Part 21

Sitten Glory nousi, ja Koenig saattoi hänet ovelle, Gloryn sydän oli rohkaistu ja silmät säihkyivät. Aggie oli virvokehuoneessa. Koska illan työ oli lopussa, oli hän pukeutunut taas tavalliseen pukuunsa pyyhkimättä kumminkaan pois poskimaalia, ja nyt hän nauroi iloisesti miesjoukossa kiusatakseen Charlieta, joka vielä oli pahalla päällä ja ryypiskeli myymäpöydän ääressä. Gloryn tullessa huiskutti Aggie hansikastaan ja sanoi: "Etkö tule saattamaan meitä kotiin, Charlie?"

"En", sanoi Charlie.

"Minnekä sinä siis menet?"

"En minnekään, minne sinä voisit tulla."

Aggien silmät täyttyivät kyynelillä, ja hän repäisi napin hansikkaastaan, mutta pakotti itsensä nauramaan vastatessaan: "Älä usko, poikaseni, että tahdomme tunkeutua sinun niskoillesi. _Kysyin_ vain. Tra-la-laa!"

Oli puoliyö ja kaduilla oli vähän ihmisiä, mutta soittoa ja tanssia kuului melkein jokaisesta avonaisesta ovesta ja ikkunasta.

Aggie itki. "Se on klubien pahin puoli", sanoi hän, "että ne aina houkuttelevat nuoret miehet pelihelvetteihin. Ja mies aina pääsee niihin pujahtamaan."

Kun he kulkivat sveitsiläisen klubin ohi, heitettiin joku sieltä ulos kadulle, ja hän huusi epäselvällä äänellä: "Päästä irti kurkkuni, tai muserran sinut!" Kauempana hoiperteli kolme aivan nuorta tyttöä pitkin katua syleillen kahta vertaa useampaa miestä ja lallatellen nuotitonta laulua.

XV.

Paaston keskipaikoilla kävi Pyhän Getsemanen yhdistyksen kirkollinen ylitarkastaja luostaria tarkastamassa. Tämä mies oli hiippakunnan piispa, vapaamielinen, ei vähääkään pikkumaisesti kirkollinen, vaan suora, hiukan jäykkä, selväjärkinen ja hyvä järjestyksenmies. Veljien kokoonnuttua kokoushuoneeseen otti hän johtajalta nahkakansiin nidotun kirjan, jossa oli veljeskunnan säännöt, ja alkoi lukea sitä ääneen.

"Ja nyt, hyvät herrat", sanoi hän, "minun ei tarvitse selittää, hyväksynkö teidän sääntönne vai enkö. Minun velvollisuuteni on ainoastaan tarkastaa, että laitosta hoidetaan laillisesti. Oletteko tyytyväisiä laitoksen johtoon ja tahdotteko yhä edelleenkin alistua siihen?"

Kuului vain yksi vastaus -- kaikki olivat täydellisesti tyytyväisiä.

Piispa nousi hymyillen ja kumarsi veljille, jotka alkoivat poistua huoneesta.

"Kahta seurakuntalaisistani ette vielä ole nähnyt", sanoi isä.

"Missä he ovat?"

"Kopeissaan."

"Miksikä siellä?"

"Toinen heistä on sairas ja toinen on vaitiolo- ja yksinäisyyssäännön alaisena."

"Mennään katsomaan heitä", sanoi piispa, ja he alkoivat nousta ylös portaita.

"Minä en ehkä ole samaa mieltä kuin te hengellisen elämän säännöistä, mutta nähdessäni, kuinka teidän seurakuntalaisenne luopuvat maailmasta ja sen mukavuuksista, sen iloista ja omaisuuksista, sen sukulaisuus- ja ystävyyssiteistä --"

He olivat ennättäneet yläkertaan, ja isä oli seisahtunut hiukan hengästyneenä. "Tässä kopissa, oikealla", sanoi hän, "asuu maallikkoveli, jota vihollinen viekoitteli suureen tottelemattomuuteen, ja Jumalan viha lankesi hänen päällensä. Mutta saatana pettyi kerrankin itse, sillä juuri tuon jälkeen armo teki suuren työnsä. Ei ainoakaan jäsenistämme tunne niin ääretöntä iloa pyhistä sakramenteista, ja asettaessani Herramme ruumiin --"

"Menemmekö hänen luokseen?"

