Part 31

Aggien lapsi oli kuollut ja haudattu. Diarrhoea! Piirilääkäri oli antanut kuolemantodistuksen, ja Charlie oli saanut puolet vakuutussummasta. "Suokoon Jumala, että ne rahat jo olisivat lopussa", oli Charlie sanonut. Sen jälkeen hän oli ollut yhtämittaa humalassa.

Tyttöraukka oli aivan lamaantunut. Hän ei enää itkenyt. "Voi, voi, voi! Mitä minun pitää tehdä?" vaikeroi hän.

"Kenen lapsi tämä on?" sanoi John osoittaen pajukoppaan. Pieni raukka, jonka kita oli aivan tulehtunut, oli itkenyt itsensä uneen.

"Se on oikean ladyn lapsi", sanoi vaimo. "Rouva Jupe käski meitä pitämään hyvää huolta siitä. Sen isä on oikea lordi."

"Tyttöraukkaseni", sanoi John kääntyen Aggien puoleen, "Jaksaisitteko kantaa tämän lapsen kotiin?"

"Voi, voi, voi", valitteli tyttö, mutta hän kääri kumminkin villahuivinsa lapsen ympäri ja nosti sen syliinsä nukkuvana.

"E-hei, sitä te ette vie!" sanoi mies asettuen oven eteen vahdiksi. "Se lapsi on monen sadan punnan arvoinen minulle ja --"

"Pois tieltä, peto!" huusi John astuen ulos talosta tytön kanssa, jolla oli lapsi sylissään.

Katuovi oli auki, ja naapurit olivat heränneet. Likaisia naisia alushameisillaan ja hapset hajallaan oli kokoontunut kadunkulmaan. Aggie itki ääneensä, ja John tunkeutui joukon läpi mitään virkkamatta.

He palasivat kotiin Broad Sanctuaryn kautta, missä yksinäinen poliisimies astuskeli edestakaisin kaikuvalla katukäytävällä. Westminsterin kello löi puoli yksi. Lapsi yski yhtämittaa ja Aggie vaikeroi: "Voi, voi, voi!"

Rouva Pincher istui valveilla heitä odottamassa lesken myssy päässään ja valkoinen esiliina edessään. John antoi lapsen hänen huostaansa. Sitten hän sanoi Aggielle, joka käänsi pois päänsä: "Lapsiraukka, te olette saanut kärsiä paljon, mutta jos te lupaatte luopua tuosta miehestä, niin minä koetan auttaa teitä niin, että voitte aloittaa uuden elämän, ja jos te tarvitsette rahaa, hankin sitä teille!"

"Hän on todellakin oikea isä meille kaikille!" sanoi rouva Pincher, mutta tyttö vastasi toivottomasti:

"En minä tarvitse rahaa enkä minä voi aloittaa elämääni uudestaan."

He kuulivat kuinka Aggie mennessään pihan poikki huoneeseensa valitteli: "Voi, voi, voi!"

* * * * *

Ennenkuin John rupesi levolle, kirjoitti hän Glorylle:

"Hurraa! Olen löytänyt Pollyn lapsen, joten voitte olla huoleti siitä. Koko elämäni ajan minua on sanottu uneksijaksi, mutta on vallan ihmeellistä, kuinka paljon mies voi tehdä, kun hän ryhtyy toimimaan jonkun toisen tähden. Teidän entinen emäntänne näkyy olevan minun 'posetiiviukkoni' vaimo, ja vallan murheellista on nähdä, kuinka tuo yksinkertainen miesraukka on ihastunut viekkaaseen, ilkeään eukkoonsa. Tietysti minä olen menettänyt miehen, mutta eihän sille mitään voi.

