Kristitty: Romaani

Part 27

Chapter 273,074 wordsPublic domain

"Eikö tämä ole parempaa kuin varieteeteattereissa laulaminen?" ajatteli John, ja sitten hänkin alkoi laulaa aivan kuin onnellinen pikku poika, joka ei ajattele eilistä eikä huomista päivää eikä sitä seuraavaa aikaa. Glory hymyili hänelle. John hymyili myöskin. Kaikki oli kuin unelmaa. Tuon pitkän eron perästä oli Johnin vaikea uskoa, että kaikki tämä oli totta. Ulkoilma, lehtien tuoksu heidän ympärillään, koivujen hopearungot, taivaan sini, joka siellä täällä vilahteli lehvien välitse, ja Glory käyskennellen sulavasti, nauraen ja laulaen hänen vieressään! "Minä herään varmaan minuutin perästä", ajatteli hän, "tämä on unta!"

He lauloivat yhdessä laulun. Se oli "Tulkaa pojat, tulkaa tytöt", ja uskotellakseen toisilleen, että vanhat ajat olivat palanneet, pitivät he toistensa kädestä kiinni heilutellen niitä laulun tahdissa. John tunsi Gloryn käden puristuksen lämpimän virran tavoin koko ruumiissaan, ja ääretön hellyyden puuska ajoi pois kaikki hänen varmat päätöksensä, aivan kuin meren saalis ajautuu rannalle myrskyn jälkeen.

"Hän on täällä, me olemme yhdessä, mitä minä muusta huolehdin!" ajatteli hän, ja aika kiiti nopeasti.

Mutta heidän äänensä eivät ottaneet ollenkaan sulautuakseen yhteen, vaan menivät väärälle tolalle. Glory nauroi, ja he alkoivat uudestaan, mutta he eivät osanneet laulaa yhtaikaa ja joka kerta kun he koettivat taas, kävi aivan samoin.

"Ei ole enää entiset ajat", ajatteli John, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Hän oli ruvennut huomaamaan Gloryssa jälkiä tuosta elämästä, jota tyttö oli elänyt -- sanoja, lauseita, mielipiteitä, alhaison puhetavan vivahteita ja käytöksen piirteitä, joissa kaikissa oli vulgääri vivahdus. Kun koira otti käskemättä luun, oli Glory huudahtanut: "Varastatko sinä, pikku peijakas!" Kun Johnin ääni sortui kesken laulua, käski Glory häntä "hoilaamaan pois vaan", ja kun John lakkasi kokonaan, sanoi Glory häntä jöröksi ja vakuutti, että hänen sitten täytyi "kiekua itsekseen."

"Minkätähden hän näyttää niin surulliselta?" ajatteli Glory, mutta arvellen, että ihmiset kai käyvät semmoisiksi ollessaan paljon yksin, hän lörpötteli entistä enemmän.

Hän kertoi varietee-elämästä, kulissien takaisesta elämästä, kehuen sitä jonkinmoisella puolustavalla tavalla. Se oli semmoista hiivatinmoista mylläkkää, ei kellään ollut aikaa ajatella seurauksia, se oli villiä siirtymistä näytöksestä näytökseen. Oli todellakin paljoa vaikeampaa olla varieteenäyttelijättärenä kuin varsinaisena aktriisina. Eikä varietee-näyttelijätär ollut sen huonompi kuin muutkaan naiset. Oliko John nähnyt heidän balettiaan? Se oli mainio! Ihastuttavaa! Miten herttaisen viehättäviä paaseja. Juuri näitä uljaita nuoria paratiisilintuja nuo kaartinupseerinarrit tulivat töllistelemään, ja oli koomillista nähdä, miten kukin tytöistä keikaili ja kohenteli höyheniään kulissien välissä hellitelläkseen omaa aitiossa istuvaa herraansa ja valtiastaan.

Siten Gloryn suusta kuului vieraita säveleitä, joiden merkitystä hän tuskin itse ymmärsi, mutta Johnista ne tuntuivat limaisilta nilviäisiltä, jotka olivat tarttuneet hänen Gloryynsa tuosta yhteiskunnallisesta loasta, jonka läpi hänen oli täytynyt kahlata. Voi Lontoota! Voi Lontoota! Sen varjo liiti täälläkin heidän ylitsensä, ja vaikka he menisivät minne tahansa, eivät he pääsisi sitä pakoon.

