Part 19

"Kuinka tyhmää, etten antanut osoitettani, kun ovenvartia pyysi", ajatteli hän. Mutta nyt hän palaakin takaisin sinne. Eihän siinä olisi mitään pahaa, ja jos todellakin jotain on tapahtunut, jos John --

"Hyvää uutta vuotta!"

Joku oli seisahtunut hänen eteensä vyöryvässä tungoksessa sulkien häneltä tien. Se oli Agatha Jones tekonahkaisessa takissa, suuri, musta, mustilla höyhenillä koristettu hattu päässä, ja hänen käsivarteensa nojasi raskaasti Charlie Wilkes, jonka mitättömän pieni lakki oli työnnetty niskaan jättäen öljyisen otsatukan ja pisamaisen otsan paljaaksi.

"Hyvänen aika! Kuka olisi luullut tapaavansa sinut St. Paul's Churchyardilla!"

Glory koetti nauraa ja vastata tervehdykseen tuossa nielussa ja kellojen kalinassa. Silloin Aggie pani kasvonsa vallan lähelle Glorya, kuten sellaisten naisten on lapana, jotka ovat tottuneet puhumaan kadulla. "Luulin jo nähneeni sinut viimeisen kerran silloin, kun lähdit niin äkkiä pois teatterista. Myytkö muualla nyt ohjelmia?"

"Jotain sinne päin", vastasi Glory.

"Minä en enää niitä myy. Minä läksin tuosta vanhasta punaisesta temppelistä pari viikkoa sitten. Charlie on toimittanut minut klubeihin. Mutta se on totta", virkkoi hän kääntyen Charlie'hin, "hänenkin pitäisi olla siellä."

"Hänellä on vaatimuksia", sanoi Charlie, "mutta varma on, että te pian himmentäisitte itse Betty Bellmanin, jos kerran vain koettaisitte."

Sitten sanoi Aggie: "Minä voin hankkia sinulle tilaisuuden esiintyä melkein minä sunnuntaina tahansa, jos tahdot vain. Ainahan joku jää tulematta, ja he ovat iloisia saadessaan lisänumeron, jos vain esittäjä on siksi hyvä, että hän voi saada vähän aplodeja. Menetkö kotiin nyt?"

"Menen", sanoi Glory.

"Missä asut?" kysyi Aggie, ja Glory sanoi osoitteensa.

"Minä tulen sinua noutamaan ensi sunnuntaina kello kahdeksan, ja ellet käytä hyväksesi hyvää tilaisuutta, olet hupsumpi kuin luulin. Kuuletko? Morjens vaan!"

XII.

Puoli kuusi joka aamu johtaja-isä alkoi herättää veljiä. Kesti neljännestunnin ennenkuin hän oli käynyt kaikkien ovilla, sillä vanhuus alkoi jo painaa häntä. Sillä ajalla John Storm oli aikonut avata portin Paavalille ja viedä avaimen takaisin isän huoneeseen. Aika oli lyhyt, ja voidakseen käyttää sitä tarkkaan oli hän päättänyt valvoa koko yön.

Tuota päätöstä ei olisi tarvinnut tehdä, sillä hän ei kumminkaan olisi voinut ummistaa silmiään tuommoinen pelko sydämessä, ja joka hetki hän kuuli pienimmänkin äänen kaduilta. Kello yhden aikaan lauluäänet olivat sortuneet ja käyneet käheiksi, ja nuotti rikkoutui. Kello kahden aikaan ne olivat eläimellisiä ja juopuneita. Vähän väliä kuului myöskin huutoja ja riitaa. Kello kolme oli kaikki hiljaa, kello neljä alkoivat teurastajien vaunut ratista pitkin katukiviä tullen toisella puolen virtaa olevista teurastajapuodeista Lontoon lihamarkkinoille. Vaunuissa törröttivät tuhansien eläinten ruumiit, iltayöstä teurastetut, heitettäviksi jättiläishirviön kitaan aamulla. Kello viisi kiitivät postivaunut rautatieasemilta postikonttoriin kuljettaen miljoonia kirjeitä jättiläishirviön ajanvietoksi.

