Part 17

"Vai niin, te olette tullut", sanoi hän ottaen Gloryn heti haltuunsa. "Auttakaapa pois päällystakkini."

Glory teki niinkuin käskettiin. Toiset naiset olivat myös riisuutuneet, ja parin minuutin perästä istuivat kaikki kolme toalettipöytien ääressä rasvarasiat, punamaali ja mustat pensselit käsissään.

Glory irroitti paksun neiti Betyn tukkaa, ja hänen armonsa katseli Glorya peilissä.

"Ei ole hullumman näköinen, vai mitä, tytöt?"

Toiset kaksi katsoivat Gloryyn hyväksyvästi. "Ei ole", vastasivat he jatkaen pukeutumistaan hyräillen ja viheltäen.

"Oh, _kiitoksia_", sanoi Glory syvä kohteliaisuus äänessä, ja kaikki nauroivat. Se oli todellakin hauskaa. Mutta äkkiä se ei enää tuntunutkaan hauskalta.

"Mikä nimesi on, tyttöseni?"

Häntä hävetti mainita tässä seurassa oikea nimensä, joka oli kodissa pyhä, pyhä vanhalle pastorille ja John Stormille, ja eräs muisto pani hänet äkkiä vastaamaan: "Gloria."

Pikkuisen neidin musta pensseli vaipui alas silmäkulmilta, ja hän huudahti:

"Mikä mainio nimi se olisi ohjelmassa!"

"Huh! Minusta se maistuu sunnuntailta", sanoi pitkä neiti pudistaen olkapäitään.

"Irlantilainenko?"

"Jotain sinne päin", sanoi Glory.

"Saanut sivistystä, eikö niin?"

"Isäni oli pappi", sanoi Glory, "mutta --"

Yleinen naurun hohotus keskeytti hänen puheensa, ja silloin hän ojentautui suoraksi säihkyvin silmin, mutta paksu, armollinen neiti taputti häntä kädelle sanoen:

"Älä suutu Glo, mutta sinun ei todellakaan pidä enää puhua semmoista -- _kaikki_ ovat aina papin tyttäriä, ymmärräthän."

Kova koputus kuului ovella, ja asiapoika, jonka toimena on kutsua näyttelijöitä näyttämölle, huusi: "Puoli tuntia, neidit!" Pukuhuoneessa syntyi hälinä ja hermostunut kiire, ja ulkopuolella kuului orkesteri virittävän soittokoneitaan. Koputus kuului taas: "Esirippu nousee, olkaa hyvä!" Ovi työnnettiin auki, ja kaikki kolme naista leijailivat ulos -- pitkä puettuna trikoopukuun, pikkuinen serpentiinihameeseen ja paksu jonkinmoiseen fantasiapukuun. Glory jäi kokoamaan lattialle pudonneita tavaroita, kuuntelemaan orkesteria, joka parastaikaa soitti, ja -- miettimään tuota kaikkea ja nauramaan.

Naiset palasivat taas pukuhuoneeseen ja tekivät sen sitten taas uudelleen ja uudelleen näytelmän kestäessä. Kun he eivät olleet pukuhommissa, huvittelivat he itseään jos jollakin. Milloin he tupakoivat, milloin lähettivät Collinsin ostamaan konjakkia ja soodaa, milloin haastelivat katsojien joukossa näkemistään tuttavista -- "Lordi Johnny on täällä taas tavallisella paikallaan. Hän on nähnyt tämän kappaleen jo kuusikymmentä kertaa ja kaiken kaikkiaan sitä on näytelty vain kuusikymmentäyhdeksän kertaa." -- Joskus keskustelu kääntyi koko katsojakuntaan yleisesti: "Mikähän niitä tänään vaivaa? Vaikka vilkuilisi silmänsä nurin, ei saa ainoatakaan kättä liikkumaan."

