Part 16

Seuraavana silmänräpäyksenä John oli yksin pyörtyneen miehen kanssa, jonka otsaa koira nuoleskeli. Hän katsoi johtajan jälkeen miettien itsekseen, ettei tuommoista rajatonta valtaa toisen ihmisen ruumiin ja sielun yli Kaikkivaltias ikinä ole kenellekään tarkoittanut. Rakkaus Jumalaan ja saatanan pelko oli niellyt ihmisrakkauden ja jäykistänyt kaikki inhimilliset tunteet. Semmoinen uskonto oli nähtävästi kovettanut parhaan miehen, mikä ikinä oli maailmaan syntynyt. Tuo kurja, murtunut olento, joka makasi tuossa niin hiljaa, oli tehnyt valansa taivaalle, ja vain taivas sai vaatia häneltä tottelevaisuutta. Luonto hänen sisimmässään oli noussut vastarintaan, ja on olemassa luonnon lakeja, joiden vastustaminen on syntiä. Miksi hänen siis piti niitä vastustaa? Veren ääni on Jumalan ääni, taikka sitten ei Jumalalla ole mitään ääntä eikä Hän voi ollenkaan puhua ihmiselle. Miksi ihminen siis ei kuuntelisi veren ääntä?

Veli Paavali tointui ja kohotti päätään. Muistin aallot syöksyivät takaisin, ja hänen silmänsä säkenöivät ja huulet vavahtelivat.

"Minä menen, vaikka rikkoisinkin valani", sanoi hän.

"Teidän ei tarvitse rikkoa valaanne", sanoi John.

"Kuinka niin?"

"Sillä minä päästän teidät ulos illalla ja taasen sisään aamulla."

"Tekö?"

"Minä. Kuunnelkaa!"

Ja sitten nuo molemmat murtuneet, kahlehditut sielut, joita eivät mitkään rautakahleet sitoneet, ei mitkään lukot eivätkä telkeet vanginneet, vaan ainoastaan yliluonnollisen voiman varjo, istuivat yhdessä kuin vangit linnassa laatien pakosuunnitelmia.

"Isä sulkee itse ulko-oven", sanoi John. "Missä hän pitää avainta?"

"Omassa huoneessaan, naulassa vuoteensa yläpuolella", sanoi veli Paavali.

"Kuka maallikkoveljistä palvelee häntä nyt?"

"Veli Antero."

"Veli Antero tekee mitä tahansa minulle", sanoi John.

"Mutta entäs koira?" sanoi Paavali. "Se on aina pihalla öisin ja haukkuu kuullessaan askeleita."

"Ei minun askeleitani", sanoi John.

"Minä menen", sanoi Paavali.

"Minä lähetän teidät erään henkilön luo, joka tietää missä sisarenne on. Te sanotte, että minä olen teidät lähettänyt, ja hän vie teidät sisarenne luo."

Molemmat kuulivat laulua kirkosta ja vaikenivat kuunnellakseen sitä.

"Palattuani takaisin aamulla tunnustan rikokseni ja kärsin rangaistukseni", sanoi Paavali.

"Minä myös", sanoi John.

Aurinko oli yhtäkkiä alkanut paistaa, ja sulava lumi tippui puitten oksilta timanttihelminä. Laulu taukosi, jumalanpalvelus oli lopussa, ja veljet palasivat takaisin asuinhuonerakennukseen. Isän astuessa sisään veli Paavali oli puettuna ja istui täydessä tajussaan tyynenä rahilla.

"Kiitos Herralle, että Hän kuuli rukouksemme!" sanoi isä. "Mutta sinun pitää rukoilla lakkaamatta, ettei saatana jälleen saa sinua valtaansa. Joka yö, iltarukouksesta puoliyöhön saakka tulee sinun lukea helminauhasi yksin kirkossa tämän vuoden loppuun asti."