Puoli kuusi tuli isä huoneestaan kulkien hitaasti yläkertaan, ja John Storm oli pihassa avaamassa portin salpaa. Vaikka kylmässä ilmassa olikin jonkinmoinen aamutunnelma, oli vielä aivan pimeä.

"Paavali", kuiskasi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

"Veli Paavali!" kuiskasi hän taas odottaen hetkisen, mutta ei vieläkään kuulunut vastausta.

Hän ei ensin käsittänyt tuota kamalaa tosiseikkaa, ettei veli Paavali ollut palannut ja että hänen täytyi mennä asuinrakennukseen ilman Paavalia. Hän huusi veljeä yhä vielä pimeässä, kunnes muisti, että isä ennättäisi kohta takaisin huoneeseensa ja hakisi avainta naulasta.

Hän kiirehti takaisin eteiseen, mutta katui kiirettään ja päätti palata portille. Oli vielä aikaa, isä oli vielä yläkerrassa. "Benedicamus Domino" kuului käytävästä käytävään, ja Paavali saattoi juuri tulla portille.

"Paavali! Paavali!" huusi hän taas ja avaten portin katsoi hän ulos. Mutta katukäytävällä ei näkynyt muita kuin juopunut mies ja tyttö, jotka rallatellen hoipertelivat kotiin hiljaisena uudenvuoden aamuna.

Silloin totuus iski häneen kuin ukonnuoli, ja hän kiiruhti takaisin asuinrakennukseen. Isä oli juuri tulossa alas portaita ja oli ennättänyt ensimmäiseen kerrokseen asti. John sieppasi vuoteeltaan kirjan, joka oli ollut siinä koskematta koko yön, ja hiipi isän huoneeseen. Hänen tullessaan ulos sieltä tuli isä itse ovessa häntä vastaan.

"Minä vein takaisin kirjan, jonka lainasitte minulle", sanoi John ja koetti hiipiä pois häpeissään. Mutta isä esti häntä leikillisesti vastustaen. Ne tunnit, jotka yöltä ryöstettiin, eivät olleet säästettyä aikaa. Johnin turvonneet silmäluomet nyt aamulla todistivat tuon vanhan sananlaskun todeksi. Ei ollut kumminkaan ihme, että sellainen kirja vietteli hänet liian ahkeraksi, ja olisi hupaista kuulla, mitä John piti siitä. Eikö hän voinut vielä vastata siihen? No, se ei myöskään ollut kumma. Joku oli kerran sanonut, että suuri kirja on kuin suuri vuori -- sitä ei voi nähdä kokonaisuudessaan niin kauan kuin on liian lähellä sitä.

Johnin petollisuus suorastaan tukahdutti häntä itseään. Hänen katseensa oli kääntynyt pois isän kasvoista, sillä hän ei enää voinut katsoa ketään suoraan silmiin, ja hän näki, kuinka portin avain vielä heilui naulassa, jonne hänen hermostuneet sormensa olivat sen asettaneet. Kun hän vihdoin pääsi pakenemaan, pyysi isä häntä soittamaan aamurukoukseen, koska veli Antero, jonka tehtäviin se kuului, nähtävästi oli nukkunut liian kauan.

John soitti kelloa ja otti sitten lampun sekä muutamia kynttilöitä eteisen hyllyltä ja läksi kirkkoon sytyttämään valkeita, sillä sekin oli veli Anteron tehtäviä. Kulkiessaan pihan poikki takaisin asuinrakennukseen kohtasi hän isän, joka juuri oli menossa porttia avaamaan. "Mutta missä sinun hattusi on?" kysyi isä, ja silloin John ensimmäisen kerran muisti, minne se oli joutunut. "Minä olen lainannut -- se on, kadottanut sen", vastasi hän katse maahan luotuna isän moittiessa häntä siitä, että hän niin vähän piti huolta terveydestään.

