Part 20

"Mutta minä tahdon kuulla kaikki. Katsopas, jalat ovat lämpimät taas -- minä hieroin ne lämpimiksi. Vaikka minä paastoan ja näytän kurjalta, on minussa vielä paljon eloa. Ja minä olen valanut sinuunkin eloa, eikö niin? Minä tahdon, näetkö, vahvistaa sinua, että jaksat kertoa! Vaiti! Puhu hiljaa, älä herätä ketään! Löysitkö sairashuoneen?"

"Löysin."

"Hoitajatar Quayle ei siis tapaa sisartasi enää! On niin sääli häntä, tyttöraukkaa. Ei mitään ystäviä, ei tulevaisuutta --"

"Ei se ole sitä, veli."

"No, mitä sitten?"

"Hoitajatar ei ollut siellä enää."

Kumpainenkin oli vaiti, ja sitten John virkkoi muuttuneella äänellä: "Hän oli kai lomalla. Kuinka typerä minä olin, kun en tuota ajatellut. Kaksi kertaa vuodessa saavat hoitajattaret viikon ajan lomaa ja epäilemättä --"

"Ei, hän oli mennyt."

"Mennyt! Tarkoitatko eronnut sairaalasta?"

"Niin."

"No niin", sanoi John kiihkeällä äänellä, "sitä ei voi ihmetellä. Vilkasluontoisen tytön on vaikea sitoutua sääntöihin ja määräyksiin. Mutta ovenvartia -- hän on järkevä mies -- hän olisi voinut sanoa, missä hoitajatar nyt on."

"Minä kysyin häneltä, mutta hän ei tietänyt. Hän sanoi vain, että hoitajatar läksi sairashuoneesta lordi majorin päivänä."

"Siis marraskuun 9 p:nä -- samana päivänä, jolloin me vannoimme valamme."

Nyt seurasi toinen paussi. Suuret mustat silmät harhailivat ympäri.

"Niin, minä olen ovenvartia. Etkö kysynyt johtajatarta?"

"Kysyin. Arvelin, että hän ehkä tietäisi sisarestani. Mutta hänkään ei tietänyt. Hoitajatar Quaylestä hän kertoi, että hänkin oli erotettu, eikä kukaan tiennyt mitään hänestä."

John oli istuutunut Paavalin viereen, ja itse rahikin tuntui vapisevan.

"Se on juuri hänen tapaistaan", sanoi hän käheästi. "Tuo johtajatar oli aina kova nainen. Ja tuossa suuressa rakkauden ja säälin kodissa ei ollut ainoatakaan --"

"Minä unohdin jotain, veli."

"Mitä?"

"Ovenvartia kertoi, että hoitajatar käy joskus kysymässä kirjeitä sieltä. Hän oli ollut siellä samana iltanakin puoli tuntia ennen minua."

"Sinä kaiketi koetit seurata häntä, eikö niin? Sinä kysyit, mitä tietä hän oli mennyt, ja kiirehdit hänen jälkeensä, eikö niin?"

"Niin, mutta puoli tuntia Lontoossa on sama kuin viikko muualla. Se, joka kerran pääsee toiselle puolen katua, on hävinnyt -- varmemmin hävinnyt näkyvistä kuin laiva valtameren myrskyssä. Paitsi sitä oli uudenvuoden aatto ja kaikki kadut täynnä väkeä, tuhansia naisia tuli ja meni -- ja... Mitä minä saatoin tehdä?" sanoi hän avuttomasti.

John vastasi närkästyneesti: "Mitäkö saatoit tehdä? Kysytkö, mitä saatoit tehdä?"

"Mitä te olisitte tehnyt?"

"Minä olisin kulkenut kaikki Lontoon kadut päästä päähän ja katsonut joka naista silmiin, kunnes olisin hänet löytänyt. Minä olisin kuluttanut kenkäni puhki ja jalkani luuhun saakka, ennenkuin olisin ryöminyt kotiin kuin etana, jonka kuori on murtunut."

