Part 22

Teidän tulee ymmärtää, että aivan samoin kuin miehet maalla menevät pajaan, kun heillä ei ole mitään sen tärkeämpää tekemistä kuin järjestellä koko maailman asioita, ja naiset menevät mankelihuoneeseen, kun he tahtovat mankeloida vähän muutakin kuin vaatteita, samoin kaupungissa rikkaat ihmisraukat menevät omiin erityisiin huvituksiinsa, joita he sanovat "vastaanottopäivikseen." Herra Draken oli tapana kertoa minulle, että ne olivat hirveitä Baabelintorni-yhdistyksiä, joissa jokainen puhui yhtaikaa ja joissa kaikilla kielillä katkatettiin, kotkotettiin maailman kaikki asiat päästä päähän. Mutta siitä huolimatta ne epäilemättä ovat äärettömän hauskoja, ja kun minä ajattelen kaikkia noita komeita pukuja ja timantteja ja arvonimiä, pitkiä kuin nälkävuosi -- oi, voi, voi, voi!

Kaiken tuon saan varmaan kohta nähdä, sillä hieno väki tahtoo aina musiikkia kielten sekamelskan säestäjäksi, eikä vasaraa ja alasinta, ja herra Koenig, jolla on lauluseura, käy hienoimman hienoimmissa vastaanottoiltamissa ja laulaa sekä soittaa Griegiä ja Schumannia, Lisztiä ja Wagneria, Chopinia ja Paderewskia, ja minun paikkani tuossa komeassa laitoksessa tulisi olemaan heidän armojensa lordien ja ladyjen naurattajana. "Ach Gott!" sanoo herra Koenig, joka "kieltä Englannin pahasti puhuu", "teidän suuret ihmiset tahtovat aina viimeistä uutta." Eräs lady minulle sanoi: 'hyvä herra Koenig, minä luulen, että en tänä vuonna teidän apuanne pyytämään tule. Minä joka paikassa teitä kuulen ja niin pian ihmisiin väsyn'. Mutta kun teidät kanssani otan, on se uusi afääri. Ylhäiset ihmiset luulevat, että he musiikkia rakastavat, kun he nauraa rakastavat. 'Rakas herra Koenig, herran nimessä, pankaa ne nauramaan', sanoi suuri herra minulle. Mutta, ach Gott, kuinka minä voin! Minä olen soittaja, minä olen säveltäjä, minä olen taiteilija!

Tätä korkeaa ja jaloa tointa varten minun täytyy käydä harjoitusten kiirastulen läpi, niin etten totta tosiaankaan aina tiedä, olenko posetiivi vai naukuva kissa, ja tulevan naisklovnin on nähty myöskin heittäytyvän lattialle ja itkevän epätoivoissaan tai jostakin muusta synkästä syystä. Herra Koenig alkaa kumminkin uskoa, että minusta vielä kalu tulee, ja ensi kerran saan esiintyä heti pääsiäisen jälkeen sisäasiain ministerin kodissa, jossa luultavasti, rakas Rakel-täti, saan tavata myöskin herra Draken, vaikkei se kuulu ohjelmaani.

Tietysti minun joka tapauksessa tulee olla hurmaavan näköinen ja minä hommaankin jo suurella touhulla pukuani. Minulla tulee olemaan musta silkkipuku, jonka liivit ovat ruumiinmukaiset. Siihen laaditaan lyhyet puhvihihat gipyyri-pitseistä ja muutamia kieloja kiinnitetään rintaan ja vyötäisille sidotaan sinipunerva samettivyö. Paitsi sitä vedän pitkät mustat hansikkaat ylös käsivarsille, jotka pyöristymistään pyöristyvät muuttuen yhä ihanammiksi. Hame on entinen, ja pitsi maksaa vain kolme shillingiä kuusi penceä, joten minä en siksi konkurssia tee. Tukkani taasen käy päivä päivältä yhä punaisemmaksi, mutta punainen on muotiväri Lontoossa tätä nykyä, joten minulta ei tule kulumaan paljon rahoja tukanvärjäykseen.