On kohtalon ivaa, että vakavina hetkinä usein tapahtuu mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kun munkit olivat kokoontuneet kirkkoon, oli kolme istuinta tyhjänä -- veli Paavalin, veli Anteron ja maallikkojohtajan. Jumalanpalvelus oli tuskin alkanut, kun kello taas alkoi soida entistä kovemmin, mistä munkit päättivät, että veli Antero oli herännyt unestaan ja muisti hädissään velvollisuutensa laiminlyönnin.

Soittaja olikin maallikkojohtaja. Tämä hiljainen ja ankara henkilö oli usein moittinut maallikkoveljiä uneliaisuudesta, mutta tänä aamuna sama heikkous oli vallannut hänet itsensäkin. Heräten äkkiä hiukan kuuden jälkeen, kuten vuoteen yläpuolella riippuva kello osoitti, hän ajatteli: "Nyt se laiskuri taas on myöhästynyt -- minä läksytän häntä hiukan." Hypäten ylös vuoteeltaan (munkit nukkuivat vaatteisillaan) kiirehti hän kellon luo, soitti sitä raivoisasti ja sieppasi sitten kynttilän juosten portaita alas sytyttämään kirkkoon tulia. Hänen saapuessaan sakariston ovelle palava kynttilä kädessään ja nolon näköisenä ymmärsivät veljet ensi silmäyksellä kaikki, eikä jumalanpalveluksen juhlallisuuskaan voinut estää tukahdutettuja naurun tirskahduksia.

Tämä tapahtuma oli tosin vähäpätöinen, mutta se veti huomion hetkeksi pois Paavalin poissaolosta, ja kun munkit palasivat asuinrakennukseen sekä löysivät veli Anteron vanhalla paikallaan ovenvartiana, uudistui nauru ja laskettiin viatonta pilaa.

Munkki on suuressa määrin lapsen kaltainen siinä, että pieninkin tapahtuma aamulla määrää koko päivän tuulen. Siksipä vielä aamiaisen aikaan kaikissa saattoi huomata jälkiä maallikkojohtajan pikku onnettomuuden synnyttämästä iloisesta mielialasta. Virvokehuoneessa oli yksi paikka tyhjänä -- veli Paavalin -- ja johtaja-isä huomasi sen ensimmäiseksi. Iskien silmää sanoi hän:

"Minä olen todellakin samassa asemassa nyt kuin entinen paimen, jonka karja karkasi nukkuessa. Kaksi lampaistani on tosin palannut, vaikka hiukan noloina. Kuka tahtoisi mennä hakemaan kolmatta?"

John Storm nousi heti, mutta eräs maallikkoveli oli ennättänyt ennen häntä, ja John istuutui jälleen posket kalpeina ja huulet vavahdellen ja koetti jatkaa aamiaistaan. Ääneenlukija luki ensin siksi päiväksi määrätyn paikan raamatusta ja avasi sitten sen kirjan, jota veljet kuuntelivat ruoka-ajoillaan. Se oli "Isä Ignatiuksen elämä ja kuolema". Siinä luvussa, johon nyt oli ennätetty, kerrottiin erittäin huvittavista turhuuksista ja pikku heikkouksista. Itse piru lienee koiruuksissaan valinnut sen paikan hyvin muistaen tämänaamuisen tapahtuman, sillä jokaista esimerkkiä luettaessa maallikkojohtaja vääntelehti tuolillaan, ja veljet vilkaisivat häneen nauraen veitikkamaisesti, jopa hiukan pisteliäästikin.

Johnin silmät olivat ovessa, ja hänen sydämensä tykytti, mutta sanantuoja ei palannut aamiaisen aikana. Kun se oli lopetettu, nousi johtaja odottamatta häntä ja läksi veljien etunenässä kokoushuoneeseen.

