Part 15

Epäröiden, peläten ja epäillen Glory maksoi guinean ja antoi osoitteensa.

"Heli-veli-vei", sanoi välitysmies.

Glory oli kadulla. "Kahden viikon vuokra meni", ajatteli hän palatessaan tupakkapuotiin. Mutta rouva Jupe näytti erittäin tyytyväiseltä.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Hyviä paikkoja ei niinkään poimita kadulta nykyaikaan, ja niitä on niin paljon semmoisia tyttöjä, jotka voivat laulaa veisun ja tanssia ja lausua."

Kolme päivää kului, neljä päivää, viisi päivää, kuusi päivää, viikko, eikä vielä kuulunut mitään herra Josephsilta. Glory meni uudestaan hänen luokseen. Mies neuvoi olemaan kärsivällinen. Teattereilla ja varieteelaitoksilla oli huonot ajat tätä nykyä, mutta jos hän vain odottaisi --

Hän odotti vielä viikon ja kävi sitten taas tapaamassa herra Josephsia, ja sitten taas ja sitten taas ja yhä vielä uudestaan. Mutta muuta hän ei hyötynyt käynneistään kuin oppi matkimaan herra Josephsin käytöstä. Sen hän teki mainiosti -- matkien miehen karkeata kurkkuääntä ja olkapäitten kohottamista, joka ilmaisi juutalaista syntyperää.

Rouva Jupe kirkui naurusta. Tämän arvoisan rouvan mieli kirkastui sitä enemmän, kuta mustemmaksi Gloryn mieli muuttui. Kolmannen viikon lopulla eukko sanoi: "Minä en mitenkään enää voi ottaa teidän rahojanne, kultaseni, kun teillä ei ole mitään työtä."

Sitten hän viittasi, mitenkä asia olisi järjestettävä. Hänen täytyi olla niin paljon poissa kotoa. Se oli vallan välttämätöntä, hänen terveytensä oli niin heikko -- aivan ilmeinen valhe. Ollessaan poissa täytyi hänen aina jättää Booboo jonkun huostaan.

"Se ei ole terveellistä lapselle eikä myöskään puodille, mutta jos semmoinen neiti kuin te joskus menisi tiskin taakse --"

Glorylla ei ollut enempää kuin kymmenen shillingiä taskussa ja siksi hänen täytyi suostua.

Tuolla pienellä kadulla oli melkoinen liike. Koska se oli Bedford Row'n ja Linooln's Inn'in välillä, käveli siellä varsinkin lakimiehiä ja heidän apulaisiaan tullen ja mennen oikeuslaitoksiinsa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he huomasivat, että nuori ja kaunis olento oli ilmaantunut pienen, likaisen tupakkapuodin myymäpöydän taakse. Kauppa vilkastui, ja rouva Jupe kirkastui.

"Mitä minä sanoin, kultaseni? Täällä tytöt voivat tavata enemmän oikeita herroja yhdessä päivässä kuin sairashuoneessa kahdessatoista kuukaudessa."

Glorya iletti. Herrojen kohteliaisuus, heidän huoleton käytöksensä, heidän pienet vallattomuutensa, heidän kumarruksensa, heidän hymynsä, heidän mielittelynsä -- kaikki tuo oli sappea ja myrkkyä tytön masentumattomalle luonnolle. Siitä huolimatta tunsi hän jonkinmoista huvia kesken katkeruutta. Katkeruus oli hänen omaansa, huvi oli niin sanoaksemme jonkun toisen, joka katseli syrjästä ja nauroi. Hänelle tuli vastustamaton halu tehdä pilkkaa rouva Jupen asiakkaista ja matkia heitä vasten kasvojakin. Mutta se huvitti heitä, ja Glorysta oli siis joka tapauksessa hyötyä liikkeelle.