Mutta huolimatta tuosta uljaasta ulkokuoresta tiedän, että kun aika tulee, valtaa pelko sydämeni pohjukan. Se tulee tuntumaan aivan samalta kuin ensimmäinen uinti keväällä. "Hyppää vain rohkeasti veteen, Glory, lapseni", ja sitten minä hyppään! Millaista se on, aavistan jo hiukan sunnuntai-iltojen perusteella, jolloin kaikenlaiset kuuluisuudet tulevat tänne kirkkoajan jälkeen ja herra Koenig näyttelee minua ihaileville ystäville kertoen heille, kuinka Glory "menestystä on tuottanut" hänelle, ja minä kuulen heidän yhä uudelleen vakuuttavan, että "tuolla tytöllä on vielä maailmalle näytettävää." Oh, tämä Lontoo on suloinen muoteineen, iloineen ja komeuksineen, ja minä olen tullut siihen päätökseen, että maailmassa eläminen on kumminkin parasta, mitä ihminen voi keksiä. Muutamat henkilöt sanovat maailmasta kaikenlaista pahaa ja tahtovat sitä muuttaa taikka luopua siitä kokonaan, mutta minä rakastan sitä, rakastan, rakastan sitä ja minusta se on hurmaavan suloinen!

Nyt on täällä kevät, ja maailma on ihana keltaisessa ja vihreässä puvussaan. Siellä saaripahasessa on tietysti myöskin hirmuisen kaunista, kun kevään esikot ja orvokit ja kultaruusut kukkivat laaksossa. Oi, oi, oi, oi! Minä tunnen niiden tuoksun kolmensadan peninkulman päähän! Syreenit puhkeavat Glenfabassa nyt, ja Anna täti kokoaa pääsiäismunia. Odottakaapa hetkinen, mä tulen luoksenne!

Ei mitään tietoja John Stormista, tietysti ei. Epäilemättä hän taistelee varjoja vastaan, kun taas muut kuolevaiset ponnistelevat voimiaan todellisuuksia vastaan. Minulle on kerrottu, että tuollaiset veljeskunnat ovat tavallisia kirkossa nykyään, vaikka ne enimmäkseen ovat salaisia seuroja, mutta kuta enemmän minä ajattelen senlaatuista uskontoa, sitä enemmän minusta tuntuu kuin se olisi jonkinmoista näytetöiden toimittamista uskon todistukseksi, aivan kuin Jumala olisi koketti nainen. Tästä muistuu mieleeni, että herra Wealthy-Järki-Maallinen ei ole enää kanonikko, vaan hän on kohonnut arkkidiakoniksi, ja nyt on vielä entistä enemmän espanjalaisen kukon näköinen, hän kun tietysti pukeutuu samanlaisiin hullunkurisiin tamineisiin kuin piispatkin. Vaivaisen ihmisen täytyy aina nähdessään heidät ajatella, että heidän ylhäisyytensä ovat varmaan aamulla noustessaan joutuneet epäröimään, onko heidän vedettävä yllensä koulupojan polvihousut vai balettitytön hamonen, ja sitten päättäneet päästä pälkähästä sillä, että ottavat ylleen molemmat. Siitä syystä minä koetan aina välttää häntä ollessani virkatoimissani kirkossa, sillä saattaisihan käydä niin, että sielun vihollinen äkkiä saisi vallan minussa ja minä käyttäytyisin sopimattomasti hänen kunnia-arvoisuutensa silmäin edessä. Mutta koska nyt on paaston aika, on kirkossa erityisiä saarnaajia joka päivä, ja sattui niin, että viime sunnuntaina aavistamattani näin kolme samanlaista ilmiötä vieretysten. Oh, armias taivas! Salomo kaikessa komeudessaan ei ollut puettu niinkuin yksi heistä!

