Part 18

"Sanokaa hänelle", -- John koetti pysyttää äänensä tyynenä -- "sanokaa hänelle, että minä olen onnellinen -- ja iloinen -- ja terveen ja reippaan näköinen."

"Mutta ettehän te ole. Te olette liian hyvä, te rasitatte itseänne aivan liiaksi minun --"

"Sanokaa, että ajattelen häntä usein, ja jos hän tahtoisi sanoa jotain -- lähettää jotain -- jotain sanaa -- sanomaa... Kaikkivaltias ei siitä vihastu... Mutta vähätpä siitä! Menkää, menkää!"

Avain oli taas vääntynyt reiässään, maallikkoveli oli mennyt, ja John seisoi yksinään.

"Jumala antakoon minulle anteeksi!" mutisi hän kääntyen pois.

Liike kadulla kasvoi joka hetki, ja hänen kulkiessaan pihamaan poikki hoiperteli juopunut mies portin ohi ja seisahtui huutaen käytävään: "Hei vaan! Kyllä minä näen sinut!" Verikoira hypähti ylös haukkuen, mutta John kiiruhti sisään vetäen nopeasti oven kiinni.

Hän istui rahille koettaen tyyntyä. Hän ajatteli Paavalia muistellen millaiselta hän oli näyttänyt viimeisellä hetkellä ennen menoaan. Vangittu kotka, jonka siipi oli poikki, oli hävinnyt yöhön, Lontoon yöhön, mutta vapaana, vapaana!

Ajatuksissaan seurasi John Paavalia katuja pitkin -- alas Bishopsgate-katua Threadneedle-kadulle ja sitten Cheapsidea pitkin St. Paul's Ghurchyardille. Siellä oli kaiketi suuri väenpaljous nyt odottamassa, että kello löisi kaksitoista ja ihmiset saisivat hurrata ja toivottaa toisilleen hyvää uutta vuotta.

Sitten hän muisti Gloryn. Hän olisi siellä myöskin, sillä hän rakasti rehevää, uhkuvaa elämää. John saattoi nähdä Gloryn aivan selvään keskellä tungosta, nuo säkenöivät silmät, nuo reippaat askeleet. Se oli niin uutta hänelle, niin luonnollista, niin kaunista. Glory! Aina vain Glory!

Hän luuli uneksineensa, sillä äkkiä kaikki kellot löivät, ensin eteisen kello, sitten kirkkojen kellot yltympäri ja vihdoin Paavalin katedraalin suuri kello. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuului kuin pyssyjen pauke, ja sitten kaikki kirkonkellot alkoivat soida.

Kaduilla kasvoi melu nyt ylimmilleen. Ihmiset huusivat ja nauroivat. Jotkut lauloivat. Milloin kuului pelastusarmeijan kuoro, milloin varieteelaulun pätkä. Ensin kaikui "Ristin juureen, ristin juureen!" sitten "Herra 'Enry' Awkins" ja sitten joku tuntematon laulu.

Marssiaskelin kulki katukäytävän kovalla lumella joukko poikia ja tyttöjä vetäen:

"Tunnetko John Peelin, tuon pojan pulskimman? Tunnetko John Peelin, niin reippaan, rohkean? Tunnetko John Pe-e-lin..."

Heidän kimeät äänensä katkesivat äkkiä korkeimpaan nuottiin, ja äänekäs nauru seurasi.

Glory taaskin. Aina, aina vain Glory!

Silloin putosivat suomut hänen silmistään ja hän näki itsensä semmoisenaan, itsensä ja muiden pettäjänä. Vaikuttimena hänen toimiinsa sinä yönä oli ollut Glory. Glory oli ollut hänellä ensimmäisenä, Glory viimeisenä. Hänen säälinsä veli Paavalia kohtaan ja hänen pelkonsa Pollyn kohtalosta oli ollut petosta ja tekosyytä vain.