Mutta hän muisti John Stormin ja oli tukehtua häpeästä. Hänen ajatuksensa kääntyivät alituisesti John Stormiin, ja hän läksi sairashuoneeseen kysymään, oliko siellä kirjeitä hänelle. Siellä oli kaksikin, mutta ei kumpainenkaan ollut luostarista. Toinen oli Anna-tädiltä. Glory ei saanut uneksiakaan luopumista sairashuoneesta. Heidän tulonsa vähenivät vuosi vuodelta ja menot lisääntyivät, kuinka Glory siis saattoi ajatellakaan semmoista, että viskaisi pois varman palkkansa ja lisäisi heidän huoliaan? -- Toinen kirje oli isoisältä:

"Hauskaa kuulla, että sinulla on lupaviikko, rakas Glory, ja toivon vaihtelun sinua virkistävän. Tunnustan, että minua hiukan peloitti ajatella kaikkia seikkailujasi lordi majorin päivänä ja tuota hurjaa tuumaasi lähteä pois sairashuoneesta tuuliajolle ja valloittaa Lontoo vain yhtäkkiä. Mutta siitä juuri tunsin pikku velhoni, kuljeksivan mustalaiseni, ja tiesin, että kaikki oli leikkiä vain. Kun siis Anna-täti rupesi torumaan, otin piippuni ja läksin yläkertaan. Ikävää kuulla, että John Storm on kääntynyt paavilaisuuteen, sillä sitä se kumminkin on, vaikka hän ei olekaan Rooman käskyjen alaisena. Minä olen sitä enemmän huolissani, kun en ole voinut lepyttää hänen isäänsä. Vanha lordi näkyy syyttävän minua kaikesta, onpa ollut aikeessa ajaa minut maantielle. Lausu minun kunnioittava tervehdykseni rouva Jupelle tavatessasi hänet taasen ja kiitä häntä minun puolestani siitä, että hän on pitänyt huolta sinusta. Pidä nyt, rakkaani, hyvää huolta itsestäsi, kun olet yksin tuossa suuressa, pahassa Babylonissa. Minulla ei ole muuta lohdutusta karkulaiseni poissa ollessa kuin se tieto, että hän on terve ja onnellinen ja menestyy hyvin. Nyt on elo jo korjattu, puitu ja pantu aittoihin, ja meillä on ollut tulta vierashuoneen uunissa melkein joka päivä Annan suureksi suruksi, sillä kivihiilet ovat niin kalliita nyt ja turpeita emme enää saa ottaa."

Kirje oli jo kymmenen päivän vanha. Sinä iltana istui Glory pienessä matalassa makuukamarissaan ja kirjoitti vastauksen isoisälle:

"Mutta se ei ole leikkiä, rakas isoisä. Minä olen todellakin jättänyt sairashuoneen. En tiedä lupaviikkoko vai mikä siihen oli syynä, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut niinkuin se nuori kotka Glenfabassa -- muistathan sen -- sen, joka oli vangittu ja veti perässään ruohokentälle nuoralla jalkaan kiinnitettyä ansaa. Minun täytyi leikata nuora poikki -- minun täytyi, täytyi! Mutta teidän ei pidä olla levottomia minusta, ei vähääkään. Etevä nainen, semmoinen kuin Glory Quayle, ei kuole nälkääni Lontoossa. Sitäpaitsi minulla on työtä nyt jo. Siis näette, ettei ole hätää mitään. Heti ensimmäisenä aamuna sanoi rouva Jupe minulle, että jos minua huvittaisi ruveta hänen pikku tyttöpahasensa opettajaksi, niin olisin tervetullut kuin kukkaset toukokuussa. Se ei ole varsin ruusuilla tanssimista eikä tuota ministerin tuloja, mutta se on varsin hyvää aluksi ja minulla on aikaa etsiskellä parempaa tointa. Älkää välittäkö kovin paljoa minun valitusvirsistäni sen johdosta, että luonto on pakottanut minut hameissa kulkemaan. Koska asiat ovat niin järjestetyt tässä maailmassa, aion tyytyä siihen. Mutta päätä pyörryttää ja siivet uupuvat, kun huomaa, kuinka luonto on ollut kova naiselle mieheen verraten. Ellei tyttö ole nero tai hupsu, ei hänellä näy olevan muuta kuin yksi ainoa mahdollisuus, nimittäin arpajaiset, joissa voittoarvat merkitsevät avioliittoa ja tyhjät arvat -- oi, voi, voi, voi! Eipä silti, että minulla olisi syytä valittaa, ja minä vihaan itkusuuna olemista. Elämä on niin äärettömän hauskaa ja maailma on niin lystikäs paikka, että minua harmittaa kaikki semmoiset ihmiset, jotka juoksevat pakoon sieltä, ja olisinpa minä mies... Mutta saattepa vielä nähdä, hyvät ystävät!"