"Älkää olko kova minulle, veli, ei nyt ainakaan, kun olen tullut kotiin, kuten sanoitte, niinkuin etana, jonka kuori on murtunut. Minä olin niin väsynyt ja niin sairas ja koetin tehdä minkä voin. Jos olisin ollut voimakas niinkuin te ja uljas mieleltäni, olisin voinut ponnistaa kauemmin. Mutta minä _kuljin_ pitkin katuja ja _katsoin_ naisia. Hän oli varmaan heidän joukossaan, jos hän elää sitä elämää, josta puhutte, mutta Jumala ei antanut minun löytää häntä. Miksi oli hakemiseni turha? Ehkä sydämessäni ensin oli paha tarkoitus -- voinhan kertoa sen teille nyt -- mutta minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että lopulta tahdoin tavata sisartani ainoastaan pelastaakseni hänet. Mutta minä olen avuton raukka, ja..."

John kiersi käsivartensa Paavalin vyötäisille.

"Anna anteeksi, veli. Minä olin mieletön äsken puhuessani sillä tavalla. Minä lähetin sinut ulos tuona julmana yönä, mutta jäin itse kotiin. Sinä teit minkä voit..."

"Luuletteko todella niin?"

"Tiedän sen. Minusta vain tuntui hetken ajan kuin olisin vaihtanut paikkaa sinun kanssasi, kuin olisin itse kadottanut sisaren ja ollut häntä etsimässä sekä väsähtänyt liian pian, palannut kotiin tyhjin toimin ja murtuneena ja..."

Paavali katsoi häneen kasvot täynnä hämmästystä.

"Luuletteko todellakin, että tein minkä voin löytääkseni hänet -- tarkoitan hoitajatarta?"

Mutta John käänsi pois kasvonsa eikä vastannut. Paavali koetti sanoa jotain, mutta ei löytänyt sanoja. Vihdoin hän mutisi tukahtuneella äänellä: "Meidän täytyy pysytellä yhdessä nyt, veli. Me olemme samassa venheessä nyt molemmat."

Hapuillen Johnin kättä otti hän sen omaansa, ja molemmat istuivat muutamia hetkiä päät kumarassa ikäänkuin aave olisi kulkenut ohi.

"Ei ole nyt muuta neuvoa meillä kuin rukous, katumus ja paasto."

Mutta John ei vieläkään vastannut, ja murtunut olentoraukka rupesi lohduttamaan.

"Täällä meillä on kumminkin rauha, mutta ulkomaailmassa ei voi arvata, mitkä kiusaukset kohtaavat meitä, kun olemme kadottaneet jonkun eikä elämälle näytä olevan mitään arvoa enää. Kerronko, mitä tein? Oli varhainen aamu, ja minä seisoin ovikäytävässä Piccadillyllä. Vaunut ja väentungos olivat hävinneet, ja katujen puhdistajat vain huuhtoivat käytäviä vedellä. 'Minun tyttöraukkani on hävinnyt', ajattelin. 'En enää koskaan näe häntä. Tämä paha kaupunki on turmellut hänet, ja äiti, joka oli niin hurskas, rakasti häntä kun hän oli pikkuinen lapsi!' Silloin sydämeni tuntui jäätyvän... ja minä tein sen. Te luulette minua hulluksi -- minä menin poliisikonttoriin ja kerroin heille tehneeni rikoksen. Niin, kuuletteko, minä sanoin itseäni murhaajaksi ja kerroin heille yksityiskohtia. Sitten vasta kun he huomasivat, pukuni, muistin isän, enkä enää vastannut mihinkään kysymyksiin. He sulkivat minut koppiin, ja siellä vietin yöni. Seuraavana aamuna peruutin kaikki, ja he päästivät minut irti."