"Tietysti. Hän on kuolemaisillaan keuhkotautiin, mutta te saatte nähdä, mikä rauha vallitsee hänen sielussaan."

Veli Paavali istui pienen tulen edessä nojatuolissa monien patjojen nojassa pidellen kuihtuneissa käsissään raskasta ristiä, joka riippui hänen kaulassaan.

"Kuinka hauskalta ja mukavalta täällä näyttää", sanoi piispa. "Jotenkin ylhäällä tämä on tosin, mutta epäilemättä saatte kumminkin kaikki mitä tarvitsette."

"Kaikki", sanoi Paavali.

"Veljet ovat varmaankin hyviä teille -- luostareissa aina hellitään sairaita ja apua tarvitsevia."

"Liian hyviä, herra piispa."

"Kaiketi käy tohtori luonanne tuontuostakin?"

"Kolme kertaa viikossa, ja jos hän vain sallisi minun paeta tästä pahasta, vaivaloisesta maailmasta --"

"So, so, älä puhu niin, poikani, se on väärin. Tapahtuipa mitä tahansa, on velvollisuutemme elää."

"Minä olen kadottanut kaikki, minkä hyväksi voisi elää, ja sitä paitsi --"

"Ettekö siis toivo mitään?" sanoi piispa.

"En muuta kuin kuolemaa", sanoi Paavali ja nostaen ristiä suuteli sitä.

"Jumalalle kiitos, että olemme syntyneet kuolemaan", sanoi piispa ja siirtyi sitten yhdessä isän kanssa käytävään sulkien oven.

"Seuraavassa kopissa", sanoi isä, "asuu eräs niistä, joita tarkoititte äsken -- mies, joka oli syntynyt maailman omistajaksi, sen loiston ja maineen valtiaaksi, mutta --"

"Onko hän luopunut siitä kokonaan?"

"On."

"Onko hän nuori?"

"Aivan nuori, eikä hän ole luopunut maailmasta, kuten ennen Augustinus, opittuaan tuntemaan katkerin kokemuksin sen petollisuuden, synnin --"

"Miksi hän siis on täällä?"

"Hän ei voi luottaa itseensä vielä. Hän tuntee vastahakoisen luonteemme sisäiset taistelut ja ponnistukset sekä --"

"Hänen vaitiolonsa ja yksinäisyytensä ovat siis vapaaehtoisia."

"Nyt ne ovat. Katso", sanoi isä ottaen avaimen lattialta.

"Mitä tuo on?"

"Hän lukitsee itse ovensa ja työntää sitten avaimen, oven alitse ulos."

Heidän astuessaan koppiin seisoi John Storm ikkunan ääressä aamuauringon valossa katsellen tuolta alhaalta näkyvää maailmaa tuijottavin, kaipaavin katsein.

"Tässä on meidän tarkastajamme", sanoi isä. "Vaitiolosääntö ei tietysti nyt ole voimassa."

"Enkö ole nähnyt teitä ennen?" virkkoi piispa.

"Tuskinpa, isä", sanoi John.

"Mikä teidän nimenne on ja missä asuitte ennen tänne tuloanne?"

John sanoi sen hänelle.

"Sitten olen sekä nähnyt teidät että kuullut teitä. Mutta maailma on hiukan muuttunut sen jälkeen kun te siitä luovuitte -- kanonikko on nyt arkkidiakoni ja paitsi sitä kuningattaren hovisaarnaajia. Kuinka kauan olette ollut veljeskunnassa?"

"Elokuun 14 päivästä asti."