Mutta on sentään häpeällistä, että sellaiset miehet kuin John Storm eivät saa jalkaansakaan mahtumaan kirkon rajojen sisäpuolelle, kun taaskin tuommoinen arkkidiakoni höystyy siellä kuin vihannoiva laakeripuu. Anteeksi, isoisä, mutta minä en voi auttaa sitä. Maalaiskirkko on sentään vallan toista kuin kaupungin kirkko. _Siellä_ ihminen joskus rupeaa uskomaan, että Jumala toimittaa enimmät asiat ja ihminen itse vain hiukkasen, kun taasen _täällä_ me ajattelemme päinvastoin, mistä on seurauksena, että tämä amalekilaisten siemen... Mutta vähätpä siitä! Minä menin eläintarhaan tänä aamuna. Siellä oli jalopeura aivan yksin häkissään. Juhlallinen, komea, hiljainen olento! Minä olin itkeä.

Mutta nyt on kummitusten luvattu aika yöstä, tyttäreni, ja sinun täytyy jo mennä levolle. "Onnea ja lykkyä!"

Glory.

XVII.

Keskellä pitkäperjantai-yötä heräsi John Storm viereisestä kopista kuuluvaan meluun. Siellä tuntui olevan kaksi miestä kiivaassa, vihaisessa väittelyssä. Toinen uhkasi ja moitti, toinen vastusti ja pyysi.

"Tyttö on kuollut -- eikö siinä ole kyllin todistusta?" sanoi toinen ääni.

"Se on valhe! Se on väärä syytös!" sanoi toinen ääni. "Paavali, mitä aiot tehdä?" -- "Aion lähettää tuon luodin otsaasi." -- "Mutta minä olen viaton. Kaikkivaltias on todistajani, että olen viaton. Pane pistooli pois. Auttakaa! auttakaa!" -- "Armoa! armoa! Ota kaikki -- kaikki -- ja jos voin jollakin tavalla auttaa sinua elämässä... Minä olen rikas, Paavali -- minulla on vaikutusvaltaa... säästä minua!" -- "Konna, luuletko voivasi ostaa minut, kuten sisareni ostit?" -- "Jos sen teinkin, en ollut ainoa!" -- "Valehtelija! Sano se hänelle tavatessasi hänet viimeisellä tuomiolla!" -- "Murhaaja!" -- "Liian myöhään -- nyt sinä jouduit hänen luokseen!"

John Storm kuunteli ja ymmärsi. Nuo kaksi ääntä olivat vain yhden miehen, veli Paavalin ääni. Maallikkoveli houraili. Hän oli uudestaan tekevinään rikoksensa.

John epäröi. Hän aikoi ensin kiirehtiä Paavalin huoneeseen pidättämään häntä, ettei hän millään lailla vahingoittaisi itseään. Mutta hän muisti, että veljeskunnan säännöt kielsivät ankaran rangaistuksen uhalla ketään jäsenistä menemästä toisen koppiin. Ja sitäpaitsi hän oli yhä vielä vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena.

Mutta munkit ovat suuria sofisteja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä John Storm oli sanonut itselleen, että naapurikopissa ei ollutkaan veli Paavali, vaan ainoastaan hänen katoava ruumisraukkansa, joka ponnisteli varjoisan kuolonvaltakunnan viimeisten rämeitten läpi. Paavali itse, hänen sielunsa, hänen henkensä oli kaukana. Siksi ei ollut synti mennä sellaisen henkilön koppiin, jonka henki ei ollut siellä.

Hänen oma ovensa oli lukossa, mutta hän sai avaimen vedetyksi takaisin oven alta, sytytti kynttilänsä ja astui käytävään. Ääni kuului yhä vielä kovaa Paavalin huoneesta, mutta ei kukaan näyttänyt kuulevan sitä. Ei mikään muu ääni häirinnyt hiljaisuutta nukkuvassa talossa. Paavalin kopin toisella puolen oleva koppi oli tyhjä. Se oli näet veli Anteron käytettävänä, ja hän oli eteisessä.

