkin nähnyt Glorysta tietoja sanomalehdissä. Joka aamu oli hän etsinyt palstoista tuota nimeä, joka näytti olevan painettu verikirjaimilla. Huhut olivat olleet moninaisia ja salaperäisiä. Ensin sanottiin, että tuo etevä nuori taiteilija, joka oli saavuttanut niin suuren menestyksen muutamia kuukausia sitten, oli palannut Lontooseen ja tulisi kohta jatkamaan lupaavaa uraansa, jonka keskeytymiseen oli syynä eräs sairastuminen ja kuolemantapaus hänen perheessään. Seuraava uutinen kertoi, että hän tulisi esiintymään varsinaisessa teatterissa jonakin Shakespearen henkilönä, joka on aina ollut mitä vaikeimpia suoritettavia näyttelijätaiteilijoille. Sitten kerrottiin, että tosin ensin oli ajateltu Romeota ja Juliaa, mutta että nyt luultavasti kumminkin vielä suurempi suunnitelma tulisi pantavaksi toimeen. Oli nimittäin aiottu esittää aivan uusi, erään tunnetun skandinavilaisen kirjailijan kirjoittama kappale, jonka päähenkilö soveltuisi erinomaisen hyvin nuoren taiteilijan luonteelle ja kyvylle. Vihdoin ilmoitettiin, että oli tekeillä yhtiö, joka aikoi ostaa erään vanhan talon sekä rakennuttaa siitä teatterin vartavasten tuota uutta näyttelijätärtä varten.

John Storm nauroi katkerasti. Hän sanoi itselleen, ettei Glory ansainnut pienintä ajatustakaan hänen puoleltaan. Johnin velvollisuus oli jatkaa työtään ja olla ajattelematta Glorya enää.

John oli saanut virallisen käskyn muuttaa. Kirkko oli muutettava kuukauden kuluessa, pappila tyhjennettävä kahden kuukauden kuluessa, ja hän uskotteli itselleen, että koko hänen harrastuksensa oli suuntautunut uuden talon hankkimiseen klubille ja kodille. Kaksikymmentä nuorta äitiä lapsineen asui nyt yläkerran huoneissa sisarkunnan valvonnan alaisina, mutta Pollyn poika oli yhä vielä rouva Pincherin hoidossa. Usein John oli katsellut tuota pikku olentoa, joka oli vyötäisistään sidottu kiinni tuoliin ja ryömi seinäviertä pitkin ovelle katsellen maailmaa viisailla silmillään ja laverrellen omaa kieltään: "luu-luu-laa-mummun." Noissa tummissa pikku kasvoissa loisti äidin silmät, mutta Johnin mielestä tuo lapsi edusti Glorya. Nuori pappi katseli sitä niin mielellään. Hän tunsi, ettei hän voisi erota siitä, ja vaikkapa itse lordi Robert Ure tulisi vaatimaan sitä, heittäisi John sen miehen ulos ovesta.

Mutta vaunut seisahtuivat rouva Callenderin ovelle eräänä aamuna, ja lady Robert Ure astui sisälle. Hänen kalpeissa, kärsivällisissä kasvoissaan näkyi nöyryytetyn, lemmettömän vaimon heikko, hermostunut hymy.

"Herra Storm", sanoi hän lempeällä äänellään. "Minä olen tullut hyvin arkaluontoiselle asialle. Minä en voi enää laiminlyödä velvollisuutta, joka minun jo aikoja sitten olisi pitänyt täyttää."

Asia koski Pollyn lasta. Lady Robert Ure oli kuullut tapahtumasta sairashuoneessa, ja sanomalehdet, jotka sisälsivät kertomuksia heidän häistään ja jotka olivat seuranneet heitä Pariisiin, olivat kertoneet myöskin Pollyn kuolemasta. Palattuaan Lontooseen oli nuori rouva kysellyt lasta ja saanut selville, että John Storm oli pelastanut sen ja toimittanut sille hyvän hoidon.