Tuli paloi laajassa uunissa, ja huone näytti iloiselta, sillä aurinkokin tunkeutui sinne pihamaalta, missä sykomorin huurteiset oksat kimaltelivat sen valossa. Oli kaunis uudenvuoden aamu, ja isä alkoi kertoa muutamia sopivia juttuja. Kesken naurua astui maallikkoveli sisään tuoden sanomansa: Veli Paavalia ei löydy mistään. Koko talossa ei näy jälkeäkään hänestä.

"Sepä on omituista!" sanoivat munkit.

"Ehkä hän on kopissaan", sanoi isä.

"Ei hän ole siellä", sanoi sanantuoja, "ja hänen vuoteensa on aivan koskematon."

"Se selittää, miksi hän ei vastannut, kun koputin hänen oveaan tänä aamuna", sanoi isä. "Mutta minun kuuloni on huono ja silmäni heikontuneet, joten otaksuin hänen ehkä --"

"Se on hyvin omituista", sanoivat munkit.

"Mutta ehkä hän oli koko yön kirkossa kärsimässä rangaistustaan?" sanoi isä.

"Ainakin hänen hattunsa oli siellä", sanoi yksi veljistä. "Minä näin sen yhdessä hänen lamppunsa kanssa edessäni tuolilla."

Oli hetken äänettömyys, ja sitten isä virkkoi hymyillen:

"Minun lapseni ovat hyvin merkillisiä semmoisissa asioissa. Tänä aamuna minun piti torua veli Stormia siitä, että hän oli kadottanut oman hattunsa, ja nyt veli Paavali --"

Vaistomaisesti kääntyivät veljet Johniin päin, joka seisoi ikkunan luona kalpeana katsellen auringonpaistetta.

John oli ensimmäinen, joka puhui.

"Isä", sanoi hän, "minulla olisi sanottavaa."

"Tule tätä tietä", sanoi johtaja, ja he poistuivat huoneesta yhdessä.

Isä vei hänet omaan huoneeseensa lukiten oven. Ei tarvittu pitkiä selityksiä. Isä näytti ymmärtävän kaiken silmänräpäyksessä. Hän istui tuolillaan lieden ääressä huojutellen ruumistaan ja valitellen hiljakseen.

"Niin, niin, Jumalan viha kohtaa epäkuuliaisia lapsia, mutta meidän täytyy koettaa kantaa rangaistuksemme nöyrästi."

John Storm ei koettanut puolustautua. Hän seisoi isän tuolin ääressä ja kertoi kertomuksensa yksinkertaisesti, pelottomasti ja katumuksetta, salaten ainoastaan sen osan, joka koski hänen omaa suhdettaan Gloryyn. "Niin, niin", sanoi isä, "minä näen aivan selvään, kuinka kaikki on tapahtunut. Hän oli kuin taula, valmis syttymään ja hehkumaan, ja sinun mielestäsi minä olin ollut kova ja julma ja epäinhimillinen."

Se oli totta. John ei voinut sitä kieltää. Hänen päänsä vaipui alas ja hän oli vaiti.

"Mutta kerronko, miksi en suostunut poikaparan pyyntöön? Kerronko kuka hän on ja kuinka hän joutui tänne? Niin, minä kerron sen sinulle. Ei kukaan tässä talossa ole kuullut siitä ennenkuin nyt, sillä se oli hänen salaisuutensa ja minun ja Jumalan yksin. -- Hän ei ollut uskonut sitä minulle salaisuutena, ei, sillä silloin se olisi ikipäiviksi haudattu rintaani. Mutta sinä olet tunkeutunut meidän välillemme ja siksi sinun täytyy kuulla kaikki, ja antakoon Herra sinulle anteeksi ja auttakoon sinua kantamaan taakkasi."

John tunsi kylmän hien nousevan otsaansa, mutta hän puristi kosteat kätensä yhteen koettaen tyyntyä.

"Onko hän koskaan puhunut toisesta sisaresta?"

"Hän on joskus maininnut hänestä."