Kääntyen Johniin sanoi hän sitten hymyillen: "Ja sinun tulee olla kuin vanha erakko tässä talossa, poikani. Me munkit rukoilemme päivällä, mutta erakko rukoilee yöllä. Kuinka voisimme levätä rauhassa, ellemme tiedä, että erakko vartioi taloa pimeän tullen?"

VII.

Neljä viikkoa sen jälkeen, kun Glory oli maksanut paikanvälittäjälle, meni hän jälleen tuota miestä tapaamaan. Oli lauantai, ja omituinen, hämmästyttävä näky kohtasi Glorya asioimiston läheistössä. Portaat ja katukäytävä aina kulmaan saakka olivat täpösen täynnä kirjavasti, mutta likaisesti puettuja varieteetaiteilijoita, kumpaankin sukupuoleen kuuluvia. Kun Glory koetti tunkeutua heidän ohitseen, pysäytettiin hänet huutamalla: "Noudattakaa vuoroanne näin palkannostopäivänä, tyttöseni!" Hän siirtyi taakse odottamaan.

Yksitellen he astuivat ylös portaita, palasivat takaisin kasvot iloisina, huusivat hyvästinsä ja hävisivät. Sillä välin muutamat tervehtivät toisiaan, kaikki kertoivat vilkkaasti ja tutunomaisesti juttuja ja uskoivat salaisuuksiaan toisten hypätessä pari tanssiaskelta tai kopistellessa jalkojaan pysyäkseen lämpiminä. "Sinä olet mätkinyt punamaalia pesurätillä poskiisi tänä päivänä, kultaseni", sanoi yksi tytöistä.

"Olenko, armaani? Kylmän vuoksi panin sitä vähän paksummalta." -- "Tällä ei pitkälle potkita", sanoi eräs miehistä kilistellen muutamia kolikoita astuessaan alas portaita ja meni yhdessä toisen kanssa lähimpään kapakkaan. Kerran saapui ovelle silmäänpistävästi koristetut vaunut ja mahtava henkilö, jolla oli yllään turkkiviitta ja timanttisormuksia kummassakin kädessä, purjehti odottavien rivien ohi ylös portaita. Hänen tullessaan alas taas syöksyi puoli tusinaa odottajia avaamaan vaunun ovia nimittäen miestä "kunnon teatteripapaksi" ja kertoen hänelle, että heillä oli asiat hullusti, pariin viikkoon ei ollut saatu juuri mitään ansioita. Mies jakeli shillingejä ja puolikruunusia heille huutaen: "so, so pojat" ja häätäen heitä pois minkä jaksoi. Silloin nämä hänen alustalaisensa silittelivät kuluneita nahkakauluksiaan ja osoittelivat toisilleen vaunuja sanoen: "Tuo on toista kuin kaalin myynti Covent Gardenissa!" Kaikki nauroivat ymmärtäen viittauksen, ja joku huusi: "Mitä nyt seuraa, teatteripappa?" "Nyt seuraa matka 'köyhälään!'" sanoi toinen, ja joukko odottajia siirtyi kapakkaan.

Samanlainen toinen mahtava henkilö tuli alas portaita ja huomasi Gloryn, joka seisoi puna- ja valkomaalilla tahrittujen, kirjavasti koristeltujen naisten keskellä. Ukko seisahtui, kääntyi takaisin, avasi uudestaan toimiston oven ja kuiskasi hyvin kuuluvasti: "Kuka se on tuo nätti nuori hempukka, jonka sinä olet hankkinut, Josephs?" Hetken kuluttua tuli paikanvälittäjä ovelle ja huusi Gloryn sisään.

"Nyt on palkanmaksupäivä, tyttöseni, odottakaa tuolla", sanoi hän työntäen Gloryn sisähuoneeseen, jonka kirjava kalusto oli kuluneella punaisella plyyshillä päällystetty. Nurkassa oli piano, seinillä riippui värillisiä tanssijattarien ja nyrkkeilijäin kuvia, ja ilma oli täynnä huonon tupakan ja viinan höyryä.