Yötuuli ulvoi vielä rakennuksen nurkissa. Sen humu sekaantui kirkonkellojen ääneen, ja tuntui kuin ne ilkkuvan vihollisen tavoin yhdessä olisivat huutaneet: Juudas! Petturi! Hullu! Hullu! Petturi! Juudas!

Hän tukki korvansa käsillään, ja hänen päänsä vaipui rinnalle.

X.

_The Little Turnstile_.

Uudenvuoden aattona.

Hurraa! Hurraa!

Minä olen kuin pulloon pantu hiiva, joka pyrkii pompahtamaan ulos, enkä voi muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, että minulla on kolme vanhaa lasta kotona, joille minun pitää kaikki kertoa. Kuulkaa siis ja kuunnelkaa! Tietäkää siis kaikki ihmiset (ja naiset), että Lontoossa on herrasmies, joka ennustaa ihmeellisiä asioita Glorylle. Hänen nimensä on Sefton, ja minä tutustuin häneen kolmen neidin -- minä nimitän heitä kolmeksi sulottareksi -- avulla, joihin taasen tutustuin siksi, että tulin tänne Lontooseen asumaan. Mies on vanha, kaljupäinen, harmaahapsinen kärpässieni, ja jos voin uskoa kaikkea, mitä armolliset sulottaret kertovat hänestä, on hän niitä ihmisiä, jotka eivät tee syntiä muuta kuin kaksi kertaa vuodessa, nimittäin puolen vuoden ajan ennen joulua ja puolen vuoden ajan joulun jälkeen. Mutta yllämainitut sulottaret kuuluvat siihen pyhään sisareskuntaan, joka repisi alas pirunkin hyvän maineen, jos se olisi tarpeen (niin ei ole laita), ja vaikka kärpässienen kunnia olisi pieni kuin sinapin siemen, täytyy Gloryn kumminkin ja ylimalkaisesti uskoa siihen.

Juttu koskee minun ääntäni. Kuultuaan sen kerran sattumalta, kun minä surisin ympäri taloa kuin mehiläinen, pyysi hän saada kuulla sitä uudestaan semmoisessa paikassa, jossa hän voisi paremmin arvostella sitä. Se paikka oli teatteri -- niin, aivan totta, teatteri -- mutta keskellä aamupäivää, eikä siellä ollut ketään muita läsnä kuin me ja muutamia huoneen siistijöitä, joten Anna-tädin ei tarvitse pelätä. Niin, kapellimestari oli myöskin läsnä ja hän istui pianon ääreen, joka oli aition vieressä (me sanoisimme sitä vallesmannin penkiksi), ja kärpässieni itse kömpi salin perimmäiseen soppeen -- täällä sitä paikkaa sanotaan permantoparvekkeeksi.

Oi taivasten taivaat! Oletteko koskaan nähneet teatteria päiväiseen aikaan? Tietysti ette, armaani. Se on samanlainen kuin maailma oli ennen ensimmäistä luomispäivää -- se on autio ja tyhjä ja pimeys on sekä pinnan että syvyyden päällä. Ei missään päivän sädettäkään, ellei sano valoksi tuota väärennettyä hohtoa, joka hiipii sisään käytävistä raollaan olevien ovien läpi ja tunkeutuu haudan pimeyden halki aivan kuin jättiläishirviöiden uniset silmät, jotka peloittivat minua Gobny-Deiganin luolissa silloin, kun minä olin merirosvosilla siellä, muistattehan?

