Part 12

Glorya alkoi peloittaa ja hän melkein rupesi toivomaan, ettei olisi tullutkaan tänne. Kirkko oli himmeästi valaistu ja Glory arveli, että sitä ehkä parastaikaa siistittiin. Mutta äkkiä hän kuuli miesäänistä laulua ilman minkään soittokoneen säestystä. Juuri silloin tapulin kello löi yhdeksän ja kirkonkellot alkoivat yhdessä soittaa:

"Päivät, hetket pakenee."

Laulu loppui ja sitä seurasi pitkä, epäselvä hyminä ja vihdoin yhteinen "amen". Kellojen läpät yhä soittivat nuottiaan, ja Glory seisoi puun varjossa koettaen tyyntyä.

Silloin avautui sakariston ovi ja joukko miehiä astui ulos. He olivat puetut pitkiin, mustiin kaapuihin, ja he astuivat pihan poikki munkkien nopein, tasaisin askelin, kädet rinnan yli ristissä. Melkein viimeisenä rivissä kulki vanha munkki raskain askelin, ja hänen vieressään käveli nuorempi mies ilman kaapua. Kuu valaisi hänen kasvojaan, jotka näyttivät kalpeilta ja väsyneiltä. Se oli John Storm.

Glory huudahti heikosti ja mies kääntyi häneen päin säpsähtäen.

"Se oli vain sykomoripuun rapinaa", sanoi johtaja. Ja sitten he hävisivät salaperäiseen varjoon. He menivät huoneeseen, ovi sulkeutui, ja Glory seisoi yksin kellojen soidessa:

"Päivät, hetket pakenee Kuolon portit aukenee."

Gloryn voimat olivat lopussa ja hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Kun hän saapui takaisin Viktoria-asemalle, tuntui hänestä ensi kerran niinkuin Lontoon humu olisi niellyt hänen oman pikku elämänsä ja hän itse olisi joutunut jäisen järven kylmään syvyyteen.

Kello oli neljännestä vailla kymmenen hänen saapuessaan sairas-osastolleen ja johtajatar, rakki sylissä, istui häntä odottamassa.

"Enkö minä kieltänyt teitä menemästä ulos tänä iltana?"

"Kielsitte", sanoi Glory.

"Kuinka te siis uskalsitte mennä?"

Glory katsoi häneen vapisematta ja silmät hehkuen, melkein hymyillen. Silloin johtajatar otti rakin kainaloonsa, nosti laahustimensa ja mennä huojutteli poispäin sanoen:

"Te saatte lähteä pois oppikautenne loputtua, eikä teidän ikänä enää tarvitse astua tämän laitoksen kynnyksen yli."

Silloin Glory, joka koko illan oli toivonut pääsevänsä itkemään, purskahti nauruun. Sisar Allworthy tuli häntä torumaan, mutta hän nauroi vasten sisaren lihavaa naamaa ja olisi antanut vaikka mitä saadakseen kerran lyödä läimäyttää siihen.

Ei kukaan hoitajatar koko sairashuoneessa ollut niin iloisella päällä kuin Glory, kun sairaita laitettiin yötiloilleen. Mutta seuraavana aamuna, päivän koittaessa, kun hän heittäytyi vuoteelleen ja vihdoinkin sai olla yksin, pusersi hän tyynyään molemmin käsin, itkien ääneensä yksinäisyyttään ja häpeäänsä.

XX.

Mutta nuoruus on täynnä toiveita, ja kun Glory kello yhdeksän aikaan heräsi, muistui Drake hänen mieleensä kuin valopilkku pimeydessä. Hän oli pakottanut lordi Robertin pitämään huolta Pollysta paljoa pahemmissa olosuhteissa ja hän varmaan itse auttaisi Glorya tässä pulassa. Olihan Drake niin usein viitannut siihen, ettei sairashuone ollut kyllin hyvä Glorylle ja että se päivä kerran valkenisi, jolloin kohtalo soisi hänelle toista työtä ja toisissa piireissä. Nyt oli aika tullut. Glory aikoi kääntyä hänen puoleensa, ja varmaan sieltä tulisi apu heti paikalla.