Glory odotti puoli tuntia häveten ja posket kuumina, ajatukset sekavina. Viereisestä huoneesta kuuli hän rahojen kilinää sekä joskus naurun hohotusta, joskus vihan purkauksia. Vihdoin tuli paikanvälittäjä takaisin sanoen: "No, millä voin tänään teitä auttaa, tyttöni?"

Hän oli nähtävästi ryypännyt, hänen käytöksensä oli tutunomaista, ja hän heittäytyi saman sohvan nurkkaan, missä Glory istui.

Glory nousi heti paikalla. "Minä tulin kysymään, oletteko saanut mitään paikkaa minulle", sanoi hän.

"Istukaa, lintuseni."

"Ei, kiitos."

"Olenko saanut paikkaa? En ole, en vielä, lintuseni. Teidän täytyy odottaa --"

"Olen mielestäni odottanut jo kyllin kauan, ja jos teidän lupauksillanne on minkäänlaista merkitystä, hankitte minulle edes tilaisuuden esiintyä kerran."

"Tahtoisin niin mielelläni hankkia, lintuseni. Tahtoisin lähettää teidät vaikka Washingtoniin saakka, mutta se maksaa rahaa, ja sitä teillä ei ole."

"Miksi te siis otitte sen, mitä minulla oli, kun ette kumminkaan voi toimittaa mitään? Enkä minä sitäpaitsi pyydäkään muuta kuin mitä itse taidollani voin ansaita. Antakaa minulle suosituskirje jollekin teatterin johtajalle -- armahtakaa minua, tehkää edes jotain hyväkseni!"

Juutalainen kohotti olkapäitään ja nousi seisomaan sanoen: "Hyvä on. Koska nuotti nyt on semmoinen, niin saatte suosituskirjeen ja samalla sanon hyvästi teille."

Mies istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti pari riviä, pani kirjeen huolellisesti kuoreen, jonka taakse oli painettu ilmoituksia, ja ojensi sen sitten Glorylle sanoen: "Heli-veli-vei. Teidän ei tarvitse enää tulla takaisin."

Astuessaan alas portaita katseli Glory kirjekuorta. Se oli osoitettu erään kaikkein läntisimmässä Lontoossa olevan teatterin johtajalle. Portaat ja katukäytävä talon edustalla olivat nyt tyhjinä, kello oli lähes kaksi, ja lunta alkoi sataa. Hänen oli kylmä ja hiukan nälkäkin, mutta hän päätti kumminkin lähteä heti viemään kirjeensä perille ja kiirehti Temple-asemalle.

Teatterissa oli päivällisnäytäntö, johtaja oli tavattavissa. Hän sieppasi kirjeen avaten sen hiukan hermostuneesti, vilkaisi siihen, katsahti Gloryyn ja sitten taas kirjeeseen ja sanoi vihdoin omituisen ystävällisellä äänellä: "Tiedättekö, mitä tämä sisältää, tyttöseni?"

"En", sanoi Glory.

"Niin, tietysti ette -- katsokaa", ja hän ojensi kirjeen Glorylle luettavaksi. Siinä oli:

"_Hyvä_ -- -- Tämä pahanpäiväinen tytönheilakka kiusaa minulta paikkaa. Hän ei ole -- -- arvoinen. Syytäkää hänet niskoiltanne ja teitä kiittää

Josephs."

Glory lensi punaiseksi ja puri huultaan. Sitten hän naurahti hermostuneesti, ja pari suurta kyyneltä vieri hänen silmistään. Teatterin johtaja otti kirjeen hänen kädestään ja taputti häntä ystävällisesti olalle.

"Älkää olko millännekään, lapsi. Ehkä me vielä näytämme, että hän on erehtynyt. Kertokaa minulle kaikki."