Herrat olivat jättäneet minut yksin näyttämölle, jossa paloi viisi, kuusi ramppikynttilää -- kramppikynttilöiksi saisivat sanoa niitä -- sillä kun ne loistivat silmiini ja pianon soittaja alkoi rämpyttää konettaan ja minä rupesin laulamaan, niin tuntui kuin olisin pusertanut ääneni syvään tunneliin ja minä hermostuin niin, että purskahdin nauruun. Tämä näkyi suututtavan minun näkymätöntä kuulijakuntaani, joka tietysti piti minua hiukan hassahtavana. Minä sanoin siis: "Antakaa nyt sitten lisää valoa yksin tein", ja valkeus tuli. "Ja antakaa pianon lakata rämpyttämästä", ja se lakkasi. Sitten minä jäykistin selkäni ja lauloin yhden äitivainajan ranskalaisista lauluista. Ensimmäisen värssyn perästä huusin teatterin johtajalle kaukaisuuteen: "Kuuletteko ollenkaan?" ja hän huusi takaisin: "Jatkakaa, se on mainiota!" Minä jatkoin. Lauloin "Mylechraine'n" Manin murteella ja luultavasti näyttelin laulaessani molempia lauluja. Minä olin juuri alkanut huomata, että ääneni ei tässä suuressa huoneessa kaikunutkaan aivan yhtä kovasti kuin kirkko-urut, kun samassa kuulin hirveän läiskeen, ja näin, että molemmat herrat suosiollisesti koettivat taputtaa nahan pois käsistään.

Oi, rakkaat ihmiset! Jos te tietäisitte, että minä olen viikkokausia voivotellut ja vaikeroinut sitä, että en ole ollut niin viisas, että ihmiset olisivat huomanneet minut, joka nyt sanoi itselleen: "Tyttäreni, sinä olet kumminkin jotain -- sinä, sinä, sinä!" Se oli ihana hetki kumminkin, ja kun vanha kärpässieni kiipesi näyttämölle huutaen: "Mikä ääni! Mikä ilme! Mikä luonne!" tuntui minusta kuin olisin tahtonut suudella hänen kaljua päätänsä, sillä puhua en osannut, kurkussani oli jotain estämässä.

Jaa-a. Minä olen kertonut Lontoon hienostosta, mutta semmoiseen en tahtoisi kuulua. He eivät tee mitään muuta kuin juoksevat paikasta paikkaan, pukeutuvat, haastelevat turhia, nauravat, rakastuvat ja huvittelevat miten suinkin voivat. Semmoista elämää minä en ihaile. Minä olen ylpeä ja tahdon tehdä jotain! Minua väsyttää laiskana oleminen. Niin, minä _olen_ ollut vain laiskana, vaikka en ole tahtonut teille kertoa siitä ennen. On ihmisiä, jotka ovat syntyneet suuruuden keskellä, mutta eivät voi sitä käyttää hyväkseen. Mutta maailman kuuluisuutena oleminen, se on toista. Kun on voittanut maailman sydämen, niin että maailma tuntee ja ajattelee sinua ja rakastaa sinua! Sanokaamme, että voitat sen äänelläsi ja että maailmasi on suuri konserttisali tai vaikkapa vain varieteesali -- niin mitäpä siitä! Sinun ei tarvitse elää varieteesalissa, olkoonpa sen elämä sitten millaista tahansa. Ja entäs kun tuo pimeä tyhjyys sitten täyttyy kasvoilla, jotka nauravat tai itkevät, aivan niinkuin sinä suvaitset tahtoa -- myöntäkää, rakkaat, että tuo kaikki olisi ihanaa!

Minä menen taas tänä iltana kuulemaan, mitä herra Seftonilla on ehdotettavana, mutta tämä likainen pikku makuuhuonekin hymyilee minulle ja takapihan särkyneet tiilikivet näyttävät paratiisin käytäviltä. Jos kaikki on totta, mitä hän sanoo minulle... No niin, jos kerran onni on tullakseen, niin se tulee, ja jos minun työni ja toimeni tästälähin eivät tule nostamaan hiuksianne pystyyn, niin koetan näyttää tämän typerän vanhan maailman asukkaille, mitä nainen voi toimittaa huolimatta kaikista vastoinkäymisistä. En minä myöskään sure tämän paikan jättämistä. Rotat tämmöisissä vanhoissa Lontoon taloissa pitävät yöllisiä juhlia, joissa ne (hätähuudoista päättäen) huvittelevat pistämällä poskeensa perheensä nuorimpia jäseniä. Ja entäs rouva Jupe ja herra Jupe -- herra Dupe [Dupe -- herkkäuskoinen, narri. Suoment. muist.], kuten minä häntä nimitän! Rouva pettää häntä minkä jaksaa hypätessään ympäri kaupunkia... Mutta toisen kerran, toisen kerran, hyvät ystävät!