"Ja kuinka kauan olette ollut sulkeutuneena koppiinne?"

"Kahdeksannesta päivästä loppiaisen jälkeen."

"Mutta nyt on jo paasto -- jotenkin pitkä rangaistusaika, isä."

"Minä olen usein kehoittanut rakasta veljeämme...", alkoi isä.

"Te menette liian pitkälle paastoamisessa ja rukouksissa, herra Storm", sanoi piispa. Hän noukki yksitellen muutamia vanhoja kirjoja pöydältä ja vuoteelta. "Kyllä tiedän, että kaikkien aikojen pyhimykset meille kertovat, että ruumis on paha ja että sen himot sekä toiveet ovat tukahdutettavat, mutta he opettavat meille myöskin, että täydellinen kristityn luonne on kahden elämän sekoitus, luonnon elämän ja armon elämän. Älkää halveksiko ihmiskuntaa, poikani. Teidän mestarinne ei halveksinut sitä. Hän tuli alas taivaasta elääkseen ja tehdäkseen työtä syntisessä ihmisveljeskunnassa. Älkää rukoilko kuolemaa, älkääkä paastotko kuoleman toivossa. Teillä ei olisi oikeutta siihen, vaikka olisitte semmoisessakin tilassa kuin naapuriraukkanne tässä vieressä, jolle kuolema hymyilee houkutellen lepoon. Mutta te olette nuori ja voimakas. Kuka tietää, minkä työn taivaallinen Isä on määrännyt teidän tehtäväksenne!"

John oli palannut ikkunan luo ja katseli ulos katse tyhjyyttä kuvastaen.

"Mutta kaikki tämä on ulkopuolella minun tehtäväni nyt", sanoi piispa. "Onko teillä jotain valitettavaa?"

"Ei mitään."

"Oletteko tyytyväinen elämään tässä talossa, tämän yhdistyksen lakien ja sääntöjen alaisena ja kuuliaisena sen johtajalle?"

"Olen."

"Se riittää."

Piispa oli lähtemäisillään kopista, kun hän huomasi lyijykynäkirjoituksen seinällä. Siinä oli: "Marraskuun 9:s päivä -- lordi majorin päivä", ja sen alle oli vedetty viivoja, jommoisia vanki piirtää laskiessaan jotain.

"Mitä tuo päivämäärä tarkoittaa?" sanoi piispa.

John oli vaiti, mutta isä vastasi hymyillen: "Sinä päivänä hän vannoi valansa, herra piispa. Hän odottaa niin hartaasti sitä aikaa, jolloin hän saa omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle, että hän laskee noviisiaikansa päivät, mikä osaltaan sekin todistaa hänen todellista kutsumustaan."

Portailla seisahtui isä taas sanoen: "Kuunnelkaa!"

He kuulivat, kuinka vapiseva käsi väänsi sen oven lukkoon, jonka he juuri olivat sulkeneet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuli avain ulos oven alla olevasta aukosta.

Kun ovi oli lukittu ja piispa oli jättänyt John Stormin yksin koppiin, oli tällä yksi ainoa ajatus mielessä -- työ. Kaikkea muuta hän oli jo koettanut, mutta turhaan.