Entiset ajatukset rupesivat taas painamaan Johnia, ja hän pyysi Glorya kertomaan, mitä oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

"Kerronko minä?" sanoi Glory. "No niin, minä sain kolme kultarahaa sairashuoneesta jaettaviksi Lontoon asujamille, mutta hoh-hoh, ei niistä paljoa iloa ollut."

"Entä sitten?"

"Sitten -- hm; toivo on hyvä aamiainen, mutta huono illallinen, tiedättehän. Mutta kerronko kaikki? No niin, minä kerron."

Hän kertoi rouva Jupesta ja kuinka tämä oli pettänyt ympäristöään, ja John käänsi päänsä pois, ettei hän näkisi Gloryn kyyneleitä. Hän kertoi "kolmesta sulottaresta" ja teatterin johtajasta -- ja sitten _hän_ käänsi päänsä, ettei John näkisi hänen häpeäänsä. Hän kertoi Josephsista, petturi-asioitsijasta, ja Johnin kasvot kävivät ankariksi, ja hänen ruskeat silmänsä näyttivät mustilta.

"Missä sanoittekaan hänen asuvan?" kysyi John, ja hänen äänensä vapisi.

"En minä sitä sanonut", vastasi Glory hymyillen ja itkien yhtaikaa.

Hän kertoi Aggiesta ja muukalaisklubeista ja Koenigistä ja päivälliskutsuista sisäasiain ministerin luona, ja sitten hän lopetti huoahtaen:

"Kaikki on ollutta, mennyttä! Surkea juttu on lopussa!"

"Ja sielläkö tapasitte herra Draken uudestaan?" Glory nyökäytti päätään.

"Ettekö ollut koskaan sillä välin nähnyt häntä?"

Glory puri huultaan ja pudisti päätään. "Kaikki on ohi nyt, ja entä sitten? Minä tahdon olla iloinen ja olenkin!"

"Mutta onko kaikki ohi?" sanoi John, ja hän katsoi taas Gloryyn tuolla syvällä katseella, joka vihloi tytön sydäntä.

"Nyt hän aikoo sanoa jotain", ajatteli Glory ja hän koetti naurahtaa, vaikka hieman vavisten. Sitten hän antoi koiralle päivänvarjonsa kannettavaksi, otti hatun päästään, huiskutti sitä kädessään ja alkoi juosta.

Alhaalla kimalteli lammikko, jonka vesi oli kuivunut vähiin ja jota pyökit ympäröivät. Puut näyttivät riippuvan sen yli aivan kuin lintuset siivet levällään ja valmiina lentoon, ja rannoilla kasvoi loppumaton määrä orvokkeja täyttäen ilman tuoksullaan. Se oli viehättävä pikku tilkku, ja Johnin saapuessa sinne seisoi Glory lammikon rannalla hengästyneenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan sekä kuiskaten: "Voi, kuinka kaunista!"

"Mutta kuinka minä pääsen tuosta yli?" huudahti hän katsoen ensin veitikkamaisesti kauhuissaan kahden tuuman syvyistä vettä, joka ei peittänyt edes ruohoakaan ja sitten kauniita punaisia kenkiään, jotka pilkottivat hameen alta.

Silloin tapahtui omituista ja odottamatonta. Glory tuskin tiesi, mitä se oli, ennenkuin kaikki oli ohi. Sanaakaan sanomatta, hymyilemättä John nosti tytön syliinsä ja kantoi hänet toiselle rannalle. Glory oli avuton kuin lapsi -- aivan kuin hän ei olisi ollut oma itsensä enää. Hänen päänsä oli vaipunut Johnin olkapäälle, ja hänen sydämensä tykytti Johnin sydäntä vastaan. Vai _Johnin_ sydänkö tykytti? Kun John laski hänet alas, pelkäsi hän puhkeavansa itkuun, ja siitä syystä hän rupesi nauramaan sanoen, että heidän täytyi jo kiirehtiä puoli kahdeksan junaan, muutoin ei häntä näkyisikään näyttämöllä "rievun" kohotessa ja "teatterihirviö" "paasaisi jumalattomasti."

