Part 13

"Tervetuloa! Tervetuloa!" sanoi hän. "Minä tiesin teidän tulevan, minä olen odottanut teitä. Kun ensi kerran teidät näin, sanoin itselleni: 'Tuossa on mies joka kantaa taakkaa, maailma ei voi tuollaista sydäntä tyydyttää, kerran hän luopuu siitä'."

John oli ennen ollut siellä, mutta ainoastaan lepäämässä. Nyt hän sen sijaan heti yhtyi veljeskunnan elämään. Päätettiin, että hänen piti ensin olla pari kolme kuukautta kokelaana, sitten hän saisi tehdä vuoden ajaksi sitovan noviisivalan ja lopuksi, jos kävisi ilmi, että hänen kutsumuksensa oli todellinen, hän saisi lopullisesti antautua toimeensa vannomalla nuo kolme elinkautista valaa, köyhyyden, siveyden ja kuuliaisuuden valat.

Veljeskunnan koti oli noita vanhoja Lontoon taloja kaupungin sydämessä, jotka rakennettiin alkuaan luultavasti kirkon mahtimiesten palatseiksi, mutta joutuivat sittemmin Lontoon kauppiaitten ja heidän apulaistensa asunnoiksi ja vihdoin useissa tapauksissa alentuivat makasiineiksi ja varastohuoneiksi sekä köyhien vuokrakasarmeiksi. Puheenaoleva rakennus oli muodoltaan samanlainen kuin ennen vanhoina aikoina, mutta veljet eivät yrittäneetkään ylläpitää sen entistä komeutta. Luostarin sisustus oli mitä yksinkertaisinta laatua. Puuveistoksilla kaunistetut tammiportaat olivat kyllä jälellä, mutta ei ollut mattoja niitä peittämässä; paneeleilla ja parkettilattioilla kaunistetut eteiset olivat tyhjät, muita koristuksia ei näkynyt siellä kuin yksi ainoa tammipuitteilla kehystetty taulu, joka kuvasi Kristuksen orjantappurakruunuista päätä. Mäntyinen rasia yksinkertaisine kelloineen oli naulattu kukkamaalauksilla koristetun kattopienan alle, ja kellon vieressä riippui lause: "Herra, kuka saa asua sinun tabernaakkelissasi, kuka saa levätä sinun pyhällä kukkulallasi? Hän joka elää nuhteetonta elämää." Entinen ruokasali oli nyt kokoushuoneena, laajat makuuhuoneet olivat jaetut koppeihin, ja korridoorien seinät, joita kalliit matot ennen muinoin peittivät, olivat nyt valkoisiksi maalatut ja niihin oli kirjoitettu: "Hiljaa käytävissä."

Tässä köyhyyden ja arvokkuuden, entisen komeuden ja nykyisen yksinkertaisuuden kodissa elivät veljet yhteiskuntana. Heitä oli kaiken kaikkiaan neljäkymmentä, nimittäin kymmenen maallikkoveljeä, kymmenen noviisia ja kaksikymmentä isää. Maallikkoveljet, joilla oli oma johtajansa, saivat harvoin mennä kaduille. Heidän piti puhdistaa huoneet, leipoa leipä ja keittää ruoka niistä aineksista, jotka kunakin päivänä tuotiin luostarin ovelle. Tässä ahtaassa piirissä he osoittivat hurskauttaan siten, että tyytyivät kohtaloon, joka pani heidät siistimään ja hankaamaan ikänsä loppuun saakka. Pappisveljet, jotka melkein kaikki olivat suorittaneet täydellisen papintutkinnon, saivat toimia vaihtelevissa tehtävissä. He olivat ainoastaan noviisi-ajallaan sidotut luostarin rajapiiriin, mutta sitten johtaja lähetti heidät saarnaamaan Lontoon kirkoissa tai maaseudulla, vieläpä joskus ulkomaillekin perustamaan lähetyskuntia.