"Mutta _minun_ velvollisuuteni on pitää huolta pojasta, herra Storm, ja minä pyydän teitä antamaan hänet minulle. Ääni sisässäni sanoo, etten koskaan itse tule saamaan lapsia ja siis minä en tee kenellekään vääryyttä ottaessani hänet omakseni, ja minun mieheni ei milloinkaan tarvitse tietää, kenen lapsen olen ottanut huostaani. Minä lupaan olla hyvä sille. Minä en koskaan luovu siitä. Ja jos hänestä kasvaa mies ja jos hän ehkä tulisi rakastamaan minua, voisin helpommin unohtaa menneisyyden ja antaa anteeksi itselleni oman osani siinä. Oi, minä en voi tehdä paljoa tuon tyttöraukan hyväksi, joka on kuollut -- hän rakasti minun miestäni kumminkin, ja minä vein häneltä sen, jota hän rakasti. Mutta tämä on minun velvollisuuteni, herra Storm, enkä minä saa unta yöllä enkä lepoa päivällä, ennenkuin tuo velvollisuus on täytetty."

"En tiedä, onko se teidän velvollisuutenne, hyvä lady, mutta jos te tahdotte ottaa lapsen, on teillä oikeus siihen", sanoi John Storm, ja sitten he yhdessä läksivät ajamaan Sohoon.

"Luu-luu-lal-laa-mum-mum." Lapsi oli taas kuten ennenkin sidottu tuoliinsa ja puheli maailmalle omaan tapaansa. Kun se oli viety ja kun naiset portailla eivät enää voineet nähdä vilahdustakaan vaunuista ja tuosta hienosta rouvasta, joka oli tuonut hajuvesien tuoksua ja silkin kahinaa likaiseen pihaan, ja kun rouva Pincher palasi takaisin huoneeseensa silmät punaisina itkusta ja lesken myssy kallellaan päässä, silloin John Storm sanoi itselleen, että kaikki, mitä tapahtui, oli tapahtunut parhain päin. Viimeinen rengas, joka kiinnitti häntä Gloryyn, oli nyt murtunut! Kiitos siitä Jumalalle! Nyt voisi John Storm jatkaa työtään ajattelematta enää Glorya!

Samana päivänä hän meni Clement's Inn'ille.

Rosan asunto oli hyvin sievä. Kahden puolen taloa oli vanha puutarha, ja huoneet olivat mukavasti sisustetut sekä täynnä uutimia ja mattoja. Palvelustyttö, joka avasi oven, oli hyvin tuttavallinen, ja tuolla lyhyellä matkalla porstuasta yläkertaan hän oli jo ennättänyt kertoa paljon. Hänen nimensä oli Liisa, ja hän oli kuullut pastori Stormin saarnaavan ja silloin hän oli aivan itkenyt. Neiti "Gloria" oli tuntenut hänen entisen emäntänsä, ja herra Drake oli toimittanut hänelle tämän paikan.

Salista kuului naurua sekä Gloryn ääni. Oven avautuessa seisoi Glory keskellä lattiaa puettuna mustaan pukuun ja kasvot kalpeina, mutta silmät loistaen. Hän nauroi iloisesti, mutta John Stormin astuessa sisään hän näytti joutuvan hämilleen. Drake, joka istui nojallaan sohvassa, nousi seisomaan ja kumarsi, ja Macquarrie, joka juuri luki korrehtuuria kirjoituspöytänsä ääressä ikkunan luona, astui esiin lausuen tervetuloa Johnille. Glory puristi hänen kättään tapansa mukaan ja katsoi häntä suoraan silmiin. Johnin kasvot värähtelivät, ja Glory punastui, alkoi puhella hermostuneesti ja katkonaisesti ja moitti Johnia siitä, ettei tämä pitkiin aikoihin ollut käynyt häntä tervehtimässä.

"En ole joutanut", aloitti John, mutta vaikeni samassa tuntien teeskentelevänsä. "Tarkoitan, että minulla on ollut paljon huolia ja vastoinkäymisiä", ja sitten hän vaikeni taas, sillä Drake oli kääntänyt pois päänsä.

Glory nauroi iloisesti, vaikka ei ollut mitään naurun syytä, ja tarjosi teetä, laverrellen katkonaisesti sellaisella äänellä, että olisi voinut luulla kyynelten pian puhkeavan esiin. "Soitanko teetä, Rosa? Oh, sinä _olet_ siis jo soittanut! Ah, tässä sitä jo onkin! Kiitos Liisa! Aseta tarjotin tuohon." Sitten hän istuutui jatkaen: "No, kuka tahtoo 'tätä tyttöä'? Muistattehan?" Ja sitten hän taas nauroi.