V.

John Storm oli saanut toisenkin ystävän Bishopsgaten luostarissa, nimittäin luostarin koiran. Se oli sekarotuinen verikoira, josta ei kukaan näkynyt tietävän, mistä se oli tullut ja miksi se oli siellä. Se oli suuri, kömpelö, ynseäluontoinen elukka ja osittain siitä syystä, mutta pääasiallisesti siksi, että säännöt kielsivät ketään kiinnittämästä huomiotaan maallisiin esineisiin, veljet hyvin harvoin hyväilivät sitä. Kenenkään huomaamatta, kenenkään välittämättä se nukkui rakennuksessa päivisin, kuljeskeli edestakaisin pihassa öisin eikä milloinkaan mennyt kadulle. Se oli ankarin munkki koko luostarissa, sillä se katseli jokaista vierasta aivan kuin itse perkelettä ja ulvoi kaikelle muulle musiikille paitsi kirkkolaululle.

Nähdessään John Stormin ensimmäisen kerran se avasi laajan kitansa ja jäykisti tuuhean häntänsä totuttuun tapaansa häiritsijöiden lähestyessä, mutta nytpä vieras ei pelännytkään. John taputti sen suippoa päätä ja raapi sen leveätä kuonoa, sitten hän avasi sen suun tutkien sen hampaita ja vihdoin hän käänsi sen selälleen kutkutellen sen rintaa, ja siitä hetkestä lähtien he olivat ystäviä ja tovereita ikipäiviksi.

Muutamia viikkoja valantekopäivän jälkeen John käveli koiran kanssa pihalla. Koira hyppeli ja haukkui tuontuostakin niin että pihamaa kajahteli. Nyt oli juuri aamupäivävirkistyshetki rukouksien välillä. Munkit istuskelivat siellä täällä puhellen ja yksi maallikkoveljistä lakaisi pois varisseita lehtiä, sillä talvi oli tullut ja oksat olivat paljaina. Lakaisija oli veli Paavali, joka yhtämittaa katsoi John Stormiin, mutta piti päänsä kumarassa ja jatkoi työtään virkkamatta mitään. Vähitellen menivät veljet toinen toisensa perästä huoneeseen, ja John aikoi seurata heitä, mutta veli Paavali asettui hänen eteensä. Hän oli entistä laihempi, hänen silmänsä punoittivat ja hengitys oli vaikeata. Kumminkin hän hymyili lapsellisesti ja alkoi puhua koirasta. Kuinka vilkas tuo vanha elukka vielä saattoi olla! Ei kukaan ennen ollut huomannut, että se oli niin mukava.

"Te ette näytä oikein terveeltä nyt", sanoi John.

"En ole aivan terve", vastasi veli Paavali.

"Ilma on kylmä, ja tämä rangaistus on liian kova teille."

"Ei, ei se ole syynä siihen. Minähän pyysin semmoista rangaistusta ja minä pidän siitä. Minä olen tosiaankin hyvin hupsu muutamissa suhteissa. Saatuani jotain päähäni mietin sitä yöt ja päivät, ja työskennellessänikin --"

Hän hengitti kuuluvasti, mutta koetti kumminkin nauraa.