Sitten hänen äänensä muuttui käheäksi kuiskaukseksi ja hän sanoi: "Mutta ei se asia tuonut minua takaisin. Sen teki vala. Ei kukaan ymmärrä, mikä mahti valalla on, ennenkuin on rikkonut sen. Se on kuin hehkuvan punainen rauta, joka polttaa sielua, ja jos ihminen olisi kuolemaisillaan, vaikka toisessa päässä maailmaa, ja vaikka hänen pitäisi polvillaan ryömiä takaisin, niin hän palaisi..." Hän olisi puhunut vielä enemmän, mutta yskänkohtaus esti puheen, ja sen loputtua kuului joku liikkuvan rakennuksessa.

"Kuka se on?"

"Se on isä", sanoi John. "Meidän äänemme on herättänyt hänet."

Paavali koetti nousta seisomaan.

"Sinä olet palannut vain katumuksen ja kärsimyksen elämään, poikaparka."

"Oh, ei se tee mitään -- ei kerrassaan mitään... Mutta oletteko varma, että tein kaiken, minkä voin?"

"Varmaan teit. Minne aiot mennä nyt?"

"Isän luokse."

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!"

"Jumala siunatkoon myöskin teitä, veli!"

Puoli tuntia myöhemmin kantoivat John Storm, veli Antero ja maallikkojohtaja isä-johtajan käskystä veli Paavalin hänen koppiinsa. Kello oli kutsunut aamurukoukseen, ja heidän kulkiessaan portaita ylös tulivat veljet heitä vastaan, menossa kirkkoon. Uutinen Paavalin takaisintulosta oli tuulen nopeudella levinnyt talossa, ja muutamat veljet seisoivat ryhmittäin kuiskaillen keskenään, aivan kuin tuommoinen palaaminen olisi ollut häpeällinen teko, joka vaikutti kaikkien hyvään maineeseen. Ei rakkaus sääntöihin ollut tuonut miestä takaisin, vaan murtunut terveys ja vuoteen puute, missä saattoi kuolla! Niin he hiljakseen kuiskailivat tietämättä oman sydämensä salaisinta tunnetta. Luostarissa kuten muuallakin on epäonnistuminen mitä suurin häpeä.

John Storm palasi eteiseen vakavin askelin, päättäväisyys katseesta loistaen. Tuskin vastaten veljille, jotka kyselemistään kyselivät häneltä, hän kiiruhti heidän ohitsensa, sieppasi portin avaimen makuukomeron naulasta, jonne hän oli sen asettanut, ja kääntyi isän huoneeseen.

Aamu oli koittanut, ja hän saattoi hälvenevän pimeän läpi huomata isän, joka juuri nousi polviltaan.

"Isä!" huusi John liikutuksella, ja sanat sekä hengitys tulivat kuin syöksähtämällä.

"Mikä on poikani?"

"Ota takaisin tämä avain. Maailma kutsuu minua, enkä uskalla enää viipyä ovella. Määrää minut vaitiolon alaiseksi ja yksinäisyyteen. Lukitse minut koppiin, sillä muutoin rikon kuuliaisuuteni ja pakenen, niin totta kuin taivas on ylhäällä."

XIV.

Glory heräsi uudenvuoden aamuna mieli mustana ajatellen: "Kuinka hupsua. Pitääkö minun luopua kaikista rakkaista unelmistani siksi, että eräs mies on konna?"

Taistelu tulisi kaiketi katkeraksi, mutta hän uskaltaa siihen ryhtyä. Lontoo on nerojen kasvattaja. Vaikka se hävittää, luo se uutta myöskin. Se heittää pois ainoastaan heikot ja arvottomat. Voimakkaat se tekee voimakkaammiksi. "Oi, Jumala, suo minulle se elämä, jota rakastan!" ajatteli hän. "Anna minulle tilaisuutta -- anna minun vain aloittaa -- samantekevä missä, samantekevä missä!"

Hän muisti, kuinka hän edellisenä iltana oli aikonut seurata veli Paavalia, ja mieli kävi yhä mustemmaksi. John Storm oli mennyt häneltä, jättänyt hänet ikipäiviksi itse huolehtimaan itsestään. Hyvä on, olkoon sitten niin! Ei maksa vaivaa miettiä. "Minä inhoan sentimentaalisuutta!" ajatteli hän.

