Part 28

"Hienoissa vihkiäisissä eräässä West Endin kirkossa viime lauantaina" (ei mitään nimiä) "nuori nainen, joka oli istunut syrjässä, nousi ja tunkeutui keskikirkkoon päin, aivan kuin mennäkseen ulos, mutta äkkiä hän kaatui saaden suonenvetokohtauksia, ja kun hänet saatiin viedyksi ulos, oli hän jo kuollut. Seurakunnan huomio oli sillä hetkellä kaikeksi onneksi kiintynyt morsiuspariin, joka juuri palasi sakaristosta koko hääseurueen kanssa, joten tuo kiusallinen tapaus ei mitenkään häirinnyt lukuisaa seurakuntaa. Ruumis vietiin yhteiseen ruumishuoneeseen, ja sittemmin saatiin selville, että vainaja oli Elizabeth Anne Love (24 v.). Vainaja oli viime aikoina ollut ilman tointa palveltuaan sairaanhoitajattarena -- mikä viimeksimainittu seikka juuri oli syynä siihen, että hän oli voinut hankkia pienen annoksen strykniiniä omalla nimellään eräästä rohdoskaupasta, jossa hänet tunnettiin."

"Oi Jumala! Oi Jumala!" Glory ymmärsi nyt kaikki. "Minun tekisi mieli mennä Pyhäin miesten kirkkoon häpäisemään heidät..." "Oh, en minä pelkää poliisia." Pollyn tarkoitus oli selvä. Hän oli aikonut lysähtää kuolleena morsiusparin jalkoihin pakottaakseen heidät kulkemaan hänen ruumiinsa yli. Hupsu, epäkäytännöllinen Polly-raukka! Saattoiko hän haudassakaan olla häpeämättä kostonsa epäonnistumista. Ei pienintäkään häiriötä lauantaina, ja tänä aamuna vain pari pienillä kirjasimilla painettua riviä!

Oh, se oli hirveätä! Tuon tyttö-raukan kosto oli teatterimainen ja kurja, mutta mitä sanotaan tuosta miehestä, olipa hän missä tahansa? Mitä hän nyt ajatteli itsestään kaikkine miljoonineen ja murha omallatunnollaan? -- Niin, murha, sillä mitä se oli muuta?

Tuntia myöhemmin Glory soitti pientä ovea St. John's Woodissa. Yläkerran ikkunat olivat uutimien peitossa, mutta puisto-oven luukku työnnettiin syrjään ja epäsiisti pää pisti esille:

"Mitä tahdotte, rouva?"

"Etkö tunne minua, Liisa?"

"Jesta, tekö siellä olette, neiti! Lordi on matkustanut kontinentille, mutta hänen ystävänsä on kaikki järjestänyt -- ja niin hyvästi kuin iso herra ainakin."

Gloryn sappi kiehui. Siinä oli jotain alentavaa, jotain melkein epäkunniallista tuossa Draken uskollisessa ystävyydessäkin.

"Ja minä kun en ollut tuntea teitä, neiti, vaikka minä olin varieteessä torstai-iltana! Antaahan neiti anteeksi, vaikka minä sanon, että kyllä ne nauroivat! Ja minä itkinkin pari pisarata. Onko kaikki järjestetty, kysyy neiti. Oo-on, oikeusmiehet kävivät täällä, ja kaikki on kunnossa. Kello kaksitoista hänet sitten haudataan, ja se on touhua antanut. Mutta neiti kai tahtoo katsoa häntä, raukkaa! Menkää vain ylös, neiti, ja varokaa päätänne. Siellä ei ole ketään muita kuin hänen ystäviään."

Ystävät osoittautuivat olevan Betty Bellman ja hänen pukuhuonetoverinsa. Gloryn tullessa he eivät näyttäneet hämmästyvän. "Tyttöraukka kertoi meille perinpohjin teistä", sanoi Betty, ja sitten pienin neitosista sanoi: "Teidän nimenne antoi asialle vauhdin. Heti kun kuulin sen, sanoin, että se se näyttäisi joltakin ohjelmassa!"