Vihdoin laskeutui esirippu, ulkopuvut puettiin ylle ja asiapoika tuli huutamaan: "Vaunut odottavat!" Naiset vastasivat: "Hyvä on, Tommy", ja hänen armonsa paksu neiti nyökkäsi Glorylle sanoen: "Kyllä sinusta vielä kalu tulee, kunhan nyt hiukan totut." Sitten ei näkynyt enää muuta kuin pimeä näyttämö, tyhjä huone ja ovenvartia näyttämön ovella, joka virkkoi Glorylle: "Hyvää yötä, neiti."

Nuo siis olivat katsojien suosikkeja! Ja Glory Quayle auttoi heitä pukeutumaan ja riisuutumaan ja valmistumaan näyttämölle! -- Seuraavana aamuna Glory koetti ajatella kaikkea tuota. Olivatko he niin ihmeen kauniita? Glory kohosi istumaan vuoteessaan ja katsahti peiliin. Sitten hän laskeutui takaisin hymyillen. Olivatko he niin paljon viisaampia kuin muut ihmiset? Sitä nyt ei kukaan voinut luulla, sillä he olivat onttoja kuin tyhjät tynnyrit. Jotain muuta siinä oli, kunpa vain voisi ymmärtää mitä.

Toinen ilta teatterissa oli jokseenkin samanlainen kuin ensimmäinen, se vain erotuksena, että näytöksien välillä kävi joukko näyttelijöitä eräästä toisesta seurueesta tervehtimässä Bellmanin sisaruksia. Huolimaton käytös ja tutunomainen puhelu muuttui heti mitä kaavamaisimmaksi, ja ylhäisten vallasnaisten tapaan puheltiin aamupäivävisiiteistä, nimikorttien jättämisistä ja iltapäiväkutsuista.

Yhdessä näytöksessä lauloivat kaikki kolme neitiä yhtaikaa, ja silloin Glory hiipi näyttämön portaille heitä kuuntelemaan. Kun hän palasi pukuhuoneeseen, tykytti hänen sydämensä, ja hän luuli silmiensä singahtavan pois päästä, kun hän vilkaisi peiliin. Se oli vallan naurettavaa! Semmoinen maine, semmoinen melu tuommoisen laulun tähden, ja hän... Voi, jos hän saisi kerran esiintyä!

Mutta pilvi peitti kohta päiväpaisteen hänen kasvoillaan, ja hän mutisi taas: "Oi Jumala, älä rankaise turhamaista, vaateliasta tyttöä!"

Oli miten oli, hän tunsi sekä onnea että iloa ja kolmantena iltana hän tuli teatteriin ennen muita pukijoita laulellen itsekseen levittäessään pukuja, sillä hänen sydämensä alkoi keventyä. Äkkiä hän huomasi jonkun seisovan kynnyksellä. Se oli vanhanpuoleinen, kaljupää, huuhkaimen näköinen herra, tämän teatterin johtaja, jonka nimi oli Sefton.

"Jatkakaa, tyttöseni", sanoi hän. "Kun on tuommoinen ääni, niin miksi herran tähden ette anna kenenkään kuulla sitä?"

Hänen armonsa paksu neiti saapui myöhään sinä iltana. Hänen toverinsa olivat jo pukeutumassa ja odottelemassa, kun hän tulla sävähti huoneeseen kuin yölepakko siivet levällään huutaen: "Pois tieltä! Betty Bellman tulee! Hän on myöhästynyt!"

Illan kuluessa sattui paljon pientä kiusantekoa, ilkkumista ja teeskentelyä, joka vihdoin nousi ylimmilleen, kun Betty sanoi: "Lordi Bobbie on palannut jälleen ja tahtoo taas tänä iltana olla meidän kanssamme, kultaseni." "Ei ikinä ainakaan _minun_ suostumuksellani", sanoi pitkä neiti. "Me menemme illallista syömään Neil Gwynnin klubiin, armaani." "Minua suorastaan ihmetyttää sinun käytöksesi, rakkaani!" -- "_Sinä_ olet totta tosiaankin paras muille saarnaamaan, enkelini!"