"Tiedättekö, mitä nyt olen miettinyt? Sitä mitä sanoitte minulle silloin tornissa sinä yönä, jolloin vannoimme valamme, muistattehan. Taikka oikeastaan minua huolestuttaa se, mitä _ette_ sanonut. Oli väärin, että rupesin puhumaan maailmasta ilman suurta pakkoa, mutta jos te vain olisitte voinut vastata yhden ainoan sanan, jos olisitte vain voinut sanoa 'oli', kun kysyin, oliko kaikki hyvin sairashuoneessa, niin varmaankin olisitte sen sanonut eikö niin?"

"Älkäämme puhuko siitä nyt", sanoi John.

"Niin, yhtä väärinhän se on nyt kuin silloinkin. Mutta kumminkin --"

"Onpa nyt kylmä! Teidän hengenahdistuksenne on huolestuttava! Teidän täytyy sallia minun kertoa siitä isälle."

"Oh, ei se tee mitään. Minä olen tottunut siihen. Mutta jos te itse ymmärtäisitte, miltä tuntuu, kun aina täytyy ajatella jotain henkilöä --"

John huusi luokseen koiran, joka hyppi ilosta häntä vastaan. "Hyvästi, veli Paavali." Ja he menivät sisään. Maallikkoveli nojautui luutaansa, ja hänen sydämensä syvyydestä puhkesi esiin pitkä huokaus.

John oli kiiruhtanut pois, jottei hänen äänensä pettäisi häntä.

"Hirveätä!" ajatteli hän. "Mahtaa olla kauheata aina ajatella samaa henkilöä ja aina pelätä mitä hänelle ehkä on tapahtunut. Pikku Polly-raukka! Hän ei ansaitse sitä, mutta entä sitten? Veri on verta ja rakkaus on rakkautta, ja ainoastaan Jumala on voimakkaampi."

Muutaman päivän perästä ilma pimeni muuttuen leudommaksi ja alkoi sataa lunta. Molempien iltarukouksien välillä John nousi torniin katsomaan valkoisen vaipan peittämää Lontoota. Se oli nyt kuin itämainen kaupunki itämaisessa kuutamossa, ja hän kuunteli, kuinka ihmiset melusivat, nauroivat ja olivat lumisotasilla kadulla, mutta samassa hän kuuli raskaita askeleita portailla takanaan. Se oli veli Paavali, joka lapio kädessä tuli luomaan pois lunta. Hänen kasvonsa olivat terävät ja kuihtuneet, ja hän näytti vanhalta ja kuluneelta.

"Tuota ette mitenkään saa tehdä", sanoi John. "Tuommoinen työnteko ei enää ole rangaistusta, vaan itsemurhaa. Minä puhun siitä isälle. Hän varmaan --"

"Älkää puhuko, olkaa minulle armollinen! Säälikää minua edes! Jos te tietäisitte, kuinka hyödyllistä työ on minulle -- kuinka se haihduttaa ajatuksia ja viilentää --"

"Mutta tämä on turhaa työtä, veli Paavali. Katsokaa! Luntahan sataa yhä vielä ja sitä kerääntyy tänne lakkaamatta uutta."

"Sama se. Se on hyödyllistä minulle. Ollessani väsynyt voin joskus nukkua, ja Jumala auttaa ihmistä, joka ei säästä itseään. Ehkä Hän kerran ilmoittaa minulle jotain."

"Hän ilmoittaa meille kaikki omalla otollisella ajallaan, veli Paavali."

"On helppo neuvoa kärsivällisyyteen. Jos minä olisin kuin te, laskisin päiviä, kunnes pääsisin vapaaksi taas. Silloin minun olisi helpompi kantaa noita asioita. Mutta kun on sitoutunut iäksi --"

Hän lakkasi työstään ja katseli aitauksen yli ikäänkuin miettien tulevia synkkiä päiviä.

"Onko teillä ketään omaa tuolla alhaalla?"

"Tarkoitatteko --"?