Maallikkoveljillä oli oma erityinen kokoushuoneensa, mutta John Storm tapasi ainoastaan pappistoverinsa samana iltana, jona hän tuli luostariin. Oli juuri iltavirkistyshetki ja kaikki olivat tulleet kokoushuoneeseen lukemaan ja puhelemaan. Tuo suuri vanha ruokasali oli yhtä tyhjä kuin käytävätkin. Siellä ei näkynyt mitään koristuksia, tuskin huonekalujakaan. Muutamia korituoleja oli valkoiseksi pestyllä lattialla, kirjahylly, joka sisälsi useita nidoksia kirkkoisäin teoksia, nojasi paneeliseinään, jämähtävän tulisijan yläpuolella oli yksinkertainen kortti, johon oli painettu: "On monta eunukkia, jotka ovat ruvenneet eunukeiksi taivaanvaltakunnan tähden."

Veljet tunkeutuivat John Stormin ympärille kysellen häneltä jos jotakin, mitä kiihkeintä uteliaisuutta osoittaen. Näille miehille, jotka elivät erossa maailmasta, oli uuden tulokkaan ilmaantuminen suuri tapahtuma. Hän tiesi, mitä sotia oli käyty, mitä kulkutauteja raivosi, mitä hallituksia oli sortunut, ketkä olivat päässeet valtaan. Hän ei saanut niistä suorastaan kertoa, sillä säännöt eivät sallineet keskustelua ulkoasioista niitten itsensä tähden, mutta ne tuntuivat hyöriskelevän ilmassa hänen ympärillään ja tekivät hänet erikoisen mielenkiintoiseksi.

John Storm puolestaan myöskin kyseli tovereiltaan yhtä ja toista sekä koetteli arvailla, millaisia miehiä he olivat ja miksi he olivat tänne joutuneet. Heidän joukossaan oli kaikenikäisiä miehiä ja melkein jokainen kirkon lahko oli lähettänyt tänne edustajiaan. Tuossa näkyivät askeetin kalpeat kasvot ja tuossa pyhimyksen vilpittömät silmät. Muutamat olivat vilkkaita ja reippaita, toiset kainoja, hitaita. Kaikki olivat puetut veljeskunnan pitkään, mustaan kaapuun, ja monella oli kolmisolmuinen nuora vyötäisillään. He puhuivat hyvin vähän ulkomaailmasta, mutta helppo oli huomata, että he eivät voineet poistaa sitä ajatuksistaan. Heidän puhelunsa oli iloista, ja johtaja kertoi juttuja saarnamatkoiltaan saaden joskus kuulijansa nauramaankin. Heillä ei ollut mitään sanomalehtiä (paitsi yksi hyvin tunnettu korkeakirkollinen äänenkannattaja), ei mitään peliä pelattu, eikä kukaan tupakoinut.

Illalliskello soi ja kaikki menivät alas virvokehuoneeseen. Se oli suuri huone alakerrassa, ja siellä oli vielä jälellä vanhojen aikojen muistomerkkejä. Suuren keittiölieden yläpuolella oli myöskin kortti, jossa seisoi: "Ei kukaan heistä sanonut, että mikään niistä esineistä, joita hän piti hallussaan, oli hänen omansa, vaan heillä oli kaikki yhteistä." Valkoiseksi pestyjä pöytiä oli asetettu pitkin huoneen kolmea seinää, ja istuimet olivat rahin tapaisia. Keskellä oli johtajan tuoli.

Illalliseksi oli puuroa ja maitoa sekä ruisleipää, ja astioina oli lautasia ja savituoppeja. Muitten syödessä luki eräs veljistä, joka istui korkeammalla tuolilla, ensin pari lukua raamatusta ja sitten muutamia sivuja eräästä maallisesta kirjasta, jota veljekset siten kuuntelivat ruoka-ajallaan. Illallinen oli tuskin lopussa, kun kello taas soi. Nyt oli aika mennä iltarukoukseen, päivän viimeiseen toimitukseen, ja veljet asettuvat riviin kulkien sitten ulos huoneesta ja pihamaan poikki pieneen kirkkoon.