Hän oli koettanut yksinäisyyttä. Pyytäessään saada olla koppiin suljettuna hän sanoi itselleen: Gloryn ympärillä liikkuvat ajatukset ovat minun kuolleen, maallisen luontoni kiusauksia. Se on jo vietellyt minua menettelemään pelkurimaisesti ja epäinhimillisesti ja se ajaa minut vielä maailmaan ja sieltä taas tänne aivan niinkuin se ajoi veli Paavalin pois täältä heittäen hänet sitten jälleen takaisin. Mutta yksinäisyyden tulos oli vaarallinen ja petollinen. Samoin kuin taulut näyttävät uudestaan ilmaantuvan näkyviimme, kun olemme sulkeneet silmämme, virkosi hänen entinen elämänsä uudestaan eloon hämmästyttävän selvästi nyt, kun se oli ikipäiviksi ohi. Hänen istuessaan yksin kopissaan palasi jokainen tapahtuma, missä Glory oli ollut mukana, hänen muistiinsa, kiusaten häntä ja säälimättömästi tuomiten. Miksi hän ei ollut ymmärtänyt tuota suurta luonteen erotusta hänen ja tuon hilpeän olennon välillä? Miksi hän ei ollut hyväksynyt Gloryn luonnollista ja viatonta rakkautta elämään? Miksi hän oli tehnyt näin? Miksi hän ei ollut tehnyt niin? Jos Glory oli joutunut turmioon, jos paha, armoton maailma oli pettänyt hänet, niin syy oli hänen, Johnin, ja Jumala varmaankin rankaisisi häntä siitä. Näin yksinäisyys heikonsi hänen sieluaan peloittamalla sitä, ja kiusaus, jota hän oli koettanut voittaa, kävi voimakkaammaksi ja mahtavammaksi.

Hän oli koettanut lukea. Kirkkoisät kertoivat hänelle, että Jumala salli askeettien pitää luonteensa avaimet omissa käsissään. Heidän piti ajatella naista ainoastaan katkerana kuin kuolema ja hänen kauneuttaan kadotuksen aiheena, ja jos jonkun naisen kasvot vaivasivat heitä, piti heidän mielessään kuvitella noita kasvoja vanhoina, ryppyisinä, taudin kalvamina ja madonsyöminä. Hän koetti ajatella Glorya seuraten kirkkoisän neuvoja, mutta illan tullessa, kun hän lepäsi vuoteellaan ja kun yön ensimmäinen unelma valtasi hänet, silloin luonnon mahtava, voittamaton voima pyyhki pois uskonnon vaivaiset varustukset ja Glory hymyili hänelle nuorena, ihanana, suloisena, hilpeänä ja tavattomalla lahjakkuudellaan kiehtovana.

Hän oli koettanut paastota. Kolme kertaa päivässä veli Antero kantoi hänelle ruokaa ja kaksi kertaa päivässä hän maallikkoveljen mentyä avasi ikkunan levittäen ruuan ikkunalaudalle lintujen syötäväksi. Mutta paastoamisen seuraukset olivat aivan päinvastaiset kuin hän oli odottanut. Milloin voimakkaat tunteet ylensivät hänen mieltänsä, milloin hän taas vaipui masennustilaan. Näköhäiriöt alkoivat vaivata häntä. Hänen isänsä kasvot kiusasivat häntä alituiseen, ja joskus hän luuli näkevänsä äitinsä kasvot, vaikkei hän voinut mitenkään muistaa äitiään. Mutta ennen kaikkea hän näki Gloryn kasvot. Paastoaminen lisäsi vain hänen unelmiaan Glorysta. Hän uneksi nyt tytöstä sekä päivin että öin, ja Glory oli aina hänen luonaan.

Hän oli koettanut rukoilla. Tähän saakka hän oli säännöllisesti lukenut rukouksensa, mutta nyt hän tahtoi entisten lisäksi vielä lukea uusia rukouksia. Hän tahtoi kohottaa katseensa Herramme äitiin voidakseen voittaa kapinallisen, vastustavan luontonsa. Mutta kun hän koetti kiinnittää ajatuksiaan Neitsyt Maariaan, ei hän löytänyt mitään vastinetta tunteilleen. Kaikki oli himmeätä, epäolennaista. Hänen silmiensä edessä leijaili vain etäinen tyhjä pilvi, kunnes vihdoin kirkkaat kasvot ilmaantuivat sen sijaan, täynnä hellyyttä, suloa, viehätystä, sääliä ja naisellista rakkautta -- ne olivat Gloryn kasvot.