"Ehkä hän myöskin on kertonut eräästä surkeasta tapahtumasta?"

"Ei", sanoi John, mutta hän muisti kuulleensa jotain johtokunnan kokouksessa sairashuoneessa, ja se iski tässä silmänräpäyksessä hämmästyttävän voimakkaasti hänen muistiinsa.

"Hänen isänsä, miesraukka, oli minun väkeäni -- meidän yhdistyksemme ulkoisia maallikkojäseniä. Hänen terveytensä murtui, eivätkä hänen asiansa menestyneet, ja hän kuoli hullujenhuoneessa jättäen kolme lastansa erään ystävänsä huostaan. Tuota ystävää luultiin kunnon mieheksi, vieläpä hurskaaksikin, mutta hän olikin konna ja petturi. Nuoremman sisaren -- sen, jonka tunnet -- hän pani orpokotiin ja vanhemman hän vietteli ja turmeli. Sen jälkeen tyttö vietti elämänsä häpeässä Lontoon kaduilla ja viimeiseksi lopuksi teki itsemurhan."

John Storm kohotti toisen kätensä otsalleen ikäänkuin hänen aivonsa olisivat olleet pakahtumaisillaan. Toisella kädellään hän tarttui isän tuoliin.

"Tuo kaikki oli kyllä surkeata, mutta pahempaa seurasi vielä. Paavali-raukka oli sillä välin kasvanut mieheksi, ja perkele houkutteli häntä kostamaan sisarensa häpeän. 'Pahojen pitää hävitä kuin tuhka tuuleen'. Holhokkinsa viettelijä löydettiin kuolleena huoneessaan, jossa tuntematon murhaaja oli hänet lopettanut. Veli Paavali oli hänet murhannut."

John Storm oli vaipunut polvilleen. Jos itse helvetti olisi auennut hänen eteensä, ei hän olisi voinut enemmän kauhistua. Pelon sortamalla äänellä hän änkytti: "Mutta miksi ette ennen kertonut sitä minulle? Miksi salasitte sen tähän asti?"

"Tunteet, poikani, ovat samat luostarissa kuin sen ulkopuolellakin, ja minulla oli runsaasti syytä otaksua, että pyhinkin sielu veljeskunnassamme olisi kieltäytynyt asumasta ja syömästä ja nukkumasta samassa talossa kuin murhaaja. Mutta tuo kurja sielu oli tullut minun luokseni kuin vainottu metsänotus, ja kuka minä olen, että olisin voinut kääntää selkäni hänelle? Sitä ennen hän oli vaeltanut pitkin katuja ja nukkunut puistoissa luullen poliisin ajavan häntä takaa, ja silloin hän hankki itselleen keuhkotaudin, joka vieläkin häntä vaivaa. Mitä minun piti tehdä? Antaa hänet lain rangaistavaksi? Kuka sanoisi minulle, miten minun piti menetellä? Minä otin hänet huoneeseeni. Minä suojelin häntä. Minä tein hänestä yhdistyksemme jäsenen. Taivas suokoon minulle anteeksi. Minä kärsin itse vastaanottaessani hänen valansa. Minun tuli pitää huolta hänen sairaasta ruumiistaan, kirkon piti parantaa hänen haavoitettu sielunsa, ja mitä hänen rikokseensa tulee, oli se Jumalan kädessä, ja Jumala itse sai siinä tuomita."

Isä oli noussut seisaalleen ja puhui kädet kohotettuina.

"Nyt tiedät, miksi en myöntynyt poikaraukan pyyntöön. Minä rakastin häntä kuin omaa poikaa, mutta ei hänen ruumiinsa sairaus enempää kuin hänen mielensä heikkouskaan voinut lieventää niiden sääntöjen ankaruutta, joilla johdin häntä. Minä tiesin, että saatana veti häntä pois minulta enkä minä tahtonut päästää häntä niihin vaaroihin ja kärsimyksiin, joita vihollinen varusti hänelle maailmassa. Mutta kuinka kavalasti perkele viettelee! Se löysi vihdoinkin heikon kohdan varustuksissani. Se löysi sinut, poikani -- sinut, ja se vietteli sinua kaiken rakkautesi, kaiken säälisi, kaiken hellyytesi avulla, ja sinä lankesit, ja tämä on seurauksena."

