Part 32

Voi, minua väsyttää, väsyttää! Jos isoisä kuolee, lähden kohta pois täältä. Täällä ei silloin enää ole mitään, mikä minua pidättäisi, enkä minä sitäpaitsi _voi_ nähdä alituiseen ympärilläni kaikkia noita herttaisia muistoja hänestä, niin yksinkertaisia, niin liikuttavia. Mutta voi kuinka turhanpäiväiseltä hyörivä, meluava Lontoo nyt tuntuu -- kuinka pieneltä, kuinka säälittävältä!

_Myöhemmin_.

Kaikki on lopussa. Esirippu on laskenut, mutta minä en itke. Jos itkisin, en itkisi surusta, vaan siksi, että tuo loppu oli niin kaunis, niin ihana! Aurinko oli juuri laskemaisillaan, ja sen säteet hiipivät huoneeseen. Isoisä heräsi pitkästä unesta, ja melkein yliluonnollinen rauha levisi hänen kasvoilleen. Minä näin, että hän oli täydessä tunnossaan nyt. Kuolema oli taluttanut hänet takaisin hänen lapsuudestaan asti noitten pitkien vuosien läpi, ja hän tiesi nyt, että hän oli vanha ja minä olin nuori. "Joko veneet ovat lähteneet?" kysyi hän tarkoittaen silakkaveneitä, jotka lähtevät ulapalle auringonlaskun aikaan. "Minä tahtoisin nähdä niiden purjehtivan", sanoi hän, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja nostin hänet istumaan niin ylös, että hän saattoi nähdä sataman ja meren linnan toisella puolen. Auringonvalo kimalteli hänen vanhan, hopeanvalkoisen päänsä päällä luoden taivaallista valoa kasvoille, joita kuolema jo jäähdytti. Ulkona oli melkein tyyni, ja veneet uivat ulapalle, purjeissa tuskin ollenkaan tuulta. "Ah", sanoi isoisä, "minä en lähde ulos niinkuin nuo, Glory, minä tulen satamaan. Minä olen taistellut myrskyä vastaan koko elämäni, mutta minä näen tyynen satamani vihdoinkin yhtä selvään, kuin Peelin ja nyt odottelen vain nousuvettä ja satamamestaria, joka kohottaa lippunsa merkiksi!"

Sitten hänen päänsä vaipui kevyesti minun käsivarrelleni, huulien väri muuttui, mutta silmät eivät sulkeutuneet, ja hänen autuaille kasvoilleen levisi vieno hymy. Siten kuoli jalo kristitty -- yksinkertainen, päiväpaisteinen, iloinen, onnellinen, lapsen kaltainen olento, ja sellaisten on taivaan valtakunta.

Glory.

PASTORI QUAYLEN KIRJE.

_Hyvä John!_ -- Ennenkuin tämä kirje saapuu teille taikka ehkäpä juuri sen tullessa, saatte kuulla uutisen, joka selittää teille kaikki. Minun vuoroni on tullut, John, eikä siitä sen enempää. Tohtorit sanovat, että kuolema voi tulla nyt tai sitten tai milloin tahansa. Minä odotan vapautumistani, ja tulkoonpa hetkeni huomenna auringon laskiessa tai tänään nousuveden alkaessa, jätän itseni Hänen huomaansa, joka meistä kaikista huolen pitää. Oikein sanoi viisas mies: "Kuolinpäivämme on parempi kuin synnyinhetkemme", ja siksi lähetän teille viimeisen tervehdykseni ja sanomani niin hartaasti ja voimallisesti kuin suinkin saatan näin vanhana ja kuolemaa odottavana.