"Ketään sukulaista -- sisarta?"

"Ei."

"Sitten ette ymmärrä, mitä se on. Siksi ette tahdo vastata minulle."

"Älkää kysykö, veli Paavali."

"Miksi ei?"

"Ehkä tulisitte vielä levottomammaksi, jos kertoisin mitä --"

Maallikkoveli pudotti lapionsa ja sitten hän hitaasti, hyvin hitaasti nosti sen ylös sanoen:

"Minä ymmärrän. Teidän ei tarvitse sanoa enempää. En koskaan enää kysy teiltä."

Kello soi iltarukoukseen, ja John kiirehti pois. "Jos tuo tyttö vain ansaitsisi sen", ajatteli hän. "Jos hän olisi semmoinen, että miehen maksaisi vaivaa panna sielunsa alttiiksi pelastaakseen hänet."

Illallisella ja kirkossa John näki veli Paavalin kävelevän kuin unessa ja mentyään levolle kuuli hän maallikkoveljen liikkuvan levottomasti naapurikopissa. Pelko siitä, ettei hän voisi olla ilmaisematta tuota salaisuutta, kävi sietämättömäksi. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja meni käytävään aikoen lähteä johtajan luokse pyytämään, että hänelle annettaisiin toinen koppi. Mutta hän seisahtui ja palasi takaisin. "Se ei ole jaloa", ajatteli hän, "se ei ole ystävällistä, se ei ole inhimillistä", ja hän lausui uudelleen ja uudelleen nuo sanat, aivan samoin kuin ihminen viheltää mennessään semmoiseen taloon, jossa kummittelee. Sitten hän peitti korvansa ja nukkui.

Keskellä yötä, kun vielä oli aivan pimeä, heräsi hän siihen, että valo paistoi hänen kasvoihinsa, ja hän tunsi jonkun katselevan häntä hänen nukkuessaan. Vavahtaen avasi hän silmänsä ja näki veli Paavalin seisovan kynttilä kädessä vuoteen vieressä. Veli Paavalin silmät olivat punaiset ja turvoksissa ja hän puhui kyynelten murtamalla äänellä.

"Minä tiedän, että on väärin tunkeutua toisen koppiin", sanoi hän, "mutta minä kärsin ennemmin rangaistukseni kuin olen tässä hirveässä kidutuksessa. Jotain on tapahtunut -- minä näen sen selvään, mutta minä en aavista, mitä se on, ja epävarmuus tappaa minut. Varmuus on helpompi kestää. Minä vannon teille Hänen nimessään, joka kuoli puolestamme, että tyydyn, jos kerrotte sen minulle. Onko hän kuollut?"

"Ei, ei hän ole kuollut", sanoi John äkillisen vaiston pakotuksesta, ja sitten seurasi kamala äänettömyys.

"Ei kuollut?" sanoi Paavali. "Jospa Herra soisi, että hän olisi kuollut, sillä tämä on varmaankin pahempaa, tuhat kertaa pahempaa!"

Johnista tuntui kuin salaisuus olisi ryöstetty häneltä nukkuessa, mutta tehty oli tehtynä eikä hän enää voinut sille mitään. Veli Paavalin huulet vavahtelivat, hän hengitti nopeaan ja sitten hän kääntyi pois, pusersi päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

"Minä sen kyllä arvasin", sanoi hän. "Toinen sisar meni samaa tietä, ja minä näin, että Pollynkin kävisi niin. Siksi olin niin levoton. Voi äitiraukkaani! Äitiraukkaani!"

Kahteen päivään John ei sen jälestä nähnyt veli Paavalia. "Hän kärsii kaiketi nyt rangaistustaan", ajatteli hän.

Sillä välin satoi lunta lakkaamattapa veljien mennessä aamurukoukseen kello 6 kulkivat he aina vasta luotua tietä myöten, vaikka päivä ei silloin vielä ollut koittanut. Kolmantena aamuna meni John ensimmäisenä eteiseen, jossa veli Paavali tuli häntä vastaan pihalta, lapio kädessä. Hän näytti niin huonolta, että olisi luullut hänen vahan tavoin sulavan.