"Minä sain käsiini Pollyn lapsen erään toiset uhrin avulla. Tuo raukka on jonkinmoinen balettityttö, ja oli sydäntäsärkevää nähdä nuoren tyttöparan kantavan Pollyn lasta, hänen omansa kun näet oli kuollut ja haudattu hänen tietämättään. Ellei Jumala ihmeen avulla häntä pelasta, on hän nyt turmion oma. Oi, milloinka maailma oppii ymmärtämään, että Jumala tietää parhaiten, mitenkä Hän vaikuttaa omaksi kunniakseen noitten raukkojen kaipaavissa sydämissä? Olkoon lapsi äitinsä luona ja kasvattakoon äidin rakkautta, siten naissuku parhaiten jalostuu. Jos lapsi erotetaan äidistään, joutuu se hunningolle, ja äiti joutuu perkeleen omaksi.

"Mutta Pollyn lapsi on nyt hyvässä turvassa rouva Pincherin luona, jonka vanha mummonsydän kiintyy siihen kuin omaan lapseensa. Koko matkan kulkiessani kotiin olen miettinyt, että minun pitäisi itse ryhtyä puuhaamaan lastenkasvatuslaitoksia. Se, joka tekee väärin lasta kohtaan, tekee samalla rikoksen valtiota kohtaan. Olkoonpa nainen langennut kuinka syvälle tahansa, on hän kumminkin kruunun alamainen, ja jos hän on äiti, on hän myöskin velkoja. Nämä ovat minun ensimmäiset periaatteeni; niitten sovelluttaminen on tapahtuva tulevaisuudessa. Te olette kuin olettekin antanut minulle uuden tehtävän, ihanan työalan! Kiitos siitä ikuisesti Jumalalle ja Glory Quaylelle! Sitten -- kenties -- tekin kerran palaatte tänne takaisin ja ryhdytte samaan työhön. Kun ajattelen tuota kallista aikaa, jonka menetin luostarissa... Mutta ei, ei, ilman sitä en olisi nyt täällä.

"Oi, elämä on ihmeellistä! Mutta minua peloittaa, että herään -- ehkä jossakin kadulla -- ja huomaan, että kaikki onkin ollut unta. Kovin ikävää oli kuulla isoisän sairaudesta. Toivon, että hän voi paremmin nyt. Mutta ellei, niin olen varma siitä, että kaikki hänen asiansa ovat hyvin, ja hän luottaa ainoastaan Jumalaan.

"Toivon, että te voitte hyvin ja vaellatte tyynesti tämän erämaan halki välttäen okia niin hyvin kuin voitte. Glenfaba saattaa tuntua ikävältä, mutta hyvä on, että pysyttelette poissa Lontoon hyörinästä nyt. Teidän kotinne on niin rauhallinen, että muistaakseni lokitkin hakivat sieltä suojaa myrskyn aikana... Mutta miksi Rosa? Onko Peel ainoa paikka, missä kesälomaa voi viettää?"

IX.

_Glenfaba_.

Oi, hyvä John Storm, aiotteko koota hehkuvia hiiliä minun pääni päälle, vai tulta ja tulikiveäkö? Teidän viimeinen kirjeenne innostusvirtoineen syöksyi minun ylitseni kuin tulvavesi. Millaiseen työhön te olette hukuttautunut! Voi, sitä elämää! Voi, noita jaloja tarkoituksia! Ja minä -- minä virun täällä kuin vanha tallukka, joka on heitetty merenrannalle. Sielu värähtelee, sydän paisuu! Mitä minuun tulee, on henkeni puutarha lakastumaisillaan, ja minä hukkaan ne siemenet, joita minun tulisi kylvää.

Rosa on tullut. Hän on ollut täällä melkein kuukauden ja hän on niin herttainen, sanokaapa mitä tahansa. Hän toi mukanaan suuren kaupungin tuulahduksen, ja minusta on niin hauskaa kuulla hänen puhuvan. Totta on, että hän joskus vaivaa minua, mutta siihen on vain syynä minun oma kateuteni ja pahuuteni ja ärtyisyyteni. Kun hän kertoo jostakin Bettystä tai Ellenistä ja heidän ihmeellisistä voitoistaan, tunnen olevani halvin syntinen tämän maan päällä.