Minuun vanhat tytärraukkani ovat kovin murheissaan, mutta Glory on uljas ja uskollinen, hän on yhä sama joustava teräsjänne kuin ennenkin. Ihmiset sanovat, että hänen äitinsä olemus sekä äidin henki ja rotu ilmenevät selvästi tuossa tytössä, mutta minä tiedän, että hänen isänsä jäntevä sielu ylläpitää häntä. Minä rukoilen Jumalalta, että Hän sallisi Gloryn rakastavien ja lujien käsien tukea minua, kun nuo pimeät hetket tulevat.

Siitä johdun varsinaiseen asiaani, joka on tämän kirjeen aiheuttanut. Tämä papin paikka joutuu kohta avoimeksi, ja minä mietin, kukahan tulee seuraamaan minun heikkoja jälkiäni. Tämä on suloinen maailman kolkka, John! Vanha kirkko ei näytä ollenkaan rumalta, kun aurinko paistaa siihen, ja kesäiseen aikaan on tämä vanha puutarha täynnä hedelmiä ja kukkia. Olenko koskaan kertonut teille, että Glory on syntynyt täällä? Minulla ei ole koskaan ollut muuta lapsenlasta, ja me olimme alusta pitäen hyviä ystäviä. Hän on hyvin viisas, herttainen pikku olento, ja minä olin vain vanha lapsi. Siksi me sovimme niin hyvin leikkimään ja puuhailemaan yhdessä. Turhaa ja tuskallista on minun koettaa ajatellakaan tätä paikkaa ilman häntä, ja silloinkin, kun hän oli poissa tuossa suuressa, pahassa Babylonissa, joka on täynnä vaaroja ja viettelyksiä, silloinkin hänen henkensä näytti piilevän joka pensaassa ja puussa, ja vähänväliä se hypähti esiin helähtäen naurusta.

Siitä on jo kuukausia, kun viimeksi näin isänne, mutta minulle on kerrottu, että hän äskettäin poltti arkistonsa laatien aimo kokon kahdenkymmenen vuoden kokoelmista. Tuo ei ollut niinkään huono uutinen. Ehkäpä hän nyt ilomielin näkisi teidät kotona ja avaisi ikävöiden sylinsä teille, kun tuo paha, joka on tuottanut niin paljon häiriöitä, on hävitetty.

Mutta silmiäni pakottaa ja kynäni vapisee. Hyvästi! Hyvästi! Hyvästi! Vanha mies lähettää teille siunauksensa, John. Jumala suokoon, että tapaisimme toisemme Hänen siunatussa paratiisissaan, Hänen omalla otollisella ajallaan, iloiten Hänen armostaan, kun kaikki syntimme ovat anteeksi annetut!

Adam Quayle.

X.

Gloryn kirje ja sen sisällä oleva toinen kirje vaikuttivat John Stormiin aivan kuin sade, joka pieksää ratsastajan kasvoja -- hän kannusti ratsuaan ja kiirehti eteenpäin.

"Kuinka minä saatan löytää sanoja", kirjoitti hän, jotka voisivat ilmaista mitä tunsin kuullessani surullisen uutisenne? Mutta miksi sanon sitä surulliseksi? Hänen elämänsä työ oli päättynyt, hänen kuolemansa oli rauhallinen voitto, ja meidän tulee iloita siitä, että hänen viimeinen lähtönsä oli niin helppo. Toivon, että te ette sure häntä liian katkerasti ettekä anna hänen kuolemansa vaikuttaa ehkäisevästi elämäänne. Se ei olisi oikein. Ei mikään rauhattomuus vaivannut hänen puhdasta sydäntään eikä mikään synnin varjo. Hänen vanhuutensa oli kuin yksi ainoa rauhallinen päivä, jota kesti auringonlaskuun saakka. Hänen olentonsa sopusointua ei häirinnyt ainoakaan epäpuhdas sävel, hänessä ei ollut mitään teeskentelyä. Hän pysyi semmoisena tämän monimutkaisen, epätoden elämän keskellä tietämättä mitään kaikesta siitä onttoudesta, turhamielisyydestä ja viekkaudesta, joka ympäröi häntä -- suvaitsevana ja ystävällisenä kaikille. Miksi siis surisimme häntä? Hän on saavuttanut päämääränsä -- hän on varmassa satamassa.