Komeat unelmat, jotka kuukausimääriä olivat kierrelleet Gloryn mielessä, alkoivat taas elpyä. Ei olisi tarpeellista kertoa kotiväelle hänen erottamisestaan ja häpeästään, ei olisi pakko palata saarelle takaisin. Hänestä oli tuleva itsenäinen olento vielä. Tietysti hänen täytyi työskennellä, ponnistaa voimiaan, kärsiä pettymyksiä, mutta lopulta hän oli riemuitseva. Ja sitten kun hän tuli suureksi ja kuuluisaksi, silloin hän olisi niin hyvä toisille tyttöraukoille. Ja aina kun hän muisteli John Stormia, joka istui yksinäisyydessään, lohdutti häntä se ajatus, että hänkin, Glory, koetti parastaan ja että hänelläkin oli paikkansa maailmassa, jossa hän saattoi toimia hyödyllisellä ja kunniallisella tavalla.

Mutta ennenkuin tuo aika tuli, täytyi hänen puhutella johtavia miehiä, hakea paikkoja ja ehkäpä myöskin maksaa opettajille. Mutta Drake oli rikas ja jalomielinen ja mahtava. Hänellä oli suuret ajatukset Gloryn kyvystä, eivätkä esteet häntä estäisi.

Hypäten ylös vuoteeltaan istuutui hän suoraapäätä pöytänsä ääreen ja kirjoitti Drakelle.

'_Hyvä herra Drake!_ -- Koettakaa tavata minua tänä iltana. Tarvitsen neuvojanne heti paikalla. Mitä te arvelette? Minä olen vihdoinkin saanut eropassini ja minun pitää erota oppiaikani loputtua. Asia on siis kiireellistä laatua. 'Mä viittaan liljakädelläin' teille.

Glory.

J.K. Aikaa säästääkseni ehdotan teille ajan ja paikan: kello kahdeksan St. Jamesin puistossa sillan luona, joka vie Marlborough Houseen.'

Drake sai tämän kirjeen istuessaan yksin huoneessaan sikari hampaissa, juotuaan kupin teetä iltahämärässä. Tuntui kuin se olisi tuonut mukanaan salaisen intohimon henkäyksen tuosta ilmapiiristä, missä se oli kirjoitettu. Ensi hetkellä hän vaistomaisesti kohotti sen huulilleen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän äkkiä muisti jotain ja ajatteli: "Minun on meneteltävä oikein. Tämä on suoraa peliä."

Hän söi päivällistä sinä iltana muutamien virkatoveriensa kanssa klubissaan St. James-kadun varrella, mutta neljännestä vailla kahdeksan hän otti päällystakkinsa ja läksi puistoon välittämättä toveriensa leikkipuheista. Syysilta oli leuto ja tyyni, tähdet tuikkivat ja kuu oli noussut. Tuoksuva usva kohosi lammikosta ja vieno tuulenhenki, joka hyväili kuihtuneita kultasateen terttuja, tuskin liikutti hänen sikarinsa savua. Westminsterin kello löi juuri kahdeksan hänen saapuessaan pienen sillan päähän, ja melkein heti sen jälkeen hän kuuli keveiden, nopeiden askelten lähestyvän.

Glory oli tullut Pall Mallia pitkin. Suurten, valkoisten puiden kuiske kuutamossa oli kuin toverina hänelle, ja hän hyräili itsekseen kulkiessaan. Hänen reipas mielensä näkyi eilispäivästä lähtien siirtyneen hänen kantapäihinsä, sillä hän astuskeli kevyesti, joskus juostenkin muutamia askeleita. Hän saapui paikalle vallan hengästyneenä juuri suuren kellon lyödessä, ja nähdessään hännystakkiin puetun herran sillan päässä hän seisahtui tyyntyäkseen.

Hänen kätensä oli kuuma ja hiukan kostea, kun Drake puristi sitä ja hänen poskensa punottivat. Yhtäkkiä häntä rupesi hävettämään, että hän oli tullut pyytämään. mitään Drakelta, ja veti esille nenäliinansa kieritellen sitä käsissään. Drake ymmärsi väärin hänen liikutuksensa ja koettaen sitä peittää tarjosi hän käsivartensa sekä talutti Gloryn sillan poikki ja sitten länteen päin vievää tietä myöten pitkin lammikon rantaa.

"Herra Storm on mennyt", sanoi Glory aikoen selittää asiansa.

"Tiedän sen", vastasi Drake.

"Joko se siis on yleisesti tunnettu asia?"

"Hän kirjoitti minulle eilen."

"Minustako hän kirjoitti?"

"Niin."

"Älkää välittäkö siitä mitä hän sanoo."

"En välitäkään, Glory. Minä otaksun sen kuuluvan tuon uskonnollisen miehen egoismiin. Uskonnolliset eivät ylipäänsä luule kenenkään voivan elää siveellistä elämää muista kuin uskonnollisista syistä... Kaiketi hän on neuvonut teitä karttamaan minua?"