Heidän täytyi kulkea vanhan Stoke Pogis'in kirkon ohi mennessään kaupunkiin, ja katseltuaan sen puista kellotapulia ehdotti John, että he menisivät kirkon sisäänkin. Suntio oli työssä puutarhassaan asuntonsa vieressä, mutta hän meni sisään hakemaan avaimia. "Tässä ne ovat, ja koska te olette pappi, niin minä jään tänne puutarhaani. Te ja nuori rouva voitte kyllä katsella kirkkoa ilman minuakin. Kyllä maar minä olen sitä ehtinyt katsella kylliksi", sanoi suntio iskien silmää.

Kirkko oli pimeä ja kylmä. Yhdessä ikkunassa oli kuvattuna enkeli, joka nousi taivaaseen kirkkaan sinistä taivaankantta pitkin. Erään maalais-ylimyksen penkki oli koristettu aivan kuin teatterin aitio matolla, vieläpä jalkain lämmittäjälläkin. Etupenkeissä oli eri sukujen vaakunoita ja niitten takana oli vaatimattomampia vaakunattomia palvelijain penkkejä. John avasi pienet, uudenaikaiset urut ja rupesi soittamaan. Vähän ajan perästä hän alkoi laulaa. Hän lauloi "Nazareth"-laulun, ja hänen äänensä täytti tyhjän kirkon kohoten himmeään kattoholviin, josta se palasi kaikuen aivan kuin jokin toinen ääni olisi siellä laulanut.

Glory seisoi hänen vieressään ja kuunteli. Ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä. Sitten tuo tunne, joka värähteli Johnin syvässä äänessä, oli väkisinkin kohottaa kyyneleet Gloryn silmiin. "Elo ikuinen! Elo ikuinen!" Yhtäkkiä hän puhkesi itkuun, nyyhkytti ja nauroi samassa silmänräpäyksessä. John lakkasi soittamasta.

"Kuinka hupsu minä olen tänään! Te pidätte minua varmaan hulluna", sanoi Glory. Mutta John otti vain hänen kätensä ja talutti hänet pois kirkosta ikäänkuin hän olisi ollut pikkuinen lapsi.

Huomaamatta oli päivä muuttunut illaksi, ja auringon vinot säteet häikäisivät heidän silmiään, kun he astuivat hotelliin juomaan teetä. Tilatessaan sitä he olivat unohtaneet kuvalehden sinne, ja nyt oli helppo huomata noista tuttavallisista hymyilyistä, että lehteä oli katseltu ja Glory tunnettu. Huone oli kunnossa, pöytä katettu, ikkuna suljettu ja puita pantu uuniin, sillä illan kylmä alkoi tuntua. Saadakseen Johnin unohtamaan, mitä kirkossa oli tapahtunut, Glory teeskenteli liioiteltua iloisuutta puhuen nopeasti, vallattomasti ja mitä sattui suuhun tulemaan. Raitis ilma oli antanut hänelle semmoisen värin, että yleisö varmaan "söisi hänet sinä iltana." Kuinka häntä kumminkin väsytti! Mutta kupillinen teetä virkistäisi häntä varmaan "niinkuin entisen pojan konjakki ja sooda ensimmäiseksi aamulla."

John katsoi häneen vakavan näköisenä. Joka sana vihloi kuin veitsi nuoren papin sydäntä. "Te ette siis ole kertonut Glenfaban vanhuksille sairashuoneasiasta ennenkuin äskettäin?"

"En. Ettekö tahdo kupillista 'tätä tyttöä?' Kulissien takana sanotaan samppanjaa aina 'täksi pojaksi' ja siitä syystä minä sanon nyt teetä 'täksi tytöksi', ymmärrättehän?"

"Milloinka kerroitte heille varieteestä?"

"Eilen. Kakkuja?" Hän ojensi tarjottimen, huojutti toista kättään ja matki kakkujen myyjäin huutoa.

"Vastako eilen?"

Glory alkoi puolustautua. "Mitä hyötyä olisi ollut sen kertomisesta niin äkkiarvaamatta? Ja nuo hyvät ihmiset säikähtävät niin helposti. Kasvatus ja opetus ja ennakkoluulot ja itse sukulaisuuskin --"

"Glory", sanoi John, "jos teitä hävettää tuo elämä, niin voitte olla varma, että se ei ole oikeata."

"Hävettää! Miksi minua hävettäisi? Kaikki ihmiset huutavat, kuinka ylpeä minun tulisi olla."