"Hänen kirjeensä oli niin liikuttava viisaassa yksinkertaisuudessaan. Sen tarkoituksena oli saada minut hakemaan hänen virkaansa. Mutta minun velvollisuuteni on täällä, ja Lontoo saakoon parhaimman osan voimistani. Enemmän kuin koskaan ennen tunnen nyt vastuunalaisuuteni teitä kohtaan. Ei ole vielä tullut aika minun antaa teille neuvoja. Minä olen ennättänyt suuren kokeen aattoiltaan. Monta koetta on tehty, monta ponnistusta tehtävä. Se on tavallaan mannan keräämistä -- pikkuisen joka päivä. En voi muuta kuin sulkea teidät Jumalan huomaan ja turviin. Lohduttakaa tätejänne ja ilmoittakaa minulle voinko jollakin lailla palvella heitä."

Tämän kirjeen muste oli tuskin ennättänyt kuivua, kun John jo oli muissa touhuissa. Hän oli alituisessa tulisessa puuhassa tätä nykyä. Ennen kaikkea oli hän palavasti kiintynyt uuteen suunnitelmaansa naisten ja lasten pelastamiseksi ja suojaamiseksi. Hän nimitti sitä Gloryn tuumaksi, kun hän itsekseen mietti sitä. Se olisi ehkä korvapuusti yhdeksännentoista vuosisadan siveellisyydelle, mutta entä sitten? Se oli sopusoinnussa Kristuksen opin kanssa, sillä Kristus antoi anteeksi syntiselle vaimolle ja häpäisi ulkokullatulta. Hän vaikka lainaisi rahaa tuumansa hyväksi, hän kerjäisi sen hyväksi, saattoipa olla tilaisuuksia, jolloin hän voisi vaikka varastaa sen hyväksi. Rouva Callender pudisti päätään. "Ellen vallan erehdy, poikaseni, tulee tästä skandaali. Minun käsittääkseni tuo on naisen työtä."

"'Vaikka olisit saastaton kuin jää ja puhdas kuin lumi', täti... Mutta mitäpä siitä! Minä aion nostattaa yhdistettyjen kirkkojen koko voiman taisteluun tuota suurta pahuutta vastaan. Puhutaan kristikunnan yhteydestä! Jos sitä todellakin vakavasti tarkoitettaisiin, yhtyisivät kaikki suojelemaan ja vapauttamaan naisia."

"Mutta mistäs ne kolikot otetaan, poikaseni?"

"Mistä tahansa -- kaikkialta! Sitä paitsi on minulla oma pankkiirini, joka on aina valmis auttamaan minua, täti."

"Ethän nyt vain taas tarkoittane pääministeriä, poika?"

"Tarkoitan Kuningasten Kuningasta. Herra auttaa minua tässä niinkuin muussakin."

Hänen hillitön intonsa murti kaikki esteet, ja kaikkien hänen ajatustensa syvimmässä pohjukassa piili Glory. John oli valmistava tietä Glorylle. Glory oli palaava takaisin Lontooseen suureen, ylevään työhön. Hänen kirkas sielunsa oli loistava kuin tähti. Hän tulisi huomaamaan, että John oli ollut oikeassa ja uskollinen, ja sitten... sitten... Mutta se vaikutti kuin tulinen viini hänen suonissaan -- hän ei uskaltanut ajatella sitä.

Kolmetuhatta puntaa oli saatava kokoon, joilla ostettaisiin tai rakennettaisiin koteja, ja John läksi kerjäämään noita rahoja. Ensimmäiseksi hän meni rouva Macraen luo. Kun hän lähestyi taloa, tuli häntä vastaan rouvan sylirakki puettuna vaaleaan, kellertävään vaippaan ja miespalvelija seurassaan, sillä rakki oli juuri menossa tavalliselle jaloitteluretkelleen puistoon.