Hän vaipui epätoivoon. Kaikkivaltias ei nähtävästi sallinut hänen voittaa luontoaan. Talvi tuli sumuisine päivineen. Isä tahtoi häntä palaamaan yhdistyksen tavallisiin elintapoihin, mutta hän rukoili saada vielä jäädä koppiinsa.

Sitten tuli kevät levittäen riemuaan koko luontoon. Hän kuunteli lehtien kahinaa, katseli kuinka linnut leijailivat kirkkaalla taivaalla, huomasi vilahdukselta keltaisia kukkia ja koetti katseellaan tavoitella tuolla kaukana väikkyvää vihreätä maata. Siivet rupesivat jo kannattamaan linnunpoikasia, ja pikku varpunen hypähti hänen koppiinsa joka kerta, kun hän avasi ikkunan aamulla, leikkien hänen jaloissaan kuin hiiri ja sitten taas lentäen pois, niin pian kuin emo puussa kutsui sitä.

Vähitellen kasvoi toivo kärsimättömyydeksi ja kärsimättömyys kuumeen kiihkoksi, mutta hän muisti valansa ja vastustaakseen kiusausta hän lukitsi koppinsa oven työntäen avaimen ulos oven alla olevasta kolosta. Mutta hän ei voinut lukita sielunsa ovea, ja vanha tuska palasi jälleen voimakkaamman, tuoreemman elon pulputessa luonnossa. Joka aamu herätessään hän ajatteli Glorya. Missä Glory nyt oli? -- Mikä Glorysta lienee tullut tällä ajalla? -- Hän kirjoitti seinään sen päivän, jolloin Glory erosi sairashuoneesta -- "Marraskuun 9:s päivä -- lordi majorin päivä" -- koettaen mielessään seurata hänen kohtalonsa muutoksia. "Minä olen hullu", ajatteli hän. Hänen järkensä nousi kapinaan tuommoista vastaan, mutta siitä huolimatta tiesi hän aivan hyvin, että samanlaista olisi huomenna, ylihuomenna, seuraavana vuonna ja aina, sillä hänen inhimilliset tunteensa eivät alistuneet, vaan hänen valansa piteli häntä rautapihdeillä.

Hän seisoi eräänä aamuna ikkunan ääressä katsellen kahden korkean rakennuksen välitse siintävää virtaa, jossa pitkin kimaltelevaa vettä kiiti heinäproomuja ja pieniä laivoja puhkuen savupatsaita ilmaan. Silloin hänestä koko maailma silmänräpäyksessä sai toisen siveellisen selityksen. Elämän käskynä oli työ. Ihminen ei voi elää ilman työtä. Ellei hän tätä ehtoa täytä, on hän hyödytön ja onneton ja kurja olento, paastosipa hän ja miettipä ja rukoilipa hän vaikka miten paljon.

Silloin ovi aukeni, ja isä sekä piispa astuivat sisään. Heidän mentyään tunsi John, kuinka heidän kehumisensa hänen hurskaudestaan oli tukahduttaa hänet. Hän kysyi itseltään: "Mitä minä teen täällä?" Hän oli tekopyhä. Kymmenet tuhannet niistä miehistä, joita kirkko nimitti pyhimyksiksi, olivat olleet tekopyhiä ennen häntä, ja kulkiessaan luostareissaan he olivat kysyneet samalla tavalla itseltään. Mutta kirkon mahtava käsi piteli häntä vielä, ja vapisevin sormin hän väänsi avaimen työntäen sen sitten oven alle. Silloin hän tiesi olevansa myöskin pelkuri ja ymmärsi, että uskonto oli vienyt hänen tahtonsa, hänen miehuutensa ja heikontanut hänen sielunsakin.

Veli Paavali liikkui viereisessä kopissa. Maallikkoveli oli hyvin heikontunut, hänen askeleensa olivat hitaat, jalat eivät jaksaneet kohota lattiasta, hengitys oli kuuluvaa, ja joskus tuli pitkä, ankara yskäkohtaus. John kuuli nuo äänet joka päivä ja oli aina ennen koettanut olla niitä kuuntelematta, mutta nyt hän jännitti hermonsa kuullakseen. Uusi ajatus oli iskenyt häneen, hän aikoi pyytää lupaa saada hoitaa veli Paavalia. Siinä oli hänelle työtä, ainoastaan työ hänet pelastaisi.