Tänään on uudenvuoden aatto ja melkein yhdeksän kuukautta olen nyt ollut Lontoossa. _Tempus fugit! Tempus_ todellakin _fugit_ hirveätä kyytiä, kun ajattelen, että ensi sunnuntaina jo täytän yksikolmatta vuotta enkä vielä ole mitään oikeata työtä aloittanut. Lumikellot kaiketi tähän aikaan alkavat puhjeta Glenfabassa, ja Rakel-täti leikkaa oksia ruusuista ja asettaa ne ruukkuihin. Voi, kuinka _hirveän_ kaunista siellä nyt mahtaa olla, kun lunta on katoilla ja kentällä ja ikkunat ovat huurteessa aivan kuin tyttö ensimmäisessä ehtoollishunnussaan katsellen peilissä kuvaansa. Minä aion mennä katsomaan, kuinka ihmiset odottavat uutta vuotta Paavalin katedraalin ulkopuolella, jonne niitä kokoontuu tuhansittain ennen kello kahtatoista uskotellen itselleen tuota viehättävää satua, että Lontoossa on vieläkin ainoastaan yksi kello ja kaikkien täytyy pitää nenänsä pystyssä nähdäkseen milloin se lyö. Mutta keskeltä tämän loistavan kaupungin valoa ja elämää pyrkii sydämeni hellästi sykähdellen takaisin pienille, pimeille kaduille meren rannalle, jossa metodistikuoro laulaa "Terve, hymyilevä aamu!" valmistuen nauttimaan kahvia ja korinttikakkua.

Kukahan lienee ensimmäinen tervehtijä teillä tänä uutena vuonna? Viime vuonna oli John Storm, muistattehan, ja ollen musta kuin mustalainen hän oli romanttinen "ensikävijä." Ja kuinka me nauroimme, kun hän lumisena, lumisateesta tulleena oli olevinaan kerjäläinen ja astui, sisään juuri kun isoisä luki hyvästä paimenesta, joka rakastaa lampaitaan. Ja sitten minä ensimmäisenä tunsin hänet. Voi minua!

Minä olen vallan häikäisevä tänään uudessa hatussani. Tähän saakka olen käyttänyt semmoista pientä hattupahasta, joka on kiinnitettynä tukkanutturan päähän kuin kana ruiskuhilaalla. Mutta nyt minä komeilen Walesin prinssin vaakunahöyhenillä, ja jos hän vain itse näkisi minut --

Te näette nyt, millainen hupakko minä olen. Sen jälkeen, kun erosin sairashuoneesta, olen nuorentunut niin, että pelkään melkein kohta saavani taas ruveta käyttämään lyhyitä hameita. Mutta siitä on todellakin iankaikkisuus kulunut, kun viimeksi olin sievän näköinen, kuten tänä päivänä, ja nyt peruutan kaikki entiset sanani ja kadun katkerasti, että olen ikinä toivonut olevani mies. Minä tahdon aina olla nainen, ja jos kaikki on totta, mitä vanha kärpässieni sanoo, niin... Mutta miehet ovat niin hupsuja olentoja, herra siunatkoon heitä!

Glory.

J.K. Ei mitään kuulumisia vieläkään John Stormista. Nähtävästi hän ei enää muista meitä ollenkaan -- ei ainakaan minua. Minä otaksun, että hän on kokonaan luopunut maailmasta ja vannonut munkkivalansa. Se on tietysti uskontoa sekin, vaikka minä en sitä ymmärrä, enkä minä myöskään ymmärrä, kuinka edes koirankaan voisi kahlehtia seinään saattamatta sitä siten hulluksi. Yöllä maatessani vuoteellani ajattelen häntä joskus. Synkkä koppi, vuoteena rahi, yksinkertainen risti eikä mitään muita huonekaluja, ja hän itse rukoilemassa polvet vavisten ja hampaat kalisten. Semmoiset asiat ovat liian korkeita minulle; en minä milloinkaan niihin ylety.