John Storm astui sisään ja käski palvelijan ilmoittaa, että "isä Storm" pyysi tavata emäntää. Palvelija palasi parin minuutin perästä sanoen, että rouvaa vaivasi päänkivistys, josta syystä hän ei tänään ottanut vastaan ketään.

"Sanokaa hänelle, että pääministerin veljenpoika pyytää puhutella häntä", sanoi John.

Ennenkuin palvelija ennätti palata, kuului silkin kahinaa portailta, ja rouva itse huusi: "Hyvä herra Storm, astukaa sisään! Minun palvelijani ovat todellakin surkeita, kun he alituiseen sekoittavat nimiä!"

Aika oli iskenyt leimansa rouva Macraehen. Hän oli vanhentunut, ja silmiä ympäröivät rypyt eivät enää olleet peitettävissä. Mutta hänen otsatukkansa oli käherretty kuten ennenkin, ja tuntui kuin hän olisi uinut hajuvesissä.

"Minä kuulin teidän paluustanne, hyvä herra Storm", sanoi hän hienon naisen venytetyllä äänellä, mutta murretta käyttäen, mennessään Johnin kanssa saliin. "Minun tyttäreni kertoi siitä minulle. Tiedättehän, että hän on aina seurannut hartaasti teidän työtänne... Oi, kiitos, hän voi erittäin hyvin ja viihtyy mainiosti Pariisissa. Kai tiedätte, että hän on naimisissa. Tietysti se oli suuri uhraus minulle, mutta tapahtukoon Herran tahto, ja minä tunsin velvollisuuteni äitinä..." Sitten seurasi liikuttava kertomus hänen äidillisistä tunteistaan, joita vain se tieto saattoi lohduttaa, että hänen vävynsä kuului "Englannin parhaimpiin perheisiin" ja että rouva alituiseen sai sanomalehtiä "meren toiselta puolen", joissa kerrottiin tarkkaan häistä ja kaikista hääpuvuista.

John käänteli hattuaan ja kuunteli.

"Ja mitä te ystävinenne nyt puuhaatte Sohossa?" kysyi rouva.

John kertoi toimistaan työnaisten hyväksi, ja arvoisa rouva Macrae koetti näyttää syvästi hartaalta kuulijalta. "Kohtahan he tulevat paremmiksi kuin yläluokat", sanoi hän.

John arveli, että se kyllä oli mahdollista, mutta hän jatkoi vain kertomustaan suunnitelmistaan ja selitti, kuinka pieni se summa on, jonka hän tarvitsisi niiden toteuttamiseksi.

"Ainoastaan kolmetuhatta! No se on varmaan helposti koottu!" huudahti rouva Macrae.

"Armeliaisuus on rikkauden suola, armollinen rouva, ja jos rikkaat ihmiset muistaisivat, että heidän rikkautensa on vain uskottu heille hoidettavaksi --"

"Minä aina muistan -- aina minä sen muistan 'Älkää kootko maailman aarteita' -- oi, mikä ihana lause se on!"

"Olen iloinen kuullessani teidän puhuvan niin, armollinen rouva. Moni kristitty ihminen myöntää kyllä, että Jumala on leskien ja orpolasten Jumala, mutta siitä huolimatta he palvelevat omana jumalanaan hopea- ja kulta-aarteitaan."

"Mutta minä rakastan niin paljon lapsia, ja minusta on hyvin hauskaa mennä lastenkoteihin, joissa näen heidän niiailevan niin sievästi valkoisissa, siisteissä esiliinoissaan. Mutta se, mitä äsken sanoitte, herra Storm, on aivan totta. Tiedättekö, että minä olen sen perästä, kun palasin St. Louisista, nähnyt tavattoman joukon ihmisiä, jotka ovat hullaantuneet kissoihin..." Ja sitten seurasi pitkä kertomus eräästä rouva Macraen ystävästä, jolla kerran oli ollut persialainen lemmikkikissa, mutta se kuoli, ja sen emäntä pukeutui surupukuun, eikä kukaan sen jälkeen uskaltanut mainita mitään kissoista hänen kuullensa, sillä hän ei voinut sitä kestää.