Se oli sama pienoinen makuuhuone, mutta nyt se oli hämärä, ja Pollyn huolet olivat iäksi tauonneet. Suupielissä oli pieni tuskallinen piirre, mutta muutoin olivat kasvot tyynet ja lapselliset, sillä kaikki kuolleet ovat viattomia.

Nuo kolme naista istuivat arvokkaan näköisinä, maistelivat munkkilikööriä ja puhelivat keskenään, ja Pollyn rakkikoira makasi paljaalla patjalla kuorsaten kovasti.

"Tuo raukka, minä en käsitä, kuinka hän saattoi sen tehdä. Mutta se on juuri tämmöisen elämän pahin puoli. Kaikki on nykyisyydessä eikä tulevaisuutta ole ollenkaan." -- "Mitä se raukka saattoi muutakaan tehdä? Hän ei ollut ihan erikoisen kaunis, ja semmoiset miehet..." -- "Polly oli aina uskollinen hänelle, sanottakoonpa mitä tahansa. Mutta hänen olisi vain pitänyt olla kärsivällisempi eikä hänen myöskään olisi tarvinnut niin karsain silmin katsella lordin rouvaa..." -- "Hänellä oli kaikki, mitä sydän saattoi toivoa. Katsokaa näitä huoneita! Kukahan muu --"

Ulkoa kuului vaunujen jyrinää, ja pari kolme miestä astui sisään ruuvaamaan kiinni kirstun kantta. Glory oli kääntänyt päänsä pois, mutta hänen takanaan lavertelivat naiset yhä edelleen. "Odottakaa hetkinen, hyvä herra!... Kuinka kaunis sormus!... Minä niin tahtoisin jotain muistoa häneltä." -- "No niin, miksikä ei? Ei hän enää tarvitse --"

Glorysta tuntui tukahduttavalta, mutta kaikki tuo melu oli herättänyt Pollyn rakkikoiran, joka rupesi ulvomaan, ja siksi Glory otti syliinsä tuon pienen surijan ja kantoi sen ulos. Posetiivi soitti jossakin "Maria kultaseni."

Ruumis haudattiin Kensal Greeniin, ja äsken mainitut neljä tyttöä olivat ainoana saattojoukkona. Koska poliisin tuomio oli "itsemurha", ei vainajaa viety kappeliin, vaan hautausmaan portilla tuli pappi vastaan ja saattoi sen haudalle. Kulkiessaan pää kumarassa ja koira kainalossaan Glory ei ollut huomannut pappia, mutta kun tämä alkoi lukea noita juhlallisia sanoja: "Minä olen ylösnousemus ja elämä", silloin Glory hengähti syvään ja kohotti katseensa. Se oli John Storm.

Heidän istuessaan vaunuissa oli alkanut kerääntyä pilviä, ja nyt rupesi jo hiukan ripeksimään. Kun kantajat laskivat alas taakkansa, oli sade kiihtynyt ja kaikki miehet paitsi yksi läksivät porttikäytävään hakemaan suojaa. Nuo kolme naista katsoivat toisiinsa, yksi mutisi jotain "kuolleista ja elävistä", ja sitten pienin hiipi pois. Hetkisen kuluttua seurasi pitkä hänen esimerkkiään ja yksin jäämistään häveten läksi kolmaskin.

Sade tulvaili jo ankarana kuurona, ja John Storm, joka oli paljain päin, avasi kirjansa ja rupesi lukemaan: "Herra Kaikkivaltias Jumala on suuressa armossaan kutsunut luokseen meidän rakkaan sisaremme --"

Silloin hän huomasi Gloryn yksinään haudan ääressä, ja hänen äänensä rupesi vapisemaan niin että hän tuskin saattoi jatkaa. Hän vaikeni hetkeksi päästyään siihen paikkaan, jossa puhutaan "varmasta toivosta", mutta hetken kuluttua kaikui ääni vakavana ja ikäänkuin sanoen:

"Kuka meistä voi tutkia Jumalan teitä?" Kun "lyhennetyt hautausluvut" olivat luetut, läksi John Storm kappeliin panemaan pois messupaitansa, ja hänen palatessaan sieltä oli Glory jo poistunut.