John Stormin astuessa pimeään huoneeseen kynttilä kädessä seisoi veli Paavali keskellä lattiaa toinen käsi ojennettuna ja huulilla aaveentapainen, kamala hymy. Hän oli kalman kalpea, silmät hehkuivat, otsa oli hiessä, ja hän hengitti syvään. Hän pyyhkäisi hikihelmet otsaltaan ja sanoi hillityllä äänellä: "Hän kuoli samanlaisena kuin hän elikin -- valehtelijana ja konnana!"

John otti häntä käsistä kiinni ja veti hänet vuoteelle asettaen hänet istumaan sen laidalle ja koettaen tyynnyttää sekä lohduttaa häntä. Ensimmältä kauhistui John omaa ääntänsä, mutta sama sofismi, joka oli tuonut hänet sinne, auttoi myöskin nyt, ja hän vakuutti itselleen, ettei hän voinut rikkoa vaitiolosääntöä sillä, että puhui henkilölle, joka ei ollut siellä. Maallikkoveljen hourailu loppui vihdoin, ja hän vaipui syvään uneen.

Seuraavana aamuna veli Antero toi ruokaa Johnin koppiin ja alkoi samalla aivan kuin itsekseen laulaa puuhatessaan huoneessa.

"Veli Paavali huononee -- huononee nopeasti -- isä Jerrold on ripittänyt hänet -- hän on nauttinut sakramentit -- hän on hyvin kärsivällinen."

Tuo suuri lapsi oli keksinyt laulaa kaiken tuon ikäänkuin se olisi ollut gregorialainen virsi, siten ilmaisten asioita Johnille rikkomatta sääntöjä ja tekemättä syntiä.

John ei lukinnut oveansa seuraavaksi yöksi. Mennessään levolle hän kuunteli, kuuluisiko taas samanlaista melua kuin edellisenä iltana, puoleksi odottaen, puoleksi toivoen, että hän taas kuulisi jotain, mutta kaikki oli hiljaa, ja puolenyön aikaan hän vaipui uneen. Mikä lienee pannut hänet vavahtamaan, ja sitten hän heräsi siihen tunteeseen, että kuu paistoi häntä silmiin. Kuu paistoi tosiaankin, ja sen kalpea valo valaisi vuoteen päässä seisovaa olentoa. Se oli veli Paavali, kasvot lyijyn harmaina ja huulet kuiskaten Johnin nimeä hiljaa kuin hengitys.

John hypähti ylös ja kiersi käsivartensa Paavalin ympäri.

"Sinä olet sairas, veli -- hyvin sairas."

"Minä kuolen."

"Apua! apua!" huusi John aikoen mennä ovelle.

"Hiljaa, veli, hiljaa!"

"Oh, minä en välitä säännöistä. Säännöt eivät ole mitään tämmöisessä tapauksessa. Ja sitäpaitsi on selvää... Apua!"

"Minä pyydän, rukoilen teitä", sanoi Paavali heikolla äänellä. "Olkaamme yhdessä vielä vähän aikaa. Omasta pyynnöstäni he jättivät minut yksin. Minulla on jotain teille sanottavaa, jotain tunnustettavaa. Minun täytyy pyytää anteeksi."

Parilla askeleella oli John ennättänyt ovelle, mutta hän palasi takaisin avaamatta sitä.

"Mitä, poikaseni? Mitä sinä olet tehnyt minulle?"

"Kun te päästitte minut ulos täältä silloin hakemaan sisartani --"

"Siitä on pitkä aika -- ei puhuta siitä enää, veli."

"Mutta minä en voi kuolla rauhassa kertomatta sitä. Muistattehan, että minulla oli jotain hänelle sanottavaa?"

"Muistan."

"Se oli uhkaus. Minä aioin sanoa hänelle, että ellei hän luopuisi sellaisesta elämästä, hakisin käsiini sen miehen, joka oli syynä siihen, ja tappaisin hänet."

