Part 24

"Halusi palata takaisin maailmaan osoittaa, että tulit tänne ennenkuin kuulit Jumalan kutsun. Joku toinen ääni puhui sinulle, ja sinä kuuntelit luullen sitä Jumalan ääneksi. Mutta Jumalan ääni tulee kyllä kerran sinulle puhumaan, ja sinä kuulet sen ja vastaat siihen etkä muuhun... Onko sinulla paikkaa, jonne menet täältä lähdettyäsi?"

"On, erään hyvän naisen koti. Minä olen kirjoittanut hänelle ja toivon, että hän ottaa minut vastaan."

"Kaikki, mitä toit mukanasi, annetaan sinulle takaisin, ja jos tarvitset rahaa --"

"Ei, ei, minä tulin tänne kerjäläisenä, antakaa minun myöskin mennä kerjäläisenä."

"Vielä yksi asia, poikani."

"Mitä, isä?"

Vanhan miehen ääni oli tuskin kuuluva. "Sinä rikot tottelevaisuussäännön luopuessasi meistä ennen noviisiaikasi loppua, ja vaikka oletkin vain noviisi, täytyy seurakunnan erota sinusta niinkuin erotaan semmoisesta henkilöstä, joka on rikkonut valansa ja heittänyt pois Jumalan armon. Tämä erottaminen on toimitettava ennenkuin astut kynnyksemme yli. Se on velvollisuutemme veljeskuntaa kohtaan, ja se on myöskin velvollisuutemme Jumalaa kohtaan. Ymmärräthän?"

"Ymmärrän."

"Se tapahtuu kirkossa muutamia minuutteja ennen päiväjumalanpalvelusta."

Isä nousi mennäkseen. "Onko siinä kaikki?"

"Siinä kaikki."

Isän ääni oli murtunut. "Hyvästi, poikani."

"Hyvästi, isä, suokoon Jumala minulle anteeksi!"

Nahkainen matkalaukku, jonka John oli tuonut mukanaan tullessaan veljeskuntaan, kannettiin hänen huoneeseensa ja sen sisällä olivat ne vaatteet, joita hän oli käyttänyt luostarin ulkopuolella sekä myöskin hänen kukkaronsa, kellonsa ja muut tavaransa. Hän pukeutui papinpukuunsa pannen munkkikauhtanan sen päälle, sillä hän tiesi, että kauhtanan riisuminen kuului erottamistoimitukseen. Sitten soi aamiaiskello ja hän läksi virvokehuoneeseen.

Veljet ottivat hänet vastaan äänettöminä, tuskin kohottaen silmiään hänen astuessaan huoneeseen, vaikka oli helppo huomata heidän salaisista katseistaan, että hän oli heidän ajatuksiensa ainoana kohteena. Aamiaisen loputtua hän koetti lähestyä heitä saadakseen sanoa hyvästi niille, jotka tahtoivat sanoa hänelle jäähyväiset. Muutamat ojensivat ystävällisesti kätensä hänelle, toiset karttoivat häntä, toiset käänsivät suorastaan selkänsä hänelle.

Mutta vaikka vastaanotto virvokehuoneessa oli ollut jäykkä, oli se sitä lämpimämpi pihamaalla. Heti kun hän astui ensimmäiset askeleensa kivitetyllä tiellä, hyppäsi koira kopistaan sykomoripuun alta. Hetken se katseli Johnia surullisilla, vertyneillä silmillään, kohotti sitten etukäpälänsä hänen rinnalleen ja hyppeli hänen ympärillään haukkuen kumealla äänellään, joka kajahti kuin ukkosen jyrinä.

John istui penkille hyväillen koiraa, ja hänen sydämensä rupesi tuntemaan tyytyväisyyttä ja onnea. Aamu oli kirkas ja päiväpaisteinen, ilma oli täynnä kevätlehtien tuoksua ja linnut lauloivat ja iloitsivat puussa.