Tuo vanha kirkko oli himmeästi valaistu, mutta veljet asettuivat kaikki kuoriin. He istuivat kahdessa ryhmässä molemmin puolin kuoria, kolmessa penkkirivissä, maallikkoveljet edessä, sitten noviisit ja isät takana. Kummallakin ryhmällä oli johtajansa, joka aloitti rukoukset. _Miserere_, lausuttiin polvistuneina, virret veisattiin pitämällä aina vähän väliä lyhyitä pausseja, joitten aikana sanat "Ave Maria" kuuluivat kuin katkonainen valitus. Jumalanpalvelus oli lyhyt ja loppui sanoihin: "Suokoon kaikkivaltias meille rauhallisen yön ja hyvän lopun." Sitten kellot soivat taas ja veljet palasivat äänettöminä rakennukseen.

John Storm kulki johtajan kanssa ja astuessaan pihamaan yli rukoushetken ajalla nousseen kuun valossa, hän säpsähti kuullessaan jonkun äänen.

"Se on vain sykomorin rapinaa", sanoi isä.

John oli luullut sitä Gloryn ääneksi, mutta koska hän koko rukouksenkin ajan oli kuulevinaan Gloryn itkevän, piti hän tätäkin vain houreena. Puoli tuntia myöhemmin olivat kaikki vetäytyneet huoneisiinsa, valot olivat sammutetut ja Getsemanen yhdistys oli levolla.

Johnin koppi oli ylimmässä kerroksessa, aivan maallikkoveljien huoneitten vieressä. Sen yläpuolella ei ollut muuta kuin korkea lyijykattoinen torni, jota veljet joskus käyttivät vartiatornina ja virkistyspaikkana. Koppi oli pienoinen, paljaslattiainen huone, kalustona pieni pöytä, yksi tuoli, rukouspenkki, risti ja makuulava, jossa oli olkipatja ja punainen, valkoisella ristillä kirjailtu peite.

"Tässä", ajatteli John, "on matkani pää. Tässä on elinkautinen lepopaikkani." Kirkon mahtava käsi piteli häntä, ja hän tunsi syvää rauhaa. Hän oli kuin alus, jota myrskyt olivat heitelleet merellä, mutta joka vihdoinkin oli saavuttanut tyynen sataman.

Tuolla ulkona oli maailma, oikullinen, alati muuttuvainen maailma, täällä sisällä olivat hellät, vaikka tosin tarkat säännöt ja varmasti määrätyt tavat. Ulkona oli rahakysymysten ikuisesti virtaava luode ja vuoksi, täällä sisällä tyytyväisyys ja suloinen köyhyys ja huolettomuus. Ulkona oli kiihko ja riita ja ansion himo, sisällä rauha ja onni ja nuo suuret salaisuudet, joita Jumala ilmoittaa sielulle yksinäisyydessä.

Hän alkoi miettiä elämäänsä alusta loppuun, ajatellen: "No, sehän on jo kaikki ohi ikipäiviksi. Minä en koskaan lähde täältä enää. Hyvästi kaikki anteeksiantavat ystävät! Hyvästi myöskin viholliset, jotka ette anna anteeksi!"

Ja maailma, tuo suuri, turhamainen, julma, ulkokullattu maailma, hyvästi sekin! Hyvästi sen loisto ja maine! Hyvästi elämä -- ja vapaus -- ja rakkaus!

Tuuli huojutteli puun lehviä pihamaalla, ja taas hän väkisinkin kuuli saman äänen kuin kirkosta tullessaan. Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta Gloryn kasvot, nuo värähtelevät huulet ja hymyilevät, hellät silmät näkyivät selvään pimeydessä.