On niin hupsua nähdä, kuinka tädit kohtelevat häntä. Rakel-täti pitää häntä jonkinmoisena taiteilijana, ollen nähtävästi alituisessa pelossa siitä, että Rosa-raukka voi milloin tahansa saada jonkinmoisen hulluuden puuskan. Täti-Anna ei hyväksy hänen tukkaansa, joka on kammattu ylöspäin aivan kuin miehellä, eikä myöskään hänen hamettaan, "joka huoleti voisi olla hiukan vähemmin housujen näköinen" (Rosa on näet tuonut mukanaan polkupyörähameensa). Paitsi sitä Rosa puhuu sopimattomista asioista, semmoisista, joista ei kukaan uskaltanut hiiskuakaan tätösien nuorena ollessa. Sitten hän myöskin nimittää meidän vanhoja neitosia tätösiksi aivan niinkuin minäkin ja isoisää hän sanoo isoisä-ukiksi sekä asettuu helposti perheoloihin aivan kuin Endorin noita ennen muinoin. Tietysti minä tuon tuostakin luon häneen varoittavia silmäyksiä, ettei hän sytyttäisi tulta tappuroihin, mutta hän on nainen, herra paratkoon, ja on totinen tosi, että nainen voi säilyttää ainoastaan semmoisen salaisuuden, jota hän ei tiedä.

Niin, naisellisuuden ihanne ei ole enää sama kuin tätösien nuoruudessa, mutta kuunnellessani Rosaa ja katsellessani sitten täti Rakelia, jonka tukka riippuu sileinä, mustina kiharoina, sekä täti Annaa ja hänen vanhanaikuista jakaustaan, täytyy minun väristen kysyä itseltäni: 'Miksi minä pyrin eteenpäin? Minkä palkan siitä saa, jos luopuu elämän ja maailman viehätyksistä?' Siitä ei saa mitään palkkaa. Ei mitään muuta ole odotettavana kuin yksinäinen vanhanpiian elämä, ellei sinulla satu olemaan sisarta, sillä kuka muu viitsisi jakaa häpeätään sinun kanssasi? Unelmia, unelmia, unelmia vain on odotettavissa! Uneksia saat rakkaimmasta olennosta, minkä nainen ikinä saa puristaa syliinsä -- ja sitten sinä heräät eikä sylissäsi olekaan mitään. Vanhan isän kuoltua odottaa sinua tyttökoulu, mutta ei mitään omia lapsia, jotka rakastaisivat sinua, ei ketään, joka ajattelisi sinua. Sitten seuraa säästeleminen ja kitkuttaminen joka asiassa, ja vuosi vuodelta sinä käyt yhä vanhemmaksi, yhä laihemmaksi, yhä keltaisemmaksi ja ryppyisemmäksi, aivan kuin omena, jota on pidetty liian kauan ylähyllyllä, ja sitten... sitten tulee loppu.

Voih, minä olen koettanut niin äärettömän ankarasti pysyä "uskollisena paremmalle olennolleni", koska eräs henkilö sanoo, että minun täytyy. Arvatkaapa, mitä minä tein viime viikolla. Armollisena neiti Hyväntekijänä jakelin vanhoille illallista köyhäinkeittiössä tänne tuloni kunniaksi. Pihviä ja luumuvanukasta oli yltäkyllin puhumattakaan piipuista ja tupakasta. Neljäkymmentä vanhusta molempia sukupuolia oli nauttimassa näitä herkkuja. Illallisen jälkeen seurasi laulutilaisuus. Chalse (tuo lihava vanha lurjus) istui leveänä nojatuolissa ja piti minulle, "heidän kauniille hyväntekijälleen", puheen sekä narrasi minut laulamaan "Mylecharainen" ja johtamaan koko juhlaa, joka lopetettiin hymnillä. Mutta

'Enpä siinä _ma_ ollutkaan, Varjoni se oli vaan!'