Tämän perästä arvoisat neidit, jotka näyttämöllä suutelivat ja syleilivät toisiaan, eivät voineet vaihtaa pukuhuoneessa sanaakaan, ja heti esiripun laskettua pitkä ja pikkuinen liitelivät pois salaperäisin viittauksin "tosi ystävästä" ja vakuutuksin, että he eivät tahtoneet "jäädä katsomaan mitään rumia tekoja."

"Sen ei tietenkään tarvitse, joka ei tahdo, armaani", sanoi ivan kohde ja lähetti sitten Gloryn viemään sanaa eräälle ystävälle, joka odotti näyttämöllä.

Pukuhuoneen ilma oli tukahduttava ja ummehtunut, ja vaikka teatterin johtajan puhe olikin kiihoittanut Glorya, tunsi hän nyt kyllästystä ja häpeää. Ylpeyden tuli koetti päästä syttymään huolimatta kaikista rankoista sadekuuroista, jotka olivat tulvineet hänen kainoudelleen, ja hän oli hämillään ja tyytymätön.

Hänen astuessaan alas portaita oli esirippu ylhäällä, sali tyhjänä ja näyttämö melkein pimeänä, sillä yksi ainoa kaasuliekki paloi kuiskaajan luukun luona. Hännystakkiin puettu herrasmies käveli edestakaisin sammutettujen ramppivalojen vieressä. Glory oli juuri astumaisillaan hänen luokseen, kun hän yhtäkkiä tunsi miehen, kääntyi ympäri ja syöksyi pois. Se oli lordi Robert Ure, ja samassa Glory muisti myöskin, missä hän ennen oli nähnyt Betty Bellmanin. Sehän oli sama nainen, joka oli ajanut Polly Loven kanssa lordi majorin päivänä. Kuumeisena, pää sekavana ja peläten Glory juoksi pimeitä käytäviä, mutta silloin joku kutsui häntä. Se oli teatterin johtaja.

"Tahtoisin kuulla ääntänne vielä kerran, tyttöseni. Tulkaa tänne huomenna kello yksitoista aamulla. Kapellimestari tulee silloin tänne säestämään."

Glory vastasi hämillään jotain myöntävää ja juoksi samalla takakadulle sykkivin sydämin ja hengittäen syvään kylmää ilmaa. Häntä huimasi ja hän kaipasi kipeästi ystävää, johon olisi voinut turvautua. Jos joku nyt olisi hänelle sanonut: "Tule pois, lapsi, tuosta turmeltuneesta ilmapiiristä, se on täynnä vaaraa ja kuolon siemeniä", niin hän olisi heti jättänyt kaikki ja seurannut ystäväänsä, vaikka se olisi hänelle tuottanut kuinka suuria uhrauksia tahansa. Mutta hänellä ei ollut ketään, ja tuo kaipauksen tuska ja tuo kurjuuden häpeä tukahduttivat häntä.

Hän poikkesi sairashuoneelle, ennenkuin hän meni kotiin. Mutta ei, ei ollut kirjettä John Stormilta. Yksi monen päivän vanha kirje siellä oli Drakelta:

"_Hyvä Glory!_ Kun kuulin, että käytte täällä ottamassa kirjeitä, päätin kirjoittaa teille ja kysyä, ettekö tahtoisi minulle ilmoittaa, missä asutte ja mitä toimitte. Sen jälkeen kun erosimme St. Jamesin puistossa olen usein puhunut teistä ystävälleni neiti Macquarrielle ja minä olen niin pahoillani muistaessani teidän erinomaista kykyänne, joka vain odottaa oikeata käyttöä. Ystävänne

F.H.N. Drake."

"Paljon kiitoksia, mutta tarjotkaa toisille", ajatteli Glory rypistäen kirjeen kädessään, mutta samassa hän huomasi siinä vielä jälkikirjoituksen:

J.K. -- Koska nyt on joulu, en malttanut olla lähettämättä hiukan joulumakeisia teidän herttaiselle, vanhalle isoisällenne ja hänen rakastettavalle, vaatimattomalle perheelleen, mutta koska he epäilemättä jo aikoja sitten ovat unohtaneet minut enkä tahtoisi heitä rasittaa turhalla kiitollisuuden tunteella, pyytäisin ettette auttaisi heitä arvaamaan mistä joulumakeiset ovat kotoisin."