Jos Aggie tulisi häntä hakemaan sunnuntai-iltana, niin hän menisi, samantekevä, vaikka se olisikin hänen vajoamisensa alkuna. Muutkin olivat aloittaneet siellä, mikä oikeus siis hänellä oli vaatia päästä aloittamaan jossakin muualla? Tulevaisuudessa hän ottaisi maailman semmoisena kuin se oli ja pakottaisi sen antamaan tilaa hänellekin. Kerran hän voittaisi tuon suuren julman Lontoon ja pysyisi kunnon tyttönä kumminkin.

Sellaisella mielellä hän tuli alas aamiaiselle, ja ensimmäiseksi hänen silmänsä huomasivat kirjeen kotoa. Hän punastui hetkeksi, ja hengitys kävi nopeaksi, mutta hän pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, nyökäytti päätään ja koetti naurahtaa. "Minua inhottaa sentimentaalisuus", ajatteli hän ja sitten hän rupesi kertomaan rouva Jupelle, mitä hän aikoi tehdä.

"Klubeihin!" huusi rouva Jupe. "Minä luulin, että ette tahtonut myydä puodissa siksi, että muka olitte meitä muita parempi -- mutta ulkomaiset klubit! Taivas varjelkoon!"

Koko päivän soi rouva Jupen ivallinen ääni Gloryn korvissa, ja myöhään illalla, kun kaikki menivät levolle ja kadut olivat tyhjinä eikä ulkoa kuulunut muita ääniä kuin vaunujen kolina silloin tällöin tai jonkun juopuneen huuto tai käsipelin vingutus, hän kuuli, kuinka rouvan ääni taas kajahteli ohuen seinän toisella puolella tuontuostakin keskeytyen, kun herra Jupe koetti hiukan puolustaa Glorya. Vähätpä siitä! Kunhan vain pääsisi pakenemaan tuon naisen talosta, jottei ikinä enää tarvitsisi nähdä eikä kuulla häntä!

Noin kahdeksan aikaan sunnuntai-iltana Glory meni makuuhuoneeseensa ja puki yllensä päällystakkinsa ja hattunsa. Odottaessaan siellä yksinään Aggiea hän ei voinut olla aukaisematta kotoa saapunutta kirjettä.

"Ensi sunnuntaina on syntymäpäiväsi, rakkaani", kirjoitti pastori, "siksi lähetämme sinulle onnittelumme ja tervehdyksemme. Koska tämä on näinä yhtenäkolmatta vuotena ensimmäinen syntymäpäiväsi, jonka vietät poissa kotoa, aion ajatella sinua koko päivän ja illan tullen istuessani piippuani polttelemaan työhuoneen lieden ääressä en varmaankaan laske alas uutimia, sillä minä tahdon katsella iltatähteä ja muistella monta vuotta takaperin vietettyjä onnellisia syntymäpäiviä, jolloin lellitelty, hemmoteltu lemmikkimme aina kertoi tulleensa alas suorastaan iltatähdestä, kun hän sitä ennen oli pukeutunut omituiseen loistavaan pukuun ja vakuuttanut meille olevansa Phonodoree keijukainen. Nyt sinulla on parempaa tehtävää, Glory, ja niin kauan kuin lemmikkini on reipas ja tyytyväinen sekä menestyy hyvin tuossa suuressa kaupungissa, jossa hän tahtoo asua -- --"

Kynttilä vapisi Gloryn kädessä, ja pienoinen, puolihimmeä makuuhuone näytti pyörivän hänen silmissään.

Anna-täti oli liittänyt jälkikirjoituksen: "Hauskaa, että huvittelet Lontoossa, mutta minua hiukan peloittaa, kun niin usein mainitset teatterin. Ole varovainen äläkä käy siellä usein, lapsi. Kirjoita meille sen seurakunnan pastorin nimi, johon kuulut, sillä isoisä varmaan tahtoisi kirjoittaa hänelle."