Samassa saapui uusi vieras. Se oli lordi Robert Ure. Hän suuteli Rosan kättä, hymyili Glorylle, nyökäytti tuttavallisesti Drakelle ja asettui sitten istumaan matalalle jakkaralle teepöydän ääreen kohottaen housujaan polvien kohdalta ja veti lihakset kasvojensa toisessa puoliskossa entiseen asemaansa antamalla silmälasinsa pudota alas. Drake jakeli kuppeja, joita Glory täytti. Vähän väliä hän vilkaisi Gloryyn ollen pahoillaan siitä ilmeisestä muutoksesta, jonka John Stormin tulo oli saanut aikaan tytön käytöksessä. Palattuaan takaisin sohvalle alkoi Drake nykiä korvista rakkia, joka lepäsi sykkyrässä hänen vieressään. Hän sanoi sitä rumaksi pikku hirviöksi ja ihmetteli, kuinka Glory viitsi kuljettaa sitä mukanaan. Glory väitti vastaan sanoen, että hänen rakkinsa oli enkeli kaikkien rakkien seassa, ja silloin Drake huomautti, että nyt se varmaan uneksii paratiisista -- kuunnelkaa! -- ja kaikkien kuunnellessa kuului nyt äänekästä kuorsaamista. Kaikki nauroivat, ja Glory miltei kirkui naurusta.

"Se on totinen tosi, hyvä Glory", sanoi Drake vilkaisten vallattomasti John Stormiin, "että tämä rakki on paljoa rumempi kuin se koira, joka oli meidän kanssamme silloin meidän pakoretkellämme."

"Pakoretkellänne?" huudahtivat Rosa ja lordi Robert yhtaikaa.

"Ettekö ole koskaan kuulleet, että Glory karkasi minun kanssani?"

Glory koetti saada häntä vaikenemaan nauraen soinnuttomasti.

"Hän oli seitsenvuotinen, ja minä olin kuusi ja puoli, ja päivää ennen hän oli kosinut minua hedelmäpuutarhassa."

"Hiukan lisää teetä? Eikö? No kakkua sitten", ja sitten Glory taas rupesi nauramaan.

"Suu kiinni, Glory! Ei kukaan välitä sinun teestäsi. Me tahdomme kuulla tuon kertomuksen", sanoi Rosa.

"Tietysti, tietysti", sanoi lordi Robert, ja kaikki rupesivat taas nauramaan.

"Glory ihaili matkoja ja juhlakulkueita siihen aikaan --"

Glory tukki korvansa ja alkoi laulaa:

"Villi, Villi, vekkuli Lypsäjätä suuteli La, la, la, la, laa!"

"Ihmisillä olisi paljon näkemistä, elleivät he menettäisi aikaa työhön --"

"Villi, Villi, vekkuli Lypsäjätä..."

"Glory, ellet nyt ole vaiti, ajamme sinut ulos!" Ja Rosa heilutti uhkaavana korrehtuuriarkkiaan.

"Minä olin ottanut koirani mukaamme ja nimitin sitä --"

Mutta nyt Glory hypähti paikaltaan ja juoksi pois huoneesta. Drake oli myöskin hypähtänyt ja asettui seisomaan oven eteen nojaten selkäänsä siihen. Sitten hän korotti ääntään ja jatkoi kertomustaan.

"Joku pelasti meidät, ja Glory istui sitten koko matkan hänen sylissään suudellen häntä."

Glory rummutti ovea ja lauloi estääkseen Draken ääntä kuulumasta. Kun kertomus oli lopussa ja tyttö pääsi taas saliin, läähätti hän ja nauroi aivan kuollakseen, mutta siitä huolimatta oli hänen silmissään kyyneleitä, ja lordi Robert sanoi vilkaisten syrjästä John Stormiin: "Tämä olisi todellakin sopiva näytös uudessa 'Sigurdsenissa', eikö niin?"