Samassa rakki tuli kotiin jaloitteluretkeltään, ja rouva Macrae kutsui sen luokseen hyväillen sitä hellästi ja kertoen, että se oli lahja hänen armaalta miesvainajaltaan. Mutta nyt oli rouva niin levoton sen terveydestä, sillä se oli niin hento ja kylmettyi niin kovin helposti huolimatta siitä, että Regent-kadun kuuluisa koirain räätäli oli ommellut sille vaipan.

John nousi sanoakseen hyvästi. "Saanko siis luottaa teidän ystävälliseen apuunne toimissani Sohon vaimojen ja lapsiraukkojen hyväksi?"

"Tosiaankin... On nähkääs niin, että arkkidiakoni auttaa minua aina semmoisissa asioissa -- niin, minä odotan häntä juuri tänään -- enkä minä koskaan tee mitään kysymättä häneltä neuvoa. Minähän olen niin kivulloinen -- minulla on heikko sydän", ja sitten hän pani päänsä kallelleen ja nosti hajuvedessä liotetun nenäliinan nenäänsä. "Mutta onko pääministeri tehnyt mitään sen asian hyväksi?"

"Hän on antanut kaksituhatta puntaa minun käytettäväkseni."

"Todellako?" huudahti rouva Macrae nousten ylös ja potkaisten laahustimensa pois tieltä. "Kuten jo sanoin, tulisi meidän heti paikalla päättää jotain siinä asiassa. Emmekö voisi pitää kokousta minun salissani? Kaikki lahkotko yhdessä, niinkö? Niin, kyllä minun puolestani -- kun on tällainen asia." Ja hän katseli ympärilleen aivan kuin miettien, että saattoihan aina desinfisioida huoneet jälestäpäin.

Joku yskäisi kovasti eteisessä, kun John astui alas portaita. Se oli arkkidiakoni, joka oli juuri tullut. "Ah", huudahti hän heiluttaen kättään ja tervehtien Johnia, aivan kuin he olisivat eronneet eilispäivänä ja mitä ihanimmassa sovussa. Niin, paljon muutoksia _oli_ tapahtunut, ja hänet oli ylennetty korkeampaan vaikutuspiiriin. Tosin hänen ystävänsä olivat toivoneet hänelle jotain vielä korkeampaa paikkaa, mutta olihan hän nytkin jo valtakunnan ensimmäinen arkkidiakoni, ja kirkossa, jos missä, kompromissin henki hallitsi kaikkea. Hän kysyi mitä John nyt hommasi ja kuultuansa hänen toimistaan, lisäsi hän jokseenkin maallisella tavalla: "Olkaa varuillanne, rakas Storm, älkää yllyttäkö pahetta. Minä puolestani olen vallan väsynyt tuohon 'langenneeseen sisareen'. Totta puhuen minä en tunnusta tuota nimitystä ollenkaan. Piccadillyn maalattu Jezebel ei ole minun sisareni."

"Me emme itse valitse sukulaisiamme, herra arkkidiakoni", sanoi John. "Jos Jumala on meidän kaikkien Isä, silloin ovat myöskin kaikki miehet veljiämme ja kaikki naiset sisariamme, olkoonpa se meille mieluista tai vastenmielistä."

"Ah! Sama kuin ennenkin, huomaan minä! Mutta älkäämme sanoja saivarrelko. Oletteko tavannut pääministeriä nykyään? Ei _aivan_ nykyään, niinkö? Hm -- niin" -- lisäsi hän ylhäisesti hymyillen -- "Downing-kadun ilman sanotaan heikontavan muistia", ja yskähtäen äänekkäästi astui arkkidiakoni ylös portaita.