Ja olkoonpa miten oli, ihminen ei voi elää ainoastaan puuhaamalla köyhäin keittolassa -- enkä minä myöskään. Ja koska minä tiedän, millainen kurja, heikko turhamielinen olento minä olen, kysyn itseltäni joskus, eikö kumminkin olisi tuhat kertaa parempi, jos tottelisin luontoni ääntä enkä koettaisi väkivallalla toteuttaa veretöntä ihannetta, jolla ei ole mitään tosi vastinetta minussa, se kun on ainoastaan minun varjokuvani erään henkilön sydämessä, joka henkilö luulee minua paljoa paremmaksi kuin todella olen.

Eipä siltä, että kukaan aavistaisi, millainen ulkokullattu olento minä olen, vaikka eilen viimeksi olin ilmoittamaisillani salaisuuteni. Asia oli näet semmoinen, että kun minä tottelin John Knox toista ja käänsin selkäni Lontoolle, vein mukanani kaikki komeat pukuni, paitsi mitä jätin teatteriin. Mutta minä en uskaltanut ottaa niitä esille täällä, vaan pidin ne visusti lukon takana kirstussani. Sieltä ne vilkuilivat minuun kuin väijyvät pahat henget, ja aina kun niiden tuoksu tunkeutui huoneeseen, tulivat kyyneleet silmiini ja minä himoitsin kurkistaa niihin vielä kerran! Mutta minä kestin lujasti kaikki viettelykset, minä voitin, minä riemuitsin -- kunnes eilisiltana Rosa rupesi puhumaan Shakespearen Juliasta, millainen ihmeellinen hengen luoma hän oli ja kuinka ei ainoakaan näyttelijätär pystynyt luomaan täysin ihanteellista kuvaa hänestä.

Mitä luulette minun tehneen? Kerronko? No, minä kerron. Minä kiipesin yläkertaan, omaan hiljaiseen pikku huoneeseeni, vedin kirstun esiin piilopaikastaan sängyn alta, otin ulos pukuni -- ihanat, viehättävät, pukuni -- ja puin ne ylleni! Sitten lausuin Julian monologin ennenkuin hän juo unijuoman, ensin kuiskaten, sitten yhä kovemmin ja kovemmin, koko ajan katsellen kuvaani peilissä. Olin sammuttanut kynttiläni, joten huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kuunvalo, joka loisti kasvoillani, mutta minä olin täynnä hehkua, minun sieluni oli ilmitulessa, ja lopetettuani monologin ojentauduin suoraksi silmät kiinni, pää kenossa ja sydän melkein hiljaa sekä huudahdin: "_Minä -- minä_ olen Julia, sillä minä olen suuri näyttelijätär!"

Oi, voi, voi! Minä voisin vallan katketa naurusta muistaessani, mitä sitten seurasi! Minä kuulin äkkiä jonkun koputtavan oveani (se oli näet lukossa), ja kimakka ääni huusi levottomasti: "Glory, mikä ihme sinua vaivaa? Oletko sinä kipeä, Glory?" Se oli pikku tätönen! Ajatellessani, kuinka hän kauhistuisi, jos hän nyt äkkiä näkisi komean italialaisen neidon minun vaatimattoman olentoni asemasta, täytyi minun nauraen pyydellä anteeksi ja samalla aika kyytiä toimittaa kiireen kaupalla kaikki koreudet entiseen piiloonsa sekä vetää ylleni yksinkertainen pukuni.