Sen jälkeen seurasi toinen jälkikirjoitus Rakel-tädiltä: "Sinä et virka enää mitään herra Drakesta. Kuuluuko hän rouva Jupen tuttavapiiriin ja hänkö sinua vie teattereihin?"

Kirjeessä oli vielä uudenvuoden kortti, johon oli kuvattu itämainen paimen laumansa etunenässä, ja alla seisoi: "Seuraa hänen jälkiänsä."

Mutta rouva Jupen sähisevä ääni kuului taas alhaalta, ja Gloryn kyyneleet kuivuivat silmänräpäyksessä. Hän meni alas, ja siellä olikin Aggie tekonahkaisessa takissaan, suuret, mustat höyhenet heiluen hatussa. Hän istui vierashuoneessa puodin takana, ja rouva Jupe puheli hänelle kuiskaamalla, tuttavallisen ja ymmärtäväisen näköisenä. Glory huomasi, kuinka hämillään Aggie oli ja kuinka kavalasti rouva Jupe vilkaisi häneen, ja silloin hänen mielensä kävi entistä mustemmaksi.

"Lähdetäänkö?" sanoi Glory, ja pari minuuttia myöhemmin astuivat tytöt yhdessä Sohoon päin. Hiljaisten katujen varsilla olevista pienistä temppeleistä tuli muutamia ihmisiä ulos, ja tulet kirkkojen ikkunoissa sammutettiin yksitellen. Aggie oli taas entisellään ja puheli Charliesta kulkiessaan nopein askelin, pieni pukulipas kädessä. Charlie olisi varmaan jossakin noista klubeista, ja hän saattaisi heidät tietysti kotiin illalla. Charlie ei vielä ollut täysi-ikäinen, ja siksi hänen isänsä ei tahtonut antaa hänen toimia omin päin. Mutta hän oli kirjurina eräässä metallivalimossa ja hänen vanhempansa asuivat kauniissa talossa, ja ehkä vielä kohta --

"Sanoitko, että moni, joka nyt on teatterissa, on aloittanut klubeissa?" sanoi Glory.

"Hyvin moni. Esimerkiksi Betty Bellman. Hän oli eräässä klubissa Old Compton kadulla, kun herra Sefton keksi hänet."

Aggien piti esiintyä sinä iltana kolmessa klubissa, ja tytöt olivat juuri saapuneet ensimmäisen ovelle. Se oli tunnetun puiston vieressä ja näytti ulkoapäin aivan tavalliselta talolta. Mutta ihmisiä tuli ja meni ovesta, jota ovenvartia yhtämittaa aukoi ja sulki. Keskellä eteistä seisoi kirjanpitäjä pöytänsä ääressä. Hänen edessään oli suuri kirja, ja hän loi tuikean katseen jokaiseen tulijaan. Hän tunsi Aggien siellä esiintyväksi näyttelijäksi, mutta Gloryn täytyi maksaa kaksi penceä ja kirjoittaa nimensä kirjaan.

Talon ruokasali oli muutettu ravintolahuoneeksi tiskeineen ja viinikaappeineen. Kun tytöt olivat päässeet tunkeutumaan siellä seisovan ihmisjoukon läpi, tulivat he suureen, likaiseen huoneeseen, joka nähtävästi oli rakennettu entisen takapihan sijalle. Tässä huoneessa ei ollut ikkunoita eikä kattovaloa. Sen seinillä oli Garibaldin ja Viktor Emanuelin haalistuneet kuvat, ja peräseinälle oli rakennettu näyttämö ja etulava.

Se oli italialainen klubi, jonka jäsenet kokoontuivat sinne joka sunnuntai-ilta. Pienten pyöreitten pöytien ääressä istui pari kolme sataa tummaveristä parturia sekä ravintoloitsijaa vaimoineen ja lemmittyineen (enimmäkseen englantilaisia naisia), tupakoiden ja juoden sekä nauraen näyttämöesityksille.