Seuraavana aamuna hän hyppäsi vuoteelta heti kuullessaan "Benedicamus Domino" ovensa takana ja huusi: "Isä!" Mutta kun ovi avautui, astuikin sisään maallikkojohtaja. Isä-johtaja oli lähtenyt Yorkiin tarkastamaan erään saman luostarikunnan nunnaosastoa ja tulisi viipymään siellä paastoajan loppuun saakka. John katsoi maallikkojohtajan ankariin kasvoihin, jotka olivat tuon kylmän, jäätyneen sielun peilinä, eikä saanut sanaakaan suustaan.

"Voinko palvella teitä jollakin?" sanoi maallikkojohtaja. "Ei -- se on -- ei, ei", sanoi John. Aukaistessaan ikkunan sinä päivänä hän kuuli paastojumalanpalveluksen kirkosta. Rukoukset, vastaukset, virret ja hymnit herättivät elävästi muistiin entisiä tapahtumia, ja ensi kerran tunsi John ääretöntä yksinäisyyttä. Veli Paavalin läheisyys enensi tuota yksinäisyyden tunnetta, ja vihdoin hän pyysi saada taas puhutella maallikkojohtajaa.

"Veli Paavali on sairas, antakaa minun hoitaa häntä", sanoi hän.

Maallikkojohtaja pudisti päätään. "Veli saa, mitä hän tarvitsee. Hän ei tahdo alituista hoitoa."

"Mutta hän on kuolemaisillaan ja jonkun pitäisi olla aina hänen luonaan."

"Tohtori sanoo, ettei enää voi tehdä mitään. Hän saattaa elää kuukausiakin. Mutta jos hän on kuolemaisillaan, niin sallikaamme hänen yksinäisyydessä miettiä tulevan maailman onnea ja riemua."

John ei pyytänyt enää. Toinen ovi oli häneltä suljettu. Mutta hänen ei tarvinnut mennä veli Paavalin luokse ollakseen aina hänen kanssaan. Hengen silmä saattoi kaikki nähdä. Kun hän kuunteli toisesta kopista kuuluvia ääniä, tuntui hänestä vihdoin siltä kuin seinä molempien koppien välillä olisi murtunut ja he olisivat molemmat samassa huoneessa. Hän näytti tietävän kaikki, mitä Paavali tuskan hetkinä sanoi, ja kun maallikkoveli nosti kivihiilikopan oven vierestä, jonne palveleva veli oli sen jättänyt, tuntui Johnin käsi kannattavan sen painoa.

Se oli tyhjä, tunteellinen unelma, mutta se antoi Johnille lohdutusta ja seuraa, ja hän ajatteli tuskaisena sitä aikaa, jolloin hän oli toivonut pääsevänsä erilleen Paavalista ja oli melkein pyytämäisillään toista koppia. Paavalin kopissa paloi valkea, ja John kuuli, kuinka hän asetteli kivihiiliä, sytytteli ja kohenteli niitä. Joskus, kun tuo oli tehty, istuutui John tyhjän lietensä ääreen omassa kopissaan ja kuvitteli istuvansa Paavalin vieressä, kuten hyvät toverit ainakin.

Kun ilta läheni, ajatteli John, että veli Paavali tunsi samanlaista toveruutta. Hänen vaitiolonsa muutamina hetkinä, hänen puoleksi tukahdutetut tervehdyksensä, hänen yrityksensä matkia Johnin aikaansaamia ääniä, kaikki tuo näytti salaisesti sanovan, että vaikka seinä erottikin heidät ja vaikka Johnin vaitiolo- ja yksinäisyysmääräys estikin heitä lähestymästä toisiaan, olivat he kumminkin yhdessä.