Hän puhui kiihkeästi, ottaen vaistomaisesti kuvalehden käteensä, mutta pudottaen sen yhtä nopeasti, sillä katsoessaan Johnin vakaviin kasvoihin hänen pikku maineensa loisto tuntui kokonaan häviävän. "Mutta kun antaa koiralle pahan nimen -- tiedättehän... Olittehan siellä maanantai-iltana. Huomasitteko mitään -- mitään esityksessä --"

"Minä huomasin, millaista yleisö oli, Glory, ja se oli minusta aivan kylliksi. On mahdotonta kenellekään tytölle pysyä hyvänä naisena, jos hän elää kauan tuossa ilmapiirissä. Niin, lapseni, se on mahdotonta! Taivas varjelkoon minua tuomitsemasta ketään ihmistä, kaikista vähimmin ketään naista, mutta sano, _pysyvätkö_ varieteenaiset hyvinä naisina? Ihmisraukat, he ovat niin kierossa asemassa, että heillä pitäisi olla mitä ihmeellisimmät hyveet, jos mieli olla menemättä vinoon ajan pitkään! Ja kuta valkoisempi se sielu on, jota laahataan tuossa -- tuossa loassa, sitä suurempi on likaantuminen. Yleisö semmoisissa paikoissa ei tahdo valkoisia sieluja, he eivät tahdo hyviä naisia. He tahtovat sellaisia, jotka ovat maistaneet hyvän ja pahan tiedon puusta. Sen voi nähdä heidän kasvoistaan, sen voi kuulla heidän naurustaan ja lukea heidän suosionosoituksistaan. Minä olen vain pappi, mutta minä olen nähnyt semmoisia paikkoja ympäri maailman ja minä tiedän, mitä sanon, minä tiedän, että se on totta, ja te tiedätte, että se on totta, Glory --"

Glory hypähti ylös pöydän äärestä, ja hänen silmänsä näyttivät iskevän tulta. "Minä tiedän, että te olette kova, julma, säälimätön, ja koska te itse olitte siellä maanantai-iltana ja näitte, kuinka ystävällinen yleisö oli _minulle_, niin te myöskin loukkaatte minua persoonallisesti, eikä se ole totta, mitä te sanotte."

Mutta hänen äänensä sortui, ja hän istuutui jälleen sanoen toisella äänellä: "Mutta John, siitä on jo lähes vuosi, kun viimeksi tapasimme toisemme, eikö ole sääli nyt kiistellä tällä tavalla? Kertokaa, missä te nyt asutte. Oi, arvatkaapa, kuka kävi minun luonani eilen juuri ennen teidän tuloanne! Polly! -- Polly Love, muistattehan? Hän on lihonut ja rumentunut, raukka, ja minua niin säälitti... Eikö hänen veljensä ollut siellä veljeskunnassa? Vieläkö hän on niin omituisesti kiintynyt sisareensa? Onko hän? Mitä? Ettekö ymmärrä? Tarkoitan Pollyn veljeä."

"Hän on kuollut, Glory. Niin, kuollut. Hän kuoli kuukausi sitten. Poikaraukka! Hän kuoli sydän murtuneena. Hän sai kuulla sisarensa onnettomuudesta. Minä olin syynä siihen. Hän ei koskaan enää toipunut siitä."

Oli äänettömyys, molemmat katselivat pesävalkeaan, ja Gloryn huulet värähtelivät. Yhtäkkiä Glory sanoi: "John -- John Storm, miksi te ette voi ymmärtää, että minä olen aivan toisenlainen kuin muut naiset? Minussa näyttää aina olevan kaksi olentoa. Lähdettyäni sairashuoneesta olen kokenut paljon. Ei kukaan voi ikinä aavistaa kuinka paljon. Mutta asiain ollessa kaikkein pahimmillaankin tuntui kuin olisin löytänyt nautintoa ja iloa kaikessa. Tapahtui usein semmoista, joka pakotti minut itkemään, mutta oli aina olemassa toinen _minä_, joka nauroi. Ja semmoista elämää minä nytkin elän. Ei se ole minun oikea olentoni, minä itse, tuo, jota laahataan -- loassa, kuten te sanoitte, se on vain minun toinen minäni, minun alhaisempi olentoni. _Minua_ se ei koske ollenkaan. Ettekö te näe sitä?... Ettekö, ettekö?"

