Part 23

Toisesta kerroksesta tultiin saliin, jossa oli kolme suurta ikkunaa ja kussakin niistä oli toinen puolikas auki. Salin ulkopuolella oli pitkä, laaja parveke, jota kiinalaiset ja maurilaiset lyhdyt valaisivat. Sen takana näkyi synkkä puisto ja vielä kauempana Westminster Abbeyn tornit ja iso kello, mutta sen kirkas tuli ei palanut sinä iltana.

"Parlamentti ei koskaan istu keskiviikko-iltana" sanoi Koenig.

He menivät saliin, joka oli aivan tyhjä. Korkeajalkaisten lamppujen valoa himmentämään oli asetettu keltaisista silkkipitseistä laadittuja varjostimia. Peräseinällä oli piano ja urut.

"Me odotamme tässä", sanoi Koenig avaten urut, ja Glory jäi seisomaan hänen viereensä.

Äkkiä kuului naurua, sekavia ääniä ja silkkipukujen kahinaa portailta, ja tuoksahti heliotroopilta. Naisia astui sisään. Pari kolme vanhaa naista nojautui nuorempien käsivarteen pitäen ebenholtsisauvaa toisessa kädessään. Viimeiseksi tuli vanha rouva, jolla oli yllään musta silkkipuku ja suuri lukkoneula rinnassaan. Koenig nousi ja kumarsi hänelle. Glory aikoi myöskin kumartaa, mutta rouva nyökäytti hänelle hiukkasen sivumennen ja asettui pehmeään tuoliin ison lampun viereen, joten Gloryn kumarrus jäi kesken.

Naiset puhelivat, ja Glory koetti kuunnella. Se oli kaikenlaista tyhjänpäiväistä laverrusta, jota pienet naurun tirskahdukset tuontuostakin keskeyttivät. Glorysta tuntui tuo keskustelu hyvin typerältä. Usein nostivat naiset lornettinsa ja katsoivat häneen. Hän puristi huulensa yhteen ja katsoi takaisin räpäyttämättä silmiään.

Miespalvelija toi teetä tarjottimella, ja sen perästä kuului kuppien kalinaa ja vielä enemmän naurua. Mustaan silkkiin puettu rouva katsahti Koenigiin, joka heti alkoi soittaa urkuja. Hän soitti mainiosti, mutta ei kukaan kuunnellut. Hänen lopetettuaan oli lyhyt paussi, ja sitten jokainen sanoi: "Oi, kiitoksia! Me -- hm -- me --", ja sitten puhe alkoi uudelleen. Soololaulaja lauloi sitten Schumanin balladin, ja koko laulun kestäessä istui kuulotorvella varustettu vanha rouva pianon vieressä ja eräs nuori tyttö puheli hänelle. Kun laulu oli lopussa, huudahti jokainen: "Oi, tuo vanha tuttu!" Sitten kuului portailta karkeampia ääniä, vilkkaampaa naurua ja raskaampia askeleita.

Herrat astuivat sisään puhuen ääneen. Koenig oli mennyt takaisin urkujen ääreen ja soitti kuin viimeistä päivää. Glory katseli tuota kaikkea, ja hänestä se alkoi tuntua niin äärettömän hullunkuriselta. Äkkiä hän säpsähti. Joku herroista sanoi vetelästi: "Ukko Koenig taas! Hohhoh kuinka se vanhus jaksaa vetää! Tuntuu kuin olisin kuunnellut häntä vedenpaisumuksesta lähtien ainakin."

Se oli lordi Robert Ure. Glory huomasi hänet vilahdukselta ja katseli sitten kenkiään sekä rupesi jalallaan polkemaan mattoa. Lordi Robert painoi lasin silmäänsä, jännitti kasvojensa vasemman puolen ja tirkisti Gloryyn.

Vanhanpuoleinen herra, jolla oli jalopeuramainen pää, tuli urkujen ääreen ja sanoi: "Eikö mitään koomillista ole tarjottavana, Koenig? Kaikilla on ollut influenssa talven kuluessa ja siksi he ovat kadottaneet kaiken rakkautensa klassikkoihin."