Aggie meni kellarikerrassa olevaan pukuhuoneeseensa, ja Glory istui pöydän ääreen, jossa ennestään oli keltatukkainen nainen ja tummasilmäinen mies. Musta neekeri laski sukkeluuksia pörssimiehestä, vingutellen samalla banjoaan.

"Tuosta minä pidän", sanoi keltatukkainen nainen. "Se on lystiä eikä kestä iankaiken." Sitten hän kääntyi Gloryyn kysyen: "Laulatteko tekin tänä iltana?"

Glory pudisti päätään.

"Arvelin, että ehkä olitte tämän talon taiteilijoita. Esiinnyin itsekin ennen kuuluessani tanssijatarseuraan. Olen naimisissa nyt, mutta minusta on kumminkin hauskaa pistäytyä täällä sunnuntai-iltoina, kun kakarat nukkuvat."

Sitten Aggie tanssi pukutanssin, ja hänet palkittiin innokkailla kättentaputuksilla, hänen piti tulla takaisin ja tanssia uudestaan. Kun hän sitten taas ilmaantui hattu päässä ja takki yllään sekä pukulipas kädessään, läksivät tytöt yhdessä ulos. Kun he kulkivat ravintolahuoneen läpi, tarjosi moni siellä seisovista miehistä heille juotavaa, mutta vihdoin he pääsivät kadulle.

"Ne ovat hiukan sotkuisia nuo ravintolahuoneet, mutta isännät aina tahtovat tyrkyttää jotain esiintyjille, vaikkapa kupin kahvia."

"Pidätkö sinä tuommoisesta elämästä?" sanoi Glory hengäisten syvään.

"Hirveästi", sanoi Aggie.

Seuraava paikka, jonne he menivät, oli sveitsiläinen klubi, jokseenkin samanlainen kuin italialainenkin, mutta sali oli vielä likaisempi ja yleisönä oli ranskalaisia sekä sveitsiläisiä viinureita ja kevytmielisiä nuoria englantilaisia ompelijattaria. Tytöt olivat riisuneet hattunsa ja päällystakkinsa ja istuivat puettuina kuin nuket valkoisiin, kirjavilla nauhoilla koristettuihin musliinipukuihin. Eräs herra lauloi "postimiehen koputus"-nimisen laulun säestäen sitä hatulla ja mustareunaisella kirjekuorella. Eräs neiti, joka oli puettuna silkkitrikooseen ja päällystakkiin, lauloi "Maud"-laulun. Sitten Aggie tanssi pukutanssinsa, ja sen perästä lattia tyhjennettiin tanssisaliksi.

"Nyt ne alkavat tanssia sveitsiläistä tanssia", sanoi Aggie, "ja tanssin johtaja tahtoo minua myöskin mukaan, mutta minusta on innoittavaa antautua kaikkien noitten syleiltäväksi. Rupea sinä minun toverikseni."

"Pariksi minuutiksi vain", sanoi Glory hermostuneen iloisesti. Sitten alkoi tanssi.

Se oli jonkinmoista soitannollista "viimeinen pari ulos"-leikkiä, ja Glory huomasi kyllä pian, että hän joutui toisten pariksi ja että viinurit sekä heidän naisensa puhuttelivat häntä tuttavallisesti. Hän tunsi heidän kosteat kätensä sekä heidän rasvaisen tukkansa tuoksun, ja eräänlainen fyysillinen tuska valtasi hänet.

"Mennään pois", kuiskasi hän.

"Mennään vain, onkin jo myöhä", sanoi Aggie, ja he tunkeutuivat ravintolahuoneessa hyörivien ihmisten läpi kadulle.

Viulujen vingutus, tanssin jyske ja raaka nauru kaikui vielä tuolta sisältä ummehtuneesta ilmasta, ja Glory tunsi pyörryttävää pahoinvointia.

"Sanoitko, että hyvienkin teatterien johtajat joskus käyvät noissa klubeissa?"

"Usein", sanoi Aggie hyräillen varieteelaulua ja käydä tipsutellen eteenpäin.