"Ave Maria", mutisi hän yhä uudelleen ja uudelleen ja sitä sanoessaan hän nukkui.

Seuraavana aamuna päivä ei vielä ollut koittanut, kun John heräsi siihen, että joku koputti hänen oveaan ja hiljainen ääni sanoi: "Benedicamus Domino!"

Se oli johtaja-isä, joka aina itse herätti talon asukkaat, siitä syystä että "se, joka on ylimmäinen, olkoon kaikkien palvelija."

"Deo gratias", vastasi John, ja ääni siirtyi kauemmaksi käytävässä. Kello kutsui aamurukoukseen, ja John läksi kopistaan aloittaakseen elämänsä veli Stormina.

II.

Vaikka yhdistyksen säännöt kielsivät kaikki erityiset ystävyyssuhteet, joutui John luonnon sääntöjen mukaisesti monen veljen ystäväksi. Hänen tunteensa johtajaa kohtaan oli voimakkaampaa kuin rakkaus, se oli melkein jumaloimista, ja muutamia isiä hänen sydämensä lähestyi hellän myötätuntoisesti. Maallikkojohtaja oli jäykkä, sulkeutunut sielu, katkera ja ankara, mutta useimmat muut olivat lempeitä ja vaatimattomia, katsellen syvämietteisesti maailmaa.

Osittain siitä syystä, että Johnin koppi oli maallikkoveljien huoneitten vieressä, sai hän kaksi parasta ystäväänsä näitten joukosta. Toinen oli pitkä, lapsellisen näköinen mies, joka vartioi luostarin ovea päivällä ja vuorotteli siinä toimessa toisen kanssa yöllä. Hän oli tunnettu nimellä veli Antero -- sillä maallikkoveljiä nimitettiin aina ristimänimellä -- ja hän oli noita heikkoluonteisia olentoja, jotka ainoastaan silloin voivat olla onnellisia, kun he saavat upottaa oman itsenäisyytensä toiseen ja liittää kohtalonsa toisen kohtaloon. Heti ensi silmäyksellä hän kiintyi Johniin ja kaikki lomahetkensä hän hääräili Johnin ympärillä valmiina kaikenlaisia asioita toimittamaan, kävellen omituisen huojuvilla askeleilla, kuin vanha talonkoira. Hänen parrattomien kasvojensa ilme oli poikamainen, eikä hänen kanssaan koskaan voinut keskustella, sillä hän myöntyi aina kaikkeen mitä hänelle sanottiin.

Toinen Johnin ystävä oli sama maallikkoveli, johon hän oli tutustunut ulkomaailmassa, Polly Loven veli, mutta tämä ystävyys kasvoi hitaammin, sillä surullinen este oli sen tiellä. John oli ensin huomannut hänet tuloiltanaan virvokehuoneessa ja nähnyt hänen kasvoissaan kärsimyksen ja väsymyksen merkkejä. Usein sen jälkeen oli John kohdannut hänet käytävissä ja joskus nyökäyttänyt hänelle hymyillen, mutta veli ei ollut koskaan pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa häntä. Vihdoin John oli alkanut epäillä, tokko se olikaan sama mies, ja eräänä aamuna mennessään yläkertaan aamiaisen jälkeen yhdessä johtajan kanssa sanoi hän:

"Onko tuo maallikkoveli, jolla on nuo kalpeat kasvot ja surumieliset silmät, sama mies, jonka tunsin sairashuoneessa?"

"On", sanoi isä, "mutta hän on vaitiolokäskyn alaisena."

"Niinkö? Tietääkö hän sisarensa kohtalosta?"

"Ei."

Nyt oli aamupäivävirkistystunti, ja isä vei Johnin pihamaalle sekä puheli veli Paavalille.