Isä puristi kätensä rintaansa kävellen edestakaisin pienessä huoneessa.

"Maailman katkeruus hengellisiä laitoksia vastaan on suuri jo ennestään, mutta jos jotain nyt tapahtuisi, jos tehtäisiin rikos, jos veliraukkamme puettuna meidän yhdistyksemme pukuun --"

Hän pysähtyi, teki ristinmerkin ja kohotti silmänsä sekä kuiskasi vavisten: "Oi Jumala, ketä minulla on taivaissa muita kuin Sinä? Minun lihani ja sydämeni on rikkonut sinua vastaan, mutta Herra on minun sydämeni voima ja osani iankaikkisesti."

John oli noussut seisomaan hoiperrellen kuin juopunut. "Isä", sanoi hän, "aja minut pois luotasi. Minä en ole kelvollinen asumaan sinun läheisyydessäsi."

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen. "Minäkö laskisin lippuni vihollisen edessä tällä tavalla? On olemassa vain yksi keino, jolla voimme perkelettä vastustaa. Meidän täytyy kohdella sitä uhalla. Ei, ei, poikani, sinun pitää jäädä luokseni viimeiseen saakka."

"Rankaise minua sitten. Tee minut alhaisista alhaisimmaksi, vähimmistä vähimmäksi. Sano vain, mitä minun tulee tehdä, niin teen sen."

"Palaja takaisin ovelle ja jatka tointasi ovenvartiana."

John katsoi isään hämmästyneenä.

"Minä luulin, että sinä jo pääsisit siitä toimesta, poikani, mutta taivas oli päättänyt toisin. Ja lupaa myöskin siellä rukoilla ulkona vaeltavan veljemme puolesta, ettei Jumala sallisi hänen täyttää sitä tointa, johon lähetit hänet. Rukoile, ettei hän koskaan tapaa sisartaan eikä ketään, joka hänet tuntee ja voi kertoa, missä hän on. Rukoile, ettei sisar koskaan joutuisi veljensä tielle koko tämän elämän aikana. Lupaa rukoilla kaikkea tuota, poikani, yöt ja päivät, aamuin ja illoin, koko sielullasi, koko voimallasi, aivan kuin rukoilisit Jumalan armoa ja sielusi pelastusta."

John ei vastannut. Hän oli kuin tylsistynyt. "Onko se mahdollista?" sanoi hän. "Lähetättekö minut takaisin ovelle? Luotatteko minuun vielä?"

Isä astui vuoteensa ääreen ja otti portin avaimen naulasta hyllyn alta. "Ota tämä avain myöskin, sillä vastaisuudessa saat vartioida porttiakin."

John otti sen koneellisesti, tuskin tietäen mitä isä sanoi.

"Onko se siis totta? -- Vieläkö te luotatte minuun?"

Isä laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen katsoen häntä silmiin: "Jumala luottaa sinuun, lapseni. Kuka minä olen, että epäilisin?"

Kun John Storm palasi ovelle, oli hänen mielensä kuin tylsistynyt. Monen tunnin ajan hän tiesi vain osapuolin, mitä tapahtui hänen ympärillään. Joskus hän huomasi, että muutamat veljistä olivat kokoontuneet hänen luokseen levittäen sykkivää, sähköittävää tunnelmaa, kysellen paosta ja kuiskaillen keskenään ikäänkuin se olisi ollut jonkinmoinen, melkein kiitettävä urotyö, joka pani heidän sydämensä sykkimään. Joskus hän taasen huomasi, että iso veli Antero istui hänen vieressään rahilla, silittäen hänen käsivarttaan silloin tällöin ja puhuen matalalla äänellä ja ilman tarkoitusta äidistään ja kuinka hän viimeisen kerran näki hänet. "Hän saattoi minua kadun päähän itkien", sanoi hän, "ja minä olen usein ajatellut sitä ja mieleni on tehnyt lähteä pakoon." Koirakin asettui Johnin viereen nuollen hänen kylmiä käsiänsä ja työntäen kylmän kuononsa hänen poskeensa.

