Part 29

Pääministeri kysyi yhä itseltään: "Missä on avain tuohon?" ja katseli Johnia aivan kuin probleemia, joka oli ratkaistava, mutta siitä huolimatta hän yhä vielä hymyili ja puheli iloisesti. Totta on, että me lausuimme rukouksen ja vannoimme valan käsi raamatulla parlamentissa, mutta ajatteliko kukaan hetkeäkään, että meidän on aikomus sulkea valtiomme Jeesuksen valtio-opin viehättävän romanttisuuden huomaan? Mitä taasen kirkkoon tulee, on se perustettu parlamentin säädöksille, valtio on sen ylläpitäjä ja perustaja, sen päänä on hallitsija, sen papit ovat siviilivirkamiehiä, jotka käyvät kunniatervehdyksillä, liikkuvat vastaanottosalien nurkissa ja kuluttavat ovikoputinta n:o 10:ssä Downin kadun varrella. Ja mitä Kristuksen lakeihin tulee, selittää niitä tässä maassa valtioneuvosto, ja ne ovat hallitusdepartementin suoranaisen valvonnan alaisina. Mutta olihan toiselta puolen vallan viatonta taikauskoa, että me muka olemme kristitty valtio. Se helpotti rahvaan pitämistä aisoissa, ja jos John arveli, että --

Pääministeri vaikeni.

"Sano minulle, poikaseni", -- hän kosketti Johnin käsivartta, -- "aiotko itse elää... sanalla sanoen... no niin, seuraamalla Kristuksen elämän esimerkkiä?"

"Siinä määrin kuin heikko, turhamainen ja syntinen luontoni sallii, setä."

"Ja miten aiot toteuttaa tuota uutta käsitystäsi kristillisyydestä?"

"Minun kokeeni olisi yhteiskunnallista laatua ja etupäässä se tulisi koskemaan naisia." John oli kuumissaan, ja hänen kasvonsa punehtuivat.

Pääministeri vilkaisi häneen salaa pöydän poikki, pyyhkäisi laihalla kädellään otsaansa ja ajatteli: "Vai sillä kannalla asiat ovat!" Mutta John oli vaipunut syvälle aineeseensa eikä huomannut mitään. Naisen nykyinen asema oli sietämätön. Naisen menestymisestä ja varsinkin työtä tekevän naisen menestyksestä riippuu koko yhteiskunnan onni. Mutta millainen on heidän asemansa nyt? Ajatelkaapa -- ajatelkaapa, kuinka riippuvaisia he ovat miehestä, ajatelkaapa heidän kiusauksiaan, heidän palkkaansa, heidän rangaistustaan! Puolitoista penceä on naisen keskimääräinen tuntipalkka Englannissa -- kaiken tämän rikkauden keskellä, komeuden sydämessä! Ja heillä on aina avoinna tie, jolla pääsevät helposti ja houkuttelevasti pakenemaan köyhyyttä! Turmio odottaa heitä, se viittailee heille, se houkuttelee heitä tanssisaleissa, varieteesaleissa ja rikkaiden, itsekästen miesten luona.

"Ei yksi miljoonasta miehestä voisi käydä semmoisen kiirastulen läpi turmeltumatta. Mutta mitä me teemme -- mitä kirkko tekee noitten uljaiden olentojen hyväksi, joiden siveydestä ja sankariudesta kansan onni riippuu? Jos he lankeavat, heittää se heidät syrjään eikä heillä ole mitään muuta valittavana kuin kadut, rikos, köyhäinhuone tai itsemurha. Ja kuitenkin kirkko vihkii samat miehet, jotka juuri ovat heidän viettelijöitään, sieviin, suojattuihin kodin lemmikkeihin, joiden rikkauden, säädyn tai kauneuden tähden köyhät tyttöraukat on työnnetty syrjään. Voi, setä, kulkiessani pitkin Regent-katua päiväiseen aikaan olen vihainen, mutta kulkiessani samaa katua yöllä olen häpeissäni. Ja kuinka äärettömän yksin sellainen työtätekevä tyttö on, joka tahtoo elää puhdasta elämää Lontoossa -- ja missä äärettömässä henkisessä yksinäisyydessä hän elää!"