"Se oli vain perkeleen kiusaus, veli, ja nyt se on ohi ja --"

"Ettekö ymmärrä, mitä minä olin tekemäisilläni? Minä olin saattaa huolta ja häpeätä myöskin teille, toverini ja auttajani. Niin ihmisen käy, kun perkele --"

"Mutta Jumala muuttaa asiat, veli -- älkäämme enää puhuko siitä."

"Te annatte siis anteeksi?"

"Anteeksiko? Minun pitää pyytää sinulta anteeksi, ja ehkäpä, jos kertoisin kaikki --"

"Vielä siinä on muutakin. Kuulkaa! Kaikkivaltias kutsuu minua -- minulla ei ole aikaa tuhlata."

"Mutta sinun on niin kylmä, veli. Makaa tässä, minä peitän sinut peitteellä. Oi, älä pelkää -- he eivät koskaan enää saa erottaa meitä. Jos isä olisi kotona -- hän on hyvä ja helläsydäminen -- mutta vähätpä siitä. Noin, veli, noin!"

"Te ylenkatsoisitte ja vihaisitte minua -- te, joka olette niin pyhä ja jalo, joka olette jättänyt kaikki ja voittanut maailman, rakkaudenkin."

"Älä puhu niin, veli."

"Se on totta. Jokainen tuntee teidän hurskaan elämänne."

"Vaiti."

"Mutta minä en koskaan ole elänyt hurskasta elämää, ja minä tulin tänne vain lakia ja hirsipuuta pakoon, ja ellei isä olisi --"

"Toisen kerran, veli."

"Niin, se oli totta mitä kerroin poliisille, ja minä olen tosiaankin --"

"Vaiti, veli, vaiti! Minä en tahdo kuulla sinua. Sen saat sanoa yksin Jumalalle, ja mitä lienet tehnytkään, niin Jumala on tuomiossaan sielullesi armollinen. Meidän pitää rukoilla Häntä vain --"

"Joudu siis! Hiekkajyvät vuotavat loppuun." Hän koetti nousta polvilleen.

"Makaa hiljaa, veli. Jumala ymmärtää sielusi nöyryyden."

"Ei, ei, auta minua ylös. Anna minun polvistua viereesi. Kuolevan rukous -- lausu se kanssani, veli Storm. Sanokaamme yhdessä. 'Oi Herra, pelasta --'

"'Oi Herra, pelasta palvelijasi --' 'Joka luottaa Sinuun. 'Anna hänelle apua pyhyydestäsi. 'Ja... auta... häntä voimallasi iankaikkisesti. 'Älä anna vihollisen vaivata häntä. 'Älä... anna... pahojen -- 'Ole, oi Herra, hänen luja linnansa. 'Iankaik' -- 'Oi Herra, kuule rukouksemme 'Ja --'"

"Paavali! Paavali! Puhu minulle! Puhu! Älä jätä minua! Me lohdutamme ja autamme toisiamme. Sinä tulet minun luokseni ja minä sinun luoksesi. Emme välitä tästä munkkielämästä. Sano sana vain! Poikaseni, poikaseni!"

Mutta veli Paavali oli mennyt. Vangittu kotka, jonka siipi oli taittunut, oli vihdoinkin katkaissut kahleensa.

Tuossa kauheassa hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, näytti huoneen ilmakin tyhjenevän. John Stormia paleli ja pyörrytti, ja ääretön kauhu valtasi hänet. Rohkeus, joka oli pitänyt häntä pystyssä veli Paavalin kärsimyksen ajalla, lannistui nopeasti, ja hänen vanha pelkonsa sääntöjen rikkomisesta palasi. Hänen täytyi kantaa maallikkoveli takaisin tämän omaan koppiin. Hän ei saanut tietää Paavalin kuolemasta. Hänen täytyi peittää, salata kaikki. Kuu oli jo laskenut, sillä nyt oli melkein aamu, ja yön varjot taistelivat hämärän harmaiden vivahdusten kanssa.