"On toimia, jotka ovat alituisena kiusausten lähteenä ja luonnonlahjoja, jotka ovat ansoja, Glory --"

"Tiedän, tiedän, mitä tarkoitatte. Ei ole olemassa monta alaa, joilla nainen voi onnistua -- se se on juuri niin julmaa. Mutta muutamia aloja on, ja minä olen valinnut itselleni alan, joka on minulle sopiva. Ja nyt -- nyt kun olen päässyt kaikesta tuosta kurjuudesta, kun Lontoo on kiinnittänyt katseensa minuun, kun koko maailma; hymyilee minulle ja kaikki on auringonpaistetta ja onnea, nyt te vihdoinkin tulette -- te, jota minä en löytänyt silloin, kun olisin tarvinnut niin kipeästi, voi, niin kipeästi! Te olitte silloin unohtanut minut -- mutta nyt te tulette kuin haudan pimeydestä ja käskette minua luopumaan kaikesta. Niin, niin, niin, sitä te juuri tarkoitatte -- luopumaan kaikesta! Se on julmaa!"

Hän peitti kasvonsa käsillään ja nyyhkytti. John kumartui hänen ylitsensä, ja hänen kasvonsa olivat hyvin surulliset, kun hän sanoi: "Lapsi, jos olen tullut haudan pimeydestä, olen tullut sieltä siksi, että _en_ ollut unohtanut teitä, vaan ajattelin teitä joka päivä, joka hetki."

Glory lakkasi nyyhkyttämästä, mutta kyyneleet tihkuivat hänen sormiensa lomitse.

"Ennenkuin Paavali, poikaraukka, oli kadottanut kaiken toivonsa, läksi hänkin luostarista -- hiipi salaa -- toivoen löytävänsä sisaren, jonka hän oli kadottanut. Minä käskin häntä ensin hakemaan teitä, ja hän kävi sairashuoneessa."

"Minä näin hänet."

"Näittekö?"

"Uuden vuoden aattona. Hän kulki ohitseni kadulla."

"Ah!... No niin, hän tuli takaisin ja kertoi, että te olitte mennyt ja kaikki jäljet olivat hävinneet. Unohdinko minä teidät sen perästä, Glory?"

Hänen kiihkeä äänensä katkesi äkkiä, ja hän nousi onnettoman näköisenä. "Te olette oikeassa, teissä on kaksi olentoa, ja korkeampi niistä on niin puhdas, niin uljas, niin epäitsekäs, niin jalo... Oi, minä tiedän sen, Glory! Mutta ei kukaan puhu sille olennolle. Minä koetan, mutta en voi."

Glory itki yhä vielä kädet silmillä.

"Ja sillä välin niin moni puhuu tuolle alhaisemmalle olennolle --"

Gloryn kädet putosivat pois kyyneleisiltä kasvoilta, ja hän sanoi: "Minä tiedän ketä tarkoitatte."

"Tarkoitan maailmaa."

"Ei, te tarkoitatte herra Drakea! Mutta se on erehdys. Herra Drake on ollut hyvä ystävä minulle, mutta ei mitään muuta, eikä hän tahdokaan olla muuta. Ettekö te ymmärrä, että ajatellessanne ja puhuessanne minusta niinkuin muista naisista te loukkaatte ja alennatte minua, enkä minä voi kestää sitä? Te näette, että minä itken taas -- taivas tiesi miksi. Mutta minä _en_ luovu toimestani. Koko tuo ajatus on hulluutta! Se on naurettavaa! Kuvitelkaapa Glorya luostarissa! Ehkäpä köyhänä Klaaran sisarena!"

"Vaiti!";

"Tai ehkäpä palaisin saarelle ja rupeaisin jakamaan ompelutöitä köyhien äitien ompeluseuroissa! Ja luopuisin toimestani! E-i, sitä en tosiaankaan aio!"

"Mutta teidän _täytyy!_"

"Kuka minua pakottaisi?"

"Minä!"

Silloin Glory naurahti hurjasti, mutta lakkasi heti ja katsoi Johniin säihkyvin silmin. Hänen poskensa punastuivat ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Johnin katse muuttui yhä tulisemmaksi. Samassa tuli palvelustyttö tyhjentämään pöytää hymyillen salassa "lempivien kiistalle."