Koko ajan hän toimitti tehtävänsä koneellisesti ja nähtävästi itsetiedotonna avaten ja sulkien oven, kun veljet kulkivat ulos tai sisälle asioillaan kuolleitten ja kuolevaisten luo, sekä sanoen: "Herralle olkoon kunnia!" kun joku vieras koputti ovea. Näytti siltä, kuin vain ruumis olisi seurannut entisiä totuttuja tapoja, mutta sielu, jota oli kohdannut ankara isku, olisi tylsänä ja pyörryksissä.

Kun se jälleen alkoi toipua ja tuntea, ei ketään ollut hänen luonaan, sillä veljet olivat nukkumassa, koira oli pihalla ja talo oli hyvin hiljainen. Nyt oli sydänyö. Silloin kaikki palasi hänen mieleensä, ja hän muisti unen tavoin, että isä oli pyytänyt häntä rukoilemaan veli Paavalin puolesta, ettei tämän onnistuisi toimittaa sitä asiaa, johon John oli lähettänyt hänet, ja vaikka Johnin huulet eivät luvanneet, oli hän sydämessään päättänyt tehdä niin.

Nyt, kun hän siis oli aivan yksin Jumalan kanssa, laskeutui hän polvilleen oven viereen ja rukoili ristissä käsin:

"Oi Jumala, sääli Paavalia ja minua ja meitä kaikkia! Varjele häntä kaikista vaaroista ja kärsimyksistä ja perkeleen pauloista. Älä salli hänen löytää sisartaan -- taikka ketään, joka hänet tuntee -- tai ketään, joka tietää, missä hän asuu, tai miten hänelle on käynyt..."

Päästyään siihen saakka hän ei voinut enää jatkaa, sillä hän huomasi äkkiä, että tämä rukous koski myöskin häntä itseään ja Glorya. Vasta nyt hän huomasi, kuinka mahtava, kuinka kamala se rukous oli, jonka hän oli luvannut rukoilla. Hän oli luvannut pyytää Jumalalta, ettei Paavali myöskään löytäisi Glorya, ja siis myöskin, ettei hän, John, ikinä enää saisi kuulla mitään Glorysta. Kun hän käsitti rukouksensa sisällyksen sellaiseksi, kierivät hikihelmet hänen otsalleen, ja hän oli kauhuissaan.

Hän nousi polviltaan ja istuutui rahille. Monta tuntia hänen ajatuksensa keksivät tuhansia mahdollisuuksia, loivat moninaisia kuvia siitä, mitä saattoi tapahtua kauniille tytölle julmassa, pahassa kaupungissa. Mutta sitten hän taas ajatteli Paavalia sekä entistä rikostaan ja nykyistä kiusaustaan, muistaen, mikä varjo uhkasi veljeskuntaa.

"Oi Herra, auta minua", huokasi hän, "vahvista minua, tue minua, johda minua!"

Hän koetti sepittää toisen rukouksen, mutta sanat eivät ottaneet syntyäkseen. Hän koetti polvistua kuten ennen, mutta polvet eivät taipuneet. Kuinka hän voisi rukoilla, että Glory olisi häneltä hävinnyt -- että jotain olisi tapahtunut Glorylle -- että jossakin ja jollakin hänelle tietymättömällä tavalla --?

Ei, ei, tuhat kertaa ei! Semmoinen rukous oli mahdoton. Tulkoon mitä tulee, olkoot Paavali ja veljeskunta vaarassa, syöksyköön perkele kaikkine joukkoineen hänen kimppuunsa, semmoista rukousta hän ei voinut rukoilla.