Hän avasi ovensa ja kuunteli. Talo oli vielä aivan äänetön. Hän astui varpaisillaan käytävän päähän seisahtuen joka kopin eteen. Ei mistään kuulunut hiiskaustakaan, paitsi jonkun sikeästi nukkuvan kuorsaus ja kellon naksutus eteisessä.

Sitten hän palasi kuolon huoneeseen, nosti ruumiin syliinsä ja kantoi sen takaisin siihen huoneeseen, josta se äskettäin oli elävänä lähtenyt. Se painoi tuskin mitään hänen käsivarsillaan, sillä kauhtanan peittämät jäsenet olivat kuivuneet kuin lakastuneet oksat. John ojensi ne suoriksi vuoteella, jotta kuolon rauhoittava käsi saisi sivellä niitä. Sitten hän sulki vainajan silmät ja liitti kädet yhteen rinnalle, otti raskaan ristin hänen kaulastaan ja asetti sen hermottomien sormien väliin niin hyvin kuin taisi. Nyt oli päivän valo jo voittanut hämärän varjot, ja aamun punertava hohde hiipi huoneeseen. Liike alkoi nukkuvassa kaupungissa, ja rattaat rämisivät katua pitkin. Vielä kerran katsahti John kuolleen veljen kasvoihin, laskeutui sitten polvilleen hänen viereensä, rukoili ja teki ristinmerkin. Sitten hän nousi, hiipi takaisin koppiinsa ja lukitsi ovensa äänettömästi.

Hän tunsi ääretöntä helpotusta tuon kaiken tehtyään ja osittain siitä syystä, osittain väsymyksestä hän nukkui. Hän oli nukuksissa ainoastaan muutamia minuutteja, mutta uni ei tiedä ajasta, ja hetkinen sen unhotuksen puutarhassa voi haihduttaa koko elämän katkeruuden. Kun hän heräsi, ojensi hän tapansa mukaan kätensä koputtaen kolme kertaa seinään. Mutta sitä tehdessä muisti jo palasi, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt seurasi, hänen sydämensä tuntui jäätyvän.

Sitten maallikkojohtaja alkoi herättää veljiä. Hänen syvä äänensä ja epäselvät vastaukset kohosivat yhä ylemmälle, läheten lähenemistään, ja joka askel tuntui koskevan John Stormin aivoihin. Maallikkojohtaja oli nyt ennättänyt yläkertaan -- hän astui pitkin käytävää -- hän seisoi kuolleen veljen oven edessä.

"Benedicamus Domino", tervehti hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Hän uudisti tervehdyksensä, ja sitä seurasi hetken kamala äänettömyys.

John Storm pidätti henkeään ja kuunteli. Hän kuuli avaimen hiljaa rasahtavan ja tiesi siitä, että ovi avattiin ja maallikkojohtaja astui huoneeseen. Sitten hän kuuli heikon huudahduksen, sitten taas kaikki oli hiljaa ja avain rasahti uudelleen. Ovi oli suljettu, ja maallikkojohtaja jatkoi kulkuaan. Hänen tervehtiessään John Stormin ovella ei pieninkään äänen värähdys ilmaissut, että mitään tavatonta oli tapahtunut.

Kello soi, ja veljet läksivät alas portaita. Kohta kuului äänten hyminä kirkosta, jossa he lausuivat aamurukouksensa. Jumalanpalvelus oli tuskin lopussa, kun maallikkojohtajan askeleet taas kuuluivat portailla. Joku toinen oli nyt hänen kanssaan. Se oli tohtori. He astuivat veljen huoneeseen sulkien oven. Toisella puolen seinää kuuli John Storm joka liikkeen, joka askeleen.

"Hän on siis lähtenyt vihdoinkin, poikaraukka."

"Onko hän kauan ollut kuolleena, tohtori?"