Muutamat kaartin upseereista olivat junassa menossa kotiinsa, ja seuraavalla asemalla he muuttivat samaan vaunuun, jossa Glory ja John istuivat. He olivat nähtävästi syöneet päivällistä ennenkuin läksivät klubistaan Maidenheadissä ja he viittailivat puhuessaan Gloryyn hymyillen veitikkamaisesti. "Menetkö Golosseumiin tänä iltana?" sanoi eräs heistä. "Jos on aikaa", vastasi toinen. "Oh, aikaa sinulla kyllä on. Eihän siellä ole mitään vetonumeroa, ennenkuin kello kymmenen, eikä kukaan mene sinne sitä ennen." "Hän on hurmaava, eikö niin?" "Helkkarin viehättävä hän on."

Glory istui selin veturiin naputtaen kevyesti ikkunaruutua ja katsellen auringonlaskua. Ensin häntä hävetti kuulla noita selviä viittauksia, mutta harmissaan Johnin vaitiolosta hän rupesi ylpeilemään niistä ja katsahti tuontuostakin Johniin puoleksi sulkeutunein silmäluomin. John istui häntä vastapäätä käsivarret ristissä. Miesten puhuessa hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kokoon ja huuliensa kylmenevän, sillä Glory oli kaikkien omaisuutta nyt. Pari kertaa John katsahti heihin, ja sitten hän taas tunsi tuota samaa, jota hän oli tuntenut alinomaa veljeskunnasta lähdettyään, että melkein kaikissa kasvoissa oli kevytmielisyyden ja lihallisuuden leima.

Mutta junan kolina esti häntä onneksi kuulemasta kaikkea, ja hän katseli ikkunasta Lontoota. Siinä se väikkyi savupilven alla, ja laskevan auringon säde valaisi silloin tällöin lasikattoa, joka loisti kuin pahaa ennustava silmä. Etäältä kuului junan pyörien kalske ja kolina sekä veturin huutojen läpi tuon kaukaisen meren syvä, moniääninen kohina. Mahtavat aallot kohosivat ja vyöryivät heitä vastaan. Yhtäkkiä he joutuivat niiden keskelle ja kaikki hävisi niiden loiskeeseen ja kohinaan.

Kaartin upseerit, jotka istuivat junasillan puolella, menivät ensin ulos ja mennessään he kumarsivat Glorylle jotakuinkin vallattomasti. Mikä lienee paholainen kiusannut Glorya vastaamaan heille silmäänpistävällä tavalla, mutta samassa John nousi ja kohotti hattuaan upseereille, jotka poistuivat noloina. Glory oli ylpeä Johnista -- siinä oli mies ja kunnon mies.

John auttoi Gloryn vaunuihin asemalla, ja tytön kasvot olivat kirkastuneet, mutta hän taputteli koiraa sanoen: "Te olette suututtanut minut, eikä teidän enää tarvitse tulla minua tervehtimään. Minä tulen laulamaan huonosti tänä iltana enkä tietysti voi nukkua ollenkaan ensi yönä. Se mahdollisesti tuottaa teille tyydytystä, kun tuon tiedätte, joten teidän ei tarvitse kysellä."

Johnin saavuttua kotiin rouva Callender kertoi hänelle kamalasta tapauksesta, joka oli tapahtunut hienoissa vihkiäisissä Pyhäin miesten kirkossa sinä aamuna. Nuori nainen oli tehnyt itsemurhan juuri vihkimisen aikana, ja sittemmin oli hänet tunnettu samaksi tyttöraukaksi, joka oli erotettu sairashuoneesta.

John muisti veli Paavalia. "Minun pitää haudata hänet", ajatteli hän.

V.

Glory lauloi sinä iltana tavattoman vilkkaasti ja viehättävästi, ja yleisö huusi hänet yhä uudelleen ja uudelleen esille. Ajaessaan kotiin vaunuissaan koetti hän muistella sitä päivää uudestaan -- joka askelta, joka tekoa, joka sanaa tuohon voimakkaaseen "minä"-huutoon saakka, silloin kun Glory oli kysynyt, kuka häntä voisi pakottaa. Hänen ajatuksensa häilyivät aivan kuin seuraten vaunujen kiikkumista, mutta joskus tuntui kuin ajatukset olisivat keskeytyneet yleisön meluavista suosionosoituksista, ja silloin hänen aina täytyi miettiä, mihin hän oli lopettanut. Hän saattoi vielä tuntea kuinka Johnin sydän tykytti ja kuinka orvokit tuoksuivat lammikon rannalla. John oli käskenyt häntä luopumaan kaikesta. Se pani hänet värähtelemään niin omituisesti tuo ajatus, että se päivä ehkä kerran koittaa, jolloin hän luopuu itsestään sekä kunnianhimostaan että... Kuka tietää, mitä sitten seuraisi!