"Varsin kernaasti", sanoi Koenig. Sitten hän kääntyen Gloryyn kosketti tytön rannetta sanoen: "Kuinka valtasuonen laita on? Ach Gott! tykyttää kuin lapsen. Nyt on teidän vuoronne."

Glory astui askeleen eteenpäin, ja puhe kävi äänekkäämmäksi, kun seurue huomasi hänet. Hän kuuli pari lausetta silloin tällöin. "Kuka hän on?" -- "Onko hän varsinainen taitelija?" -- "Oh ei -- sivistynyt neiti." -- "Laulaako hän vai viheltääkö hän?" -- "Hän on varsinainen taiteilija, sillä hän lauloi meille viime vuonna." -- "Hän on silmänkääntäjä." -- Sitten sama ääni, jonka Glory oli ennen kuullut, sanoi: "Kautta Jupiterin, vanha veikko, teidän nuori ystävänne on kuin punainen ruusunnuppu!" -- Glory ei räpäyttänyt silmiään. Huuli värähti hiukan hermostuneesti, ja sitten hän aloitti.

Ensimmäinen kappale oli "Mylechraine", manilainen laulu ahnaasta talonpojasta, jonka tytär häpesi isäänsä, kun tämä kävi aina huonossa puvussa ja käytti mustia sukkia. Mutta talonpoika vastasi, että ellei hän käyttäisi mustia sukkia, ei kukaan tulisi olemaan mustasukkainen tytön myötäjäisten tähden.

Glory lauloi, lausui ja näytteli ihka elävästi tuota vanhaa miestä, eikä salista kuulunut hiiskaustakaan ennenkuin hän oli lopettanut paitsi naurun purskahduksia ja käsien taputuksia. Sitten virkosi puhe entistä vilkkaammaksi. "Tosiaankin -- tosiaankin! Kuinka -- hm -- luonnollista!" -- "Luonnollista -- se on todellakin luontoa." -- "En milloinkaan ennen --" -- "Erinomaista, mainiota." -- "Mitä murretta se oli?" -- "Tietysti irlantilaista." -- "Niin, tietysti", ja päät nyökkyivät ymmärtäväisesti, ja jokainen näytti tietävän kaikki. "Tottakai hän vielä laulaa." -- "Vaiti, hän aloittaa."

Nyt seurasi: "Ny Kiree fo Niaghtey", vanha, omituinen valitus siitä, että lampaat hukkuivat vuoristoon lumimyrskyssä. Se oli täynnä syvää surumielisyyttä. Naisten lornetit vaipuivat, miesten silmälasit samoin, ja kasvot venyivät pitkiksi. Vanha, kuulotorvella varustettu eukkoraukka nyyhkytti kuuluvasti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikui kuorossa ihastushuutoja. "Tuo oli jotain, oli totisesti!" -- "Kaunis tyttö!" -- "Kaunis! Irlantilaiset tytöt ovat aina kauniita." -- "Tuo vanha, ahne talonpoika -- sen näki aivan silmiensä edessä!"

"Mikä hänen seuraava kappaleensa on?" -- "Jotain hullunkurista toivottavasti."

Koenigin ylpeys oli rajaton, eikä Glory päässyt vähällä. Koenig teki tilaa lattialla ja ilmoitti, että arvoisan yleisön luvalla j.n.e. tämä nuori taiteilija nyt tulisi matkimaan, kuinka tehtaantytöt laulavat kaduilla.