Glory lauloi sinä iltana kuten ainakin varieteeteatterissa, mutta hänen mielensä oli raskas. Tuo mieliala vaikutti kuulijakuntaan, ja innokkaat suosionosoitukset, jotka olivat tervehtineet häntä, hälvenivät vähitellen sieltä täältä kuuluviksi yksityisiksi kättentaputuksiksi. Kulkiessaan näyttämön poikki pukuhuoneeseen tuli Koenig häntä vastaan saattaakseen hänet pois ja virkkoi:

"Ette ollut aivan oma itsenne tänään, hyvä ystävä."

Gloryn tullessa kotiin hyppäsi Pollyn rakki hänen syliinsä suoden kaiken entisen hellyytensä uudelle emännälleen ja nähtävästi ottaen kaikki asiat niitten parhaimmalta puolelta. Koko talon väki nukkui, ja Glory avasi oven omalla avaimellaan. Kylmä illallinen odotti häntä, ja matalalle väännetyn lampun vieressä oli kirje. Se oli isoisältä, ja hän oli kirjoittanut sen sunnuntai-iltana jumalanpalveluksen jälkeen.

"Siitä on jo pitkä aika -- enemmän kuin vuosi -- kun olen nähnyt karkulaistani, pikku kyläluutaani, ja huolimatta Anna-tädin vastustuksesta sekä Rakel-tädin julmista ennustuksista olen päättänyt pakottaa vanhat jäseneni matkustamaan ja vanhat silmäni nauttimaan. Kuulepas siis, mitä minä ilmoitan. Minä aion tulla Lontooseen kiireimmiten katsomaan tuota suurta kaupunkia ensi kerran elämässäni ja -- etupäässä tietysti -- näkemään pikku tyttärentytärtäni kaikkien hänen uusien ystäviensä keskellä ja suuren menestyksen seppelöimänä."

Tämän perästä seurasi jälkikirjoitus, jonka Rakel-täti oli kaikessa kiireessä kyhännyt lyijykynällä:

"Älä pane huomiota siihen, mitä isoisä kirjoittaa. Hän on aivan liian heikko matkustamaan ja hän heikontuu todellakin heikontumistaan, mutta sinun kirjeesi, jonka saimme eilisiltana, on huolestuttanut häntä, minkä vuoksi hän ei voi muuta tehdä kuin miettiä sitä."

Se oli viimeinen pisara. Ennenkuin Glory malttoi lukea loppuun kirjeen ja riisua hattunsa hän otti sähkösanomalomakkeen ja kirjoitti: "Siirtäkää matkanne, palaan kotiin huomenna." Sitten hän kuuli Koenigin tulevan kotiin ja läksi alakertaan sanoen:

"Olisitteko hyvä ja veisitte tämän sähkösanomatoimistoon minun puolestani?"

"Tietysti minä vien, ja sitten yhdessä illallista syömme -- katsokaapa!" Hän avasi nauraen paperin ja veti sieltä naulallisen makkaroita.

"Herra Koenig", sanoi Glory, "te olitte oikeassa. Minä en ollut oma itseni tänä iltana. Minä tarvitsen lepoa ja minä aion ottaa lomaa."

Kun Glory läksi yläkertaan, kuuli hän takanaan änkyttämistä, syljeskelemistä ja pientä kiroilemista teatterin johtajista, sitoumuksista, ilmoituksista, neroista, lapsista j.n.e. Saavuttuaan huoneeseensa hän heittäytyi lattialle, peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. Silloin ilmaantui Koenig läähättäen ja huutaen: "Kas niin! Eikös käynyt niinkuin minä sanoin! Se on kaunista! Siksi herra Drake minua salaamaan teitä siltä mieheltä käski. Se peto, se raakalainen, se munkin likainen sikiö!"