Tätä mielialaa kesti maanantai-aamuun asti. Hän istui silloin huoneessaan pukeutuen hitaasti ja hymyillen omalle kuvalleen peilissä, kun samassa palvelustyttö tuli sisään tuoden sanomalehden, jonka hänen isäntänsä oli lähettänyt siksi, että siinä oli niin pitkä kertomus häistä.

"Pyhäin miesten kirkko oli tungokseen saakka täynnä hienoa yleisöä, joukossa useita valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatuimmista henkilöistä. Niistä mainittakoon sulhasen isä, herttua --, hänen veljensä, markiisi -- Palmuista rakennettu kaari oli pystytetty pääkäytävän poikki, ja harvinaisista kukista solmitut seppeleet kaunistivat kuoria. Alttari ja lakitaulut olivat melkein näkymättömiin saakka peitetyt etelämaisilla kukkakoristeilla, jotka riippuivat niiden yli. Pilarikäytävän pilarit, kastemalja ja kolehtirasiat olivat samoin haudatut ihaniin, reheviin kukkavaippoihin...

"Koska juhlamenoja oli harjoitettu muutamia päiviä ennen, tapahtuivat ne nyt tasaisesti ja ilman keskeytystä. Pappistointa hoitivat arvoisa arkkidiakoni, tohtori Wealthy, herra pastori Josiah Golightly sekä useat muut Pyhäin miesten kirkon runsaasta jäsenistöstä. Musiikkiosaa johti hyvin tunnettu urkuri ja kapellimestari herra Koenig, kuninkaallisen urkuriseuran jäsen, ja kuoroon kuului kaksikymmentä aikaihmistä sekä neljäkymmentä poikaa. Morsiamen tullessa muodostivat laulajat kulkueen länsiovella ja astuivat kuoriin laulaen: 'Ääni kuului Edenissä'."

"Polly-raukka!" ajatteli Glory.

"Morsiamella oli silkkisatinista ommeltu puku, koristettu chiflonilla sekä Brüssel-pitseillä, ja olkapäiltä riippui alas pitkä laahustin. Hänen tyllihuntunsa oli kiinnitetty rubiinineulalla ja varta vasten Rivieralta tilatuilla oranssin oksilla. Kaulakoristeena hänellä oli runsaasti yardin pituinen paksu helminauha, joka kerran oli kuulunut Venäjän keisarinnan Katariina II:n jalokivikokoelmiin. Hänellä oli kädessään kukkavihko (lahja sulhaselta), joka oli tilattu Floridasta, morsiamen amerikkalaisesta kodista. Morsiamen äiti oli puettu... Morsiusneitien puvut olivat... Herra Horatio Drake oli ensimmäisenä sulhaspoikana..."

Glory hengähti suonenvedontapaisesti ja heitti pois sanomalehden. Kuinka sokea hän oli ollut, kuinka turhamielinen, kuinka hupsu! Hän oli kertonut John Stormille, että Drake oli vain hänen hyvä ystävänsä, tahtoen sillä saattaa Johnin ymmärtämään, että niin pitkälle hän, Glory, oli sallinut Draken mennä, mutta ei etemmäksi. Draken elämässä oli kuitenkin kokonainen valtakunta, jonne hän ei sallinut Gloryn tulla. Nuo "valtiollisen ja ylhäisen maailman huomatut henkilöt", nuo "morsiusneidot", ne olivat hänen oikeana ympäristönään, hänen todellisena piirinään. Ne olivat hänen ystäviään, tovereitaan, tasa-arvoisiaan, tuttaviaan, ja heidän rinnallaan hän näyttäytyä maailmalle. Entäs Glory? Glory oli hänen hauskin leikkikalunsa. Drake tuli Gloryn luo lomahetkinään. Glory täytti alhaisemman puolen hänen elämästään.

Tuntien masentavaa nöyryytystä Glory oli panemaisillaan kokoon sanomalehden lähettääkseen sen alas jälleen, kun hänen katseensa sattui pienillä kirjasimilla painettuun uutiseen, joka oli lehden kulmassa. Otsakkeena oli "Kamala tapaus hienoissa vihkiäisissä."

"Oi taivas!" huudahti Glory. Yhdellä silmäyksellä hän oli käsittänyt koko asian. Siinä oli kertomus Pollyn itsemurhasta.