Heidän tullessaan Sohoon olivat kadut olleet pimeät ja hiljaiset, mutta nyt säteili valoa kaikista ikkunoista ja meluavaa kansaa liikkui katukäytävillä. Viimeinen klubi, jonne heidän piti mennä, oli saksalainen, ja tullessaan sen lähelle näkivät he miehen seisovan ovessa paljain päin ja katsovan kadulle.

"Se on Charlie", sanoi Aggie hypähtäen ilosta. Mutta heidän saapuessaan hänen luokseen oli hänen tumma otsansa rypyssä ja hän sanoi:

"Myöhään kuten ainakin! Kaksi noista kirotuista esiintyjistä ei ole tullut, ja minä olen sinua odotellen katsoa tuijottanut pitkin tuota helkkarin katua jos kuinka kauan!"

Aggie räpäytti silmiään aivan kuin hän olisi saanut iskun kasvoihinsa Charlielta, mutta siitä huolimatta hän nyökäytti vain päätään ja jäykisti alahuultaan sanoen:

"Marisee taas, niinkö? Minä taputtaisin sinua poskelle, Charlie, ellei kukaan näkisi."

Niin sanoen hän hävisi pukuhuoneeseen, ja Charlie otti Gloryn haltuunsa, avasi hänelle tien virvokehuoneen läpi, pyysi tarjota hänelle "lasin juotavaa" ja esitteli hänet "eräänä ystävänään" osoittaen ilmeistä omistusoikeuden ylpeyttä ihaileville tuttavilleen. "Sinulla ei ole hullumpi maku, Charlie", virkkoi joku. "Oh, sen uskon!" sanoi Charlie. Etulava oli koristettu Saksan ja Englannin lipuilla, seiniä koristi "_Der Kaiser'in_", hänen isänsä, isoisänsä, Bismarckin ja Moltken öljypainoskuvat, ja yleisönä oli enimmäkseen vilkkaita Saksan juutalaisia, naiset juhlapuvuissa, sekä Puolan juutalaisia ja myöskin hiukkasen muita muukalaisia.

Aggien tanssin aikana huomasi Glory, että kaksi muukalaista aivan toisesta maailmasta oli astunut sisään jääden seisomaan oven suuhun.

"Narreja", sanoi Charlie vilkaisten heihin olkansa yli vastaukseksi heidän katseisiinsa, "pyh, on niitä tuommoisia ennenkin nähty!"

Sitten tuli Aggie rasvaisen, kukilliseen liiviin puetun henkilön kanssa ja sanoi:

"Tämä on se minun ystäväni ja hän kyllä esiintyy, jos vain pyydätte."

"Jos neiti suvaitsee", alkoi rasvainen olento. Veri nousi Gloryn poskiin, ja ennenkuin hän tiesikään mitä tapahtui, oli Aggie ottanut hänen päällystakkinsa ja hattunsa, ja hän itse astui ylös näyttämön portaita.

Kuului muutamia kättentaputuksia hänen astuessaan esiin, mutta hänellä oli mieli vallan sekavana, ja kaikki näytti hänestä tapahtuvan monen penikulman päässä. Hän kuuli oman äänensä sanovan: "Arvoisat naiset ja herrat, teidän suosiollisella luvallanne tahdon matkia..." ja sitten vielä jotain. Tähän hetkeen saakka hänen hengityksensä oli ollut nopeata ja kuumaa, ja kurkku tuntui aivan kuivuvan, mutta yhtäkkiä katosi kaikki hermostus ja hän ojentautui kuin sotahevonen tappelussa.

Sitten hän lauloi. Se oli vain tavallinen katulaulu, jonka jokainen oli kuullut tuhansia kertoja. Hän lauloi "Ja neidon kultakiharat irrallaan aaltoili", kuten tehdastyttöjen oli tapana vetää sitä mennessään illalla kotiin työstään. Punaisilla nauhoilla ja leveillä höyhenillä koristetut, leveälieriset hatut päässään, käsikoukussa huolimattomasti kävellen, äänet kimeinä -- jokainen näki ne edessään, jokainen näki, jokainen tunsi ne, ja jo ensimmäisen värssyn loputtua yleisö kirkui ja huusi ilosta.