"Muutamia tunteja ainakin. Eikö kukaan ollut hänen luonaan?"

"Hän ei tahtonut ketään luokseen. Ja tehän sanoitte, ettei mitään enää voinut tehdä ja että hän saattaisi elää kuukaudenkin."

"Vaikka, mutta kuoleva ihminen... ymmärrättehän... Kuinka omituisen tyynen näköinen hän on! Ja risti tuossa hänen rinnallaan!"

"Hän oli harras ja katuvainen. Viimeisen hartaushetkensä vietti hän eilen niin iloisena, että sellaista saa harvoin nähdä."

"Hänen silmänsä ovat myöskin suljetut! Oletteko varma, ettei kukaan ollut hänen luonaan?"

"Ei kukaan."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten tohtori sanoi: "No niin, hän on nostanut ankkurinsa, poikaraukka."

"Niin, hän on päässyt Jumalan rakkauden valtamerelle. Jospa kaikki olisimme niin valmiit, kun aikamme tulee."

He palasivat käytävään, ja John kuuli heidän askeleensa, kun he astuivat alas portaita. Muutamien minuuttien ajan kuului omituista liikettä ja ääniä alhaalta. Nopeita askeleita tuli ja meni, eteisen ovikello soi, ja katuovi kävi vähän väliä.

Tuntia myöhemmin tuli veli Antero tuomaan aamiaista. Hän oli huomattavasti liikutettu ja asettaessaan pois tarjottimen kädestään rupesi hän puuhaamaan huoneessa laulellen kuten ennenkin omaa keksimäänsä gregorialaista virttä:

"Veli Paavali on kuollut -- hän kuoli yöllä -- ei ollut kukaan hänen kanssaan -- ikävä, että hän on mennyt meiltä pois, mutta hyvä, että hän pääsi rauhaan -- Jumala suokoon rauhan veli Paavali-raukan sielulle!"

Oli pääsiäispäivä. Päiväjumalanpalveluksessa kirkossa lauloivat veljet pääsiäishymnin, ja John Storm tunsi kalvavaa halua päästä itse vapaaksi elävästä haudastaan. Seuraavana päivänä oli paljon liikettä ulkomaailman ja naapurikopin välillä. Myöhään illalla kuului raskaita, laahustavia askeleita ja myöskin raakaa ja rivoa puhetta. "Autapas, mies."

"Ei tässä selkä katkea tätä taakkaa alas kantaessa. Hän ei ollut Danny Lambert, se on vissi."

"Ei, tämmöisissä paikoissa ei juoteta bovrilia, sen tietää. Minä löisin vetoa vaikka mistä, ettei oma peilisi tuntisi sinua enää kolmen kuukauden perästä, jos eläisit täällä ankaralla uskonnolla ja kuivalla ruualla."

"On se kummaa, että ihmiset rupeavat tämmöiseen. Korttelin viiniä ja omat lapset hautaan saattamaan, sen minä tahdon."

Aikaisin seuraavana aamuna soi kirkonkello kerran, sitten toisen kerran ja sitten taas kerran. "Hautauskellot", ajatteli John.

Muutamia maallikkoveljiä tuli viereiseen koppiin. "No", sanoi yksi aivan kuin antaakseen merkin, ja sitten he astuivat ulos tasaisin askelin niinkuin miehet, jotka kantavat jotain taakkaa. "Nyt he vievät hänet alas", ajatteli John.

Hän kuunteli poistuvia askeleita. "Hän on mennyt", mutisi hän.

Kellot soivat yhä edelleen, ja sitten kuului laulua. "Nyt hänet haudataan", sanoi John itsekseen.

Vähän ajan kuluttua lakkasivat kellot soimasta ja samoin laulukin, eikä kuulunut enää muuta kuin kaupungin liikkeen jymy -- tuon mahtavan, ikuisesti kuohuvan meren pauhu.

"Mitä minä teen?" kysyi John itseltään. "Mitkä lukot ja salvat minua pidättävät? Minä olen hullu. Tämä on alentavaa."