Samassa veli Antero tuli ja istui hänen viereensä. Maallikkoveli oli seurannut häntä kuin koira koko aamun, ja nyt hän alkoi heikolla tavallaan puhua äidistään arvaillen mielessään, tulisikohan John koskaan tapaamaan hänen äitiään. Hänen nimensä oli Pincher ja hän oli hyvä nainen. Hän asui Crook Lanella, Crown-kadun lähellä Sohossa, jossa hän hoiti Anteron veljen, panttilainaajan, taloutta. Mutta tuo veliraukka oli juomari, ja ehkä sekin oli ollut syynä siihen, että Antero läksi pois kotoa. John lupasi käydä häntä tervehtimässä, ja sitten veli Antero rupesi itkemään. Tuon ison miehen säännöttömät kasvot olivat melkein naurettavan näköiset.

Kello kutsui taas rukoukseen, ja veljien ollessa kirkossa kävi John viimeisen kerran katsomassa taloa. Koira kintereillään -- tuo vanha elukka ei näyttänyt enää uskaltavan luopua hänestä ollenkaan -- hän kulki hitaasti eteisen läpi kokoushuoneeseen ja sitten portaita myöten yläkorridoriin. Hän katseli taas jokaista kirjoitusta seinissä, vaikka hän osasi ne kaikki ulkoa ja oli lukenut ne satoja kertoja. Tullessaan omaan koppiinsa tunsi hän omituista hellyyttä. Tuo paikka, jossa hän oli ajatellut niin paljon, rukoillut niin paljon, kärsinyt niin paljon -- se oli rakas hänelle kumminkin! Hän meni ylös torniin. Kuinka usein pirullinen tenhovoima oli vetänyt hänet sinne! Suuri kaupunki näytti nyt vihreine puistoineen niin viattomalta päivänpaisteessa, mutta kuinka ääretön, kuinka monimutkainen se oli! Sitten kello kutsui päiväjumalanpalvelukseen, vaikka päivä ei ollut vielä puolessakaan, ja John läksi alas eteiseen. Veljet olivat siellä kirkkoon menossa. Kulkueen järjestys oli sama kuin sinä päivänä, jolloin John vihittiin noviisiksi, erotus vain siinä, että veli Paavali ei ollut enää heidän kanssaan. Ensin kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten maallikkoveljet, sitten munkit, sitten isä ja viimeisenä John Storm.

Vaikka pihamaa oli täynnä päivänpaistetta, näytti kirkko pimeältä ja synkältä. Uutimet olivat ikkunoiden edessä, ja alttari oli verhottu kuin hautajaisia varten. Kun veljet olivat asettuneet paikoilleen kuorissa, lausui isä, seisoen alttarin portailla:

"Jos tässä seurakunnassa on ainoakaan jäsen, joka kaipaa takaisin maailmaan, käsken häntä astumaan tänne alttarin eteen nyt. Mutta voi häntä, joka pahennuksen tuottaa! Voi häntä, joka kääntyy takaisin ryhdyttyään kerran korkeaan asiaan!"

John oli polvillaan paikallaan kuorin toisessa rivissä. Seurakunnan katseet olivat kiintyneet häneen. Hetken epäröityään hän nousi ja astui alttarin eteen.

"Poikani", sanoi isä, "ei ole vielä liian myöhäistä. Minä näen sinun kohtalosi yhtä selvään kuin näen sinut itsesi nyt tässä edessäni. Sanonko sinulle millainen se tulee olemaan? Voitko kuulla sitä? Minä näen sinun menevän maailmaan, joka ei voi ollenkaan tyydyttää sielusi janoa. Minä näen sinut edeltäkäsin tuomituksi pettymään, kärsimään ja joutumaan epätoivoon. Minä näen sinun palaavan takaisin luoksemme ennenkuin vuosi on kulunut, sydän murtuneena ja verta vuotavana. Minä näen sinun vannovan elinkaudeksi sitovat valat. Voitko mennä tuota tulevaisuutta kohti?"

"Minun täytyy."