Kuulijat nauroivat ja lopulta suorastaan huusivat, ja kun laulu loppui, sateli Glorylle onnitteluja ja kysymyksiä. "Hurmaavaa! Kaikki teidän kappaleenne ovat hurmaavan hauskoja! Mutta rakas neiti, teidän täytyy säästää meidän tunteitamme enemmän. Nuo lampaat lumimyrskyssä -- se oli liian surullista." Vanha rouva, jolla oli kuulotorvi kädessä, kysyi, voisiko Glory laulaa kokonaisen iltapäivän ja väsyttikö häntä milloinkaan ja eikö hän usein kylmettynyt. Mutta vihdoin tuli mustaan silkkiin puettu rouva hänen avukseen. "Teidän täytyy saada hiukan virvokkeita", sanoi hän. "Katsotaanpa, enkö voisi..." ja hän nosti lornettinsa ja katsoi ympäri huonetta. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuuli Glory äänen, joka pani hänet vapisemaan:

"Ehkä minulle suodaan ilo viedä neiti Quayle virvokehuoneeseen."

Se oli Drake. Hänen silmänsä olivat yhtä siniset ja poikamaiset kuin ennenkin, mutta Glory huomasi heti, että hän oli kasvattanut viikset ja näytti vakavammalta ja miehekkäämmältä kuin ennen. Muutamien minuuttien perästä he olivat päässeet akkunaoven kautta parvekkeelle ja kävelivät nyt siellä edestakaisin.

Siellä tuntui viileältä ja hiljaiselta salin kuumuuden ja hälinän perästä. Yö oli lauhkea ja tyyni. Tuskin vienoin tuulen henkäyskään liikutti puiston lehtiä. Sateen jälkeen tuntui ilma hiukan kostealta, ja ruohikossa oli tuoksuva kaste. Tähdet tuikkivat, ja kuu oli juuri noussut Westminsterin tornin takana.

Glory oli punastunut menestyksestään. Hänen silmänsä säkenöivät, ja hänen askeleensa olivat keveät ja reippaat. Drake kosketti hänen kättään, joka oli nuoren miehen käsivarrella, ja sanoi:

"Kun nyt vihdoin viimeinkin olen saanut teidät kiinni, täytyy minun heti ensiksi torua teitä."

He katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Oletteko ollut niin tyytymätön minuun tänä iltana?" kysyi Glory.

"Sitä en tarkoittanut. Mutta missä te olette ollut koko tämän ajan?"

"Ah, jospa te tietäisitte!" Hän oli seisahtunut ja tuijotti pimeyteen.

"Minä _tahdon_ tietää sen. Miksi ette vastannut kirjeeseeni?"

"Kirjeeseennekö?" Glory tarttui kielokimppuun, joka oli hänen rinnassaan.

Drake taputti hänen kättään kevyesti sanoen: "No, no, ei riidellä tällä kertaa, mutta toiste ette saa tehdä niin, taikka muutoin --"

Glory tointui taas ja nauroi. Hänen äänessään oli hopean helke, ja Draken mielestä hänen hymyssään oli omituinen tenhovoima. He jatkoivat kulkuaan.

"Puhuaksemme tästä illasta -- teillä on ollut suuri menestys, tietysti."

"Miksi niin: tietysti?"

"Siksi, että minä aina tiesin, että teidän täytyi onnistua."

Glory oli ylpeä ja onnellinen. Drake kävi äkkiä vakavaksi ja juhlalliseksi.

"Mutta tuommoinen sali päivällisen jälkeen ei ole sopiva esiintymispaikka teidän kyvyllenne. Kuulijat eivät ole oikeassa paikassa eivätkä oikeassa mielentilassa. Vieraita ja kuulijoita -- velvollisuudet joutuvat ristiriitaan, paitsi sitä on taide oikeastaan tuntematonta maata tällaisille ihmisille."

"He olivat kumminkin ystävällisiä minulle", sanoi Glory.

"Niin olivat -- tänään. Viimeinen uutuus, olipa se sitten ihminen tai apina tai --"

Glory nauroi taas ja liiteli Draken vieressä aivan kuin jalat tuskin olisivat koskettaneet maahan.

"Mikä teitä vaivaa?"

"Ei mikään. Minä vain ajattelin kuinka kohtelias te olitte minulle." Sitten he taas katsoivat toisiinsa ja nauroivat.