Päivällisaikaan veli Antero toi ruokaa. "Veli Paavali on haudattu", lauloi hän, "kirstu oli kaunis -- se oli kukilla peitetty -- me hautasimme hänet kaapuineen, panimme helminauhan hänen kirstuunsa -- jätimme ristin hänen rinnalleen -- hän rakasti sitä ja kuoli risti kädessään -- isä on tullut kotiin -- hän piti messun tänä aamuna."

Nyt ei John Storm enää kestänyt. Hän työnsi maallikkoveljen syrjään ja kiiruhti johtajan huoneeseen.

Isä istui tulen ääressä surullisen, masentuneen ja väsyneen näköisenä. Hän nousi seisomaan ja hymyili tuskallisesti, kun John syöksyi hänen koppiinsa huudahtaen murtuneella äänellä:

"Isä, minä en voi enää elää hengellistä elämää. Minä olen koettanut -- koko sielullani, koko voimallani olen koettanut, mutta en voi -- en voi. Tämä elämä rukouksessa, katumuksessa ja miettimisessä jäykistää minua ja turmelee minut ja tappaa miehen minussa. Minä en voi kestää sitä!"

"Mitä sanot, poikani?"

"Minä olen pettänyt teidät ja itseni ja jokaisen."

"Pettänytkö minut?"

"Itseni tähden eikä veli Paavalin tähden autoin häntä rikkomaan sääntöjä ja turmelemaan terveytensä ja kiiruhtamaan kuolemaansa."

"Itsesikö tähden?"

"Minullakin oli sisar maailmassa, ja sydämeni himoitsi kuulla jotain hänestä."

"Sisarko?"

"Rakkaampi kuin sisar -- ja koko hengellinen elämäni on ollut petos."

"Poikani, minun poikani!"

"Anteeksi, isä! Minä olen aina rakastava teitä ja kunnioittava teitä, mutta minun täytyy rikkoa lupaukseni ja lähteä pois, sillä muutoin olen tekopyhä ja valehtelija ja petturi!"

XVIII.

Sisäasiain ministerin iltakutsut olivat keskiviikkona pääsiäisen jälkeen. Koko päivän oli satanut, mutta illalla oli ilma kirkastunut. Glory ja Koenig olivat ajaneet omnibussilla Waterloo Placelle ja astuivat sitten pitkin leveätä katua, joka loppuu laajoihin Green Parkiin vieviin portaisiin. Kaksi riviä korkeita kivirakennuksia oli oikealla ja vasemmalla, ja heidän piti juuri mennä yhteen noista rakennuksista.

Miespalvelija otti heidät vastaan vakavana, mutta tottuneen tutunomaisesti. Taiteilijatko? Niin. Heidät vietiin kirjastoon, ja virvokkeita kannettiin tarjottimella heidän nautittavakseen. Kolme muuta lauluseuran jäsentä oli siellä jo ennen heitä. Glory oli ensikertalainen tämmöisessä seurassa, ja Koenig kertoi ja selitti hänelle kaikkea keskeytyvin kuiskauksin. Soittokunta soitti kiertoportaitten mutkauksessa, ja toinen miespalvelija seisoi alkovin ovella, jonne hatut ja päällystakit pantiin talteen. Ensimmäinen miespalvelija näyttäytyi taas. Olivatko taiteilijat valmiit menemään saliin?

He seurasivat häntä toiseen kerrokseen. Soittokunta oli lakannut soittamasta, ja huoneesta kuului äänien sorinaa ja lautasten kalsketta. Tarjoilijoita tuli ja meni ruokasalin ovessa, ja hovimestari antoi ohjeitaan. Joskus näkyi vilahdukselta naisia komeissa puvuissa, joskus täynnä hopea-astioita oleva pöytä ja kauniita lamppuja. Oven avautuessa kuuluivat äänet kovemmin, sen sulkeutuessa hiljemmin.