Glory kertoi hänelle kaikki, sillä tuo mies näytti myötätuntoiselta. "Me emme voi antaa teidän esiintyä juuri nyt", sanoi hän, "mutta salin vahtimestari tarvitsee nuorta neitiä ohjelmia jakamaan, ja jos tahtoisitte aluksi tyytyä siihen toimeen --"

Se oli masentava pettymys, mutta hän oli avuton. Toimi oli alhainen, mutta se pelastaisi hänet tupakkapuodista ja veisi hänet teatterin ilmapiiriin sekä tuottaisi hänelle sitä paitsi tuloja viisitoista shillingiä viikossa. Hän saisi aloittaa jo maanantaina, jos hän siksi voisi hankkia itselleen mustan puvun, valkoisen esiliinan, valkoisen myssyn ja kalvosimet. Puku hänellä oli jo ennestään, mutta esiliina, myssy ja kalvosimet nielivät suurimman osan hänen säästörahoistaan.

Sunnuntai-iltana hän nujersi ylpeytensä ja kirjoitti kotiin Anna-tädille:

"Minä olen ollut ahkera kuin muurahainen näinä päivinä; itse teollisuuden jumalatar joutuu varjoon minun rinnallani. Mutta joulu tulee, ja minä tahtoisin ostaa joululahjan isoisälle (ja kenties tätösillekin), niin että lähettäkää tätikulta minulle pieni salainen ilmoitus siitä, mitä hän eniten nyt tarvitsisi. -- Lunta, lunta, lunta! Lunta tupruaa joka päivä."

Maanantai-iltana hän meni teatteriin, ja toinen tyttö sai opettaa hänelle, mitä hänen tuli tehdä. Tämä teatteri oli Lontoon parhaita, ja Glorysta oli hauskaa nähdä yleisön kokoontuvan. Ensimmäisen puolen tunnin ajalla hän kokonaan unohti itsensä noitten komeiden pukujen, kauniiden kasvojen ja hienojen tapojen häikäisemänä. Sitten vähitellen palasi tuska taas, ja kun esirippu nousi, pyrkivät kyyneleet, esiin. Hän hiipi pois tyhjään käytävään, jossa hänen toverinsa jo istui lukien iltalehteä sähkövalossa.

Tämä hänen toverinsa oli pikkuinen, hento, mustiin ja valkoisiin verhottu olento, vieno kuin dahlia-kukka. Neljännestunnin kuluttua tiesi Glory koko hänen elämäkertansa. Päivällä hän oli työssä eräässä puodissa Whitechapel Roadin varrella. Hänen nimensä oli Agatha Jones -- häntä sanottiin tavallisesti Aggieksi. Hänen kotiväkensä asui Bethnal Greenissa, ja Charlie tuli aina saattamaan häntä kotiin teatterista. Charlie oli hänen nuori ystävänsä.

Näytäntöjen väliajoilla auttoi Glory päällysvaatehuoneessa, ja siellä nuo komeat vallasnaiset alkoivat käydä tyvin hauskoiksi. Kun kellon soitto oli ilmoittanut, että toinen näytös alkoi, palasi hän hiljaiseen käytäväänsä, jossa hän ainoalle katsojalleen, Aggielle, näytteli mitä hullunkurisimmalla tavalla, kuinka naiset äänettöminä käyttivät puuteritöyhtöä ja järjestelivät otsatukkaansa.

"Hyvänen aika! Sinun pitäisi olla näyttämöllä, juuri sinun", sanoi Aggie.

"Niinkö arvelet?" sanoi Glory.

"Minä aion itse kohta esiintyä. Charlie hankkii minulle paikan klubeissa."

"Missä klubeissa?"

"Ulkomaisissa klubeissa Sohossa. Moni on siellä aloittanut."

"Niinkö?"

"Ulkomaalaiset pitävät eniten tanssista. Jos vain voi hypätä ja kohottaa jalkansa olkapään tasalle, riittää siellä työtä elinajaksi."

Näytelmän loputtua oli Charlie odottamassa teatterin edustalla. Glory oli nähnyt hänet ennen ja tunsi hänet heti paikalla samaksi keikariksi, jolla oli sivulle käännetty otsatukka ja joka oli viisastellut poliisin kanssa palatsin pihassa lordi majorin päivänä. He menivät yhdessä maanalaiselle rautatielle, ja kun Glory rupesi kyselemään ulkomaisista klubeista, innostui Charlie vallan kaunopuheiseksi.