John Storm astui kotiinsa sinä päivänä kukkaro kevyenä, mutta sydän raskaana.

"Kerjääminen on huono virka paastopäivänä, poikaseni", sanoi rouva Callender. "Istupas nyt ja maista hiukan päivällistä."

"Kuinka nuo ihmiset uskaltavat rukoilla 'Isä meidän, joka olet taivaassa'? Se on pilkkaa, se on pettämistä!"

"Jaa, jaa, he kyllä mielellään pettäisivät Jumalankin ilmoittamalla tulonsa väärin, ellei Jumala voisi katsoa heidän kassakaappeihinsa."

"Heidän rahansa on vähäpätöisin asia, jonka taivas heille antaa. Jos minä pyytäisin heiltä heidän terveyttään tai heidän onneaan, hyvä Jumala, mitä he silloin sanoisivat?"

Seuraavana sunnuntai-iltana John Storm saarnasi täydelle kirkolle tekstistä: "Tämä kansa lähestyy minua suullaan ja kunnioittaa minua huulillaan, mutta heidän sydämensä on kaukana minusta."

Mutta muutamia viikkoja myöhemmin hänen kasvonsa olivat valoisat ja hänen äänensä iloinen. Hän kirjoitti toisen kirjeen Glorylle:

"Täydessä toimessa vihdoinkin, Glory. Minun piti saada sedältäni kolmetuhatta puntaa vielä lisää äitini rahoista. Hän antoi ne iloisesti, sanoen vain, että hän oli utelias näkemään, kuinka lähelle kristittyä ihannetta nykyinen sivistyskanta salli meidän päästä. Mutta rouva Callender on hapan. Joka kerta kun minä annan kuusi penceä omia rahojani kirkkoni hyväksi, lausuu hän teräviä pisteliäisyyksiä, koska hän muka on vain 'vanha hupakko', ja silloin minun pitää aina taputella ja hyväillä häntä.

"Sanomalehdet pilkkasivat pahasti minun 'vauvakokoelmian', kunnes ne saivat vihiä siitä, että pääministeri oli samassa köydessä. Nyt ne nimittävät niitä 'pastori Stormin suojakodeiksi' ja ovat ristineet minun yölliset retkikuntani 'valkoisen ristin armeijaksi'. Itse arkkidiakonikin on ruvennut kertomaan maailmalle, kuinka hän alusta alkaen on ollut 'intressoitu herra Stormista' ja auttoi minua ensimmäiseen alkuun urallani. Minä tapasin hänet erään rikkaan rouvan kodissa, jossa meillä oli vain pienoinen kahakka, mutta eilen hän kirjoitti minulle kehoittaen 'ryhtymään suurenmoisen yritykseni järjestelyyn' sekä pitämään julkiset päivälliset laitokseni vihkiäisiksi. Vaikkakaan minun mielestäni semmoiset henkilöt, jotka syövät suurissa laumoissa ja tyhjentelevät samppanjapulloja; eivät ole omiaan suorittamaan työtä Jumalan vainiolla, en minä näyttänyt mitään tyytymättömyyttä. Päinvastoin suostuin tulemaan kokoukseen, joka pidetään tuon rikkaan rouvan salissa ja jonne kutsutaan pappeja, maallikoita ja kaikenlaisten lahkokuntain jäseniä, sillä tämä seikka on kaikkien dogmien ja erimielisyyksien yläpuolella, ja minä aion koettaa, minkä verran voidaan edistää yksimielisen kristikunnan syntymistä yhteiskunnalliselle perustukselle. Rouva Callender epäilee tätäkin seikkaa ja huomauttaa minulle, että missä haaska on, sinne kotkat kokoontuvat. Arkkidiakonin mielestä meidän tulee pitää kokouksemme joko ennen elokuun 12 päivää taikka sitten vasta syyskuun loppupuolella, ja rouva Callender selittää tämän seikan siten, että 'Pyhä Henki aina nukahtaa peltopyiden metsästyksen ajaksi.'