Glory oikaisi taas kirjeen, käänsi sen kokoon ja pisti sen taskuunsa sekä palasi kotiin. Siellä oli toinen kirje häntä odottamassa. Se oli vanhalta pastorilta:

"Ja kumminkin sinä lähetit meille joululahjoja! Se oli aivan minun karkulaiseni tapaista, joka koetti uskotella meille muuta. Mikä ilo se oli meille! -- tarkoitan Rakelille ja minulle, sillä meidän täytyi pitää kaikki salassa Anna-tädiltä, ettei hän suuttuisi, kun sinä olet tuhlannut niin paljon rahaa. Chalse kantoi tavarat vierashuoneeseen Annan ollessa yläkerrassa, ja silloin syntyi semmoinen juhlallinen hiljaisuus kuin olisimme nähneet itse liitonarkin matkalla Jerusalemiin. Voi hyvänen aika! Hyvänen aika! Kakku ja mantelit ja juusto ja kalkkuna ja tupakkakäärö ja nuuskajauho! Annan tähden oli kaikki pidettävä mitä suurimmassa salaisuudessa, mutta minä pelkään pahoin, että se salaisuus oli hyvin vuotavaa laatua, sillä tuon tuostakin kuului äänekkäitä, kiihkeitä kuiskauksia. Siunatkoon Jumala sinua siitä, että aina muistat meitä ja pidät meistä huolta! Noin oikealla ajalla tullen tuntui lahjasi Herran lähettämältä, aivan kuin oma lemmikkini itsekin, ja kun ihmiset kysyvät minulta, enkö pelkää sitä, että tyttäreni tytär on niin yksin siellä suuressa pahassa Babylonissa, sanon heille: 'En pelkää. Te ette tunne minun Gloryani. Hän on täynnä uskallusta, pontta ja lujuutta, hän on kuin teräksinen jousi, joka värähtelee hellyyttä ja voimaa'."

IX.

Joulu oli ollut ja mennyt luostarissa ja aie oli vieläkin toteuttamatta. John itse oli viivyttänyt sen toimeenpanoa, milloin mistäkin vähäpätöisestä syystä. Yö oli milloin liian pimeä, milloin liian valoisa, milloin paistoi kuu, milloin se ei paistanut. Todellisena syynä oli hänen taikauskoinen pelkonsa. Tuuma oli hyvin helppo toteuttaa, isä itse oli tehnyt sen helpoksi. Tämä seikka sekä myöskin se, että isä luotti häneen niin lujasti, oli melkein tehnyt tyhjäksi koko hankkeen. Hänen omat salaiset huolensa vain, jotka aina tunkeutuivat hänen mieleensä, kun hän näki veli Paavalin kärsivät kasvot, pitivät yhä vireillä tuumaa.

"Poika on kuoleman oma. Se ei voi olla Jumalan tahtoa vastaan."

Hän sanoi sen itselleen yhä uudestaan ja uudestaan aivan kuin ihminen, joka puristaa rintaansa saadakseen selville, vieläkö kipu siellä tuntuu. Tuon ratkaisevan hetken varjon alla hänen luonteensa oli turmeltua. Hän muuttui viekkaaksi, teeskenteleväksi eikä saanut mitään tehdyksi, joka ei olisi ollut petollista joko todellisuudessa tai näennäisesti. Kun isä kulki hänen ohitsensa, painoi John alas päänsä, ja sitä pidettiin heti synnintuntona ja häntä kiitettiin nöyryydestä.

Oli vuoden viimeinen päivä ja myöskin hänen ovenvartiakautensa viimeinen päivä.

"Tänä yönä sen täytyy tapahtua", kuiskasi hän Paavalille tämän astuessa ohi.

Paavali nyökkäsi. Siitä saakka kun he laativat pakosuunnitelmansa, oli hän kadottanut kaiken oman tahtonsa ja muuttunut aivan passiiviseksi ja toimettomaksi.