Johnin ääni sortui, mutta pääministeri tuskin kuuli häntä enää. Ponnistamalla ankarasti ajatustaan hän vihdoin pääsi asiasta selvyyteen: hänen oma nuoruutensa palasi Johnin puheessa hänen eteensä, ja hän tunsi syvää sääliä.

"Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne juoda kahvia kirjastossa?" kysyi palvelija hänen kyynäspäänsä takaa.

"Kirjastossa", vastasi pääministeri ja tarttuen taas Johnin käsivarteen hän palasi toiseen huoneeseen.

Valkea paloi nyt uunissa, ja pienellä pöydällä oli lampun vieressä kirja, jonka keskipalkoille oli pistetty hopeainen paperiveitsi kirjanmerkiksi.

"Kuinka sinä muistutat äitiäsi joskus, John! Tuo on juuri kuin hänen äänensä!"

Kahden tunnin perästä hän saattoi John Stormin pitkin pitkää käytävää eteiseen. Hänen kalpeat kasvonsa näyttivät lempeiltä, ja hänen syvä äänensä värähteli hiukan. "Hyvästi, rakas poikaseni, ja muista nyt, että rahasi ovat täällä sinua odottamassa. Kunnes sinun kristillis-sosiaalinen valtiosi on perustettu olet sinä vain sosialismin puoltaja ja voit huoleti käyttää omaa omaisuuttasi. Jos sinun kristillisyytesi on samaa kuin ensimmäisen vuosisadan, täytyy sen jollakin tavoin pysyä elossa yhdeksännellätoistakin vuosisadalla, ymmärräthän. Sinä et voi elää tyhjällä etkä lentää ilman siipiä. Minä olen utelias näkemään, kuinka paljon nykyinen sivistyskanta sallii lähestymistä kristittyyn ihanteeseen. Minä en tiedä, mitä sinun uskolliset ystäväsi ja ihmisten suuri lauma ajattelee sinusta -- he pitävät kaiketi sinua hulluna tai ainakin heikkona ja lapsellisena, ehkäpä myöskin helposti saavutetun kuuluisuuden hakijana. -- Mutta hyvää yötä nyt, ja Jumala siunatkoon sinua, olitpa sitten kirkossasi tai työssä vihamiehen vainiolla."

John oli punakka ja kiihoittunut. Hän oli kertonut tuumistaan, toiveistaan, otaksumisistaan. Jumala pitäisi huolta hänestä siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin, ja Jumalan papin tulisi olla köyhä Jumalan tähden. -- Sillä välin kaksi samettipukuun puettua palvelijaa odotti häntä ovella. Toinen ojensi hänelle hänen hattunsa, toinen kepin ja hansikkaat.

Pääministeri astui takaisin hiljaista käytävää myöten säännöllisin askelin ja kädet selän takana. Palattuaan kirjastoon otti hän kirjansa ja koetti lukea. Se oli novelli, mutta hän ei voinut nyt kiintyä toisten ihmisten elämän tapahtumiin. Yhä uudelleen ja uudelleen hän sanoi itsekseen: "Poikaraukka! Löytäneekö hän hänet?"

Hän oli näet luonut itselleen varman, liikuttavan käsityksen asiasta -- hän uskoi, että John Stormin rakkaus Jumalaan oli rakkautta naiseen, ja tuo nainen oli langennut ja turmioon joutunut.

Paria viikkoa myöhemmin John kirjoitti Glorylle:

"Vihdoinkin olen päässyt hyvään alkuun, Glory! Olen suorittanut täydellisen papintutkinnon ja saanut piispan 'lupakirjan papintoimiin' sekä löytänyt kirkon itselleni. Se on Pyhän Maria Magdalenan kirkko Crown-kadulla Sohossa, jota kaupunginosaa jo kolmesataa vuotta on nimitetty 'Vihamiehen vainioksi' ja joka vieläkin hyvin ansaitsee tuon nimen. Se on vanha rakennus, jossa on sallittu pitää kirkonmenoja, vaikka se ei ole kirkoksi vihitty. Ennen se oli kreikkalaisten tai italialaisten tai ranskalaisten tai muitten maanpakolaisten turvapaikkana, mutta se on ollut jo kauan autiona ja vallan epäkunnossa. Sen nykyiset omistajat, eräs kreikkalainen yhtiö, ovat muuttaneet Sohosta Cityyn, ja koska he ovat liian köyhiä (minun isäntinäni) korjaamaan rakennusta, on minun täytynyt pyytää rahaa sitä tarkoitusta varten sedältäni, pääministeriltä. Mutta rahat ovat kaikesta päättäen minun omiani, sillä setä on vaatinut isältäni kymmenentuhatta puntaa äitini myötäjäisiä minun käytettäväkseni ja hän on myöskin saanut ne. Ja nyt minä aion tuhlata kaksituhatta puntaa kirkkoni korjaamiseksi, huolimatta pääministerin ja rouva Callenderin vastustuksesta. Setä sanoo minua 'turkkilais-kreikkalaiseksi pastoriksi', ja rouva Callender on keksinyt, että minä olen 'nuori sentimentaalinen itkusuu ja narrimainen tuhlari'. Epäilemättä minä olen kaikkea, mitä hän sanoo, ja vielä paljoa enemmänkin maailman viisauden kannalta nähden -- mutta mitäpä siitä.