"He antavat viisi shillingiä joka esiintymisestä, ja jos on vähänkin taitoa, voi helposti samana sunnuntai-iltana esiintyä kuusi kertaa, puhumattakaan erikois-illoista ja ystävien lahjoista ja semmoisista."

Kun Glory astui pois Temple-asemalla, lepäsi Aggien pää Charlien olkapäällä ja hänen pikku sormensa pusersivat kevyesti Charlien kättä.

Toisena iltana oli Glory voittanut suuren osan ylpeydestään. Hänen huumorin-tunteensa pelasti hänet. Hänestä tuntui melkein kuin joku toinen tekisi kaiken tuon palvelijan työn ja hän itse vain katseli syrjästä ja nauroi. Olihan perin hullunkurista, että hän oli siellä, ja kuinka naurettavaa olisi jälestäpäin ajatella sitä! Nelly Gwynnkin aloitti uransa myymällä appelsiineja galleriassa. Ja sitten, sitten, kun hän oli kohonnut kaiken tuon yläpuolelle...

Nyt oli varmaankin tavallista komeampi näytelmäilta. Glory oli huomannut, että punainen verho oli asetettu portaille ja yksi aitioista oli kukitettu. Kun muutamia henkilöitä astui mainittuun aitioon, rupesi musiikki soittamaan kansallislaulua ja yleisö nousi seisaalleen. Tulijat olivat Walesin prinssi ja prinsessa tyttärineen. Muu yleisö oli melkein yhtä hienoa, ja jokin etäinen, petollinen muisto alkoi häämöttää Gloryn mielessä, kun samassa eräs nainen antoi hänelle piletin kuiskaten sulavalla äänellä:

"Eräs herra tulee ottamaan tuon paikan."

Gloryn piti palvella aitioissa eikä hän nyt mennytkään ulos valon sammuttua ja esiripun noustua. Näytelmä oli uudenaikainen -- siinä kerrottiin maalaistytöstä, joka palasi kotiinsa kärsittyään paljon katkeruutta ja häpeää elämässä.

Se liikutti Glorya ja puhalsi tulta hänen masentuneeseen ylpeyteensä. Häntä säälitti pääosaa esittävä näyttelijätär, sillä tuo raukka ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän tehtäväänsä, ja Glory olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut oman äänensä kaikumaan hänen suustaan. Sitten hän äkkiä huomasi liikuttelevansa käsiään ja vilkaistessaan niihin hän näki rypistetyt ohjelmat ja valkoiset kalvosimensa sekä muisti, missä hän oli ja kukahan oli, sekä mutisi itsekseen: "Oi Jumala, älä rankaise minua noista turhamielisistä ajatuksista!"

Yhtäkkiä valo leimahti hänen kasvoihinsa, ja sitten hän taas seisoi pimeässä. Käytävän ovi oli avautunut, ja eräs herra astui sisään. Hän seisoi hetkisen Gloryn vieressä, katse suuntautuneena näyttämölle, ja sitten hän kuiskasi:

"Antoiko eräs neiti teille piletin istumapaikkaan?"

Se oli Drake. Glory oli tukehtua, mutta vastasi vieraalla äänellä:

"Antoi tämän tässä -- ohjelma, olkaa hyvä."

Drake otti ohjelman ja katsomatta tyttöön kaivoi jotain liivintaskusta pistäen sen tytön käteen. Siinä oli kuusi penceä.

Glory oli huutaa. Nöyryytys oli liian suuri. Hän syöksyi ulos, heitti pois ohjelmansa, otti päällystakkinsa ja hattunsa ja pakeni.

Mutta seuraavana aamuna hän nauroi itselleen, ja ottaessaan esille Draken kuusi penceä hän nauroi taas. Naulalla hakkasi hän siihen reiän, pujotti siihen langan ja ripusti sen koukkuun tulisijan yläpuolelle. Joka kerta siihen katsoessaan hän nauroi (ja itki myöskin hiukan). Elämä on niin hullua! Miksi ihmiset hautautuvat ennen kuolemaansa? Hän ei ainakaan sinä ilmoisena ikänä niin tekisi. Mutta teatteriin hän ei kumminkaan enää palaa eikä liioin myymäpöydän taa.