Mutta Glory oli hypännyt pystyyn ja hänen silmänsä iskivät tulta hänen huutaessaan: "Kuinka te uskallatte, herra? Ulos paikalla minun huoneestani!"

"Mein Gott! Se on itse piru!" mutisi Koenig niinkuin renkipoika mennessään alas portaita. Hän meni sähkösanomatoimistoon ja palasi takaisin, ja Glory kuuli hänen paistavan makkaroita ruokasalin uunissa.

Yö oli jo kulunut pitkälle, kun Glory työnsi syrjään koskemattoman illallisen, pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ja istuutui kirjoittamaan kirjettä:

"_Hyvä John Storm_ (munkki, hirviö vai mikä lienettekään!) -- Minä olen vakuutettu, että se luetaan minulle vanhurskaudeksi, että tottelen teitä ja luovun toimestani" -- vähäksi aikaa.

'Naisen kielto, lupaus Niiss' ei oo suuri erotus!'

"Se on todellakin hyvin mieletöntä, sillä Glory voi tätä nykyä ansaita monta puntaa illassa eikä hänellä ole mitään muuta kuin kohtalo, jonka niskoille sopisi heittäytyä. Minä olen sanonut vanginvartialleni, että minun pitää nyt päästä vapauteen, ja koska hän on yhtä kiihkeätunteinen mies kuin tekin, John Storm, on hän ahkerasti noitunut vieraskamarissa alakerroksessa. Minä luotan siihen, että hyve palkitsee itse itsensä, sillä muuta palkintoa minä tuskin tulen saamaan tästä. Jos minä olisin Narcissus, niin rakastuisin itseeni vielä tänä päivänä, koska olen osoittanut niin ihailtavaa kuuliaisuutta tyranniudelle, että se tuottaisi kunniata historian sankarikaudelle. Huomisaamuna minä siis lähden saaripahaselle, ja siellä tulee minusta tuntumaan niin suloiselta olla aivan yksinäni."

Glory naurahteli hiljaa itsekseen sitä kirjoittaessaan, mutta vähänväliä hän myöskin huokasi.

"Kirje silloin tällöin on terveellinen miehelle -- tyttölapselle tietysti myöskin -- mutta teidän ei pidä odottaa tietoja _minulta_, ja mitä taas teihin tulee, niin vaikka olettekin noussut ylös kuolleista, otaksun teidän kaltaisenne tyrannin tulevan yhä edelleenkin seuraamaan benediktiinien sääntöjä, jotka käskevät teitä vaikenemaan -- ja paljon muutakin. Huomisaamuna -- s.o. _tänä_ aamuna -- aion syödä aamiaista erään suloisen Glory Quayle-nimisen neidon kanssa Euston asemalla neljännestä vailla seitsemän, mutta kaikeksi onneksi te saatte tämän kirjeen vasta puoli kahdeksan, joten minä saan syödä aamiaiseni häiriintymättä." Talossa oli kaikki hiljaa, samoin kaduilla, eikä edes vaunujakaan ollut liikkeellä.

"Hyvästi! Minä olen hankkinut itselleni -- koiran! Se on sylirakki, ja aivan samoin kuin eräs henkilö se katsoo minuun aina synkännäköisenä. Minä epäilen, että sen isä nai alempisäätyisen, sillä tämä rakki-poloinen on hyvin suurisuinen eikä nähtävästi ole kasvatettu luostarissa. Siksi, ja koska se on sukupuoleltaan nainen, aion nimittää sitä Anna-tädiksi -- ei tietysti silloin kun varsinainen Anna-täti on läsnä. Anna-täti on hyppinyt edestakaisin huoneessa minun kintereilläni tunnin verran nähtävästi ajatellen, että järkevän naisen tulisi käyttäytyä paremmin ja mennä kauniisti nukkumaan. Ehkä minä seuraan teidän esimerkkiänne ja 'kampaan sen kiharat', kun olen yksinäni sen kanssa junassa huomenna, jotta se tulisi mahdolliseksi siihen uuteen piiriin, johon kohtalo on armossaan sen kutsunut.