Isä hengitti syvään. "Se on välttämätöntä", sanoi hän ja ottaen kirjan alttarilta luki hän kamalan erottamisluvun:

"_Jumalan Kaikkivaltiaan, (+), Pojan ja Pyhän Hengen nimessä ja omasta puolestamme me Pyhän Getsemanen yhdistyksen jäsenet otamme sinulta pois yhdistyksemme puvun ja kiellämme, riistämme, poistamme sinulta kaiken oikeuden ja osallisuuden niihin hengellisiin töihin ja rukouksiin, joita Jumalan armosta täällä olemme toimittaneet_."

"Amen! Amen!" sanoivat veljet.

John oli ollut polvillaan tätä luettaessa. Isä viittasi häntä nousemaan ylös ja rupesi avaamaan köyttä, jonka hän oli sitonut valantekopäivänä Johnin vyötäisille. Kun tämä oli tehty, viittasi hän veli Anteroa ottamaan pois kaapun.

Kello soi. Isä lankesi polvilleen. Veljet alkoivat laulaa värisevällä, hillityllä äänellä: _In exitu Israel de Ægypto_. Heidän päänsä oli kumarassa, ja heidän äänensä tuntui tulevan maan alta.

Kaikki oli nyt lopussa. John kääntyi pois, tuskin nähden minne meni. Veli Antero kulki hänen edellään avaamaan sakariston oven. Maallikkoveli itki ääneensä.

Aurinko paistoi vielä pihamaalla ja linnut laulelivat ja iloitsivat yhä vielä. Ensimmäinen seikka, jonka John saattoi käsittää, oli se, että koira nuoli hänen jäykistyneitä sormiaan.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi kadulle johtavassa holvikäytävässä ja veli Antero avasi portin.

"Hyvästi, poikaseni."

Hän ojensi kätensä, mutta muisti samassa, että hän oli pannaan julistettu mies ja aikoi vetää kätensä takaisin, mutta maallikkoveli oli jo tarttunut siihen ja kohotti sen huulilleen.

Koira seurasi häntä kadulle.

"Mene takaisin, vanha ystävä."

Hän taputti vanhan elukan päätä, ja veli Antero tarttui kiinni sen venyvään niskanahkaan. Vaunut, joihin matkalaukku jo oli nostettu, odottivat.

"Viktoria Square, Westminster", sanoi John. Vaunut läksivät liikkeelle, ja samassa kuului kova haukunta -- koira oli riipaissut itsensä irti ja juoksi vaunujen perässä.

Kuinka täynnä kadut olivat! Kuinka korvia särkevää tuo liike oli! Kirkonkellot soivat päiväjumalanpalvelukseen. Kuinka mitättömiltä niitten ääni kuului täällä, ja kumminkin se oli niin mahtavaa siellä! Pörssimiehiä tyynen näköisinä puuhassaan kulki seitsemän ovikäytävän kautta suurelle markkinapaikalleen Capel Courtiin.

John rupesi tuntemaan ääretöntä helpotusta. Kuinka hänen sydämensä sykki! Mikä omituinen, syvä liikutus hänet valtasi hänen tullessaan taas maailmaan! Noilla ahtailla, mutkikkailla kaduilla kulkeminen oli kuin purjehtimista meren poikki, lähellä vaarallisia rantoja. Hän saattoi tuntea suolaisen veden tuoksun ja kuohun räiskähdyksen huulillaan ja poskillaan. Se oli vapautta, se oli elämää!

Ollen levoton koirasta seisahdutti John vaunut hetkeksi. Uskollinen eläin juoksi takana ajurin istuimen alla. Ennenkuin vaunut taas lähtivät liikkeelle, oli muutamia ilmoitusten kantajia astunut vaunujen eteen. Heidän ilmoituslevyissään oli yksi ainoa sana, "_Gloria_".

Hän näki sen, mutta ei kiinnittänyt huomiotaan siihen. Kumminkin se tuntui ikäänkuin kaiulta elämästä, jonka hän oli aikoja sitten jättänyt.