Minusta tuntuu mahdottomalta, että _hänkin_ on Lontoossa. Kuinka kummallinen paikka tämä Lontoo on! Millainen sekoitus! Muotia, uskontoa, iloa, hartautta, ylpeyttä, turmelusta, rikkautta, köyhyyttä! Minä olen huomannut, että voidakseen tulla hyvin toimeen Lontoossa täytyy tytön hiukan kirkastaa siveellistä puoltaan. Pelkät namuset eivät ole terveellisiä, täytyy saada vähän suolaistakin. Enkeleitä täällä ei kaivata ollenkaan. Ainoat enkelit Lontoossa ovat puitteilla ympäröityinä kirkon ikkunoissa, ja minä aavistan hiukan, että nekin ovat kerran olleet tavallisia naisia vain, jotka mielellään pistivät poskeensa voileipiä. Neil Gwynnen lippu liehuu St. Martin's-in-the-Fieldsin tornissa, ja vähän väliä soivat kellot hänen kunniakseen!

XI.

Kello yksitoista sinä iltana pani Glory hatun päähänsä ja päällystakin ylleen palatakseen kotiin, kun samassa palveluspoika tuli pukuhuoneen ovelle sanomaan, että teatterin johtaja tahtoi häntä tavata. Sydän hiukan sykähdellen hän läksi johtajan huoneeseen. Se oli ummehtunut kamari ovenvartian asunnon yläpuolella, sinne oli kiivettävä rautaisia kierreportaita, ja se oli ahdettu täyteen kaikenlaista teatteriromua.

"Tulkaa sisään, tyttöseni", sanoi johtaja ja työntäen syrjään muutamia kulissien malleja hän teki tilaa Glorylla sohvaan lähellä uunin sammuvaa tulta. Sulkien sitten oven hän nyökkäsi ja vilkutti silmillään ja kuiskasi tutunomaisesti:

"Kaikki hyvin, tyttöseni. Minä olen järjestänyt tämän asian teidän puolestanne."

"Tarkoitatteko...?" alkoi Glory ja odotti sitten huulet puoleksi avoinna.

"Se on melkein päätetty. Istukaa nyt." Glory oli noussut seisaalleen innoissaan. "Istukaa nyt, niin kerron teille kaikki."

Hän oli puhunut johtokunnalle. "Hyvät herrat", oli hän sanonut, "ellen erehdy olen löytänyt ihmelapsen." He olivat nauraneet. Hän muka aina löysi ihmelapsia. Mutta hän ymmärsi, mistä hän puhui, ja vihdoin he olivat antaneet hänelle vapaan toimintavallan.

"Te luulette siis, että olisi mahdollista..." aloitti Glory pidättäen henkeään, sillä hänen kurkkunsa tuntui karkealta ja povi kohoili.

"Istukaa nyt, no istukaa toki, rakas tyttöseni, ja kuunnelkaa."

Mies oli kohtelias, imarteleva, tuttavallinen, liehakoiva. Tytön tulisi jättää kaikki hänen huolekseen. Tietysti oli vielä paljon tehtävää. Tytöllä oli ihmeellinen ääni, se oli kauniimpi soiton säveleitä. Hänessä oli myöskin tyyliä. Mistä ihmeestä hän sen lienee saanutkaan. Hyvä pukija vielä tarvittaisiin -- eikä sitäkään kuorossa. Mutta luonto yksin ei kasvata "tähtiä". Hänen piti oppia monenlaista vielä, ja häntä oli vielä paljon hiottava, ennenkuin hän olisi valmis. Mies oli kasvattanut muitakin ennen Glorya, ja hän kasvattaisi Glorynkin, ja jos --

Gloryn silmät loistivat, ja hänen sydämensä jyski kuin rumpu.