"Hyvästi vielä kerran! Minä kuvittelen jo näkeväni Eustonin lamppujen vilahtavan ohi, mutta _toiseen_ suuntaan tällä kertaa. Huomaan, että on olemassa semmoista, joka panee sydämen tykyttämään vielä kovemmin kuin _tulo_ suureen ja ihmeelliseen kaupunkiin, ja se on _meno_ sieltä pois. Rakas vanha Lontoo! Se on kumminkin ollut hyvin hyvä minulle. En luule, että kukaan rakastaa sitä niin paljon kuin minä. Mutta nyt eräs henkilö taas luulee... No vähätpä siitä! Hyvästi, hyvästi!

Glory."

Kello seitsemän aikaan seuraavana aamuna seisoi Glory ensimmäisen luokan ovella katsellen surullisin silmin ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin puhellen pikku ryhmissä ja kiiruhtaen sinne tänne. Samassa Drake astuu hänen luokseen. Glory ei kysynyt, miksi Drake oli tullut -- hän tiesi sen. Nuori mies näytti reippaalta ja komealta moitteettomassa puvussaan.

"Te menettelette vallan oikein, hyvä Glory", sanoi hän iloisella äänellä. "Koenig sähkötti minulle, ja siksi tulin teitä saattamaan. Älkää huolehtiko teatterista, jättäkää se kaikki minun haltuuni. Levätkää rauhassa suurien ponnistuksienne perästä ja tervetuloa takaisin iloisena ja terveenä!"

Veturi vihelsi ja alkoi puhkua. Savu tuprusi asemasillan lasikattoon, juna läksi liikkeelle, ja ennenkuin Glory tiesikään, oli hän jo matkalla.

Sitten Drake läksi klubiinsa ja kirjoitti jälkikirjoituksen kirjeeseensä lordi Robert Urelle Grand Hötel'iin Parisiin: "Pappi on iskenyt ensimmäisen iskunsa, ja Gloria on palannut kotiinsa."

VI.

Sunnuntai-iltana, Gloryn lähdettyä, John Storm meni verikoiransa kanssa Sohoon hakemaan veli Anteron äitiä. Hän oli ennättänyt erääseen kadunkulmaan, jossa ruman tiilikirkon toinen seinä rajoitti ahdasta pihaa ja toinen vielä ahtaampaa pikku katua. Kirkkoa ei ollut käytetty vähiin aikoihin, ja sen pääseinä oli täynnä ilmoituksia: "Brightoniin ja takaisin, 3 shillingiä." "Lloydin uutiset." "Hiiliä halvalla!" ja "Barclayn kuohuvaa olutta."

Pihamaalla ja kadulla oli aika mylläkkä. Keskellä tiheää ihmistungosta, jossa joukko ihmisiä, enimmäkseen muukalaisia, kiihkeinä kirkui useimmilla Euroopan kielillä, ponnisteli, rimpuili ja kiroili nuori, pitkä lontoolainen, kasvot turvoksissa ja silmät väkijuomista punottavina. Joskus hän pääsi irti sen miehen käsistä, joka piteli häntä, ja silloin hän heittäytyi vastapäätä olevan puodin suljettua ovea vastaan, minkä yläpuolella riippui panttilainaajan nimikilpi. Joku puodissa kuului huutavan apua. Se oli naisen ääni, ja kuta kovemmin hän huusi, sitä hurjemmin ponnisteli mies avatakseen oven, joka heidät erotti.