Elämän pauhu vaikutti kuin viini hänen suonissaan. Hän toivoi kärsimättömän kiihkeästi taas pääsevänsä elämään, korvaamaan sen, minkä hän tuolla lepoajallaan oli menettänyt tiedoissa, ja näkemään, kuinka maailma oli kehittynyt sillä ajalla. Nojaten vaunujen oveen luki hän katujen nimet ja puotien kilvet sekä koetti arvata, mitkä rakennukset oli rakennettu sillä ajalla, mitkä kadut muutetut. Mutta mennyt oli mennyttä, eikä elon viisari käänny taaksepäin kenellekään ihmiselle. Nuo miehet ja naiset tuolla kadulla tiesivät kaikki, mitä oli tapahtunut. Kurjin kerjäläinenkin katukäytävällä tiesi enemmän kuin hän. Melkein vuosi hänen elämästään oli kulunut -- rukouksessa, katumuksessa, paastoamisessa, näyissä, unelmissa -- kulunut, mennyt ja iäksi kadotettu.

Saapuessaan Englannin pankin kohdalle seisahtuivat vaunut taas päästääkseen muutamia omnibusseja kulkemaan Cheapsideen. Kussakin omnibussissa oli ilmoituslevy ja melkein joka levyssä oli sama sana, jonka hän oli nähnyt äskenkin -- "_Gloria_".

"Jonkun varieteelaulajan nimi", sanoi hän itsekseen. Mutta tuo nimi oli ruvennut kiusaamaan häntä. Se oli koskettanut muistin kieliä ja pannut hänet ajattelemaan menneitä aikoja -- hänen purjevenettään, Peeliä, hänen isäänsä ja Glorya -- ja taas Glorya -- ja yhä uudelleen Glorya. Hän huomasi liput lordi majorin palatsilla sekä pankin katolla, ja kääntyen ajuriin hän kysyi, oliko nyt mitään tavattomampaa tekeillä.

"Herranen aika, ettekö tiedä, että nyt on rakkaan vanhan rouvamme syntymäpäivä? Siitä syystähän ihmisiä vilisee noissa pennin vaunuissa. Oletteko ollut sairaana, herra?"

"Vähän sinnepäin."

"Sitä minä luulinkin."

Kun vaunut taas lähtivät liikkeelle, rupesi hän ajattelemaan mitä hänen tuli tehdä tulevaisuudessa. Hän aikoi ruveta työskentelemään köyhien ja kurjien, poljettujen ja langenneitten seassa. Hän aikoi hakea heitä synnin ja kurjuuden pesistä. Ei mikään työ ollut liian vähäpätöistä hänelle. Ei mikään liian huonoa, likaista. Mitä hän välitti omasta hyvästä nimestään! Mitäpä siitä, jos hän olikin vain yksi ainoa miljoonain seassa! Taivaan valtakunta oli sinapin siemenen kaltainen.

Kun hän tuli Paavalin katedraalin lähelle, hehkui kultainen risti kuin tulinen sormi sen huipussa puolipäiväauringon hohteessa. Se oli oikea lippu! Se oli suuri vertauskuva! Väärä ja huono oli tuo synkkä, ahdas oppi, joka sanoo, että uskonnon tulee käsitellä ainoastaan tulevan maailman asioita. Työ on uskontoa! Työ on rukousta! Työ on kiitosta! Työ on ihmisrakkautta ja Jumalan kunniaa! Riemuisa evankeliumi! Suuri, kuolematon symboli!

KOLMAS KIRJA.

VIHAMIEHEN VAINIO.

I.

Buckinghamin palatsin takana on pienoinen puisto, jonka varrella on vaatimattomia taloja kaukana liikkeestä ja hyörinästä ja melkein yhtä hiljaisia kuin luostari. Eräässä puiston nurkkauksessa oli muita suurempi talo, mutta muutoin yhtä yksinkertainen ja vaatimaton kuin toisetkin. Tämän talon ruokasalissa istui vanhanpuoleinen rouva yksinään aamiaispäivällistä syömässä, mutta vastakkaisella puolen pöytää oli asetettu lautanen toisellekin.