Joulu oli lähellä, puodit olivat komeasti valaistut, ja Glory muisteli, mitä kauniita lahjoja hän oli aikonut lähettää kotiin niillä rahoilla, joita hän toivoi ansaitsevansa. Jouluaattona kadut olivat täpösen täynnä pieniä perheryhmiä, jotka kävivät ostoksilla, ja monta iloista näkyä oli nähtävänä. Glory nauroi nauramistaan -- hän ei voinut olla nauramatta.

Jouluaamu oli huurteinen ja sumuinen ja liikekadut olivat tyhjinä. Päivälliseksi oli porsaanpaistia, ja herra Jupe, joka oli kotona tänä lupapäivänään, käyttäytyi kuin iso lapsi. Vasta iltapäivällä tuli postinkantaja, selässä hirmuisen suuri laukku täynnä joulukortteja ja lahjakääröjä. Siellä oli myöskin kirje Glorylle täti Annalta. Hän kirjoitti:

"Meitä huolestuttaa tuo vakava muutos elämässäsi, mutta luotamme siihen, että se on parhaaksesi ja että rouva Jupe on tyytyväinen sinuun. Älä tuhlaa säästöjäsi meille. Muista, että on olemassa postisäästöpankkeja kaikkialla ja ettei ole sen parempaa ystävää kuin pikkuinen rahasumma."

Lopussa oli Rakel-tädin jälkikirjoitus: "Näetkö milloinkaan kuningatarta Lontoossa sekä rakasta prinssiä ja prinsessaa?"

Hän meni sinä iltana Paavalin katedraaliin jumalanpalvelukseen. Kun hän astui sisään länsiovesta, käski mustiin puettu vahtimestari häntä istumaan keskikirkkoon. Tuo suuri kirkko oli pimeähkö, kylmä ja melkein tyhjä. Laulu tuntui kaikuvan jostakin näkymättömästä maailmasta hyvin kaukaa, ja kun saarnaaja astui omituiseen saarnatuoliin, olisi luullut häntä puhuvaksi rummuksi.

Glory meni pois ennen jumalanpalveluksen loppua ja päätti lähteä Whitechapel Roadille, josta Aggie oli kertonut jotain. Hän läksi sinne Bishopsgate-kadun kautta, mutta käänsi päänsä poispäin kulkiessaan luostarin kirkon ohi. Puolan juutalaisten, saksalaisten ja kiinalaisten kirjava tungos Euroopan omituisimmalla kadulla huvitti häntä hiukkasen, mutta sitten hän kääntyi Houndsditchillille palasi jälleen Bishopsgaten kautta takaisin.

Englannin pankin kohdalla hän astui omnibussiin mennäkseen kotiinsa. Paitsi häntä istui siinä pullea tyttö, suuri, höyhenillä koristettu hattu päässä.

"Torilleko matka? Eikö? Minä vihaan sitä itsekin ja siksi menenkin tanssipaikkoihin ennemmin. Maaltako olette? Samoin minäkin. Isä on maanviljelijä, mutta siellä on kuusitoista kotona ilman minua, joten minua ei siellä kaivata. Missäkö asun? Tätä nykyä Nanni-mummon pukukaupassa. Eikös mulla ole nätit hansikkaat? Ja hattu sitten? Hauskaa, että pidätte siitä. Minä saan uuden hatun tavallisesti kerran viikossa, ja mitä hansikkaisiin tulee, niin kaikki, jotka pitävät minusta --"

Kun Glory sinä iltana istui ummehtuneessa huoneessaan ja Booboo nukkui, kirjoitti hän kotiin:

'Ja kaikki parhaat päätökset, ne tuuleen häviää'.

Todistus: minä.