Kuinka sitä päivää kesti! Ja iltakin edistyi niin hitaasti kuin lyijyaskeleita vedellen. Tuntui siltä kuin iltavirkistyshetki ei koskaan loppuisi. Muutamat veljistä, jotka olivat olleet lähetysmatkoilla maaseudulla, olivat palanneet kotiin ympärileikkausjuhlaan, ja raikkaat kasvot sekä iloiset äänet loivat iloa koko taloon. Johnista tuntui kuin ei hän milloinkaan ennen olisi kuullut niin paljon naurua luostarissa.

Mutta kello soi iltarukoukseen, ja veljet menivät kirkkoon. Yö oli kylmä, lumi oli kovaan tallattu, ja tuuli alkoi puhaltaa. Jumalanpalvelus loppui, ja veljet palasivat asuinrakennukseen kädet ristissä sekä menivät koppiinsa äänettöminä, jättäen veli Paavalin kirkkoon kärsimään rangaistustansa.

Vihdoin isä veti ylös päähineensä ja meni sulkemaan ulkoportin. Koira, joka piti sitä merkkinä itselleen, nousi ja seurasi häntä ulos. Isä pudisteli olkapäitään palatessaan sisään, sillä kylmä puistatti häntä.

"Kylmä yö, poikani", sanoi hän. "On kuin kuoleman liehakoimista, kun menee sinne ulos. Herra auttakoon kaikkia kodittomia kulkijoita tällaisena yönä."

Hän pyyhki pois lumen kengistään.

"Tämä on siis viimeinen päivä sinun rangaistusajastasi, veli Storm, ja huomisaamuna yhdyt meihin kokoushuoneessamme. Hyvin olet toiminut, hyvän taistelun taistellut ja kestänyt saatanan viettelykset. Hyvää yötä, poikani, Jumala siunatkoon sinua!"

Hän astui pari askelta ja seisahtui sitten. "Minä lupasin sinulle 'Isä Lacordairen elämäkerran' ja sinä voit nyt tulla huoneeseeni ottamaan sen."

Isän huone oli alakerrassa vasemmalla puolen portaita, ja sinne mentiin käytävästä, joka kulki rakennuksen keskitse. Tämän käytävän toisella puolella olevat ovet veivät huoneisiin, joitten ikkunat olivat pihalle päin: toisella puolen olivat katuhuoneet, ikkunat Thamesiin päin. Isän huone oli kadulle päin. Siinä ei ollut koristuksia enempää kuin kopeissakaan, mutta sen sijaan siellä oli pieni tulisija ja kirjoituspöytä, jolla paloi lamppu.

Heidän astuttuaan huoneeseen ripusti isä portin, avaimen naulaan, joita oli monta hänen vuoteensa vieressä seinässä. Se oli kolmas naula ikkunan puolelta lukien, ja avain oli vanha ja sileä. John huomasi kaiken tuon ja myöskin sen, että lattialla oli kirjoja, joihin saattoi helposti kompastua, ellei astunut varovasti. Isä otti yhden niistä.

"Tässä on se kirja, poikani. Se on mitä kallein todistuskappale, elävän ihmissielun kuvastin. Eniten minua ehkä liikutti isä Lacordairen suhde äitiinsä. Munkki ei saa pitää äitiään erityisesti omanaan, ja jos naisen rakkaus on kallis hänelle, niin hän on onneton, kunnes hän on kiinnittänyt katseensa siunatuimpaan kaikista vaimoista. Mutta elämä Herrassa ei hävitä luonnonomaista rakkautta. Se tappaa vain synnyttääkseen uutta elämää. Vehnän siemen kuolee elääkseen uudelleen. Se on oikeata kristillistä asketismia, poikani, ja samoin on meidän valaimmekin laita. Hyvää yötä!"