Kun John Storm oli katsellut tuota hetkisen, kuuli hän jonkun takanaan sanovan: "Se on kirottu häpeä." Tuon lausuja näytti olevan viinuri, jonka kasvot olivat voimattomat, ilmeettömät. Kun hän huomasi, että John oli kuullut hänen sanansa, rupesi hän änkyttämään: "Anteeksi, herra, mutta kyllä se niin on, että kun piru ei voi itse tulla, lähettää hän veljensä, viinan." Tämän sanottuaan hän alkoi kulkea eteenpäin, mutta seisahtui äkkiä nähdäkseen mitä pappi koirineen aikoi tehdä.

John Storm tunkeutui joukon läpi, ja hänen mustapukuinen vartalonsa noitten pienikasvuisten muukalaisten kiemurtelevassa piirissä näytti komealta ja käskevältä. "Mitä tämä on?" sanoi hän kiivaalla äänellä, joka kuului selvästi melun yli. Kirkuminen ja kiroukset hiljenivät; puodin sisältä kuului vielä huuto, ja melu muuttui silmänräpäyksessä hiljaiseksi muminaksi, joka silloin tällöin katkaisi äänettömyyden.

Sitten joku sanoi: "Ei se ole mitään", ja joku toinen lisäsi: "Hän on juovuksissa ja tahtoo kiusata äitiään." Kuuntelematta tätä selitystä John Storm otti nuorta miestä kauluksesta ja veti hänet ovelta huolimatta hänen ponnistuksistaan ja raivostaan.

"Mistä on kysymys?" tiuskaisi hän. "Eikö kukaan tahdo puhua?"

Silloin tuli kerskaileva miehen kuvatus aution kirkon vieressä olevan talon kellarikerroksesta, ja heti hänen jälessään seurasi sievä nuori nainen kantaen lasta sylissään. Miehellä oli viinapullo kädessään, ja iskien silmää hän sanoi:

"Ristiäisistä. Pari viinan kulausta ei haittaisi, hyvä mies, vai mitä?"

Tuo puhe rohkaisi taas joukkiota, joka rähähti nauruun, ja juopunut mies mutisi, että kyllä hän vielä "löylyttää kaikkia papinpirulaisia."

Mutta nuori mies, jolla oli viinapullo kädessään, alkoi taas: "Mikäs herralla on virkana? Evankeliuminko saarnaaminen? Näyttäkääpä nyt konstejanne! Nyt on minun hautajaiseni, näettekö, ja minusta olisi niin lysti kuunnella teitä."

Pikkuiset ulkomaalaiset nauttivat äärettömästi tuosta papin härnäämisestä, ja juopuneen miehen rohkeus alkoi kohota äärimmilleen. "Kyllä minä annan hänen maistaa nyrkkiäni, jos hän vielä uskaltaa koskea minuun." Sitten hän hyökkäsi panttilaitoksen ovea vasten kuin muurinsärkijä. Huuto sisältä, joka jo oli tauonnut, alkoi uudelleen, ja vihdoin romahti ovi auki.

Puoli minuuttia myöhemmin hyppeli koko joukkio John Stormin ja juopuneen miehen ympärillä. "Pidä varasi, poikaseni", huusi nuori mies Johnille. Varoitus tuli liian myöhään -- John hoiperteli taaksepäin saatuaan kovan iskun.

"Hei pojat, kenenkä vuoro nyt on?" huusi juopunut nyrkkiniekka, mutta tuskin hän oli saanut nuo sanat suustaan, kun kuului huuto, kompastus sekä murinaa, ja mies makasi pitkin pituuttaan kadulla, verikoiran kuono kurkullaan.

Joukkio läksi kirkuen pakoon. Yksi ainoa henkilö jäi jälelle. Se oli vanha eukko, hapset hajallaan. Hän oli tullut panttilaitoksesta ja heittäytyi nyt koiran päälle koettaen pelastaa miestä sen alta ja huutaen: "Poikani -- voi oma poikani! Se tappaa hänet! Ottakaa pois tuo peto!"