"Te luulette siis, että minä ehkä, jos työskentelen ahkeraan -- vuosien kuluttua, ehkä --"

"Te ette voi mitään tehdä omin päin. Jättäkää siis kaikki minun huolekseni älkääkä hiiskuko mitään vielä kenellekään."

Ah, se oli kuin toteutuva unelma, hän tuskin saattoi uskoa sitä. Johtaja kävi yhä kohteliaammaksi, imartelevammaksi ja tuttavallisemmaksi. Jos tyttö edistyisi, voisi hän ansaita paljon -- kymmenen puntaa viikossa viisitoista, kaksikymmentä, viisikolmatta, vieläpä viisikymmentäkin.

Gloryn mielen kiihko alkoi käydä vallan kiusalliseksi, ja hänen sydämensä pohjukassa tuo äkillinen onnen käänne herätti salaista pelkoa. Hänestä aivan tuntui kuin kohtalo olisi jollain tavalla erehtynyt ja huomaisi äkkiä erehdyksensä. Tyynnyttääkseen omaatuntoaan hän rupesi ajattelemaan kotia ja kuinka onnelliseksi hän saattaisi siellä jokaisen, jos Jumala todellakin olisi niin hyvä hänelle. Heiltä ei puuttuisi mitään, he eivät milloinkaan näkisi köyhää päivää enää.

Sillä välin teatterinjohtaja loi toisen kuvan. Ei kenenkään tytön tarvinnut olla kerjäläisenä, jos tämä mies piti hänestä huolta. Tuossa nyt oli esimerkiksi S--. Hän oli ollut vain Haymarketin tupakkapuodin keltatukkainen myyjätär, kun hän, Sefton, hänet löysi, ja mikä hän nyt olikaan!

"Tietysti minulla itselläni ei ole mitään hyötyä siitä, tyttöseni -- ei kerrassaan mitään. Monet ihmiset kyllä sitten koettavat parastaan houkutellakseen teidät pois minulta, kunhan nimenne kerran tulee tunnetuksi."

Glory lausui innokkaan vastalauseen ja sitten hän taas vaipui unelmiinsa.

"Saadaan nähdä, saadaan nähdä", sanoi teatterinjohtaja katsellen Glorya kiiluvin silmin.

"Tiedättekö, neitiseni, että te olette hyvin kaunis tyttö?"

Gloryn pää oli kumarassa, hänen poskensa hehkuivat ja hän väänteli äitinsä helmisormusta sormessaan. Sefton luuli, että tyttö oli sanattomana kaikesta tuosta kiitoksesta, ja siirtyen lähemmäksi hän sanoi:

"Teillä on todellakin vartalo, joka soveltuu näyttämölle -- hm --. Niin, se on hyvä juttu. Mutta teidän ei pidä olla arka minulle, neitiseni. Jos minä teen kaiken tuon teidän puolestanne, niin täytyy teidänkin joskus tehdä jotain minulle."

Glory tuskin kuuli häntä. Hänen silmissään oli kaukainen ilme, ikäänkuin hän olisi katsellut ihanaa näkyä. "Te olette niin hyvä", sanoi hän. "En tiedä, mitä sanoisin, kuinka kiittäisin teitä."

"Tällä tavalla", sanoi ukko ja kumartuen Gloryyn päin kohotti tytön päätä ja suuteli häntä.

Samassa silmänräpäyksessä hävisi tuo loiston, suuruuden ja onnen unelmaraukka, ja Glory heräsi raivon ja häpeän tunteeseen. Tuon miehen kiitokset olivat imartelua, hänen ennustuksensa petosta. Hän ei ollut mitään tarkoittanut, mutta Glory oli ollut kyllin typerä uskoakseen häntä. "Oh!" huusi tyttö heikosti, lapsellisesti, niinkuin se, joka on saanut pistoolin haavan taistelussa. Ja sitten hän nousi mennäkseen. Mutta teatterinjohtaja, joka nauroi ääneensä, naama hohtavan punaisena, astui oven eteen.