Kun John tuli isän huoneesta, kohtasi hän veli Anteron, jolla oli puhdas liinavaate käsivarrella ja vesikannu toisessa kädessä. Hän heitti isän antaman kirjan vuoteelleen komeroon, istuutui rahille oven viereen ja koetti vakaannuttaa päätöstään.

"Mies kuolee kaipauksesta, ellei hän saa nähdä sisartaan. Hän voi pelastaa tytön sielun, jos hän vain saa tavata hänet. Kaikkivaltias ei voi siitä närkästyä."

Kun hän kohotti päätään, oli talossa kaikki hiljaa, tuuli vain vinkui ulkona. Samassa kuului pieni rasahdus, ikäänkuin ovi olisi pantu kiinni, ja veli Antero tuli johtajan huoneesta päin. John kutsui hänet luokseen, ja veli Antero hiipi ovelle varpaisillaan, sillä munkit vihaavat melua kuin pahaa henkeä. Tuon suuren lapsen säännöttömät kasvot olivat yhtenä ainoana hymynä.

"Onko isä mennyt levolle?" sanoi John.

"On."

"Juuri äskenkö?"

"Ei -- puoli tuntia sitten."

"Silloin hän on jo ennättänyt nukkua."

"Hän oli jo nukuksissa ennenkuin minä läksin hänen huoneestaan."

"Hän ei siis lukitse oveansa sisäpuolelta?"

"Ei milloinkaan."

"Makaako isä rauhallisesti?"

"Joskus, mutta joskus kissankin askeleet herättäisivät hänet."

"Veli Antero --"

"Mitä?"

"Tekisittekö minulle jotain, jos hyvin hartaasti sitä toivoisin?"

"Tiedättehän, että tekisin."

"Vaikka se olisi vaarallistakin?"

"En pelkää vaaroja."

"Ja vaikka se ehkä tuottaisi teille huolia?"

"Ei se tuota huolia. Te ette koskaan voisi tuottaa huolia kenellekään."

John ei voinut jatkaa. Yksinkertaisten kasvojen sokeasti luottava ilme kävi hänelle ylivoimaiseksi.

"Mitä tahtoisitte?" sanoi veli Antero.

"Oh, en mitään -- en ollenkaan mitään", sanoi John. "Minä vain koettelin teitä, mutta te olette liian hyvä kiusattavaksi, ja minua hävettää. Menkää vain nukkumaan nyt."

"Saanko sammuttaa tulet teidän puolestanne?"

"Ei, en ole vielä valmis. Huh, kuinka kylmä tuuli! Kylmä yö veli Paavalille olla kirkossa."

"Sanokaa minulle, veli Storm, mikä veli Paavalia vaivaa? Hän saattaa minut aina ajattelemaan äitiäni -- en ymmärrä miksi."

John ei vastannut, ja maallikkoveli alkoi astua yläkertaan. Astuttuaan pari askelta portaita seisahtui hän kuiskaten:

"Ettekö siis salli minun tehdä jotain puolestanne?"

"Ei tänä yönä, veli Antero."

"Hyvää yötä, veli Storm."

"Hyvää yötä, poikaseni."

John kuunteli hänen askeleitaan, kunnes ne seisahtuivat kaukana yläkerrassa ja kaikki oli hiljaa. Ei kuulunut rauhaisessa talossa muuta kuin tuulen vinkuna. Hän työnsi luukun syrjään ja katsoi ulos. Kaikki oli pimeätä; pienoinen, värillinen valopilkku vain loisti kirkosta, missä veli Paavali luki rukouksiaan.

Tuo enensi Johnin rohkeutta, ja hän nousi mennäkseen sammuttamaan portaitten ja käytävien tulia. Hän alkoi ylhäältä ja tullessaan alas hän taas kuunteli joka porrasmutkauksessa ja katseli tarkkaan ympärilleen. Ei missään kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin hänen omien askeleittensa hiljainen kapse. Hänen taikauskoinen pelkonsa syttyi taasen, ja hänen rauhaton omatuntonsa kasvatti kauhua. Tuo vanha Lontoon talo salaperäisine koppeineen näytti olevan täynnä kummallisia varjoja, ja tuuli ulvoi kuin paholainen. Yksitellen hän sammutti liekit. Viimeinen niistä oli eteisessä kuvan alla, joka esitti Kristusta orjantappurakruunu päässä. Sitä sammuttaessaan hän oli huomaavinaan, että Kristuksen silmät katsoivat häneen, ja hän värisi.