Häntä kiusasivat maalliset ajatukset hirveästi, ja kun hän oli nuori, heikkoruumiinen ja hermostunut sekä taipuvainen keuhkotautiin, olivat tuommoiset taistelut vihollisen kanssa vahingollisia hänelle. Siitä syystä ja vaikka oli tapana, ettei maallikkoveljiä vihitä munkeiksi ennenkuin monen pitkän palvelusvuoden perästä, oli nyt päätetty, että veli Paavali saisi tehdä valan heti kohta päästäkseen irti saatanan vallasta ja maailman viettelyksestä.

"Sekö on teidän kokemuksenne?" sanoi John. "Kun Herran palvelija tekee nuo valat, onko hän silloin voittanut kaikki maalliset ajatukset?"

"Hän on kuin merimies, joka on matkalle lähdössä. Niin kauan kuin hän on satamassa, ovat hänen ajatuksensa kodissa, josta hän on eronnut, mutta niin pian kuin hän on jättänyt kotirannat ja päässyt ulapalle, ajattelee, hän vain tulevaa satamaa."

"Mutta eikö hän joskus katsele taaksekin päin, isä? Merimies kirjoittaa ystävilleen, joista hän on eronnut -- saahan Herran palvelija rukoilla heidän puolestaan?"

"Saa tietysti, aina ja joka paikassa, veljensä ja sisarensa hengessä. Veljenä ja sisarena lihassa hän ei koskaan saa sitä tehdä, paitsi erityisinä hädän hetkinä. Hän on Kristuksen ylkä, poikani, ja kaikki Kristuksen lapset ovat yhtä suuressa määrässä hänen omaisiaan."

Lopuksi isä pyysi, ettei John kertoisi mitään sairashuoneen tapahtumista, sillä veli Paavali saattaisi kuulla niistä, ja siitä voisi olla monenlaisia pahoja seurauksia.

Tuo varoitus näytti vallan tarpeettomalta. Tästä päivästä alkaen John koetti välttää veli Paavalia. Kirkossa ja virvokehuoneessa hän ei koskaan katsonut häneen. Hän ei voinut nähdä noita rasittuneita kasvoja ja tuota nälkäistä katsetta ajattelematta vangittua kotkaa, jonka siipi on taittunut. Säpsähtäen huomasi hän, että heidän koppinsa olivat vieretysten. Kun he sattuivat tapaamaan toisensa käytävässä, tunsi John jonkinmoista kauhua, ja hän oli kiitollinen siitä, että vaitiolokäsky esti heitä joutumasta puheisiin. Hiipuvan tuhkan alla saattoi olla kekäleitä, jotka pieninkin henkäys voisi leimahduttaa ilmiliekkiin.

Vihdoin he kerran tulivat vastakkain heidän koppiensa yläpuolella olevan tornin lyijykatolla. Johnille oli tullut tavaksi mennä sinne iltarukouksen jälkeen katselemaan Lontoota sieltä korkeudesta sekä kiittämään Jumalaa siitä, että hän oli päässyt pakenemaan sen kynsistä. Tähdet tuikkivat ja kaupunki vaani kuin ääretön jättiläishirviö tuolla alhaalla. Hänen mielestään siinä oli jotain pirullista. Tuolla kaukana kierteli virta kuin käärme hiekassa ja siellä täällä oli siltoja kuin käärmeen suomuja, ja kauimpana lännessä näkyi tuon suuren eläimen pää, joka juuri alkoi hohtaa tuhansissa liekeissä.

"Tuolla hän on", ajatteli hän ja samassa hän säpsähti kuullessaan äänen. Oliko hän lausunut nuo sanat ääneensä? Joku toinen olikin puhunut. Veli Paavali seisoi katon aitauksen vieressä katsellen samaan suuntaan. Huomatessaan, että John seisoi hänen takanaan, änkytti hän jotain kovin hämillään ja kiiruhti pois ikäänkuin rikoksesta tavattu.