"Onko huone jo kunnossa, Emma?"

"On, armollinen rouva", vastasi palvelustyttö.

"Onko lakanat tuuletettu ja patjat piiskattu? Entäs patjain päälliset -- ovatko ne kunnossa?"

Palvelustyttö vastasi "on" joka kysymykseen, ja samassa kuului vaunujen kolinaa katuoven luota. Vanha rouva hypähti tuoliltaan.

"Siinä hän on itse", huusi hän juosten eteiseen kuin nuori tyttö.

Ovi oli avautunut ennenkuin hän ennätti sinne, ja syvä ääni sanoi: "Onko rouva Callender --"

"Se on John! Voi hyvänen aika! Se on John Storm!" huusi vanha rouva syöksyen ojennetuin käsin Johnia syleilemään.

"Hyvänen aika, poika, kuinka sinä säikäytit vanhan Jane-raukan! Enkö odottanut sinua, kysyt? Tietysti odotin, koko aamu on oltu hommassa sinun tulosi tähden, mutta minun vanhat aivoparkani ovat vallan sekaisin. Mutta", lisäsi hän hymyillen kesken kyyneleitään, "eikö minulla enää ole mitään poskia, koska sinun täytyy suudella kättäni? Tämäkö on sinun koirasi?" kysyi hän sitten katsahtaen verikoiraan. "Kysyt onko se tervetullut? Tietysti se on tervetullut. Mitä minä juuri tässä eräänä päivänä sanoin Emmalle? 'Voi, jos meillä olisi hyvä koira', minä sanoin, ja tässä se nyt on. Joudu, James, näyttämään herra Stormille tietä hänen huoneeseensa ja sitten laittamaan koiralle tilaa jonnekin. Onko kirjeitä, kysyt? On, poikaseni, ne ovat kaikki huoneesi pöydällä yläkerrassa. Mutta joudupas sitten alas syömään, sillä muutoin kala jäähtyy."

John Storm avasi kirjeensä huoneessaan. Yksi oli hänen sedältään, pääministeriltä: "Minä olen iloinen kuullessani sinun järkevästä päätöksestäsi. Tule syömään päivällistä luokseni tästä päivästä viikon perästä kello seitsemän. Minulla on paljon sanottavaa sekä paljon kysyttävää, ja toivon olevani silloin aivan yksin."

Toinen kirje oli hänen isältään: "Minua ei hämmästytä sinun menettelysi, sanon vain, että jos on olemassa mitään hullumpaa kuin luostariinmenosi, niin se on epäilemättä tuo löyhyys, jota olet nyt osoittanut erotessasi pois sieltä. Edellinen seikka oli yleisenä puheenaineena täällä, ja epäilemättä jälkimmäinen on herättävä yhtä suurta hälyä."

Johnin kasvot värähtivät aivan kuin niitä olisi lyöty, mutta sitten hän hymyili helpotuksen hymyn. Nähtävästi Glory kirjoitti kotiin, olkoonpa hän missä tahansa, ja se oli kumminkin hyvä uutinen. Hän meni alakertaan.

"Tule sisään, poika, ja salli minun katsella sinua taas. Mutta sinun poskesihan ovat kalpeat ja sinun kauniit silmäparkasi kuopallaan. Istupas nyt syömään. Ne ovat nähtävästi kiduttaneet sinua nälällä ja sanoneet sitä uskonnoksi. Huh! Tavallinen ihminen voisi ruveta juomariksi semmoisesta. Niin, niin, minä olen hyvin maallinen ja minun pitää saada vähän lihaa sinun luillesi. Munkkeja tosiaankin! Ja meidän vuosisadallamme. Se on semmoista että: 'tulkaa nyt hyvät ihmiset katsomaan kuinka hyvä minä olen!'"