Silloin olin vähällä ilmoittaa salaisuuteni, mutta vielä hullummin olivat asiat pari päivää sitten. Vanha isoisä raukka! Hän pitää Rosaa johonkin korkeampaan ihmisrotuun kuuluvana ja kyselee häneltä alituiseen, mitä hän pitää Glorysta! Ukkoparka on käynyt niin lapselliseksi jo, ja joka kerta kun hän luulee minun kääntäneen selkäni, kysyy hän heti: "Ja mitä te arvelette minun pojantyttärestäni, neiti Macquarrie?" Siihen Rosa vastaa: "Glory tulee tekemään teidän nimenne kuolemattomaksi, pastori Quayle." Silloin isoisän silmät säkenöivät ja hän virkkaa: "Niinkö arvelette -- niinkö todellakin arvelette?" Ja sitten Rosa lavertelee vielä enemmän samanlaista hassutusta, ja rakas, vanha, isoisä-kulta hymyilee voitonriemuisasti.

Mutta aina tuommoisten tapausten jälkeen nousevat kyyneleet hänen silmiinsä, hänen päänsä on kumarassa ja hän sanoo tätösille värisevällä äänellä: "Hän lähtee pois. Saattepa nähdä, että hän lähtee pois. Hänen kauneuttaan ja taitoaan ei voi riistää maailmalta!" Silloin minä aina keskeytän heidät ja torun heitä ja sanon, että he eivät saa puhua sellaisia tuhmuuksia.

Kaikesta huolimatta on vanhus ruvennut katselemaan Rosaa epäluuloisesti, aivan kuin Rosa olisi noita, joka koettaa houkutella minua pois, ja eräänä iltana meidän piti hiipiä puutarhaan voidaksemme puhella rauhassa ja välttääksemme isoisän vartioivia katseita. Aurinko oli laskenut -- taivas linnan yläpuolella sekä meri sen edustalla hohti punaiselta, ja me kävelimme polkua pitkin virran reunalla _fuksia-_aidan varjossa, joka rajoittaa ruohokenttää, muistattehan. Rosa kertoi tavallisella kiihkollaan, kuinka loistava tulevaisuus sellaisilla henkilöillä on, jotka saavuttavat Lontoon maailman suosion, ja kuinka ihmiset ovat valmiit heitä auttamaan eteenpäin. On kosolta miehiä, jotka hankkivat kehittymistilaisuutta esim. tämmöiselle tytölle ja vaikkapa vuokraisivat oman teatterinkin hänelle. Ja minä seisahduin änkyttäen: "Jaa, jaa, jospa minulla olisikin _oikea_ näyttämö... ken tiesi... ehkei se olisikaan niin hullua..." Samassa _fuksian_ lehdet kahisivat aivan kuin tuulessa, ja me kuulimme askeleita polulta.

Isoisä oli nojautuen Rakelin käsivarteen tullut ulos ja kuullut minun viimeiset sanani. "Se on Glory!" änkytti hän, ja sitten minä kuulin hänen nuuskaavan ja niistävän nenäänsä aivan kuin peittääkseen liikutustaan. Hän näet luuli, että minä petin heitä kaikkia ja haudoin salaisia tuumia mielessäni. Minä tuskin tiedän mitä nyt seurasi. Seuraavien viiden minuutin ajalla "suuri näyttelijätär" sai puhua ihmisten ja enkelien (Belzebubin) kielillä soaistakseen vanhan miehen, vanhan naisen ja nuoren naisen silmät. Se oli mainio esitys, sen saatte uskoa. En elämässäni enää voi saada aikaan mitään senkaltaista, vaikka minulla silloin olikin yleisönä vain yksi ainoa vanha ukko, yksi vanha piika ja yksi nuori nainen. Kuulijakuntani hurmaantui, ja vanha isoisä raukka tyyntyi. Mutta kun olimme palanneet sisään kuulin hänen sanovan: 'Ei sitä voi auttaa kumminkaan. Hänellä on ikävä täällä -- onko se ihme? Emme me voi sulkea häkkiin pääskyämme, Rakel, ja parasta on kaiketi ettemme koetakaan. Laululintunen tuli tänne meitä ilahduttamaan, mutta sitten se lentää taas pois. Me olemme jo vanhoja, rakkani -- ei sitä pidä itkeä.' Ja mennessään illalla omaan huoneeseensa lukitsi hän ovensa ja luki rukouksensa kuiskaamalla, etten minä kuulisi, kuinka hän nyyhkytti.