XIII.

Tähdet kalpenivat jo, mutta päivä ei vielä ollut koittanut, kun joku koputti ovelle. John säpsähti ja kuunteli. Vähän ajan kuluttua koputettiin uudelleen. Se oli heikko, epäröivä koputus, aivan kuin joku sormensa päillä olisi lyönyt portin juureen.

"Jumalalle olkoon kunnia!" sanoi John vetäen syrjään luukun. Hän odotti näkevänsä kasvot ulkopuolella, mutta siellä ei näkynytkään mitään.

"Kuka siellä on?" kysyi hän, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Hän otti eteisessä palavan lampun ja katsoi ulos. Ei mitään näkynyt pimeässä muuta kuin jäinen sumu, joka kohosi maasta.

"Taas unennäköä vain", ajatteli hän aikoen sulkea oven.

Silloin hän kuuli huokauksen maasta ja samassa koira haukkui. John työnsi oven nopeasti auki, ja hänen jaloissaan makasi ihmisolento polvillaan ja kaksinkerroin vaipuneena kokoon.

"Paavali!" huudahti John kiihkeästi.

Veli Paavali kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat kamalasti muuttuneet. Ne olivat harmaat ja kuihtuneet, ja hänen katseensa harhaili, hänen huulensa vapisivat, ja hän näytti mieheltä, jota oli kovasti piesty.

"Herra Jumala, miten surkeassa tilassa!" ajatteli John. Hän auttoi Paavalin ylös ja sisään. Miesraukan jäsenet olivat kylmästä jäykistyneet, ja hän kompastui heikkoudesta astuessaan kynnyksen yli.

"Jumalan kiitos, että olet täällä taas, eikä mitään vauriota ole tapahtunut", sanoi John. "Kuinka levottomia me olemme olleet. Sinä et saa enää milloinkaan mennä pois -- et milloinkaan! Istu tuossa, veli!"

Hapuilevat silmät katsoivat rukoilevasti: "Anteeksi, veli Storm --"

Mutta John ei tahtonut kuunnella: "Vaiti, vaiti, veli! Mitä minulla on anteeksi annettavaa? Voi, kuinka kylmä sinä olet! Kädet ovat kuin jäässä. Mitä minä voin tehdä? Ei ole valkeaa talossa tähän aikaan yöstä -- ei keittiössäkään. Mutta odotapas, minä hieron niitä käsilläni. Minä olen lämmin ja voimakas. Minussa on vielä paljon verta. Tuntuuko paremmalle nyt? Pisteleekö? Se on hyvä -- se on hyvä! Nyt jalkoja -- ne ovat vieläkin kylmemmät."

"Ei, veli, ei. Minun pitäisi suudella kaikkien jalkoja tässä talossa ja pyytää heitä rukoilemaan puolestani, ja te --"

"Vaiti, vaiti, veli! Anna minun riisua tuo kenkä. Voi hyvänen aika! Sehän on aivan tarttunut kiinni! Se on kulunut puhki, aivan puhki. Katsopas! Kuinka onnellista, että lumi oli kovaa! Jos ilma olisi ollut leudompi, niin --. Paljon olet varmaan astunut!"

"Olen astunut paljon, veli."

"Sitten kerrot minulle kaikki. Minä tahdon kuulla kaikki -- pienimmätkin seikat."

"Minulla ei ole mitään kerrottavaa. En onnistunut tehtävässäni -- siinä kaikki."

John, joka oli polvillaan, kohotti päänsä katsoen ylös. "Tarkoitatko... Etkö ole nähnyt sisartasi?"

"En, hän oli mennyt, eikä kukaan tietänyt mitään hänestä."

"Se oli kai parasta, veli. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos olisit löytänyt hänet -- kenties -- ehkä olisit joutunut kiusaukseen... Mutta kerro minulle kaikki."

"En voi, väsyttää, en jaksa eikä maksa vaivaa."