"Herra häntä sääliköön!" ajatteli John. "Jos hän tietäisi, mitä on tapahtunut!"

Mennen takaisin koppiinsa rupesi John ajattelemaan Glorya. Muistin murtuneet renkaat liittyivät yhteen nyt ensi kerran täällä luostarissa, palauttaen hänen mieleensä, kuinka epävarmaan tilaan hän oli jättänyt Gloryn. Hänen asemansa sairashuoneessa oli horjuva ja hänen suhteensa ystäviinsä oli tuhoa tuottava.

Getsemanen veljien viimeinen iltarukous oli rukoiltava vuoteen ääressä ristin edessä. "Kiitos olkoon Jumalalle tämänkin päivän koettelemuksista." Siihen John liitti vielä anomuksen: "Siunaa ja varjele häntä, missä ikinä hän lieneekään."

Hän lopetti käyntinsä tornissa tämän perästä eikä mennyt sinne enää ennenkuin sen päivän aamuna, jolloin hänen piti tehdä noviisivalansa. Niihin aikoihin hänen sielunsa oli niin vaipunut rukouksiin, että hän oli ruvennut pitämään itseään nyt jo melkein kuuluvana toiseen maailmaan. Aamu oli kirkas ja kylmä, ja hänen oli helppo nähdä, että jotain tavatonta oli tekeillä maailmassa tuolla alhaalla. Hevosliike oli seisahtunut, aukeat paikat olivat tungokseen saakka täynnä väkeä ja juhlakulkueita liikkui kaduilla soittokuntineen ja liehuvine lippuineen. Sitten hän muisti mikä päivä nyt oli -- lordi majorin päivä, marraskuun 9:s päivä -- ja taas hän ajatteli Glorya. Hän oli varmaankin tuolla, sillä hänen sydämensä oli iloinen ja hän rakasti maailmaa ja sen liikettä, huvituksia, komeutta.

Tämä oli hänen viimeinen valmistuspäivänsä ja hän oli vaitiolo-käskyn alainen. Siksi hän palasi koppiinsa ja lukitsi ovensa. Mutta hän ei voinut estää ääniä kadulta tunkemasta sinne. Aamusta iltaan soittelivat soittokunnat, hevoset korskahtelivat ja tuhannet askeleet jymisivät. Ja tuntia ennen hänen vihkimistään, kun hän oli polvillaan ristin edessä, kädet kasvoilla, saattoi hän vielä nähdä tuon iloisen näytelmän, nuo tulvivat tungokset -- miehet, naiset, lapset joka ikkunassa, joka parvekkeen aitaukseen nojaten, ja keskellä tuota kaikkea oli Glory, huulet hymyillen ja silmät säkenöiden.

Yö tyynnytti vihdoinkin melun, kello soi ja John läksi alas jumalanpalvelukseen. Veljet odottivat eteisessä ja asetuttuaan riviin he astuivat kirkkoon. Ensimmäisenä kulki veli Antero kantaen ristiä, sitten veli Paavali kantaen suitsutusastiaa ja sitten muut maallikkoveljet tuoden kynttilöitä, sen jälkeen tulivat hengelliset veljet kauhtanoissaan, johtaja päähinekaapussaan, ja viimeisenä John Storm.

Alttari oli koristettu kuin juhlaa varten, ja jumalanpalvelus oli omituinen, mutta juhlallinen. John oli kirjoittanut vakavuuden ja kuuliaisuuden lupauksen, ja tämän hän omakätisesti asetti alttarille. Siihen hetkeen saakka hän oli käyttänyt tavallista papinpukuaan, mutta nyt hänen piti pukeutua veljeskunnan pukuun.

Isä seisoi alttarin portailla, puku lattialla hänen jaloissaan. Hän nosti sen ylös, siunasi sen ja puki Johnin ylle sanoen samalla solmiessaan nuoran: "Ota tämä nuora ja käytä sitä muistona sydämen puhtaudesta, jonka avulla sinun tästälähin tulee koettaa rakastaa ja palvella meidän Herraamme Jeesusta."