John Storm kutsui koiran pois, ja mies nousi ylös vahingoittumattomana ja melkein selvänä. Mutta vaimo jatkoi valituksiaan nyrkkiniekan puolesta ja syyti katkeria herjauksiaan Johnia ja hänen koiraansa vastaan. "Me emme tarvitse mitään papin konsteja täällä", huusi hän.

"Suu kiinni, äiti. Se oli minun syyni", sanoi selvennyt mies, ja silloin eukko alkoi itkeä. Seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm meni äidin ja pojan kanssa suljettuun panttilaitokseen, ja saranaton ovi työnnettiin kiinni heidän jälkeensä.

Tungos oli aivan häviämäisillään, kun John astui ulos puolen tunnin kuluttua, ja ainoan häiriön sai aikaan myöhästynyt poliisi, joka tuli kyselemään: "Mitä täällä on tapahtunut?" sekä nuori narri, joka viinapullo kädessä tanssi katukäytävällä kellarin edustalla. Vanha vaimo seisoi asuntonsa ovella pyyhkien silmiään esiliinaansa ja hänen takanaan seisoi hänen poikansa, jonka kasvot nyt punottivat muista syistä kuin viinasta ja raivosta "Hyvästi, rouva Pincher. Toivon kohta jälleen näkeväni teidät."

Kun nuori kerskailija kuuli tuon, lopetti hän harakanhyppynsä ja huusi: "Mitä sinulle tarjottiin, veikko? Saitko naukun vai kupin kahvia?"

"Häpeä toki, Charlie!" huusi tyttö, jolla oli lapsi sylissä, mutta nuori narri vastasi: "Suu kiinni, Aggie!"

Viinuri seisoi vielä kirkkopihan kulmassa ja Johnin tullessa rupesi hän taas puhumaan. "Kaipa sitä on jotain huvia siinäkin, kun pitelee pahasti naisia, vaikka minä en sitä ymmärrä." Sitten hän alkoi puhua yksinkertaisella tavallaan "rouvastaan" ja kuinka hyvä olento hän oli. Vihdoin hän vakuutti, että hänestä tuntuisi niin hauskalta saada auttaa pappia, "joka asettui tuota juopunutta roistoa vastaan naisen tähden."

"Mikä teidän nimenne on?" sanoi John.

"Jupe", sanoi mies, ja jotain alkoi liikkua Johnin muistissa.

* * * * *

Seuraavana päivänä John Storm söi päivällistä setänsä luona Downin kadun varrella. Pääministeri odotti häntä kirjastossa. Puettuna hännystakkiin ja seisoen selin pesävalkeaan, kädet takanaan, näytti hän vielä entistä laihemmalta. Hän lausui Johnin tervetulleeksi parilla ystävällisellä sanalla ja hymyllä. Hänen hymynsä oli lyhyt, ja vaivaloinen aivan kuin hiipivä hymyn häive sairaan kasvoilla. Samassa kutsuttiin päivälliselle, ja vanha mies tarttui nuoremman käsivarteen astuen siten hänen kanssaan ruokasaliin.

Tuo paneeleilla kaunistettu huone näytti kylmältä ja kolkolta. Sitä valaisi yksi ainoa lamppu, joka oli keskellä pöytää. He asettuivat istumaan vastatusten. Valtiomiehen ohut tukka hohti hopeasäteitten tavoin hänen päälaellaan. Johnilla oli mahtava fyysillinen vaikutusvoima häneen, ja koko päivällisajan oli pääministerin suu hymyssä.

"Minun pitäisi pyytää anteeksi, etten ole hankkinut tänne enemmän seuraa sinulle, mutta minulla oli vähän sanottavaa -- ehdotettavaa -- ja arvelin, että ehkä -- --"

John keskeytti hänet sydämellisesti torjuen, ja vanhan miehen ryppyiset silmät värähtelivät.