Tähtien vienompi valo hävisi kuun kirkkaaseen loistoon. Lintunen synkässä puistossa oli erehtynyt, se luuli kuunvaloa päivän koitoksi ja alkoi visertää. Westminsterin kello löi yksitoista, ja ympäröiviltä kaduilta kuului kumea liikkeen jyrinä.

"Kuinka ihanaa!" sanoi Glory. "On vaikea ymmärtää, että tämä on sama Lontoo, joka on niin täynnä kasinoja, klubeja ja... luostareita."

"Mitä tyttönen, semmoinen kuin te, voi tietää sellaisista paikoista?"

Glory oli päästänyt Draken käsivarren ja katseli nyt parvekkeen yli. Ääniä kuului punertavien akkunoiden takaa. Soololaulaja alkoi taas laulaa. Hänen toinen balladinsa oli "Erlkönig" --

"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir! Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

"Onko kuulunut mitään uutisia John Stormista?" kysyi Drake.

"En ainakaan minä tiedä mistään."

"Tahtoisittekohan te, että hän palaisi takaisin nyt?"

"Niin, tahtoisinkohan?"

Silloin juuri kuului askeleita heidän takanaan, ja miellyttävä ääni sanoi: "Pyytäisin että esittäisitte minut, herra Drake."

Se oli kahdeksan- tai yhdeksänkolmattavuotias neiti, jonka lyhyt tukka oli kammattu ylöspäin kuten miehillä.

"Ah, Rosa -- neiti Rosa Macquarrie", sanoi Drake. "Rosa on sanomalehtikirjailija ja minun hyvä ystäväni, Glory. Jos te tahdotte mainetta, niin hänellä on avaimet siihen, ja jos tahdotte ystävyyttä... Mutta minä jätän teidät kahden kesken."

"Rakas neiti", sanoi neiti Macquarrie, "minä tahtoisin tutustua teihin."

"Minä olen nähnyt teidät ennen -- ja puhunut teille", sanoi Glory.

"Minulleko? Missä?"

Glory nauroi omituisesti. "Mitäpä siitä! Toisen kerran ehkä kerron."

"Ihmiset tuolla sisällä ovat raivoisasti ihastuneet teidän ääneenne. 'Mistä se tulee?' huutavat he -- 'palatsistako vai Ratcliffe Highwayltä?' Mutta minä luulen tietäväni. Se tulee sydämestä, rakas tyttöseni. Te olette elänyt ja rakastanut, ja kärsinyt -- niin olen minäkin. Täällä me olemme loistavassa kuoressamme, mutta me kuulumme vallan toiseen maailmaan ja olemme ainoat työnaiset koko seurassa. Ehkä voisin auttaa teitä vähän, te olette jo auttanut minua paljon. Saanhan tutustua teihin, eikö niin?"

Gloryn silmiin tuli kirkas valo, ja hänen silmäluomensa värähtelivät hiukkasen. Sanaakaan sanomatta kiersi hän kätensä Rosan kaulaan ja suuteli häntä.

"Olin varma teistä", sanoi Rosa. Hänen äänensä oli matala ja hillitty. "Teidän nimenne on Glory, eikö niin? Sitä nimeä ei teille ole turhaan annettu. [Glory = kunnia, loisto, autuus, j.n.e.] Jumala on itse antanut sen teille!"

Vieraat alkoivat tehdä poislähtöä, ja Koenig tuli hakemaan "tähteään."

"Minä pestaan teidät yhdeksi, kahdeksi, kolmeksi vuodeksi, se on varma se, minä tahdon", sanoi hän heidän mennessään portaita alas. Kun hovimestari saattoi Koenigin taasen kirjastoon kirjoittamaan laskun alle ja nostamaan palkkansa, odotti Glory biljardipöydän vieressä eteisessä, ja samassa Drake ja lordi Robert tulivat hänen luokseen.