Sillä hetkellä paiskattiin ovi kovasti kolahuttaen kiinni vertauksena siitä, että nyt oli tie maailmaan suljettu, kuoro lauloi ensin "Gloria Patri" ja sitten hymnin, joka alkoi:

"Hyvästi surun laakso Ja melske rauhaton! Sun hylkään astuaksein Nyt taivaan ilohon."

Veli Paavalin piti nyt myöskin tehdä elinkautiset valansa, ja kun John poistui alttarin portailta, talutettiin maallikkoveli sinne. Hän oli hyvin kalpea ja hermostunut ja olisi varmaan kompastunut, elleivät maallikkojohtaja ja veli Antero kulkien molemmin puolin olisi häntä tukeneet.

Samat menot uudistettiin taas, mutta vielä juhlallisemmin. Hautausluvut luettiin. "De Profundis" laulettiin, kelloa soitettiin hitaasti, "Ecce quam bonum" messuttiin ja vihdoin laulettiin:

"Kuolemallaan kuolon kaasi, Poistettu on haudan paasi."

John Storm oli syvästi liikutettu. Taivaat näyttivät aukenevan ja koko maailma katoavan. Oli vaikea uskoa, että hän vielä oli lihassa.

Kun hän vihdoin pääsi tyyntymään, oli hän tornissa jälleen, mutta puettuna kauhtanaan ja puristaen nuoraa vyötäisillään. Aamun kylmä ilma oli muuttunut sumuksi, sumutorvet huusivat ja mahtava hirviö tuolla alhaalla näytti suitsuttaman tulta tuhansista sieraimista ja ulvovan tuhansin kurkuin.

Joku oli tullut hänen luokseen. Se oli veli Paavali. Hän puhui hermostuneesti koettaen hiukan naurahtaakin.

"Olen iloinen, että tapasin teidät täällä. Hauskaa, että vaitioloaika jo on lopussa ja voin sanoa teille kuinka iloinen olen siitä, että olette täällä."

"Kiitos", sanoi John aikoen kulkea hänen ohitsensa.

"Minä tiesin varmaan, että tulisitte meille, tarkoitan, sen yön jälkeen, jolloin kuuntelin puhettanne sairaalassa -- hoitajattarien tanssiaisyönä, muistattehan, kun isä oli tervehtimässä minua. Kumminkin otaksun, etteivät asiat siellä ole huonosti -- sairaalassa, tarkoitan --"

John hapuili ovensa pihtipieliä.

"Kaikki rakastivat teitä -- sairaat ja hoitajattaret ja kaikki! Kuinka he mahtavat kaivata teitä! Minä tiedän, että kaikki oli hyvin teidän lähtiessänne -- kaikki onnellisia ja... eikö niin?"

"Hyvää yötä", sanoi John portaitten päässä.

Oli hetken äänettömyys, mutta sitten sanoi veli Paavali muuttuneella äänellä:

"Kyllä ymmärrän teitä. Tiedän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. On väärin, että puhun ulkomaailmasta muuta kuin erityisestä pakosta. Me olemme vannoneet valan vielä sen lisäksi ja olemme sidotut elinajaksi -- ainakin minä olen. Mutta jos te kumminkin voisitte kertoa minulle jotain... Voi, minä olen hyvin kurja. Minun täytyy tunnustaa vikani ja kärsiä rangaistukseni."

John meni alas portaita kiirehtien huoneeseensa.

"Jumala häntä auttakoon!" ajatteli hän. "Ja minua myöskin! Jumala meitä molempia auttakoon! Kuinka minun tulee elää, etten ilmaisisi tuota salaisuutta? Ja kuinka hän voi elää, jos hän saa sen kuulla?"