Glorya pyörrytti, mutta hän saattoi kumminkin hillitä itsensä. Hän naurahti ääneensä kumartaessaan yleisölle värssyjen välillä. Muutamassa minuutissa laulu oli lopussa. Väki potki, vihelsi, kirkui ja huusi "bravo". Mutta Glory istui näyttämön juuressa kasvot vääntyneinä kuin ruumiillisesta tuskasta. Ensimmäisen onnistumishuumauksen jälkeen valtasi hänet häpeä tuon kaiken johdosta. Hän huomasi, kuinka syvälle hän oli vaipunut, ja häntä kauhistutti ja peloitti. Melu, käsien pauke, raa'at kasvot, raaka nauru, raaka laulu, sunnuntai-ilta, hänen oma syntymäpäivänsä! Tuo kaikki valtasi hänet kuin painajainen yöllä, jäsen takana piili toisia muistoja -- Glenfaba, herttainen, yksinkertainen koti, vanha pastori poltellen tupakkaa työhuoneen lieden ääressä ja katsellen iltatähteä -- ja sitten John Storm sekä kirkonkellojen kaiku Bishopsgatella! Hän istui siinä hetkisen kasvot hehkuen ja tuijotti avutonna eteensä ihmisten kerääntyessä hänen ympärilleen puristamaan hänen kättään ja huutamaan hänen korviinsa kesken huumaavaa melua: "Teidän _täytyy_ vielä kerran esiintyä!" Sitten hän purskahti hillittömään itkuun.

"Pois tieltä! Neiti ei voi laulaa nyt", sanoi joku, ja Glory avasi silmänsä.

Se oli toinen niistä molemmista herroista, jotka olivat seisoneet oven suussa.

"Ach Gott! Tehän se olette! Ettekö tunne minua, hoitajatar?"

Se oli herra Koenig, urkuri.

"Oi taivas! Mitä te täällä teette, lapsi? Kaksi kuukautta sitten minä teitä sairashuoneesta kysyin ja johtajattarelle kirjoittanut olen, mutta te olitte mennyt. Koko Lontoosta sitten teitä hakenut olen. Missä te asutte?"

Glory sanoi hänelle osoitteensa, ja Koenig kirjoitti sen muistiin.

"Huh! Nero tupakkapuodissa! Minun vaimoni teidät pois sieltä hakemaan tulee. Hän on hyvä nainen ja teidän täytyy kaikki tehdä, mitä hän käskee, mutta hän ei ole musikaalinen ja viisas kuin te. Siunatkoon minun sieluani. Laulamassa sunnuntai-klubissa! Tiedättekö, lapseni, että teillä on ääni ja lahjoja, suuria lahjoja! Tarvitsee harjoitusta -- jaa -- ah! Mutta mitä te tahdotte lisää? Tässä, minä olen, Karl Koenig! Minä hyvin huonoa englannin kieltä puhun, mutta minä hyvin hyvästi musiikkia opettaa osaan. Minä tahdon teitä opettaa samoin kuin muita neitoja, jotka monta puntaa maksavat. Tiedättekö kuka minä olen?"

Kyllä Glory sen tiesi -- hän oli Pyhäin miesten kirkon urkuri Belgraviassa.

"Puh! Minä myöskin säveltäjä olen. Minä kirjoitan lauluja, ja kaikki englantilaiset niitä laulavat. Minulla on myöskin lauluseura ja siihen teitä tarvitsen. Minä Englannin hienoimmissa taloissa käyn, lordien, ministerien, prinssien kodeissa. Te saatte minun kanssani tulla. Teidän äänenne on sopraano -- ei, mezzosopraano -- ja se kasvamaan tulee. Minä sen hioa tahdon, ja kun se valmis on, tahdon esiintymään teidät viedä. Mutta nyt tästä paikasta poistua täytyy teidän, eikä koskaan takaisin tulla, taikka minä vielä enemmän suuttumaan rupean."