Kello oli puoli yksitoista, ja Paavalin pakosuunnitelma oli nyt pantava toimeen. Johnin päätä pakotti ja hengitys kävi nopeaksi. Äänettömin askelin hän hiipi isän huoneen ovelle ja kuunteli taasen. Ei mitään kuulunut. Hän avasi oven ja astui huoneeseen.

Hiilet uunissa olivat juuri hiipumaisillaan, mutta niistä levisi vielä hieno, punertava hohde kattoon ja vuoteelle. Pehmeä valo valaisi isän kasvoja; hän nukkui rauhallisesti. Ei kuulunut muuta ääntä kuin tuulen hyminä uunissa ja laivan vihellys virralta.

Ulottuakseen avaimeen, joka riippui vuoteen vieressä, täytyi Johnin astua tulen ja nukkuvan väliin, ja hänen musta varjonsa levisi isän kasvoille. Hän ojensi kätensä ottaakseen avaimen, mutta huomasi samassa, että toinen avainkimppu nyt riippui sen päällä. Kun hän liikutti sitä, kilahti se hiljaa, ja Johnin sydän herkesi tykyttämästä, mutta isä ei liikahtanut. John otti avaimen naulasta, asetti toiset avaimet taas paikoilleen ja kääntyi mennäkseen pois. Silloin koira alkoi haukkua -- joku oli ruvennut soittamaan kadulla, ja avonainen ovi lisäsi vinkuvaa vetoa uunissa. Isä huokasi, ja John tuijotti häneen vavisten. Mutta se oli vain syvä huokaus unessa.

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli jo palannut käytävään ja sulkenut oven. Hänen kurkkunsa oli kuiva, silmäluomet vavahtelivat ja ohimoita kivisti. Hän hiipi kuin varas eteiseen, ja kun hän kulki pimeässä Kristuksen kuvan ohi, tuntui tuuli huutavan: "Juudas!"

Eteisessä hän vaipui rahille, sillä hänen polvensa eivät enää häntä kannattaneet. Rakkaus ja omatunto, inhimillisyys ja uskonto taistelivat hänen rinnassaan vihloen häntä. "Petturi", huusi toinen. "Mutta mies on kuolemaisillaan", sanoi toinen. -- "Juudas!" -- "Hän hoipertelee helvetin partaalla, ja veli voisi ehkä pelastaa hänen sielunsa kuolemasta ja kadotuksesta!" Kun taistelu loppui, olivat omatunto ja uskonto masennetut, ja John oli kavalampi kuin koskaan ennen.

Kello löi neljännestunnin, ja hän kohotti päätään. Kadut, jotka tavallisesti ovat niin rauhallisia siihen vuorokauden aikaan, alkoivat täyttyä ihmisistä. Ulkoa kuului monen jalan kapsetta kovassa lumessa ja puheäänten kajahtelemista.

John avasi asuinrakennuksen suuren oven niin hiljaa kuin mahdollista ja astui pihalle. Verikoira hypähti esiin muristen, mutta John tyynnytti sen yhdellä ainoalla sanalla, ja eläin hiipi hänen luokseen nuollen hänen kättään. Hän astui nopeasti ja äänettömästi pihan poikki, avasi sakariston oven ja meni kirkkoon.

Kuorista kuului hiljainen hyminä, joka vähän väliä taukosi niinkuin aaltojen loiske sataman rantaa vastaan. Veli Paavali istui siellä, ja lamppu paloi penkillä hänen vieressään. Hänen päänsä oli kumarassa, silmät ummessa, ja lampun valossa näyttivät hänen kasvonsa kalman kalpeilta ja kuolleilta. John kuiskasi hänelle:

"Paavali!"