"Olen pahoillani, että kerroin sen teille", sanoi John.

Veli Paavalin pää vaipui alas.

"Helposti huomaa teidän kärsivän enemmän kuin milloinkaan, ja kaikki on minun syytäni. Minä menen heti tunnustamaan sen isälle."

Aamiaisen ja rukouksen välillä tunnusti John tekonsa. Johtaja istui huonon tulen ääressä pienessä huoneessa, jota nahkakansiin nidotut kirjat sekä ikkunaruutuun tarttuneet lumihiutaleet pimittivät.

"Isä", sanoi John, "minä olen syynä toisen veljen hairahdukseen, ja minun tulee siis kärsiä rangaistus." Sitten hän kertoi, kuinka hän oli rikkonut sen säännön, joka kieltää ketään puhumasta suhteistaan ulkomaailmaan.

Isä kuunteli hyvin vakavasti. "Poikani", sanoi hän, "sinun kiusauksesi on todistus hengellisen elämän todellisuudesta. Saatanan raivo pyhitettyjen sielujen kotia vastaan on kauhea, ja se tahtoisi ilomielin häiritä sitä, jos se suinkin voisi, maallisilla ajatuksilla ja huolilla ja tunteilla. Mutta meidän täytyy voittaa saatana sen omilla aseilla. Sinun rangaistuksesi, poikaseni, on oleva samanlainen kuin rikoksesikin. Mene ovelle, rupea ovenvartiaksi ja vahdi sitä yöt ja päivät vuoden loppuun asti. Siten näytetään viholliselle, että sinä vartioit taloamme, eikä sinne enää auta tulla kurkistelemaan."

Veli Anteroa suretti, kun John asettui hänen paikalleen ovenvartiaksi sinä yönä, mutta John itse oli tyyni. Hänet oli määrätty ovenvartiaksi, ja siis hän ryhtyi heti alhaisen asemansa toimiin. Veljien kulkiessa ulos ja sisälle lähetysasioillaan aukaisi hän oven ja sulki sen jälleen. Kun joku koputti, vastasi hän: "Jumalalle olkoon kunnia", ja sitten hän työnsi syrjään keskellä ovea olevan pienen luukun katsoen, kuka vieras oli tulossa. Eteinen oli kylmä ja sen lattia kivestä. Siellä hän istui rahilla seinän vieressä. Hänen vuoteensa oli pienessä komerossa, joka oli ennen ollut päällysvaatteiden säilytyspaikkana, ja sen ovella oli kirjoitus: "Lapset, totelkaa vanhempianne Herrassa." Hänellä ei ollut muita tovereita kuin veli Antero, joka hiipi joskus hänen luokseen ilahduttaakseen häntä sanattomalla läsnäolollaan, sekä koira, joka aina pysytteli hänen läheisyydessään.

VI.

Se ainakin oli jonkinmoinen lohdutus, ettei hänen tarvinnut olla veli Paavalin läheisyydessä. Kuullessaan maallikkoveljen liikkuvan naapurikopissa muisti hän aina Glorya, ja hänen oli aivan mahdoton poistaa ajatuksiaan tytöstä. Vannottuaan noviisivalansa ja lakattuaan mainitsemasta Gloryn nimeä rukouksissaan hän ei voinut saada tyttöä pois mielestään, ja veli Paavalin huolien alituinen läheisyys oli kiihoittamistaan kiihoittanut hänen pelkoaan Gloryn kohtalosta.

Toiselta puolen oli ikävä, ettei hän päässyt kirkkoon. Hän muisti kaihomielin, kuinka onnellinen hän oli ollut erään kamalan yön perästä mennessään Herran huoneeseen aamulla ja heittäessään kaikki huolensa Hänen kannettavakseen huudahtamalla sydämensä pohjasta: "Herra, siunaa kaikkia naisia ja nuoria lapsia!"