Sen perästä hän ei ole noussut vuoteeltaan. Minä pelkään, ettei hän enää siitä nousekaan. Monen monituista kertaa olen ollut sanomaisillani hänelle, ettei ollenkaan olisi syytä pelätä vedenpaisumusta, vaikka minä menisinkin Lontooseen, mutta nyt en enää milloinkaan jätä häntä. Minä toivoisin kumminkin, ettei Rakel-täti puhuisi niin paljon siitä ajasta, jolloin minä olin poissa. Hänen puheistaan päättäen isoisä lienee joka ilta pistäytynyt minun tyhjään huoneeseeni ennenkuin meni omaan kamariinsa, ja sen jälkeen hänen silmissään aina näkyi kyyneleitä ja huulet liikkuivat hiljaa. Enhän minäkään ole luonnostani kovasydäminen, mutta en minä voi rakastaa isoisää sillä tavalla. Voi, kuinka elämä on julmaa!... Tiedänhän minä, että minun pitäisi olla toisenlainen, mutta... mutta en minä voi sille mitään!

Minä voisin kumminkin itkeä ajatellessani, kuinka lyhyt tämä elämä on ja kuinka vähän minulla olisi varaa tuhlata siitä. "Pysy lujasti kiinni täällä!" huutaa sydämeni minulle, mutta samalla Lontoo kutsuu minua, houkuttelee minua luokseen kuin meri, ja minusta tuntuu kuin olisin kuljeskeleva merenneitonen ja kuin Lontoo olisi minun aaltokotini.

_Myöhemmin_.

Rakas vanha isoisäraukka! Minun kirjeeni keskeytyi eilis-iltana, sillä isoisä sai taas tuommoisen äkillisen kohtauksen. Hän pyörtyi uudelleen, ja tädit olivat taas hämmästyttävän avuttomia. Sen isoisäkin tietää, ja kun minä olin tehnyt kaiken voitavani virvoittaakseni häntä jälleen tuntoihinsa, avasi hän silmänsä ja kuiskasi, että hän tahtoi sanoa minulle jotain kahden kesken. Vanhat tätiraukat menivät silloin ulos huoneesta kyynelsilmin ja kasvoissa semmoinen ilme, kuin olisivat tahtoneet sanoa, että he kyllä arvasivat mitä isoisä tahtoi minulle ilmoittaa. Vaikeasti hengittäen virkkoi vanhus sitten: "Ethän _sinä_, Glory, pelkää?" ja minä vastasin "en", vaikka sydämeni tykytti kovasti. Silloin vanhoille, kuluneille kasvoille hiipi heikko hymy, ja hän sanoi minulle, että tämä kohtaus oli vain uusi kutsu hänelle. "Kohta minä lähden ikipäiviksi", sanoi hän, "ja sinun pitää olla uljas ja voimakas, lapseni, sillä kaikkien meidän täytyy kerran kuolla. Mitä siinä siis olisi pelättävää?" Minä en koettanutkaan vastustaa häntä -- mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ja puhuttuaan tulevista hetkistä kertoi hän tyynesti menneestä elämästään, kuinka hän oli taistellut myrskyä vastaan seitsemänkymmentä vuotta, mutta nyt vie Kaikkivaltias Isä hänet vihdoinkin satamaan. "Minä en enää voi rukoilla jatkoa elämälleni, Glory", sanoi hän. "Usein sitä rukoilin entisinä aikoina kun minulla oli pikku lapsenlapseni kasvatettavana, mutta minun tehtäväni on nyt täytetty, ja kun päivä on lopussa, niin väsynyt työmies ei voi muuta toivoa kuin rauhaa ja lepoa."