Hän nousi äkkiä ja seurasi Johnia pihalle heikon, toivottoman, hurjan näköisenä.

"Mutta lamppu -- minä unohdin sen", sanoi hän. "Menenkö takaisin noutamaan sitä?"

"Kuinka typerää!" sanoi John. "Joku voisi olla valveilla. Tahtoisitteko näyttää hänelle, että olette näin aikaisin lähtenyt pois kärsimästä rangaistustanne?"

"Se on totta."

"Tulkaa tätä tietä -- hiljaa!"

He kulkivat varpaisillaan käytävään, joka johti kadulle. Muutamia värähteleviä valosäteitä tunkeutui kadulta heihin.

"Missä teidän hattunne on?" sanoi John.

"Unohdin senkin -- se on kirkossa."

"Ottakaa minun", sanoi John, "ja nostakaa ylös päähineenne sekä pankaa kauhtananne napit kiinni. Nyt on kylmä yö."

"Mutta minua peloittaa", sanoi Paavali.

"Mikä?"

"Nyt kun aika on tullut, pelkään kuulla totuutta hänestä. Epävarmuudessa on kumminkin toivoa, ja sitten --"

"Huh! Olkaa mies! Ei saa epäröidä viimeisellä hetkellä. Sitokaa tämä nenäliina kaulaanne! Kuinka avuton te olette Minun tekisi mieli lähteä itse."

"Mutta te ette tiedä, mitä minä tahdon hänelle sanoa, ja vaikka tietäisittekin, ette voisi sitä sanoa."

"No, kuulkaa sitten! Kuunteletteko?"

"Kuuntelen."

"Menkää sairashuoneeseen, jossa sisarenne oli hoitajattarena."

"Martan Viinitarhaanko?"

"Niin. Kysykää siellä hoitajatar Quaylea -- muistatteko?"

"Hoitajatar Quaylea."

"Jos hänellä sattuu olemaan yövalvonta, saatte heti tavata hänet. Mutta jos hänellä ei ole yövuoroa, on hän ehkä mennyt levolle ja siinä tapauksessa --"

"Mitä?"

"Ottakaa tämä kirje. Saitteko sen?"

"Sain."

"Antakaa se ovenvartialle. Sanokaa hänelle, että heidän entinen kappalaisensa lähetti sen -- muistattehan? Sanokaa, että siinä on hyvin tärkeä asia ja pyytäkää häntä toimittamaan se heti paikalla makuuhuoneeseen. Sitten --"

"Mitä?"

"Sitten _hän_ sanoo teille, mitä teidän tulee tehdä."

"Mutta jos hän ei ole kotona."

"Hän saattaa olla poissa -- nyt on uudenvuoden aatto."

"Niin?"

"Odottakaa porttikäytävässä kunnes hän palaa."

John selvitti kaikki lujalla tahdollaan, ja avuton olentoraukka saneli kiitollisia siunauksia hänelle.

"Älkäämme puhuko siitä... Onko teillä yhtään rahaa?"

"Ei."

"Ei minullakaan. Sen vähän, mikä minulla oli kukkarossani tänne tullessani, annoin pois ruvetessani jäseneksi tänne."

"Minä en tarvitse mitään -- voinhan kävellä."

"Siihen menee kokonainen tunti."

Kello löi jossakin. "Vaiti! Yksi, kaksi, kolme... yksitoista on kello. Puoliyön aikaan olette siellä. Nyt menkää."

Avain oli katuportissa. "Muistakaa! Aamurukoukseen kello kuusi."

"Minä palaan jo kello viisi."

"Minä avaan portin puoli kuusi. Kuusi tuntia vain koko toimeen."

"Hyvää yötä siis."

"Odottakaa!"

"Mikä on?"

Paavali oli jo kadulla, mutta John oli pimeässä käytävässä.

"Luultavasti hän vie teidät vaunuilla Lontoon halki."

"Sisareniko?"

"Sisarenne muutti asumaan jonnekin St. John's Woodiin muistaakseni."

"St. John's Woodiinko?"