Nyt oli joulu, ja hänen sydämensä tykytti taajaan veljien kulkiessa ovesta päivällisaikaan puhellen naisista, jotka ovat läsnä joulujumalanpalveluksissa. Olivatko veljet todellakin niin tyyniä kuin he näyttivät olevan ja olivatko he voittaneet kaiken luonnollisen hellyyden?

Joskus hän päivällisjumalanpalveluksen aikana työnsi syrjään luukun ja kuunteli naisten ääniä. Kaikkien niitten seasta hän kuuli ainoastaan yhden äänen, mutta hän tiesi, että se oli vain unelmaa. Sitten hän katseli, kuinka lumi hiutaleita satoi tummasta, juovikkaasta pilven kaistaleesta, ja sanoi itselleen, ettei hän tästälähin saisi nähdä sen enempää ulkomaailmasta.

Vihdoinkin tyhjenivät pilvet, ja veli Paavali tuli taas lapioimaan pois lunta. Hänen rintansa näytti kokoonpusertuneelta, ja kasvoista hehkui kuume. John tempasi lapion hänen kädestään alkaen luoda lunta veli Paavalin sijasta.

"Minä en voi nähdä tuota enkä tahdo", sanoi John.

"Mutta isä --"

"En välitä siitä. Saatte kertoa hänelle, jos tahdotte. Te tapatte itsenne vähitellen. Te olette jo nyt mennyttä kalua."

"Olenko minä todellakin kuoleman oma?" sanoi veli Paavali hoiperrellen pois kuin mies, joka on kuullut tuomionsa.

John katseli hänen jälkeensä ajatellen: "Mitä minä tekisin tuona miehenä? Jos Glory olisi sellaisessa tilassa ja minä olisin kiinni täällä kuin ruuvipenkissä?"

Häntä hävetti ajatella Glorya sellaisena, ja hän karkoitti tuon ajatuksen. Mutta se palasi takaisin itsepintaisesti, ja hänen täytyi miettiä sitä. Hänen valansa? Niin, hänen sielulleen oli sama kuin kuolema, jos hän rikkoisi valansa. Mutta jos Glory joutuisi perikatoon, Glory, jolla ei ollut muuta turvaa kuin hän -- jos Glory joutuisi turmioon -- silloin helvetin tulet eivät olisi mitään hänen epätoivoonsa verraten.

Veli Paavali tuli seuraavana päivänä hänen luokseen ja istuutui rahille hänen viereensä sanoen:

"Jos todellakin jo olen kuoleman oma, mitä minun pitää tehdä?"

"Mitä tahtoisitte tehdä, veli Paavali?"

"Minä tahtoisin mennä täältä häntä hakemaan."

"Mitä hyötyä siitä olisi?"

"Minä voisin sanoa jotain, joka hillitsisi häntä ja estäisi häntä jatkamasta häpeällistä elämäänsä."

"Oletteko varma siitä?"

Hurja valo loisti veli Paavalin silmissä, ja hän vastasi: "Aivan varma."

John oli olevinaan tyyni ja neuvoi häntä kärsivällisyyteen.

"Mutta ihminen ei voi elää ilman toivoa tulematta hulluksi", sanoi veli Paavali.

"Meidän tulee luottaa Jumalaan ja rukoilla", sanoi John.

"Mutta Jumala ei koskaan kuule meitä. Mitä te tekisitte minun sijassani? Jos joku ulkomaailmassa joutuisi perikatoon --"

"Minä menisin isän luo ja sanoisin: 'Anna minun mennä häntä etsimään'."

"Sen teen", sanoi veli Paavali.

"Niin, isä on hyvä ja hellä ja hän rakastaa lapsiaan."

"Niin, minä _teen_ sen", sanoi veli Paavali lähtien isän huoneeseen päin.

Hän meni kopin ovelle asti, mutta palasi takaisin jälleen. "En voi", sanoi hän. "Siinä on semmoista, mitä te ette tiedä; minä en voi katsoa häntä silmiin ja pyytää."