John oli ollut omissa mietteissään koko ajan. Hän tunsi kiihkeätä vihaa noita molempia miehiä kohtaan ja näytti synkältä kuin syvä vesi. "Näyttelemistä, pelkkää näyttelemistä vain", ajatteli hän, ja sitten hän sanoi itselleen, että Glory ansaitsi vain hänen ylenkatseensa. Mikä saattoi kiinnittää häntä tuommoisten miesten seuraan? Ainoastaan heidän rikkautensa ja heidän yhteiskunnallinen asemansa. Heidän henkinen ja siveellinen ilmapiirinsä ei voinut herättää muuta kuin inhoa.

Rosan piti mennä sanomalehtitoimistoonsa, ja Drake saattoi häntä ovelle. John nousi myöskin samalla, ja Glory sanoi: "Joko te menette?" mutta ei koettanut häntä pidättää. "Toivon, ettette hämmästynyt kuullessanne minun palaamisestani Lontooseen?" sanoi hän katsoen Johnin rypistyneitä kulmakarvoja.

John ei vastannut heti, mutta lordi Robert, joka nojautui uunin syrjään, sanoi kylmällä, vetelällä tavallaan: "Teidän ystävänne on kaiketi iloinen teidän paluustanne Lontooseen ja siitä, ettette ruvennut tuhlaamaan koko elämäänne siellä erämaassa."

John ojentautui suoraksi. "Minä en pidä hänen tuloaan Lontooseen moitittavana", sanoi hän. "Se oli kaiketi välttämätöntä."

"Mitä te siis moititte?"

"Hänen valitsemaansa alaa."

"Mikä sillä alalla on vikana?" sanoi lordi Robert, ja Drake, joka juuri silloin palasi huoneeseen, lisäsi: "Niin mikä sillä on vikana? Minun tietääkseni moni maailman parhaimmista miehistä on ollut siinä toimessa."

"Sanokaa edes yhden nimi, maailman alusta lukien, yhden semmoisen nimi, joka on elänyt tosi kristityn elämää."

Lordi Robert naurahti ja kääntyen ikkunaan hän rupesi naputtamaan sormenpäillä ruutua. Drake koetti pysyä vakavana ja vastasi:

"Se ei kuulu heidän _rooliinsa_, herra pastori."

"No niin, jos tuo on liiallinen vaatimus, niin sanokaa edes, kuinka moni heistä on toimittanut mitään totista elämässä, jotain maailman, ihmiskunnan hyväksi -- jotain, mitä tahansa, aivan mitä tahansa."

"Te olette järjetön", sanoi Drake. "Samalla tavalla voisitte myöskin parjata maalaustaidetta ja musiikkia. Taiteilijat ovat ilon lapsia. Heidän ensi tehtävänsä on huvittaa. Ja huvillakin on epäilemättä oikeutettu asemansa tosi elämässä, eikö niin?"

"Ja päinvastoin", sanoi John seuraten omaa ajatusjuoksuaan, sillä hän ei ollut kuunnellut Drakea, "kuinka moni heistä on elänyt hurjaa, vallatonta elämää itsekkyydessä, vieläpä rikollisuudessakin?"

"Nuo moitteet koskevat mitä aloja tahansa, herra pastori. Ei kirkkokaan ole niistä vapaa. Mutta eihän nyt, järkevästi puhuen, yksi huono pappi -- eikä edes satakaan -- voi koko pappissäädyn mainetta turmella."

"Semmoinen toimi", sanoi John "joka vaikuttaa ennen kaikkea aisteihimme ja jonka elinehtona on tunteitten kiihoittaminen, joka kasvattaa kateutta ja turhamielisyyttä ja panettelua, joka kehittää teeskentelyä ja on rakennettu valheelle eikä milloinkaan kehoita kieltäymykseen eikä vaadi auttamaan kärsivää ihmiskuntaa, semmoinen toimi on huono ja syntinen!"

"Jos toimi on syntinen mikäli se vaikuttaa meidän aisteihimme ja elää tunteitten kiihoittamisella ja kasvattaa kateutta sekä turhamielisyyttä ja panettelua, niin kirkon virat ovat syntisimmät kaikista koko maailmassa, sillä ei missään ole suurempia kiusauksia Valheeseen, ja ne ne juuri kasvattavat pahimpia ulkokullatulta ja pettureita!"

"Hyvä herra", vastasi John säkenöivin silmin ja ääni värähdellen kiihkosta, "se on tuon suuren Valehtelijan ikuinen valhe -- ja te tiedätte sen!"