En malttanut odottaa työmiehiä, ennenkuin aloitin puuhat. Ensimmäinen jumalanpalvelus oli viime sunnuntaina. Ei mitään urkuria, ei kuoroa, ei lukkaria ja tuskin mitään seurakuntaakaan. Ei muita kuin kirkon puhdistaja, hyvä, yksinkertainen vanha sielu nimeltä Pincher, hänen poikansa, entinen juoppo ja panttilainaaja, sekä vielä toinenkin kääntynyt, eräs klubin viinuri. Siitä huolimatta minä toimitin koko jumalanpalveluksen, aamu- ja iltapalveluksen, rukoukset, psalmit ja saarnan. Jumalalle tulee sitä suurempi kunnia.

Olen aloittanut uuden ristiretkeni naisten auttamiseksi ja kulkenut Sohon katuja ristiin rastiin kulkueineni, johon kuuluu kokonaista kolme henkeä, ensiksikin panttilainaajani, kantaen lippua (valkoinen risti, johon on tähdätty jos jonkinlaisia heittoaseita), sitten viinurini, joka kantaa pientä harmoniota ja on tuttavain kesken tunnettu nimellä 'posetiivi-ukko', ja lopuksi minä itse, puettuna kauhtanaan. Viimeksimainittu henkilö näkyy jo olevan hyvin populaari ilmiö ja tunnetaan 'miehenä, jolla on yllään musta alushame'. Yöllä meitä on seurannut paljoa suurempi kulkue, väkeä, joka sanoo itseään 'Skellingtoneiksi', mutta; jota muut sanovat 'skeleteiksi', s.o. joukko huonoja naisia ja tappelujunkkareita, jotka elävät petoelämää tässä tahraisessa, viheliäisessä, unohdetussa sopukassa. Jumalan kiitos, näitten pahantekijäin asuinsijat alkavat olla vaarassa, ja he tietävät sen!

Kirkkoni takana on synkkä, epäterveellinen puistokäytävä, jonka nimi on Crook Lane. Siellä on meidän pappilamme, joka nykyään vielä on vuokralaisten hallussa, kellarikerroksessa viinakauppa. Niin pian kuin heidän vuokrakontrahtinsa saadaan rikotuksi, aion muuttaa huoneiston työnaisten klubiksi. Miksi en sitä tekisi? Entisinä aikoina tuli kirkko kansan luo, tulkoon se niin nytkin! Täällä me olemme keskellä perkeleen, synnin ja rikoksen valtakunnan mahtavaa linnoitusta. Muukalaisia klubeja, kasinoja, tanssikouluja ja pelihuoneita on kaikkialla ympärillämme. Mitä meidän on tehtävä? Sulkeutua telkien taakse (kuten luostarissa) ja pysytellä erillämme kaikesta kosketuksesta ja saastaisuudesta? Taivas varjelkoon! Menkäämme alas noihin siveellisesti sairaisiin luoliin ja puhdistakaamme ne. Työnaisraukat Sohossa tarvitsevat sunnuntainsa: antakaamme se heille. He pyytävät musiikkia ja soittoa: antakaamme sitä heille. He tahtovat tanssia: antakaamme heille sitäkin. Jumalan tähden antakaamme sitä heille kirkoissamme, sillä muutoin perkele antaa sitä heille helvetissään!