John istui vuoteensa laidalla koettaen tyyntyä. Veli Paavali oli säälittävä, niin oli. Koko siveellisessä maailmassa ei ole mitään säälittävämpää kuin mies, joka on maailmasta eronnut, mutta kumminkin jättänyt sydämensä sinne. Mitä hän teki täällä? Kuka oli hänet tänne tuonut? Mitä semmoisella henkilöllä oli tekemistä tällaisessa paikassa? Ja tuo hänen säälittävä avuttomuutensa kaikissa elämänoloissa? Oliko se oikein, oliko se tarpeellista, oliko se Jumalan tahto?

Tuossa oli mies, jonka sisar oli maailmassa. Tyttö oli nuori ja turhamielinen, ja maailma oli iloinen ja viettelevä. Ilman johtavaa, suojaavaa kättä -- mitkä vaarat saattoivatkaan kohdata häntä! Hän oli nyt jo vajonnut häpeään ja alennustilaan, ja veli oli itse tehnyt mahdottomaksi kaiken avun. Vangittu kotka, jonka siipi oli katkennut, oli nyt sen lisäksi kahlehdittu muuriin kiinni. Mutta rukous! Rukous oli siveyden suojamuuri, eikä Jumala tarvinnut kenenkään luodun apua. John laskeutui polvilleen ristin eteen. Unelmien sekava johdonmukaisuus johti hänen ajatuksensa Gloryyn ja veli Paavaliin ja Pollyyn ja Drakeen. Mietteet risteilivät hänen aivoissaan hätyyttäen, häviten ja tullen taas uudestaan. Yö oli kylmä, mutta hikihelmet kierivät hänen otsallaan. Hänen sielunsa syvyydessä jokin ääni puhui hänelle, ja hän koetti kuunnella sitä. Hän oli kuin sokea mies, joka on kompastunut jyrkänteen reunalle ja kuulee aaltojen loiskeen syvyydessä kallioita vastaan.

Lausuttuaan viimeisen rukouksen sinä yönä ei hän enää rukoillut Gloryn puolesta (sillä hän luuli velvollisuutensa kieltävän sen), mutta sitten hän huomasi, että koko elämä, sielu ja voima oli paennut hänen rukouksestaan. Keskellä yötä hän heräsi tuntien pelkoa. Oliko hän uneksinut vai oliko hän todellakin kuollut ja haudattu? Hän kohotti päätään pimeydessä ojentaen käsivarttaan. Ei, se oli totta. Vähitellen hän muisti edellisen päivän tapahtumat. Niin, se oli todellakin tapahtunut.

"Mutta minä en ole kumminkaan samassa asemassa kuin veli Paavali -- minä en ole sidottu koko elämäni ajaksi", sanoi hän itsekseen, ja sitten hän rupesi takaisin vuoteelleen kuin tyyntynyt lapsi.

Häntä hävetti, mutta hän ei voinut sille mitään. Hänestä tuntui jo ikäänkuin hän olisi vankina synkässä tornissa kaipaillen vapautuspäivää.

III.

_5 A. Little Turnstile High Holborn, London, W. C_

Marraskuun 9 p. 18--.

Jaha, jaha, jaa, jaa! Tämä kirje tulee teille juhlallisesti ilmoittamaan, että minä, Glory Quayle, en enää ole sairashuoneessa -- tätä nykyä. Enkö ole koskaan siitä kertonut? Ettekö ole koskaan lukenut sääntöjä? Aina puolen vuoden kuluttua on hoitajattarella oikeus saada viikon loma, ja koska minä olen ollut tänä päivänä täsmälleen kuusi kuukautta Martan Viinitarhan sairashuoneessa ja koska en niin lyhyessä ajassa kuin yhdessä viikossa ehtisi käydä "saarellani" ja eräs hyvä naistuttavani on minua pyytä mistään pyytänyt luokseen... niin mitä tehdä?