Minä aioin lähettää teille muutamia joululahjoja, mutta lunta on tuprunnut niin ahkeraan, ettei hiirikään uskalla lähteä liikkeelle, ellei pakko aja. Kuitenkin, kaikitenkin lähetän kolme suurta suudelmaa ja isoisälle parin lapasia, jotka omin käsin olen kutonut, koska en tahtonut antaa kenenkään hyvän ihmisen auttaa minua siinä työssä. Sanokaa Rakel-tädille, että näen joskus prinssin ja prinsessan. Toissailtana näin heidät teatterissa. Niin juuri, teatterissa! Älkää kauhistuko -- me elämme iloista elämää täällä Lontoossa ja käymme teatterissa vähän väliä. On niin hauskaa tavata noita komeita ihmisiä. Te näette, että olen syöksynyt hienoon seuraan, mutta minä rakastan kaikkia yhtä paljon kuin ennenkin ja nytkin, kun kynttilä sammuu, kuvastuu silmieni eteen Glenfaba ja 'Waits' ja 'Oiel Verree' ja isoisä polttaen piippuaan työhuoneessaan tulen ääressä, hännätön, muriseva, "vanha koira jaloissaan. Hauskaa joulua teille, rakkaani. Hyvästi, hyvästi!"

VIII.

"'Missä se hauska irlantilainen neiti nyt on?' kysyvät herrat alituiseen, kultaseni", sanoi rouva Jupe, ja häpeän vuoksi ja koska hänellä ei ollut millä maksaa asunnostaan ja ruuastaan, palasi Glory taas myymäpöydän taakse.

Vähän matkaa Bedford Rowin takana ahtaassa huoneryhmässä kapean kadun varrella asuu joukko tanssijattaria ja kuorolaulajattaria, joilla on toimensa kevyenlaisissa teattereissa Strandilla. He ovat isoäänistä, iloista, huoletonta, hyväluontoista väkeä, he puhuvat vapaasti, nauravat paljon, käyttävät valetimantteja, valetukkaa, valehipiää, mutta aina hyviä kenkiä, joita he kaikilla mahdollisilla keinoilla tahtovat työntää näkyviin.

Useat näistä tytöistä kulkivat Turnstilen läpi mennessään työhönsä, ja tuossa seitsemän ajoissa oli tupakkapuoti tavallisesti heitä täynnä. Melkein jokainen heistä tupakoi, kuten saattoi huomata oikean käden likaisesta etusormesta, ja ostaessaan savukkeitaan he lärpättivät ja elämöivät, kunnes tuo pikkuinen puoti oli kuin oksainen puu täynnä varpusia keväällä.

Useimmat heistä kuuluivat Frailty-teatteriin, ja heidän tavallisimpana puheaineenaan olivat sikäläisen teatterin "tähdet". Päätähtinä olivat "sisarukset Bellman", kolme burleski-laulajatarta, joista varsinkin Betty-niminen oli ainaisena purevien sukkeluuksien kohteena. Hänen nimensä oli Glory nähnyt kultakirjaimilla painettuna jos jossakin.

"Hän sanoo olleensa opettajattarena maaseudulla, tytöt!" "Kyllä kai! Puotityttönä oli Mile-End-Roadilla ja oppi tanssiaskeleensa posetiivinsoittajalta erään sylttytehtaan takapihalla." "Todellako?" "Hän on laajaselkäinen neito." "Jokseenkin yhtä leveä kuin Lontoon levein katu, kultaseni. Oli ennen myymässä Piccadilly-sirkuksen luona, kunnes joku tuli puhuttelemaan häntä, ja nyt hän ajelee omissa vaunuissaan että hei vaan." Sitten kasvoi nauru yleiseksi, ja koko seurue marssi ulos kädet toistensa vyötäisillä ja laulellen kadulla, jossa ei tarvinnut kuiskailla kuten näyttämöllä: "Ja neidon kultakutrit irrallaan aaltoili."