Tietysti minulle kohta huudetaan ja ulvotaan. Muutamat hyvät ihmiset varmaan tulevat sanomaan, että olen intoilija tai kavala keinottelija, kun taasen papilliset paikanonkijat, jotka rakastavat Egyptin lihapatoja ja joitten katseet ovat suuntautuneet tämän maailman ja kirkon valtaistuimiin, tulevat tuomitsemaan minun 'maallisuuttani' ja selittämään, että minä 'yllytän publikaanien ja syntisten paheita.' Mutta mitäpä siitä, jos Jumala sitten sallii hedelmien näkyä. Jos yksikin kalpeakasvoinen, yksinäinen tyttö muuttuu terveeksi ja onnellisen näköiseksi, tai jos yksi ainoakin iloinen nuori nainen on saatu pelastetuksi kadotuksen partaalta, on siinä suurempi uskonnon hedelmä kuin mitä monikaan heistä on saanut nähdä useiden vuosien kuluessa.

Heti kun työmiehet ovat lopettaneet työnsä kirkossa, aion ruveta pitämään jumalanpalveluksia joka päivä ja annan kirkon olla aina avoinna. Asun vielä rouva Callenderin luona, kuten näette, mutta minä en ota vastaan mitään kutsuja, paitsi papillisiin toimiin, ja kumminkin on aikani nyt jo niin täpärällä, että tuskin joudan henkeäni vetämään. Pyhän Maria Magdalenan kirkko ei tuota mitään tuloja tai tuskin mitään -- juuri sen verran, että se riittää vahtimestarin palkaksi -- mutta minun ei sovi valittaa sitä seikkaa, sillä juuri siksi olen saanutkin kirkkoni, koska ei kukaan muu ole siitä välittänyt sellaisissa olosuhteissa. Minä olin ruvennut katsomaan luostarissa elettyä aikaani turhaan kulutetuksi, mutta Jumala ymmärsi sen asian paremmin. Se auttaa minua elämään köyhyyden ja puhtauden elämää vapaana maailmasta.

Tervehdykseni isoisälle ja neideille! Oi kuinka toivoisin, että te olisitte kanssani taistelun tulessa! Joskus uneksin, että olettekin, ja kuvittelen näkeväni teidät noitten iloisten, kukilla ja höyhenillä koristautuvien nuorten olentojen keskellä -- niistä tulee vielä hyviä kristityitä! Omituista kyllä tuntui minusta sinä päivänä, jolloin läksitte saarelle, kuin joka tunti, joka vei teidät etäämmälle, olisi tuonut teidät lähemmäksi minua. Tervehdykseni!"

VII.

_Glenfaba, "Saaripahanen."_

Oi, armollinen ja laupias ystävä, vihdoinkin olette muistanut "yksinäistä olentoraukkaa", joka elää elävänä kuolleessa maassa! Jos minulla olisi ollenkaan sitä sappea, jota oikeaan katkeruuteen tarvitaan, niin lähettäisin teidän myöhästyneen kirjeenne takaisin ja kirjoittaisin "tuntematon" teidän "Hyvän Glorynne" poikki, koska näillä mailla ei enää ole ketään, jolla olisi oikeutta tuohon arveluttavaan nimitykseen. Mutta oi, voi! Ei ole ajat niinkuin oli ennen, ja häpeän kyynelin minä tunnustan, että _joka ikinen_ kirje Lontoosta on minulle kuin enkelin kuiskaus, joka ilman läpi hengäistään korvaani.

Kun varmasti uskon teidän vaatimuksenne menevän niin pitkälle, että minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kertoa tulostani, ja koska minä tiedän, että mies on syntynyt turhamaiseksi yhtä varmaan kuin kipinät lentävät ylöspäin, niin olen jo useamman kuin yhden kerran tarttunut kynään kirjoittaakseni. Mutta tässä saari-ilmassa on jotain niin nukuttavaa, että kaikki tähänastiset päätökseni ovat olleet kuolleena syntyneitä lapsukaisia, jotka ovat hengittäneet, mutta eivät ole huutaneet.