Glory seisoi heidän välissään kädet kohotettuina. "Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Autuaat ovat rauhantekijät! Teetä lisää! Eikö kukaan tahdo teetä? Oi, voi, voi, voi! Emmekö nyt voisi aloittaa alusta teenjuontiamme?"

"Minä ymmärrän, mitä te tarkoitatte, herra pastori", sanoi Drake. "Te tarkoitatte, että minä olen tuonut Gloryn takaisin vaarojen, turhamaisuuden, epäpuhtauden ja aistillisuuden elämään. No niin. Minä kiellän tuon kaiken. Mutta nimittäkääpä sitä miksi tahansa, minä olen tuonut hänet takaisin siihen ainoaan elämään, joka soveltuu hänen taiteilijakyvylleen, ja jos tuo kaikki --"

"Olisitteko menetellyt samoin omaa sisartanne kohtaan?"

"Kuinka te uskallatte vetää minun sisareni tähän asiaan?"

"Ja kuinka te uskallatte kieltää sen? Se, mikä on soveliasta toiselle naiselle, soveltuu toisellekin."

Glory kääntyi pois, ja Drake näytti häpeävän.

"Tietysti... onhan selvää... minä vain tarkoitin", änkytti hän... "Jos naisen täytyy ansaita leipänsä, vaikkapa hänen kykynsä ja hänen lahjakkuutensa olisi miten suuri tahansa... niin se on toista. Mutta ylemmät luokat, minä tarkoitan riippumattomat luokat --"

"Kirotut riippumattomat luokat!" huudahti John, ja äänettömyydessä, joka nyt seurasi, etsivät miehet silmillään Glorya, mutta tämä oli poistunut huoneesta.

Lordi Robert, joka oli vihellellyt ikkunan vieressä, sanoi Drakelle kyynillisellä äänellä: "Miesraukka on närkästynyt pahanpäiväiseksi. Hän on jo saanut niin pahan nolauksen, että meidän tulee olla sääliväisiä häntä kohtaan."

Drake koetti nauraa. "Minä olen kyllä valmis sääliväisyyteen", sanoi hän huolettomasti, "mutta kun mies puhuu minulle, ikäänkuin... ikäänkuin aikoisin..." Mutta siinä huoleton ääni murtui, ja kääntyen Johniin hän tiuskaisi kiihkeästi: "Mitä oikeutta teillä on puhua minulle tuolla tavalla? Mitä te olette löytänyt minun luonteessani, minun elämässäni, joka oikeuttaisi teitä siihen? Minkä naisen kunnian minä olen riistänyt? Mitä minä olen tehnyt, joka ei soveltuisi englantilaiselle _gentleman'ille_?"

John astui askeleen eteenpäin ja joutui seisomaan silmä silmää vasten Draken kanssa. "Mitäkö olette tehnyt?" sanoi hän. "Te olette käyttänyt naista aseenanne voittaaksenne taistelussa ja te olette iskenyt minua kasvoihin sen naisen kädellä, jota minä rakastan. Sen te olette tehnyt, ja jos se soveltuu englantilaiselle _gentlemann'ille_, niin Jumala silloin Englantia armahtakoon!"

Drake kohotti kätensä otsalleen, ja hänen punoittavat kasvonsa kalpenivat. Mutta lordi Robert astui esiin sanoen hymyillen: "Entäpä sitten, vaikka olettekin menettänyt kirkkonne. Teitä ei suosita ollenkaan tuossa kirkollisessa karjassa. Kuka teitä tarvitsee? Teidän kirkkoherranne ei tarvitse teitä. Teidän piispanne ei tarvitse teitä. Ei kukaan tarvitse teitä, jos tahdotte tietää minun mielipiteeni."

"Minä en tahdo tietää teidän mielipidettänne, lordi Robert", sanoi John. "Mutta kaikesta huolimatta on olemassa eräs, joka tarvitsee minua. Sanonko kuka se on? Se on tuo köyhä, onneton tyttö, jonka kurja itsekäs mies on pettänyt ja jättänyt yksin taistelemaan elämän taistelua tai tekemään itsemurhan ja sitten menemään väristen helvettiin. Hän tarvitsee minua, ja Jumalan avulla aion seistä hänen rinnallaan!"