"Rakas lapsi, ette kai aio... Tuommoinen leikki --"

"Avatkaa ovi, olkaa hyvä", sanoi Glory epäselvällä äänellä.

"Mutta ettehän toki aikone... Teatterissa siitä ei välitetä yhtään mitään, tiedättehän --"

"Avatkaa ovi!"

"Todellako! Se on tosiaankin --"

Tullessaan taas täyteen tajuunsa Glory oli ulkona pimeällä syrjäkadulla, jossa lumi oli kovaa ja likaista hänen jalkainsa alla. Tuuli oli vinha, ja tyttönen juoksi katua pitkin itkien kuin pettynyt lapsi.

Katkerinta kaikesta oli tuo masentava varmuus, ettei hänellä ollut mitään kykyä, ei mitään onnistumisen toivoa ja että mies oli kaiken tuon keksinyt vain pettääkseen häntä. Voi, kuinka onnetonta, kuinka kurjaa olla nainen! Voi, tämän suuren, loistavan, pirullisen Lontoon julmuutta! Jos tyttö oli köyhä ja yksin, saattoi hän elää siellä ainoastaan ulkomuodollaan!

Taivas tiesi, mikä viimeinen toivon kipinä hänessä vielä paloi, sillä murtuneena ja masentuneena tuon eläjästään taistelemansa uljaan taistelun perästä ja heikkona naisena hän taas suuntasi kaikesta huolimatta kulkunsa sairashuoneeseen. Kello oli melkein puoli kaksitoista hänen saapuessaan sinne, ja Westminsterin kello löi puolen tunnin juuri kun hän astui ylös portaita. Oikaisten vartalonsa ja koettaen vääntää suunsa hymyyn hän avasi portinvartian oven.

"Onko kirjettä tänään?"

"Ei ole, neiti."

"Eikö? Hyvä on! Kun ei tule, ei tarvitse vastatakaan. Onnellista uutta vuotta teille!"

Mutta hänen naurussaan oli nyyhkytystä, ja mies virkkoi: "Minusta olisi tosin ikävää, ellen saisi nähdä teitä enää, hoitajatar, mutta jos annatte minulle osoitteenne, lähetän kirjeet teille, ettei teidän tarvitse niin myöhään tulla niitä hakemaan."

"Oo -- ei, ei. Ei minulle enää tule kirjeitä -- enkä minä enää tule takaisin. Ottakaa tämä!"

"Ei, ei, neiti!"

"Teidän täytyy."

Hän tyrkytti shillingin ovenvartian kouraan huolimatta vastustuksesta ja pakeni sitten pois näkemättä ovenvartian katsetta, joka näytti sanovan, että ukon teki mieli antaa takaisin kuusi penceä.

John Storm oli häneltä mennyt. Oli hullutusta odottaa sanomia häneltä. Olihan hän kertonut Glorylle, että veljeskunnan säännöt kielsivät heitä kirjoittamasta tai vastaanottamasta kirjeitä paitsi erityisellä luvalla. Mutta Glory oli odottanut, että jotain tapahtuisi -- jokin sattuma, ihme, hän ei oikein tiennyt mitä. Se unelma oli nyt haihtunut, hän oli yksin, ei maksanut vaivaa pettää itseään nyt enää.

Hän meni kotiin syrjäkatuja pitkin, sillä ihmiset tuijottivat häneen, ja hän pelkäsi itkeneensä. Vaikka olikin jo myöhä, näkyi kumminkin ihmisryhmiä joka kadun kulmassa, koska nyt oli uudenvuoden aatto. Lipuin koristetuilla pihoilla ja käytävillä näkyi silloin tällöin pikku tyttöjä tanssimassa italialaisen posetiivinsoittajan sävelten mukaan tai heilutellen ilotulitustähtiä. Gloryn astuessa pitkin Long Acrea tervehti häntä kähisevä ääni:

"Iltaa neiti! Aikaisinpa te menette kotiin". Se oli kurjan näköinen vaimo, jonka puvun olisi luullut varastetuksi joltakin variksenpelätiltä.