Veli Paavalin yskä paheni äkkiä, ja vihdoin tuli niin pitkä ja ankara kohtaus, ettei se näyttänyt ollenkaan loppuvan. John pidätti hengitystään kuunnellen. "Hän tukehtuu", ajatteli hän, "hän ei ikinä kestä tuota". Mutta kohtaus meni ohi, ja sitä seurasi pitkä kuolon hiljaisuus, jota ei edes hengityksen ääni häirinnyt. Äkillisen tunteen pakotuksesta, epäilyksen tuskasta John ojensi kätensä ja koputti kolme kertaa seinään.

Oli lyhyt äänettömyys, ja sitten kolme heikkoa, hidasta, epäsäännöllistä koputusta kuului seinän toiselta puolen.

Paavali oli ymmärtänyt, ja John huudahti ilosta. Mutta kesken iloakin palasi uskonnollinen pelko. Oliko hän rikkonut vaitiolosäännön? Oliko hän tehnyt synnin?

Monena päivänä sen jälkeen he siitä huolimatta ja vaikka tiesivät, että se oli synti, tuolla salaisella heikolla tavalla seurustelivat keskenään. Mennessään levolle he koputtivat "hyvää yötä" ja noustessaan aamulla "hyvää huomenta". He koputtivat, kun kello kutsui päivällis-jumalanpalvelukseen, ja taasen, kun laulu kuului pihalta. Joskus he koputtivat pelkästä osanotosta, joskus säälistä ja joskus vain inhimillisestä yksinäisyyden tunteesta ja seuran vuoksi.

Näin nuo elämän maanpakolaiset, jotka pyrkivät elämään Jumalan silmäin edessä kuuliaisina maalliselle valalleen, koettivat ilahduttaa masentuneita, kahlehdittuja sielujaan ja lohduttaa toisiaan kuin vangitut lapset.

XVI.

_The Priory, St. John's Wood Lontoo_.

Tietäkää te kaikki miehet ja naiset Glenfabassa, että minä olen taasen vaeltavana naisjuutalaisena vaihtanut asuinsijaa! Nyt teidän, rakkaat ihmiset, tulee ajatella Glorya kauniin talon asukkaana St. John's Woodissa toisin sanoen, pyhän Johanneksen metsässä, vaikkei täällä ole muuta metsää nähtävänä kuin puisto, jossa näkee kaikki Lontoon kesyttömät elukat -- nelijalkaiset, tarkoitan. Tämän linnan herra on herra Karl Koenig, herttainen, vanha virtahepo, joka saappaat jalassa on viisi jalkaa tuumaa pitkä ja jolla on läpitunkevat mustat silmät sekä galvanisoidut viikset. Hän on jonkinmoinen englantilais-saksalais-hollantilais-puolalainen soittoniekka. Kun hän puhuu itsestään urkurina, on hänessä aina suuri annos John Bullia, sillä hän on kuninkaallisen urkuriseuran jäsen ja paljon muuta sen lisäksi. Puhuessaan "Vaterlandista" hän on saksalainen, muistaessaan meren hän on hollantilainen ja ollessaan oikein hyvällä tuulella hän laulaa: "Eivät Puolan päivät pääty!" niin että koko talo kaikuu ja jokainen salaisesti toivoo, että ne päättyisivät.