Tietäkää siis, että matkani tänne tapahtui tavallista kyytiä, eikä minulle sattunut mitään sen kummempia onnettomuuksia kuin muulloinkaan, jolloin olen _tehnyt_ mitä minun ei olisi pitänyt tehdä ja _jättänyt tekemättä_ mitä minun olisi tullut tehdä. Edellisistä mainittakoon tässä tapauksessa esimerkkinä useat itkupuuskat, jotka antoivat aihetta eräälle samassa vaunussa matkustavalle naisveijarille osoittaa osanottoaan -- jälkimmäisistä olkoon mainittu se, että otin esille pikku laukkuni, mikä teki mahdolliseksi tuolle kohteliaalle olennolle vetää taskustani minun koruompeluilla koristettu nenäliinani ja viedä se mukanaan.

Minä ennätin hyvissä ajoin laivaan Liverpoolissa, ja se oli kuten tavallista ahdettu täyteen Lancashiren poikia ja tyttöjä, joissa rakastuminen on yhtä tarttuvaa kuin pussitauti. Koska minulla sattui olemaan mieli mustana, jakun muistin, minkä hurjan kiihkon ajamana olin kerran purjehtinut tänne, niin aloin huomata, ettei kyynelvarastoni vielä ollut läheskään loppuun kulutettu, mutta onneksi kiintyi huomioni rakastettavaan pojannallikkaan, joka kaikessa hiljaisuudessa oli kiertänyt käsivartensa naapurinsa vyötäisille ja katseli tuontuostakin ympärilleen niin viattomana kuin ei vasen käsi lainkaan tietäisi, mitä oikea käsi tekee.

Mutta me olimme tuskin ennättäneet ulapalle, kun ilman voimien hallitsija alkoi kadehtia noitten miekkosten onnea, ja jos olisitte nähnyt, millainen ilma meillä oli seuraavien neljän tunnin aikana, olisitte varmaan myöntänyt, että pirulla oli sormensa pelissä. Suuri laine vyöryi perän yli, ja matkustajat vyöryivät kannen alle hoiperrellen ja kirkuen kuin rotat olutpanimossa, ja me kiidimme kotkan siivillä aivan niinkuin Israelin lapset ennen muinoin lensivät ulos Egyptistä. Koska minun omat merijalkani olivat ennättäneet käydä hiukan epävarmoiksi, arvelin soveliaaksi mennä alas minäkin, koira kainalossani, ja koska löysin tyhjän penkin naisten salongissa, rupesin siihen nukkumaan enkä herännyt ennenkuin olimme jo saapuneet ristiaallokkoihin aivan saaren edustalle. Kesken kaikkia oihkimisia ja voihkimisia ja muita ääniä kuulin erään pahoinvoivan matkustajan kysyvän siistijättäreltä kyynelten sortamalla äänellä: "Onko mitään toivoa enää?"

Juna saapui Peeliin juuri auringon laskiessa jylhien, vanhojen linnanmuurien taakse, ja kun taas näin tuon rakkaan pikku kaupungin, herahti puoli kyyneltä silmistäni ja minut valtasi hurja halu hypätä ulos ja juosta sitä vastaan. Isoisä oli junalla "Cæsareineen" ja kiesseineen, ja kun minä olin lopettanut suutelemiseni ja hän oli lopettanut uhkimisensa ja puhkimisensa ynnä kaikenlaiset ihmettelevät hassutukset, aivan kuin minä olisin ollut kuningatar Viktoria ja Ranskan keisarinna yhdistettynä yhdeksi henkilöksi, -- niin, kaiken tuon perästä minä olisin voinut purskahtaa itkuun nähdäkseni, kuinka pieneksi ja heikoksi isoisä oli käynyt sen jälkeen kun läksin pois. Me emme päässeet heti lähtemään, sillä viattomassa ilossaan minun kotiintulostani hän tervehti kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset tervehtivät häntä, ja torilla tuo rakas vanha fariseus puhalsi torveensa niin usein saadakseen ihmisten huomion kiinnitetyksi meihin, etten uskonut meidän enää mitenkään sinä iltana saapuvan Glenfabaan. Kun vihdoin viimein pääsimme perille, odottivat tätöset portilla, ja silloin isoisä taas alkoi päivitellä: "Eikö hän ole kasvanut pitkäksi? Katsokaa nyt häntä! Eikö hän nyt ole komea!" Ja sitten tädit rupesivat vanhaan tapaansa myöntelemään: "Jaa, jaa! Jaha! Niin, niin! Niinpä kyllä!" Kun sitten vihdoinkin olin suudellut kaikkia toistakymmentä kertaa, olin punasilmäinen kuin teiri.