"Mihinkä asti?" sanoi Drake hymyillen, mutta Glory ei ollut ymmärtävinään häntä. "Te pidätte minua hyvin pahana tänä iltana, Glory. Minä aioin vain sanoa, että jos kerran tälle uralle antaudutte, tahtoisin että edistyisitte siinä niin pitkälle kuin mahdollista. Miksi että hae laajempaa näyttämöä? Miksi ette esiinny suorastaan yleisölle?"

"Mutta neiti on minun palveluksessani kolme vuotta", sanoi Koenig, joka juuri saapui siihen.

Drake katsahti Gloryyn, joku pudisti päätään, ja Koenig koetti selittää sanansa. Sehän on selvä asia. Hän on opettanut neitiä, ottanut hänet kotiinsa, löytänyt hänet sunnuntai --

Mutta Drake keskeytti hänet. Jos he saattoivat auttaa neiti Quaylen semmoiseen paikkaan, jossa hänen neronsa paremmin voisi kehittyä, niin herra Koenigin ei tarvitsisi tulla kärsimään vahinkoa siitä. Koenig tyyntyi, ja Drake saattoi Gloryn vaunuihin.

"Olemmehan ystäviä taas?" sanoi hän puristaen keveästi Gloryn kättä.

"Olemme", vastasi Glory.

Kotona oli odottamassa kirje Anna-tädiltä. Anna-täti ei pitänyt noista alituisista muutoksista; hän ei luottanut soittoon eikä soittotaiteilijoihin, mutta pastorin mielestä Anna oli liian ankara, ja mitä taaskin herra Koenigin sunnuntaiseuroihin tulee, otaksui pastori, että sinne kokoontui etupäässä saksalaisia keskustelemaan Martti Lutheruksesta ja laulamaan hänen virsiään. Ikävää, että pastorin terveys yhä vain huononi. Vuodet alkoivat jo painaa häntä, ja hän näytti niin heikolta ja vanhalta.

Glory ei paljoa maannut sinä yönä. Mennessään huoneeseensa hän avasi ikkunan ja istui sen ääreen antaen vienon iltatuulen hyväillä kuumia huuliaan ja poskiaan. Kuu oli korkealla, ja puutarha näytti nukkuvan sen vienossa valossa. Kaikkialla oli hiljaista, eikä mistään kuulunut muuta ääntä kuin suuren kaupungin etäinen humu, aivan kuin tuulen humina kaukaisessa metsässä. Hän ajatteli, mitä Drake oli hänelle sanonut. "Koettaisinkohan?" mutisi hän.

Kesken hiljaisuutta hän luuli kuulevansa saksalaisen balladin sävelten kaikuvan korvissaan:

"Du liebes Kind, komm' geh' mit mir; Gar schöne Spiele spiel' ich mit dir."

XI.

_The Priory, Vapunpäivänä_.

_Rakas Rakel-tätönen!_ -- Se suuri ilta on nyt mennyt! Oi niitä pukuja, niitä timantteja -- te ette ikinä ole semmoista nähnyt! Hienoston ihmiset ovat muutoin juuri samanlaisia kuin muutkin kuolevaiset, enkä minä pelännyt heitä hituistakaan. Luulen suoriutuneeni omasta osastani ohjelmaa sangen hyvin. Herra Koenig oli sovittanut pianon säestykselle muutamia meidän vanhoista manilaisista balladeistamme, ja minä siis lauloin niitä. Ensimmäinen oli "Mylechraine", jota ihmiset kuuntelivat ja taputtivat käsiään. Sitten seurasi "Ny Kiree fo Niaghtey", ja silloin he itkivät (minä myös). Sitten minä matkin tehtaantyttöjä, jotka laulelevat kaduilla, ja silloin he nauroivat, koska minäkin nauroin, ja niin me kaikki nauroimme yhdessä. Kaikki oli ohi ennenkuin aavistin missä olinkaan, ja jokainen kiirehti antamaan minulle -- ei suudelmia, eihän toki, kuten isoisän tapana oli -- vaan jäätelöä ja hyytelöä, kuten semmoiselta seuralta sopi odottaakin. Herrat syöksyivät aivan hurjistuneina ympäri taloa tuodakseen sitä minulle.