"Jääkää tänne. Minä menen pyytämään teidän puolestanne", sanoi John.

"Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Paavali.

John astui pari nopeata askelta ja seisahtui sitten.

"Mutta ellei hän suostu --"

"Tapahtukoon sitten Jumalan tahto!"

Oli aamu, ja johtaja istui lukemassa omassa kopissaan.

"Tule sisään, poikani", sanoi hän laskien kirjan syliinsä. "Tämä kirja sinun on luettava jonakin päivänä. Se on 'Isä Lacordairen sisällinen elämä'. Erinomaisen hauska teos! Sisällinen elämä täynnä mitä äärettömimpiä kauhuja, kunnes hän oli voittanut maallisen hellyyden."

"Isä", sanoi John, "eräällä maallikkoveljellämme on pieni sisko maailmassa, ja hän on joutunut surkeaan tilaan. Hän on poissa siitä paikasta, jonne veli hänet jätti, ja Herra yksin tietää, missä hän nyt on. Anna veljen mennä häntä etsimään."

"Kuka se on, poikani?"

"Veli Paavali -- sisar on hänen ainoa omaisensa, eikä hän voi olla ajattelematta häntä alati."

"Tämä on vihollisen kiusaus, poikani. Veli Paavali on äskettäin vannonut valansa, samoin kuin sinäkin. Vala kiihoittaa perkelettä koettamaan voimiaan, ja on vallan luonnollista, että ne, jotka ovat tehneet valansa, joutuvat mitä kovimpiin kiusauksiin."

"Mutta, isä, tyttö on nuori ja ajattelematon. Salli veljen mennä häntä hakemaan ja pelastamaan. Hän palaa sitten takaisin kiittämään Herraa tuhat kertaa hartaammin."

"Saatanan kiusaukset ovat hyvin kavalia, ne tulevat velvollisuuksien muodossa. Saatana kiusaa veljeämme rakkauden avulla ja sinua säälin avulla. Kääntäkäämme selkämme hänelle."

"Se on siis mahdotonta?"

"Aivan mahdotonta."

Johnin palatessa ovelle seisoi veli Paavali makuukomeron ovella katsellen kyynelsilmin sen yläpuolella olevaa lausetta. Hän näki vastauksen Johnin kasvoissa, ja molemmat istuivat äänettöminä rahille.

Kello soi rukoukseen, ja munkit alkoivat astua eteisen läpi. Isän tullessa kynnyksen yli heittäytyi veli Paavali hänen jalkoihinsa, tarttui hänen kauhtanaansa ja rukoili kiihkeästi sääliä:

"Isä, sääli minua ja anna minun mennä!"

Isän silmät kostuivat, mutta hänen tahtonsa oli järkähtämätön. "Ihmisenä minun tulisi sääliä", sanoi hän, "ja teidän kaikkien isänä minun pitäisi olla hellä lapsilleni, mutta en _minä_ kielläkään sinua -- vaan Jumala, ja minä tekisin synnin, jos antaisin sinun mennä."

Silloin veli Paavali purskahti hurjaan nauruun, ja munkit kokoontuivat hänen ympärilleen katsellen häntä hämmästyneinä. Hänen huulensa olivat vaahdossa, hänen silmänsä hehkuivat, hän ojensi käsivartensa ja kaatui selälleen pyörtyen.

Isä teki ristinmerkin hänen rintaansa ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Sitten hän sanoi Johnille, joka oli nostanut maallikkoveljen syliinsä:

"Jätä hänet siihen. Kostuta hänen otsaansa ja pitele hänen käsiään."

Ja kääntyen munkkeihin lisäsi hän: "Minä pyydän teitä rukoilemaan veliraukkamme puolesta. Saatana taistelee hänen sielustaan. Taistelkaamme mekin rukouksessa ajaaksemme pois sen hengen, joka on hänet vallannut."