"Markkinoilla liiaksi tavaraa tänä iltana, ystäväiseni. Näytätte siltä kuin konnat olisivat pettäneet teidät. Missäkö asun? Tuolla syrjässä. Mutta hohhoijaa, minä olen aikoinani asunut monessa paikassa. Oli päiviä, jolloin asuin Soho Squarelläkin. Silloin olin varieteessa. Sitten kävivät ylimmät äänet hiukan käheiksi ja minuun tarttui punakuume -- sotilas, tarkoitan. Mutta mitäpä sitä enää valitan? Minä tahdon olla iloinen ja minä olenkin. Mitäkö teen? Myyn kukkia teatterin edustalla. Poliisi on ilkeä semmoisille, joilla ei ole rahaa. Enkö mene kotiin? Niin pian kuin saan hankituksi valkoisen silkkihameen. Onnea vaan teille, herttaiseni. Hyvästi!"

Gloryn tullessa Turnstilelle hän kuuli kuinka miehet ja naiset melusivat siellä ja hän kääntyi siksi Lincoln's Inn Fieldsille ja sieltä alas Fleet-kadulle. Kello oli lähes kaksitoista silloin, ja väkeä tulvi Paavalin katedraalia kohti. Glory kääntyi myöskin itään päin seuraten ihmisvirtaa, joka kohisi ja porisi kuin puro yöllä.

Aivan hänen edessään oli joukko tyttöjä, kamelikurjen sulilla koristetut suuret hatut päässään, ja kulkiessaan vallattomasti ohi he laulelivat pätkiä pelastusarmeijan hymneistä ja varieteelauluista. Äkkiä he puhkesivat nauruun, ja ääni huusi: "Sanokaa minulle, mikä se on, kyllä minä sitten sille nimen annan." Samalla hetkellä omituinen olento tunkeutui heidän ohitsensa länteen päin pitkin askelin. Se oli munkin pukuun puettu mies, yllään pitkä musta kauhtana ja leveälierinen hattu päässä. Glory huomasi vilahdukselta hänen kasvonsa hänen kulkiessaan ohi. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennen nähnyt nuo nälkäiset, kiihkeät kasvot ja suuret, surumieliset silmät Tuuli oli hyvin vinha, ja katedraalin suuri risti hohti kuin majakkatuli kiitäviä pilviä vastaan.

St. Paul's Churchyardilla oli kova ahdinko, onnelliset ihmiset huusivat, melusivat ja nauroivat vuoden viimeiseen minuuttiin saakka. Sitten syntyi äkkiä suhina; koko tuo suuri ihmistungos näytti pidättävän henkeään aivan kuin se olisi ollut yksi ainoa elävä olento, ja kaikki silmät olivat kääntyneet kelloon päin. Kello löi, katedraalin kellot alkoivat soida, kansa hurrasi, ja kaikki tervehtivät toisiaan pudistaen naapuriensa kättä, ja sitten ahdas tungos alkoi purkaantua.

Glory olisi voinut huutaa ilosta kaikkea tuota katsellessaan -- se oli niin yksinkertaista, niin inhimillistä, niin lapsellista. Mutta hän kuunteli vain ihmisten naurua ja tervehdyssanoja tuntien olevansa "yksinäisempi kuin beduiini erämaassa". Hän muisti, mitä uhkuvia toiveita hänellä oli ollut sinäkin päivänä, ja mieli musteni taas. Hän mietti millaisen kirjeen hän oli lähettänyt kotiin juuri mennessään teatteriin, ja kaksi suurta kyyneltä vuoti hänen silmistään.

Munkin kasvot kiusasivat häntä ja yhtäkkiä hän muisti, kuka se oli. Se oli varmaan Polly Loven veli. Hän kuului Bishopsgaten veljeskuntaan ja oli kerran ollut potilaana sairashuoneessa. Ehkä hän oli menossa sinne nyt asialle -- viemään tärkeätä sanomaa -- tapaamaan lääkäreitä tai --