Mutta kaikki tuo ei ole kerrassaan mitään siihen verraten, mikä kohta tulee tapahtumaan. Minä en saa hiiskua siitä mitään vielä; kavalat kasvot saavat salata sen niitä kavala sydän tietää. Teidän _täytyy_ antaa minulle anteeksi, jos minulla on menestystä, sillä eihän mikään tässä maailmassa ole moitittavaa muu kuin epäonnistuminen, senhän jokainen ymmärtää, ja pikkuisesta synnistä tulee suuri hyve, jos se vain kasvaa kyllin isoksi. Huomaatteko kuinka sukkela minä olen? Te ette aavistaneet, millainen filosofi teidän perheessänne oli, rakkaat ystävät, eikö niin?

Se tapahtuu toukokuun 24 p:nä. Silloin on taas kuningattaren syntymäpäivä, ja kun minä muistan, mitä kaikkea on tapahtunut viimeisen syntymäpäivän jälkeen, niin tulen romanttiseksi kuin koulutyttö ja senttimentaaliksi kuin lapsentyttö. Tietysti minä olen hirveässä touhussa sen asian tähden ja tunnustan, että olen käynyt tietäjissäkin sen seikan vuoksi, s.o. minä olen antanut puoli puntaa povarille eräänä heikkona hetkenä, ja hän ennusti minulle ihmeellisiä asioita, joten siis olen täysin tyydytetty. Sanomalehdet tulevat toitottamaan nimeäni, ja minun osakseni on tuleva muotisuosikin häikäisevä onni, mikä kaikki tietysti on erinomaisen hauskaa ja viehättävää ja varsin tyydyttävää rahalliseen puoleen nähden. Isoisä nyt tietysti toruu minua siitä, että kiusaan kaitselmusta, ja tietysti John Storm sanoisi, jos hän tietäisi sen, ettei minun pidä tehdä semmoista missään olosuhteissa. Mutta kun minulle sanotaan, että minun ei pitäisi tehdä niin eikä näin eikä noin, niin se on aivan samaa kuin jos minulle sanottaisiin, että minulla ei saa olla punainen tukka ja etten saa sairastua tuhkarokkoon. Minä en voi sille mitään! Minä _en_ voi sille mitään! Mitä siis hyödyttää surra sydäntänsä murskaksi semmoisen asian tähden?

Mutta minun ei tarvinnut pyytää _Hecaten_ y.m. apua sanomalehtiasioissa. Tietäkää, rakas Rakel-tätönen, että minä _todellakin_ tapasin herra Draken sisäasiain ministerin talossa ja hän esitteli minut neiti Rosa Macquarrille, joka ei ole enää hyvin nuori eikä hyvin kaunis, mutta niin kultainen olento kumminkin! Ja kun hän on sanomalehtikirjailija, niin on hän nyt veisannut kiitosta yli maitten mantereitten sillä seurauksella, että koko maailma tätä nykyä laulaa minun avuistani. Kuunnelkaa siis, miehet ja naiset, kun luen teille kuuluisuudestani sanomalehtipalstasta, joka on yhtä pitkä kuin Yorkin herttuan oma palsta: "Hän on nuori, solakka, ruskeatukkainen" (minä kun aina ennen luulin itseäni punatukkaiseksi), "silmät suuret ja harmaat, toinen silmä etäältä katsoen melkein ruskea" (se katsoo vähän kieroon), "mikä antaa hänen kasvoilleen omituisen veitikkamaisen, hiukan keimailevan ja voimakkaan ilmeen, jommoista harvoin, jos milloinkaan, tapaa muissa kasvoissa... Hänen äänensä on hämmästyttävän vaihteleva, ollen joskus hellä, hyväilevä, jouheva ja toisin vuoroin hurja, synkkä, vaikeroiva, ja hänen kasvonsa, jotka eivät ole säännöllisen kauniit" (oh!) "mutta unohtumattomat, ovat täynnä mitä omituisinta suloa... Hän laulaa, lausuu, puhuu, nauraa ja itkee (aivan todella), ja muutamia kappaleistaan hän esittää jonkinmoisella irlantilaisella murteella" (Oi sinä rakas Manin-kieli!), "joka heläjää hänen nuorilta huuliltaan hurmaavan vilkkaasti ja huvittavasti." Mikä kaikki, vaikka se tietysti on vallan totta, eikä muuta kuin oikea ja kohtuullinen tunnustus _tietysti_, pani minut nyyhkyttämään niin kauan ja niin kovaa, että hyvä pikku hippopotamus syöksyi yläkertaan minua lohduttamaan, mutta löytäessään minut lattialta pitkälläni huusi kohottaen käsiään epätoivoisesti: "Ach Gott! Minä nuoreksi ladyksi häntä luulin, mutta mitä tuo on?"