Hänen vaimonsa on englantilainen, noin neljänkymmenen ikäinen, ja hänellä on suuret, kosteat, koiramaiset silmät, joista saa hyvän kuvan orjan nöyryydestä ja huomaamatta jääneestä, kehittymättömästä sielusta. En ikinä ole nähnyt kahta niin erilaista aviopuolisoa. Vaimo on noita hiljaisia olentoja, jotka hiipivät huoneeseen, istuvat, kuuntelevat eivätkä koskaan virka mitään, paitsi käskiessään palvelijoitaan. Semmoisissa tilaisuuksissa hän aina kaakattaa kuin vanha kana, joka ei milloinkaan voi munia ainoatakaan munaa ilmoittamatta siitä koko maailmalle. Heillä on kaksi naispalvelijaa, molemmat kauniita Lontoon tyttöjä, ja paitsi sitä poika puutarhatyössä ja papukaija, joka asuskelee joka paikassa koko talossa. Heidän talonsa on kaiken näköisten ja kokoisten suurten henkilöiden kokouspaikkana, sillä herra Koenig itse on jonkinmoinen Gideonin lyhty melkein kaikenlaisten taidekokelaitten joukossa.

Ja nyt te tietysti tahdotte tietää, kuinka tulin tänne. Tietäkää siis, että herra Koenig sattui olemaan minun potilaanani sairashuoneessa, jossa hänen täytyi kestää vähäpätöinen leikkaus ja jossa minä autoin häntä kestämään tuota "leikkauskuuria", kuten hän nimittää sitä. Tuon tulikokeen aikana hän joskus sai nauttia hiukan vähemmin kiduttavaa musiikkia, siitä piti Glory huolta, ja sitten palattuaan kotiin hän haki minua ympäri koko Lontoon ääneni tähden, kunnes hän vihdoin sattumalta löysi minut ja lähetti vaimonsa rouva Jupen luo minua hakemaan, ja -- ja täällä minä nyt istun hienossa, pienessä, pehmoisessa kamarissa, jonka seiniä peittää suuri joukko tunnettujen laulajien, viuluniekkojen, pianotaiteilijain ja säveltäjien kuvia, jokaisessa omakätinen omistuskirjoitus. Mutta nyt te tahdotte tietää, miksi olen täällä. No, tietäkää siis, että herra Koenig (vaikka onkin muukalainen soittotaiteilija) on Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa, jossa lauletaan soolohymni joka sunnuntaina aamujumalanpalveluksessa. Koska varsinaisille oopperalaulajille, jotka soolo-osaa olivat laulamassa, aina tuontuostakin sattui "virallisia esteitä", keksi herra Koenig hurjan, rohkean tuuman, hän hankki heille iankaikkisen virallisen esteen hommaamalla vakinaisen laulajan tuohon toimeen. Se on juuri minun virkani nyt samassa kirkossa, jossa John Storm oli kappalaisena, ja kerran viikossa minä siis säestän, että hänen vanha vihollisensa kanonikko saa näytellä. Mutta koska tuo arvoisa mies on aivan samaa mieltä kuin pyhä Paavali naisten esiintymisestä seurakunnassa ja koska hänen musikaalinen korvansa sallii hänen erottaa kontra-alton ruisrääkästä, täytyy minun piiloutua suuren varjostimen taakse, jotta hänen kunnia-arvoisuutensa voisi todelliseksi ylösrakennuksekseen uskoa minua pojaksi.

Te näette siis, armahaiseni, ettei teidän tarvitse olla ollenkaan, ei ollenkaan levottomia minusta kuullessanne, että elän tämmöisessä taiteen ja pyhyyden ilmastossa, vaikka kerron teille, että olen salannut teiltä yhden ainoan pienoisen seikan vain, sillä senkin minä nyt ilmoitan. Te pelkäsitte, että kävisin liian usein teatterissa, Anna-täti. Tyyntykää, tätiseni, minä en aio _enää_ käydä niin kovin usein siellä ja todistukseksi siitä sallikaa minun esitellä teille oma itseni tulevassa olomuodossani ja virassani -- neiti Glory Quayle, kuuluisa kutsutilaisuuksien huvittaja! Te ette tiedä, mitä se on, rakkaat olennot. Se on vallan yksinkertaista ja viatonta. Minun pitää mennä suurten herrasväkien kotiin heidän juhliessaan ja siellä minun pitää laulaa, lausua, j.n.e. Ei mitään pahaa siis -- aivan samaa kuin ennen tein Glenfabassa.