Sitten mentiin sisälle, ja ensimmäisten viiden minuutin kuluessa en voinut käsittää, mikä kumma oli muuttanut tuon vanhan tutun paikan, kun se yhtäkkiä näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä. Tuntui aivan siltä kuin huoneitten seinät olisivat olleet harmonikan palkeita, joita joku äkkiä puristi kokoon. Mutta tuossa naksutti porstuan iso kello, ja tuossa kehräsi sir Thomas Traddles vanhalla paikallaan uunin matolla. Tuossa olivat myöskin samat lautaset kaapin päällä, ja lieden yläpuolella riippui sama Afrikan kartta, johon oli punaisella musteella merkitty se paikka, missä isäni kuoli.

Kuu kimalteli meren pinnalla sinä yönä, kun menin levolle, ja kun heräsin aamulla, paistoi aurinko aalloilla. Varis lensi vaakkuen ikkunani ohi, ja minä kuulin isoisän hyräilevän itsekseen puutarhan käytävällä. Ja pitkän Lontoossa-oloni jälkeen sekä edellisen päivän rautatiematkan perästä tuntui nyt kuin olisin nukkunut uneen myrskyssä vyöryvillä aalloilla ja herännyt jossakin tyynessä satamassa.

Siis minä olen palannut takaisin Glenfabaan, vanhaan pikku kamariini, entiseen pikku vuoteeseeni, ja kaikki on samanlaista kuin ennen muinoin. Minä alan uskoa, että te menemällä luostariin ennätitte vain hiukan minun edelleni kuolemisessa pois tästä maailmasta. Olihan täällä ennen edes muutamia ihmisiä, mutta nyt ei ole jälellä muuta kuin koira. Kaikki nuoret ovat menneet "muille maille", ja kaikki vanhat -- "taivas tiesi minne." Joskus kuuluu vuorilta lampaitten määkymistä, joskus lokkien kirkumista ilmasta, ja joskus pitävät koko maailman harakat kokousta jalavassa ruohokentällä. Me emme ajattele huomispäivää, mitä me syömme taikka millä me itsemme vaatetamme, ja sunnuntaisin me menemme kirkkoon niinkuin Israelin lapset erämaassa, puettuina vaatteisiin, jotka ovat pysyneet Vanhenematta, vaikka niitä on käytetty neljäkymmentä vuotta. Viikon muina päivinä me katselemme, kuinka kärpäset lyövät tyhmät päänsä kattoon, ja kuuntelemme sirkkain laulua ruohikossa ja nukumme mehiläisten suristessa ja heräämme vanhan Neiluksen aasin huutaessa _hii-haa_ ja meidän ikämme on seitsemänkymmentä vuotta ja jos... oo-hoi (haukotus).

Tietysti se on hirveän kiittämätöntä, että minä puhelen näin, sillä tämä rakas paikka on aivan kylliksi kaunis häiritäkseen kuvitelmiamme paratiisista ja tämä aamu on raitis kuin kaste ruohikossa. Leivoset visertelevät ilmassa, virta kohisee tuolla alhaalla ja pilvet leijailevat kuin vaahtokiehkurat meren yli. Ja mitä taaskin tulee noihin kolmeen vanhaan ihmislapseen, jotka rakastavat minua paljoa enemmän kuin ikinä ansaitsen, häpeän koko sielustani kuullessani, kuinka he pohtivat, mitä herkkuja he keksivät minulle syötäväksi ja mitä ihmeellisiä hauskuuksia he voisivat saada aikaan, ettei minulle tulisi ikävä ja etten kaipaisi komeutta, johon olen tottunut. "Kuulkaa, minä pelkään, että Glory ei välitäkään herajuustosta", kuulin isoisän kuiskaavan Anna-tädille eräänä aamuna, ja puoli tuntia myöhemmin hän torui Rakel-tätiä siitä, että täti muka kiusasi minua liiaksi tulemaan köyhäinkeittolaan keittoa jakelemaan.