Mutta mitäpä siitä! Joskus ajattelen, kuinka monta tyttöraukkaa täällä onkaan, jotka eivät ole milloinkaan saaneet ainoatakaan tilaisuutta näyttää taitoaan, kun taasen minulla on ollut niin monta loistavaa tilaisuutta; kuinka monta onkaan, joita ei kukaan viitsi kertaakaan kuunnella, kun taaskin minua kiitetään ja kehutaan; monta, jotka asuvat ahtaiden katujen varrella ja palvelevat pikkuisissa, pimeissä puodeissa, joissa miehet ja miesten näköiset puhuvat heille toisella tavalla kuin koskaan sisarilleen tai vaimoilleen, kun taasen minut kohotetaan korkealle ihailun ja kunnioituksen ilmapiiriin; monta, jotka ansaitsevat leipänsä klubeissa ja kasinoissa, missä he saavat hengittää oikeata helvetin ilmaa, kun taasen minua ympäröi kaikki, mikä voi jalostaa ja hienostaa! Oi Jumala, suo minulle anteeksi, jos olen turhamielinen, ylvästelevä olento, joka nauran kaikelle ja kaikille ja joskus unohdan, että moni tyttöraukka, jota viskellään sinne tänne Lontoossa, on ihan yhtä hyvä kuin minäkin ja yhtä viisas ja yhtä uljas!

Mutta vaiti nyt jo! "Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin." Vai ei Anna-täti pidä tästä vaeltavan juutalaisen elämästä! Tiedättekö, minusta on aina tuntunut kuin rakastaisin mustalais-elämää. Siinä on semmoinen liikkeen tuntu, joka mahtaa olla hurmaava, ja minä rakastan nopeata kulkua. Muistatteko, kuinka "Cæsar" ennen muinoin joskus rupesi äksyksi jalaksi täyttä ravia juoksemaan? Minä istuin sen selässä kokonaan kohtalon turvissa, vain ja kurjat nuoraohjakset käsissä. Mutta oi voi sitä iloa! Tuskin saatoin hengittää. Rakas, vanha, hupsu Cæsar, luoduista Cæsareista parhain, tuntuu kuin vielä kiitäisin selässäsi! Mitä te ajattelette minusta? Me naiset olemme "samanlaisia kapineita aina", kuten vanhan Chalsen oli tapana sanoa, ja samanlainen kuin nainen on kehdossaan, samanlainen hän on ikänsä loppuun asti. Kas nyt taas sitä viisautta! Kukahan tuonkin teille kertoi, nuori neiti?