"Minun tyttöklubini edistyy sen sijaan kuin kulovalkea. Me olemme vihdoinkin päässeet muuttamaan korjattuun pappilaamme, ja kaikki on varsin mukavasti järjestetty. Kaksisataa jäsentä kuuluu jo klubiimme, etupäässä ompelijattaria sekä hillo- ja tulitikkutehtaitten tyttöjä. Oi noita iloisia, nuoria olentoja, jotka juuri nauttivat lyhyttä kukoistusaikaansa tyttö-iän ja täysin kehittyneen naisen iän välillä -- voi kuinka mielelläni minä olen heidän parissaan ja katselen heidän säihkyviä silmiään! Rouva Callender koettaa sammuttaa tätäkin innostuksen tulta sanoen, että se ei sovellu 'pojalle'; puhukoon hän mitä puhuu, minä en sano mitään, minä pysyn vain käsityksessäni.

"Meidän tärkein iltamme on sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen. Niin juuri, sunnuntaisin! Kun silloin kaikki perkeleen huoneet ovat avoinna meidän ympärillämme, miksi Jumalan huone suljettaisiin? Voi soveltua hyvin sellaisille ihmisille, joilla on vain yksi sapatti viikossa, että he pitävät sen täydellisesti pyhänä, mutta minulla on seitsemän, sillä minä olen Kristuksen seuraaja enkä Mooseksen. Seurakunnan kirkkoherra on kuitenkin ruvennut valittamaan minun 'häiritsevää vaikutustani' hänen alueellaan ja sanomaan piispalle, että minun tulisi joko tehdä parannus tahi luopua toiminnastani. Minun puuhani ovat näet 'sopimattomia ja tarpeettomia', ja minun saarnani ovat kaiken pyhän, kaiken moraalisen ja kainon loukkaamista. Minäpä väitän, ettei maailma koskaan ole muuttunut paremmaksi siitä, että alistutaan elämän pahuuden mahtiin eikä myöskään siitä, että ollaan vaiti kaikesta.

"Voi, kuinka minä toivoisin, että te olisitte täällä kaikessa tässä työssä ja touhussa! Ja -- ken tietää -- ehkä te vielä kerran tulettekin tänne. Älkää vaivatko itseänne vastaamalla tähän kirjeeseen -- minä kirjoitan kohta uudestaan, ja silloin minulla ehkä on käytännöllisempi esitys teille. Hyvästi!"

XI.

Kokouspäivänä oli suuri joukko väkeä rouva Macraen eteisessä Belgrave Squaren varrella. Lady Robert Ure, joka jo oli palannut häämatkaltaan, otti vastaan vieraita äitinsä puolesta, sillä rouva Macraen heikko sydän ja päänkivistys pidättivät häntä yläkerrassa. Lordi Robert seisoi vaimonsa vieressä pureskellen viiksiään ja katsellen saapuneita monokkelillaan sangen huvitettuna. Siellä oli useita naisia, kaikki muodikkaissa puvuissa, ja yhdellä heistä oli hatussaan kalalokin siipi, jonka tyvi oli jätetty osittain näkyviin ja maalattu punaiseksi, merkiksi siitä, että se oli nyhtäisty elävästä linnusta. Melkein kaikki miehet olivat pappeja, joitten eri kuosiin leikatut puvut ja eri tavalla solmitut kaulahuivit osoittivat mitä uskon vivahduksia kukin edusti. He vilkaisivat toisiinsa hieman hämillään, ja rouva Callender, joka ryöpsähti sisään kuin tuulenpuuska Skotlannin kankailta, sanoi vallan ääneensä, ettei hän ikinä ennen ollut nähnyt "niin monta varista samassa puussa". Arkkidiakoni oli siellä pää pystyssä puhellen äänekkäästi lady Robert Uren kanssa. Tämä seisoi liikkumattomana paikallaan, kääntämättä kertaakaan päätänsä John Stormiin päin, mutta kumminkin koko ajan seuraten häntä silmillään. Monta kertaa huomasi John tuskan ilmeen nuoren ladyn kasvoissa, ja häntä säälitti tuo nainen, jonka hän otaksui menneen naimisiin ilman rakkautta. Mutta John oli iloisella mielellä. Hän tervehti kaikkia ja laski leikkiä rouva Callenderinkin kanssa, joka sanoi, ettei hän välittänyt koko tästä tällaisesta hommasta.