He pitelevät minua kuin pientä paitaressua, ja tietysti minä lapsen tavalla palkitsen hallitsemalla koko taloa. Mutta ei, voi, voi! Ikipäiviksi menneet ovat ne ajat, jolloin saatoin elää vesivellillä ja olla onnellinen reikätuolissa. Niin, niin, muutos on minussa itsessäni eikä heissä tai vanhassa kodissa, ja mitä hyötyä olisi kellon viisarin työntämisestä taaksepäin, kun aurinko kumminkin itsepäisesti kulkee kulkuaan eteenpäin. Minä voisin ehkä vieläkin olla onnellinen Glenfabassa, jos vain saisin takaisin ne päivät, jolloin puutarhan puut olivat minun voimistelutelineinäni ja minulla oli tapana kiikkua oksalla laulellen kuin lintunen, taikka jolloin johdin kylän poikia varastamaan omenoita meidän omasta puutarhastamme -- uljas teko, jonka vuoksi piispa Anna singahutti minua sekä muita alaisiaan vastaan mitä ankarimman rangaistusjulistuksensa -- käyttäen siinä muistaakseni omaa tohveliaan vertauskuvana. Mutta minä en voi enää päivät pitkät juosta avojaloin märässä hiekassa rannalla, missä suolainen vaahto räiskähtää kasvoihini, ja yksikolmattavuotias neitonen on hyvin harvoin hippasilla tai rosvosilla kymmenvuotisten kylätyttöjen kanssa aukeilla paikoilla.

Luonnollisena seurauksena kaikesta tästä on, että minun entiset seikkailuni ovat nyt supistuneet ratsastusmatkoiksi pikku Cæsarin selässä. Mutta Cæsar on käynyt niin vanhaksi ja lihavaksi ja se huojuu kuin vanha ankka, joten ratsastaminen sillä on samanlaista kuin matruusina ponnisteleminen kiikkuvalla laivalla. Minä siis pakotan itseni istumaan ompeluseuroissa ja hankaamaan riimukirjoituksia isoisälle, pesemään maitokehloja Anna-tädille ja alistumaan semmoisiinkin pyhiin ajanviettoihin kuin säännölliset kirkossakäynnit ovat, jolloin saan ihailla vanhaa Neilusta hänen kantaessaan haavia ympäri kirkkoa seurakunnan veisatessa "sun 'valos' meille paistaa suo" -- "valon" on Neiluksen käytännöllinen järki nähtävästi käsittänyt synonyymiksi "hopea" sanalle, joka nyt on paistava kolmen pencen kappaleissa.

Mutta oi, voi, voi! Minä olen kumminkin susi lammaslaumassa tällä saarella. Rakkaat vanhat lapsukaiset eivät vielä ole sanoneet sanaakaan minun siirtymisestäni vihamiehen leiriin (s.o. perkeleen ja varieteeteatterien), ja jos vain puhe sattuu joskus hiukan luiskahtamaan siihen suuntaan, niin syntyy heti kuolonhiljaisuus ympäristössäni. Tämä ei kuitenkaan ole mitään siihen kamalaan kauhuun verraten, joka valtaa jokaisen, kun vieraat, jotka käyvät Glenfabassa, kyselevät millä minä itseni elätän Lontoossa. Tuskin tiedän pitäisikö itkeä vai nauraa tuolle helpotuksen huokaukselle, joka puhkeaa tätösien sydämestä, kun minä pääsen pujottelemaan karien läpi valehtelematta. Mutta ankeriasta ei voi piilottaa säkkiin, ja minä olen varma siitä, että totuus vielä jonakin päivänä pujahtaa esiin. Eilispäivänä viimeksi, kun kävin Rakel-tädin kanssa köyhiä tervehtimässä, narrasi eräs kunnon mies, joka pitää ravintolaa kalastajille, tädin ja minut kapakkansa vierashuoneeseen katsomaan "Glorian" kuvaa, jonka hän oli leikannut eräästä kuvalehdestä ja kiinnittänyt nuppineuloilla kamarin seinään "koska se oli niin kovasti minun näköiseni." Oi, voi, voi, voi! Minä olisin todellakin tahtonut ilmoittaa asian oikean laidan heti paikalla siinä pahan maineeni näkyväisen todistuksen edessä, mutta huomatessani pikku tätiraukan kauhistuneen katseen rupesin lavertelemaan kuin myllyn ratas ja kiitän Jumalaa, että loput Peelin asukkaista eivät ole kuin muut ihmiset eivätkä myöskään niinkuin tämä publikaani. [Sama sana englanninkielessä merkitsee ravintoloitsijaa ja publikaania. Suoment. muist.]