"Minulle tuottaa sanomatonta iloa, rakas poikaseni, että olet jättänyt veljeskunnan, ja minä otaksun, että aiot liittyä kirkkoon."

John aikoi suorittaa täydellisen papintutkinnon ja sitten jatkaa työtään pappina.

"Niin juuri, niinpä juuri" -- pitkät kapeat sormet naputtivat pöytää -- "ja minä tahtoisin jollakin tavalla auttaa sinua."

Juoden vettä viinilasistaan alkoi pääministeri sitten hitaasti selitellä tuumaansa matalalla, virallisella äänellä. Oli eräs piispanistuin avoinna. "Se oli siirtomaissa -- Colombon piispan-istuin. Tulot olivat pienet, tuhat seitsemänsataa puntaa vain, työ ei ollut helppoa, ja hiippakuntaan kuului kahdeksankymmentä pappia. Paitsi sitä siirtomaan piispanistuin ei ole aina portaana kotimaiseen virkaan, mutta kumminkin --"

John keskeytti hänet taas: "Te olette niin kovin ystävällinen, setä, mutta minä en halua muuta kuin elää elämäni köyhänä pappina vain etäällä maailman ja kirkon huomiopiiristä."

"Colombo on epäilemättä kyllin etäällä, poikani."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi minun tulisi jättää Lontoo."

Pääministeri katseli häntä vakavasti ja tarkkaan kuin mies, joka on tottunut tunkeutumaan toisen ihmisen ajatusten ja tunteitten perille.

"Miksikä -- miksi sinä siis --"

"Miksikä luovuin luostarista, setä? Siksi että minä huomasin luostarijärjestelmän perustuvan väärään käsitykseen kristikunnasta. Sitä on koeteltu melkein yhdeksäntoista vuosisataa, mutta se ei ole onnistunut. Munkkilaisuuden teoria on se, että Kristus kuoli vapahtaakseen meidän lihallisen luontomme ja ettei meillä ole muuta tehtävää kuin uskoa ja rukoilla. Mutta siinä ei ole kylliksi, että Kristus kuoli kerran. Hänen täytyy kuolla alati -- joka päivä -- ja jokaisessa meistä. Jumala kutsuu meitä tällä aikakaudella toteuttamaan evankeliumia uudella yhteiskunnallisella tavalla, taikka oikeammin palaamaan takaisin vanhaan käsitykseen."

"Mitenkä siis?"

"Esittämään Kristusta käytännöllisessä elämässä elävänä Mestarina ja Kuninkaana ja esimerkkinä sekä toteuttamaan kristillisyyttä oman aikakautemme elämässä."

Pääministeri ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä. "Mitähän tuo tarkoittaa?" kysyi hän itseltään, mutta samalla hän hymyili vain selittämätöntä hymyään ja rupesi puhelemaan iloisesti. Jos tuo uskonto soveltui yksityiselle, soveltui se myöskin valtiolle. Mutta kuvittelepa ministeristöä, joka johtaisi valtion asioita seuraamalla noita viehättäviä periaatteita, ettei pidä "huolehtia huomispäivästä" ja että pitää "rakastaa vihollisiaan" ja "kääntää hänelle toinenkin poski", ja "myydä kaikki sekä jakaa köyhille."

John alkoi puolustautua. Jos kristinusko ei voinut olla ainoana auktoriteettina kansakuntaa hallittaessa, niin oli siihen syynä meidän uskomme heikkous ja se, että luotamme liian paljon valtiomiesten laatimiin koneellisiin lakeihin ja liian vähän Kristuksen laatimiin siveellisiin lakeihin. "Kristuksen elämä korkeimpana päämääränä ja esimerkkinä merkitsee joko jotain taikka ei mitään. Jos se merkitsee jotain, niin koettakaamme seurata sitä. Ellei se merkitse mitään, niin viskatkaamme herran tähden se syrjään häikäilemättömänä, petollisena ja moitittavana narripelinä."