Arkkidiakoni antoi merkin ja astui sitten seurueen etunenässä lady Robert Urea taluttaen saliin, jossa rouva Macrae hajuvesituoksujen kyllästyttämänä loikoili sohvalla armaan rakkinsa kanssa. Kun seurue oli istuutunut, nousi arkkidiakoni yskäisten äänekkäästi:

"Arvoisat naiset ja herrat", aloitti hän, "meille ei ole annettu muuta vakuutusta Herran siunauksesta kuin tämä: 'Rukoilkaa, niin te saatte'. Siksi on meidän velvollisuutemme Kristuksen suuren perheen jäseninä ensi työksemme rukoilla Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta tälle aikeellemme."

Nyt seurasi hiljainen kahina, ja kaikki hatut ja höyhenet kumartuivat alaspäin, mutta äkkiä kuului äänekäs kysymys: "Herra arkkidiakoni, sallikaa minun kysyä, kuka on rukoileva tuota siunausta?"

"Minä arvelin tehdä sen itse", sanoi arkkidiakoni lempeästi hymyillen.

"Siinä tapauksessa täytyy minun unitarilaisena panna vastalause semmoista rukousta vastaan, jota en usko."

Puoleksi tukahdutettu naurun hymähdys kuului peräseinän puolelta, missä lordi Robert seisoi monokkeli toisessa silmässään.

"No niin, jos Herramme nimi on loukkauskivenä meidän unitarilaiselle veljellemme, voimme epäilemättä lukea rukouksemme tällä kertaa lisäämättä siihen tuota tavallista kristillistä siunausta."

"Se on juuri teidän tapaistanne", sanoi samassa lihava partaniekka oven suussa. "Koko elämänne iän te olette silitellyt kaikkia ja nyt te koetatte silitellä pois Herramme Jesuksen Kristuksen nimenkin."

"Jos meidän alakirkollinen veljemme arvelee itse voivansa paremmin lukea..."

Mutta nyt astui John Storm väliin. Hän oli näyttänyt jäähdyttävän tyyneltä, vaikka hänen alahuulensa värähtely osoitti, että sisällä leimusi palava tuli.

"Arvoisat naiset ja herrat", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä pyydän anteeksi, että olen kutsunut teidät tänne kokoon. Minä arvelin, että jos todellakin toivomme kristikunnan yhteyttä, niin voisimme ainakin yhtyä tositaisteluun pahaa vastaan. Mutta minä huomaan, että se on ollut turha unelma. Me emme ole totta tarkoittaneet, eikä ainoakaan meistä toivo kristikunnan yhteyttä muulla ehdolla kuin että hänen oma sauvansa on oleva Aaronin sauva, joka nieli kaikki muut! Se oli minun erehdykseni, ja minä pyydän teiltä sitä anteeksi."

"Niin, herra Storm", sanoi arkkidiakoni, "se _oli_ erehdys, ja jos te olisitte seurannut minun neuvojani alusta alkaen rukoillen Herran siunausta ja kääntyen ainoastaan kunnon yläkirkollisten puoleen --"

"Jumala ei odota mitään erikoisia anomuksia", sanoi John punastuen hiusrajaa myöten. "Hän antaa antimensa vapaasti yläkirkollisille, alakirkollisille ja kirkottomille."