John puolusti veljiä. He olivat hurskaita miehiä, jotka elivät hurskasta elämää. Hän ei ollut kyllin hyvä heidän toverikseen.

"Mutta minä olen kumminkin kuin merimies, joka on päässyt satamaan", sanoi hän. "Kertokaa nyt minulle mitä on tapahtunut."

"Ristiäisiä, häitä ja hautajaisia. Niistäkö kerron? Minä arvaan, että sinä, kuten muutkin miehet, tahdot kuulla vain naismaailmasta. Vähän lisää lintupaistia. Etkö huoli? Pienoinen pala? Ai, ai, kuinka sinä olet muuttunut, poika. Mistä minä nyt aloitan?"

"Kanonikko -- kuinka hän voi?"

"Niinkuin pumpulissa. Onko hän yhtä mainio saarnatuolissaan kuin ennenkin, kysyt? Tietysti, tietysti, mutta hänen ei milloinkaan pitäisi astua alas saarnatuolistaan, sillä ulkopuolella sitä häntä ei voi liiaksi kehua. Hän on diakoni nyt, siunatkoon, arkkidiakoni, tai jotain semmoista hassutusta, ja hänen tyttärensä aikoo mennä naimisiin sen pienen apulaispätkän kanssa, jolla on suu kuin kaniinilla ja jalat kuin aidanseipäät. Tytön ihailijamäärä oli sangen rajoitettu, kuten muistat."

"Entäs rouva Macrae?"

"Siirtynyt pyhien pariin. Kuollutko, kysyt, Ei, ei, älä hätäile liiaksi, poikani. Hän on muuttunut jumaliseksi, pitää lähetyskokouksia salissaan joka maanantai ja laittaa aamiaispäivällisiä näyttelijöille sunnuntaisin; semmoinen joka on koko elinaikansa työskennellyt armeliaisuuden ja kristillisyyden hyväksi, ei enää tule mitenkään toimeen hänen kanssaan."

"Entäs neiti Macrae?"

"Tyttöraukka, he saavat hänet naimisiin vihdoinkin! Tuon Uren kanssa, tuon lordipahasen, jolla on silmälasit. Ellen erehdy, oli tytön sydän muualla, ja minä tunnen vanhan eukon, joka mieluummin olisi suonut tytön saavan sen, jota hän rakasti, kuin näkevänsä pojan hautautuvan luostariin. Vihdoin on hänen täytynyt myöntyä, ja häät tulevat olemaan komeat, niin sanotaan. Muutamat näistä amerikkalaisista ovat hyvin kirjavaa karjaa -- aivan kuin lännen juutalaiset -- ja heidän täytyy aina esiintyä loistavan kirjavasti. Pitää olla jalokiviä, suuria kuin pähkinät, ja viiden jalan levyisiä kukkavihkoja, oikeita helmiä kierrettäviksi nuoramitalla kaulan ympäri ja pyhä näytelmä kirkossa. Niin juuri, näytelmä, ja diakoni, tuo kunnon mies, komeuden keskipisteenä."

John Stormin kalpeat kasvot värähtelivät. "Entäs sairashuone", sanoi hän, "onko siellä mitään tapahtunut?"

"Ei mitään."

"Ei mitään semmoista tapausta kuin silloin --"

"Ei sen jälkeen kuin tuo tyttöraukka --"

"Jumalan kiitos!"

"Se oli ainoa paha tapaus monen vuoden kuluessa. Hoitajattaret ovat hyviä naisia. Rohkeitako? Niin, mutta kumminkin niin suloisia, iloisia, onnellisia olentoja, ja arvelepas mitä kaikkea he saavat nähdä! Lakimiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat saavat nähdä ihmiskunnan pimeimmät puolet, ja sydämetön on se, joka ei antaisi anteeksi paljon näille raukoille."

John Storm oli noussut seisaalleen ja pyyteli punastuen anteeksi. Hänen täytyi pistäytyä sairashuoneessa, sillä hänellä oli sinne asiaa, ja paitsi sitä se oli mukava kävelymatka aterian jälkeen.