Tohtori on käynyt ja mennyt. Ei ole kysymys mistään erikoisesta taudista, ei voi mitään tehdä, mutta ei myöskään mitään toivoa. Vähitellen väsynyt ruumisraukka heikontuu ja vaipuu maata kohti ja sielu kohoaa taivaaseen, jossa sille on sija valmistettu. Voi, millaiseksi pakanaksi tunnen itseni hänen rinnallaan! Ja kuinka iloinen olen, etten ruvennut puhumaan hänelle poislähdöstäni, juuri kun hän on ennättänyt pitkän matkansa aattoiltaan! Minä olen lähettänyt tätöset nukkumaan, mutta Rosa on vaatinut minua lupaamaan, että herättäisin hänet kello neljä aamulla, jolloin hän tahtoo vuorostaan valvoa isoisän luona.

_Seuraavana aamuna_.

Rosa valvoi minun puolestani lopun yöstä, ja minä läksin huoneeseeni levolle kylmässä aamuhämärässä. Mutta nyt minä kadun, että annoin Rosan valvoa, sillä minä en ollenkaan voinut nukkua, ja isoisä näki levottomia unia. Minusta tuntui kuin vanhusta olisi puistattanut, kun jätin heidät kahden kesken, ja monesti kuulin seinän läpi, kuinka hän käheällä äänellä huusi: "Tuokaa hänet takaisin", aivan kuin painajainen olisi vaivannut häntä. Mutta joka kerta kuulin myöskin, kuinka Rosa lohdutti häntä, ja siksi rupesin aina uudestaan nukkumaan enkä mennyt hänen luokseen.

Koska hän oli virkeämpi tänä aamuna, asetimme hänet patjojen nojaan istumaan vuoteelleen, jossa hän on kirjoittanut kirjettä. Kun hän pyysi kynää ja paperia, kysyin häneltä, enkö minä voisi kirjoittaa hänen puolestaan, mutta tuo vanha rakas lapsi oli olevinaan niin kovin salaperäinen ja koetti näyttää niin vetikkamaiselta kysyessään, onko tavallista, että vihollista ammutaan sen omalla ruudilla. Tietysti minä laskin leikkiä hänen kanssaan ja olin olevinani hirveän utelias, vaikka kyllä luulen arvaavani kenelle tuo kirje on aiottu, huolimatta siitä, että hän peitti kirjekuoren osoitepuolen silloinkin, kun kirjettä lakattiin. Hän lakkasi sen oikealla lakalla, ja minä pitelin kynttilää, kun hän vapisevilla sormiraukoillaan, jotka tuontuostakin olivat tulla liian lähelle kynttilää, kuumensi lakkatankoa, ja sitten minä painoin äitini helmisormuksella sinetin ja isoisä pisti kirjeen tyynynsä alle.

Aamiaisesta saakka hän on alituiseen nukahtanut. Meidän luonamme on käynyt kirkkoväärtejä ja naapuriseurakuntien pappeja, sillä isoisälle on tietysti hankittava sijainen täksi ajaksi. Kaikki ovat tietysti kysyneet, mikä tauti isoisää vaivaa, ja kuullessaan, ettei häntä vaivaa mikään tauti, ovat he eri nuoteilla kaakattaneet ja kotkottaneet: "Luojalle kiitos siitä!" Minä inhoan semmoisia ihmisiä, jotka aina veisaavat kiitosvirsiä.

_Kello kaksitoista_.

Tila entisellään, paitsi että hän on hiukan houraillut milloin ei ole nukkunut. Hän näkyy elävän menneisyydessä. Hän katsoo minuun tutunomaisesti nimittäen minua "Lancelotiksi", joka oli isävainajani nimi. Koko aamun on tuota jatkunut. Luulisi melkein hänen vaeltavan hämärän maassa, jossa ei voi selvään erottaa henkilöiden kasvoja ja jossa kuolleet ovat yhtä eläviä kuin elävätkin.