Nuo keltatukkaiset ja keltasormiset sisarukset tunsivat varsin hyvin elämän leikin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin he alkoivat tutkiskella Glorya. "Pidättekö toimestanne, tyttöseni?" "Oh, näyttääkö hän siltä kuin hän pitäisi siitä?"

"Ehkä pidän -- ehkä en", sanoi Glory.

"Puhukaa sitä seinille, ei minulle. Minäkin olin ennen puotityttönä, mutta en kärsinyt sitä elämää. Minä tahdoin vapautta, ja jos vain tyttö on minkään näköinen niin -- ymmärrättehän."

Myöhään samana iltana syöksyi yksi tytöistä vallan hengästyneenä sisään huutaen: "Hurraa! Mitä arvelette? Betty tarvitsee pukijan, ja minä olen hankkinut sen paikan teille. Guinea viikossa ja lahjaksi kaikenlaista pientä roskaa. Morjesta vaan!"

Gloryn vanha kurjuus palasi taas, ja hän tunsi kuumetta ja nöyryytystä. Mutta hänen turhamielisyyttään ei niin paljon loukannut tuo tarjottu toimi kuin hänen kunniaansa loukkasi hänen nykyinen toimensa. Rouva Jupe oli nykyään alituiseen poissa kotoa, ja jos hänen ulkotoimensa olivat samaa laatua kuin sekin, joka saattoi hänet Polly Loven tuttavaksi, niin --

Lopettaakseen levottomuutensa läksi Glory teatterin ovelle.

"Tekö olette uusi pukija, neiti?" kysyi ovenvartia.

"Collins neuvoo teille mitä teidän on tehtävä, Collins!"

Laiha, ruma, epäsiisti vaimo, joka tuli sisäovesta, katsoi sinnepäin kuunnellen.

"Seuratkaa minua", sanoi hän, ja Glory meni hänen kanssaan ensin alas pimeää käytävää, sitten kaikenlaisten tomuisten kulissien välitse, sitten avonaisen näyttämön yli, sitten ylös portaita ja vihdoin pienehköön huoneeseen, jossa ei ollut yhtäkään ikkunaa eikä minkäänlaista ilmanvaihtolaitosta ja jonka kalustona oli kolme lattiapeiliä, leposohva, neljä rottinkipohjaista tuolia, kolme pientä toalettipöytää, joitten yli oli ripustettu kaasujohdot, kolme suurta kirstua, muutamia savukelaatikoita ja joitakuita tyhjiä samppanjapulloja. Täällä oli toinen nainen, yhtä laiha ja epäsiisti kuin sekin, joka oli Glorya opastanut. Hän nyökäytti Glorylle ja jatkoi työtään, nimittäin komeiden pukujen esille ottamista kirstusta sekä niitten levittelemistä leposohvalle.

"Hän käski minua näyttämään teille ensimmäisen näytöksen puvut", sanoi se nainen, jolla oli nimenä Collins, ja aukaisten toisen kirstun osoitti hän siellä olevia pukuja.

Se oli uusi maailma Glorylle, ja tuossa ilmastossa oli jotain kiihoittavaa, sähköittävää. Hän kuuli, kuinka kulissien siirtäjät huusivat ja kiroilivat, kuinka kuorotytöt nauroivat ovissa kulkiessaan ja pitivät kaikenlaista teatterimelua ennen näytelmän alkamista. Yhtäkkiä kuului silkin kahinaa ja kaksi nuorta naista astui äänekkäästi puhellen huoneeseen. Toinen oli pitkä, solakka, punainen ja valkoinen kuin marjamaito, toinen sitä vastoin pieni ja pyöreä. He tuijottivat Gloryyn, jonka täytyi virkkaa jotain.

"Neiti Bellman arvatenkin?"

"Tarkoitatteko Bettyä?" kysyi neiti, ja samassa Betty itse astui sisään. Hän oli lihava nainen, ja hänessä saattoi huomata jonkinmoista rahvaanomaista miellyttävyyttä. Glorylla oli hämärä tunne siitä, että hän oli jossain ennen nähnyt hänet.