"Mene vain", sanoi rouva Callender, "mutta muista tulla päivälliselle kello kuusi. Ja kuulepas nyt, poika. Tämä talo on nyt sinun kotisi, kunnes saat paremman; siis pidäkin sitä kotinasi ja ole täysin vapaa. Jane Callender on nyt sinun tätisi, kunnes joku toinen tulee ja ottaa sinut pois häneltä, eikä sinun tarvitse suudella _hänen_ kättään siinä pelossa, että posket olisivat ryppyiset, arvelen minä."

Päivä oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat täynnä hyvin hoidettuja hevosia ja komeita vaunuja, joiden ajurit olivat puetut loistaviin univormuihin. Kaikki olivat menossa kuningattaren syntymäpäivävastaanottoon. Kun John saapui palatsin kohdalle, oli siellä kova tungos. Ratsuväen soittokunta soitteli aitauksen sisäpuolella, ja käytävä palatsiin saakka oli täynnä juhlaunivormuisia upseereja, diplomaattikunnan jäseniä miekka vyöllä ja kolmikulmahatut päässä, naisia paksuissa silkkipuvuissa, orkideavihkot kädessä ja päässä säkenöiviä timanttikoristeita sekä valkoisia höyheniä.

Sairashuone näytti kovin vieraalta niin lyhyen poissaolon jälkeen. Uusia kasvoja näkyi hoitajattarienkin joukossa, jotka kulkivat käytävissä. John kysyi johtajatarta, joka otti hänet vastaan jäykän, väkinäisen kohteliaasti. Kuinka herra pastori voi? Oikeinko hyvin? Heillä oli nyt vakinainen sairashuoneessa asuva kappalainen, ja koska tämä oli täydellisesti papiksi vihitty, oli hänellä paljon puuhaa näin kuolon läheisyydessä. Mutta eikö herra pastori todellakaan ollut sairas? -- John ymmärsi. Näytti siltä kuin hän olisi tullut jostakin yliluonnollisesta olotilasta, ja ihmiset katsoivat häneen melkein peloissaan.

"Minä tulin kysymään teiltä, tiedättekö mitään hoitajatar Quaylesta?"

Johtajatar ei tietänyt mitään. Tyttö oli mennyt, heidän oli ollut pakko erota hänestä. Mitään pahaako? Ei, ei mitään erityistä pahaa, mutta hän oli vain aivan kykenemätön hoitajattareksi. Hänellä oli tosin monta hyvää ominaisuutta -- hän oli iloinen, hilpeä, hellä -- ja noitten ominaisuuksien tähden ja siksi, että pastori oli pitänyt hänestä, olivat he koettaneet kärsiä hänen käsittämättömiä oikkujaan ja säännöttömyyksiään. Mikäkö hänestä on tullut? Sitä johtajatar ei todellakaan tietänyt. Ehkä sisar Allworthy tietäisi jotain -- johtajatar tarttui taas kynäänsä.

John löysi sisar Allworthyn erään sairaan vuoteen äärestä, missä tämä seisoi kotilääkärin kanssa. Sisar vastasi lyhyesti, melkein tiuskaisemalla ja tuskin kääntäen päätään, ettei hän tiennyt yhtään mitään tytöstä -- ja sitten hän kääntyi pois työhönsä. Johnin mennessä ulos seurasi tohtori häntä ja sanoi, että ehkä ovenvartia tietäisi jotain.

Ovenvartia oli ensin vastahakoinen, mutta vihdoin hän oivalsi asian ja myönsi vastaanottaneensa kirjeitä hoitajattarelle ja antaneensa ne hänelle, kun hän tuli niitä noutamaan. Mutta siitä oli jo pitkä aika. Hoitajatar oli viimeksi käynyt siellä uudenvuoden aattona. Silloin hän oli antanut ovenvartialle shillingin ja sanonut, ettei hän enää tulisi vaivaamaan häntä.