Mutta puhuakseni totta vihdoin viimein, rakas Rakel-täti, minulla on salaisuus, jota en ole teille ennen kertonut, kun en voinut kestää sitä ajatusta, että te olisitte levottomia minun tähteni, varsinkin isoisä, joka ajattelee Glorya liian usein. Ettekö voi arvata mitä se on? Minun _täytyi_ ruveta vaeltavaksi juutalaiseksi, sillä minut _erotettiin_ sairashuoneesta! Ettekö ymmärtäneet sitä, rakkaani? Minä luulin kertoneeni sen teille yhä uudelleen ja uudelleen. Niinpä kyllä, erotettiin hoitajattareksi kelpaamattomana. Minä en kelvannut, se on totta, ensiksikin laitoksen sääntöjen tähden ja toiseksi inhimillisen rakkauden ja säälin tähden. Mutta lopussa kiitos seisoo, ja nyt kun vaellukseni näyttävät olevan lopussa ja minä olen vihdoinkin päässyt oikealle paikalleni, tuntuu minusta kuin olisin vapautunut pitkästä vankeudesta, suuresta vaarasta, pimeydestä, joka on pimeämpi kuin John Stormin koppi. Ja jos minusta milloinkaan tulee kuuluisa nainen ja hyvät ihmiset tahtovat kuunnella minua, niin pyydän heitä hellimään ja säälimään tyttöparkoja, jotka koettavat elää Lontoossa hyvinä ja uljaina. Minä sanon heille, että se on tosi ritarillisuutta, että he liittyvät yhteen semmoisia miehiä vastustamaan, jotka ovat itsekkäitä, julmia ja epäpuhtaita. Oi tätä suurta, loistavaa, pirullista, taivaallista Lontoota! Se on samassa suhteessa ihmismaailmaan kuin Niagaran kuohuvat, kiehuvat, riehuvat hyrskyt luonnon maailmaan. Tytön täytyy päästä sen syvyyksien yli kuin veneessä ja silloin hän syvään hengähtäen kiittää Jumalaa, taikka sitten hän ajautuu kuohuihin, pyörähtää, kierii ympäri ja hukkuu pyörteeseen!

Hohhoh! Nyt on jo höyry lopussa, ja minun pitää siirtyä asioihin. Herra Drake aikoo pitää aamiaispäivälliset kotonaan 24 p:nä minun yritykseni kunniaksi, mutta se suuri asia tapahtuu vasta noin puoli kymmenen aikaan sinä iltana. Siihen aikaan on aurinko ja laskenut Peelin lahden taakse, musta rastas on laulanut viimeisen tervehdyksensä ja koko maailma on vaipumaisillaan uneen. Jos te vain silloin muistatte virkkaa: 'Jumala siunatkoon Glorya!' olen voimakas ja reipas ja rohkea.

Teidän tyhmä, sentimentaalinen tyttöraukkanne.

Glory.

XX.

Muutamia viikkoja oli kulunut, ja sen päivän aamu oli tullut, jolloin John Stormin piti lähteä Bishopsgaten luostarista. Herätettyään veljet oli isä tullut Johnin koppiin ja istui nyt vuoteen päässä.

"Sinä olet siis varmasti päättänyt jättää meidät?"

"Aivan varmasti, isä."

Isä huokasi syvään lausuen katkonaisesti:

"Kovat koettelemukset kohtaavat meidän yhdistystämme, poikani. Ehkä oli väärin, että tulimme tänne. Ei ole mitään ristiä meidän perustuksessamme, ja me olemme rakentaneet maalliselle pohjalle. -- 'Ellei Herra huonetta rakenna'... Oli hyvä, että viivytit lähtöäsi, mutta nyt kun aika on tullut... Minä olin kiinnittänyt sydämeni sinuun, poika. Minä olen jo vanha mies, ja jonkinmoista luonnollisen isän hellyyttä --"

"Isä, jos te tietäisitte --"

"Tiedän, tiedän, poikani. Sinä olet kärsinyt, enkä saa moittia sinua. Alokas-ajalla on suuret ilonsa, mutta myöskin suuret kiusauksensa. Pitää vapautua omasta itsestään, uskoa on vahvistettava, tottelevaisuus opittava ja ennen kaikkea on sydän erotettava maallisista epäjumalista -- hellästä äidistä, ehkäpä -- rakkaasta sisaresta -- ehkä jostakin _vielä_ rakkaammasta."

Oli hetken äänettömyys. Johnin pää oli kumarassa, hän ei voinut puhua.