Kaikki luulevat, että minulla on aivan tavaton mielenmaltti, koska minä en itke alituiseen, niinkuin kaikki muut täällä -- Anna-tätikin itkee esiliinansa suojassa. -- Vaikka minun kyyneleeni muutoin kyllä ovat valmiit vuotamaan, voin niitä sentään joskus pidättääkin. Mutta totta puhuen, minä olen peloissani ja sydämeni syvyydessä tunnen kauhua. On aivan kuin _jotain_ hiipisi tähän taloon hitaasti, vastustamattomasti, kamalasti, luoden varjonsa jo edeltäkäsin meihin.

Minä olen saanut selville, mitä isoisä huusi eilis-iltana. Rakel-täti kertoi, että hän uneksi isäni lähdöstä Afrikkaan. Siitä on nyt kaksikymmentä kaksi vuotta, mutta näyttää siltä kuin muisto tuosta olisi vaivannut vanhusta paljon viime aikoina. "Ettekö te muista sitä?" sanoo hän alituiseen. "Silloin ei ollut mitään rautateitä saarellamme, ja me seisoimme portilla katsomassa kuinka rattaat, joissa hän istui, lähtivät vierimään. Ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, ei maksanut vaivaa katsella enää. Me palasimme sisälle -- sinä ja Anna ja kaunis nuori Elise-parka. Poikani ei koskaan palannut takaisin, ja kun Glory lähtee, ei hän myöskään tule koskaan takaisin."

Puoliselvinä väliaikoina, jolloin hän luulee minua isäkseni, loppuu minun ihmeellinen mielenmalttini usein ja minä keksin syitä päästäkseni pistäytymään pois huoneesta. Silloin hiivin hiljaa rakennuksen läpi ja kuuntelen raollaan olevien ovien takana. Juuri nyt kuulin hänen puhuvan aivan tajussaan Rakel-tädille, mutta hänen äänensä tuntui ikäänkuin kaikuvan sisäänpäin eikä ulospäin, kuten ennen. "Ei hän voi sille mitään, lapsiraukka", sanoi hän. "Kerran hän kyllä saa kokea, miltä se tuntuu, mutta ei vielä, ei ennenkuin hänellä on omia lapsia. Ihmissuku katsoo eteenpäin, ei taaksepäin. Jumala tiesi luodessaan meidät, ettei maailma voisi edistyä ilman pientä julmuutta, ja kuka minä olen, että valittaisin?"

Minä en voinut kestää tuota enää, vaan juoksin sisään, sydän pakahtumaisillaan, ja huusin: "Minä en koskaan jätä sinua, isoisä!" Mutta hän hymyili vain sanoen: "Minä en pidätä sinua enää kauan, Glory, en pidätä enää kauan", ja silloin minä olisin voinut nääntyä häpeästä.

_Illalla_.

Koko iltapäivän hän on ollut kuin lapsi, ja kaikki näyttää olevan aivan kuin nurin hänen tajunnassaan. Iäisyyden varjo on pyyhkinyt pois ajan. Kun minä kohotin hänet istumaan vuoteella, luuli hän olevansa pikku poikana nuoren äitinsä sylissä. Oi, suloista unelmaa! Vanha mies, otsa rypyssä ja pää valkohapsinen ja kaikki raskaat vuodet olemattomiin haihtuneet! Monta kertaa hän on kysynyt minulta, saisiko hän leikkiä, kunnes pannaan nukkumaan, ja minä olen silittänyt hänen ryppyisiä käsiään sanoen "saat, saat", sillä minä olen olevinani hänen äitinsä, joka kuoli vanhana.

Mutta tuo "rooli" on miltei liian vaikea minulle. Minun pitää alituiseen juosta pois huoneesta, etten ihan purskahtaisi itkuun. Minä tulen juuri hänen työhuoneestaan. Se on täynnä, kuten aina ennenkin, tomuisia vanhoja riimukiviä ja niitten kipsijäljennöksiä. Hän on elänyt koko elämänsä kymmenennessä vuosisadassa, ja nyt hän on lähdössä vielä paljoa kauemmaksi...