John antoi ovenvartialle viisi shillingiä ja kysyi eikö kukaan ollut käynyt hoitajatarta kysymässä. Oli, kerran. Kuka se oli? Eräs herra. Oliko hän sanonut nimensä? Ei, mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Milloinka se tapahtui? Pari kolme päivää aikaisemmin kuin hoitajatar oli ollut siellä viimeisen kerran.

Drake! Se oli epäilemättä ollut Drake. John Storm katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vailla neljä. Sitten hän pani kiinni takkinsa napit ja läksi kadun poikki puistoon päin mennäkseen St. Jamesin kadulle.

Horatio Drake oli pitänyt aamiaispäivälliset sinä päivänä kokonaan Gloryn ensimmäisen julkisen esiintymisen kunniaksi. Sinä iltana piti hänen näet esiintyä, ja aamupäivällä oli varieteeteatterissa ollut kenraaliharjoitus. Parikymmentä herraa ja naista, pääasiallisesti sanomalehtimiehiä ja taiteilijoita, oli ollut siellä saadakseen nähdä edes vilahdukselta aloittelijan ensi esiintymistä. Valokuvaaja oli ollut tirkistelemässä oviverhojen takana ja alkoveissa kuvatakseen hänen asentojaan, hänen ilmettään, hänen iloista hymyään, hänen veitikkamaisia temppujaan. Sitten oli seurue lähtenyt Draken luo. Aamiaispäivällinen oli nyt ohi, viimeinen vieras oli lähtenyt ja Drake oli yksin ruokasalissa.

Hän seisoi nojautuen uunin syrjään ja pitäen käsivarren matkan päässä kynäpiirrosta, joka kuvasi nuoren naisen kauniita kasvoja ja pehmoisaa vartaloa. "Sormenpäihin asti hänen näköisensä", ajatteli hän ja asetti sen peililasia vastaan.

Ulko-ovi kuului käyvän, ja lordi Robert astui sisään. Hän näytti kiihoittuneelta, levottomalta ja väsyneeltä. Vetäen hajuvedellä kostutetun nenäliinan taskustaan pyyhkäisi hän otsaansa, henkäisi syvään ja heittäytyi tuolille.

"Nyt se on tehty", sanoi hän. "Kaikki on lopussa."

Polly Love oli syönyt aamiaispäivällistä heidän kanssaan sinä päivänä, ja lordi Robert oli mennyt saattamaan häntä kotiin kertoakseen hänelle lähestyvistä häistään. Tytön riisuessa hattunsa ja takkinsa istuutui lordi Robert pianon ääreen kosketellen näppäimiä ja aprikoiden miten alkaa. Aivan äkkiä hän sitten sanoi: "Tiedätkö, kultaseni, että minä aion mennä naimisiin ensi lauantaina?" Tyttö ei virkkanut mitään ensin, ja lordi Robert soitti pianoa vimmatusti. Taivas! Mikä kamala mielentila! Miksi tyttö ei puhunut? Vihdoin kääntyi mies häntä katsomaan, ja tuossa hän seisoi purren hammasta, läähättäen ja kalman kalpeana. Äkkiä hän purskahti itkuun. Hyvä Jumala sitä itkua! Niin, niin, se oli nyt tehty. Asiat oli nyt joka tapauksessa järjestetty.

"Mutta kyllä kuluu aikoja ennenkuin taas ryhdyn semmoiseen leikkiin!"

Oli hetken äänettömyys. Drake nojautui uunin syrjään, jalat ristissä ja potkien toisella jalallaan uunimattoa. Molempia miehiä hävetti, ja he rupesivat puhumaan vähäpätöisistä asioista. Savuako? Olkoon vain. Intialaiset sikarit ovat sangen hyviä. Ei ne ole hullumpia.

Vihdoin sanoi Drake muuttuneella äänellä: "Julmaa, mutta välttämätöntä, Robert -- välttämätöntä sitä naista kohtaan, joka kohta on oleva sinun vaimosi, julmaa tuota tyttöraukkaa kohtaan, joka on ollut vaimosi."