"Niin -- on."

"Minä en tosiaankaan ymmärrä, millä olen sen ansainnut. Mutta aika osoittakoon, onko hän oikeassa vai väärässä. Minä en ole uskonnollinen, kuten tiedätte, vaikka minusta on kiusallista puhua siitä. Totta puhuen, minusta koko tuo uskonnollinen aate tuntuu äärettömältä egoismilta ja n.s. rakkaus Jumalaan sulalta itserakkaudelta. Mutta teidän täytyy tietysti itse päättää sellaisissa asioissa, Glory."

"Emmekö me nyt vain tuhlaa aikaa?" sanoi Glory. "Minä olen täällä -- eikö se kyllin todista minun mielipiteitäni teistä?" Ja sitten hän lisäsi värisevin kuiskauksin: "Minulla on vain puoli tuntia aikaa, portit suljetaan ja minä tahtoisin kysyä neuvoa teiltä. Muistattehan, mitä kerroin teille kirjeessäni?"

Drake taputti Gloryn kättä, joka oli hänen käsivarrellaan, ja sanoi: "Kertokaa minulle, kuinka se tapahtui?" Glory kertoi hänelle kaikki keskeyttäen usein puheensa ja odottaen joka hetki, että Drake huudahtaisi: "Miksi ette antanut korvapuustia tuolle eukolle?" tai että hän rupeaisi nauramaan ja vakuuttamaan, että koko asia ei merkinnyt kerrassaan mitään, Glory vain liioitteli tuota pikku seikkaa. Mutta Drake kuunteli joka sanaa ja Gloryn lopetettua puheensa hän oli hetken aikaa vaiti. Sitten hän virkkoi: "Olen pahoillani -- olen kovin pahoillani. Se on tosiaankin ikävä seikka."

Gloryn hermot värähtelivät ja hänen kätensä Draken käsivarrella vapisi.

"Jos te olisitte itse eronnut tuon kohtauksen jälkeen, joka tapahtui johtokunnan huoneessa, olisi asia ollut vallan toinen -- minä olisin helposti voinut auttaa teitä."

"Kuinka niin?"

"Olisin mennyt päällikköni luo -- hän on monen sairashuoneen päämies -- sanoen hänelle: 'Minulla on nuori ystävä, hoitajatar, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen paikkaansa'. Asia olisi ollut selvä heti paikalla. Mutta nyt -- nyt teillä on tuo musta kirja vastassanne ja taivas tiesi... Joku on selvästi virittänyt ansan teille, Glory, päästäkseen teistä, ja te olette suoraa päätä hypännyt siihen."

Glory oli ällistynyt. "Hän on unohtanut, mitä hän on sanonut minulle ennen", ajatteli hän. Heikolla, soinnuttomalla äänellä hän sitten kysyi:

"Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä?"

"Minä koetan miettiä."

He kävelivät muutamia askeleita äänettöminä. "Hän miettii sitä", ajatteli Glory.

Drake seisahtui ikäänkuin olisi keksinyt uuden suunnitelman.

"Kerroitteko heille, miksi viivyitte silloin ulkona?"

"En", vastasi Glory samalla heikolla äänellä.

"Mutta miksi ette kertonut? Siinä on hiukan toivoa. Kappalainen oli teidän ystävänne -- teidän ainoa ystävänne Lontoossa, niin he ainakin otaksuvat. Tämä on epäilemättä lieventävä asianhaara, joka --"

"Mutta minä en voi --"

"Minä kyllä ymmärrän kuinka vaikeata on selittää -- pyydän anteeksi -- ja jos minä voin sen tehdä teidän puolestanne --"

"Ei, sitä en salli", sanoi Glory. Hänen huulensa olivat puristuneet lujasti kiinni ja hänen hengityksensä oli lyhyttä, hermostunutta.

"On niin sääli sallia sairashuoneiden sulkea ovensa teiltä. Sairaanhoito on hyvä toimi, Glory -- ja se on myöskin muodissa nyt. Se on tosi naisen työtä ja --"

"Niin hänkin sanoi."

"Kuka? John Stormko? Hän oli oikeassa. Hän oli tosiaankin kunnon mies ja suora ja --"

"Mutta _te_ sanoitte aina ennen, että oli olemassa muita aloja, soveliaampia minulle, ja jos minä tahtoisin... Mutta sama se. Älkäämme puhuko enää sairashuoneista. Minä en sovellu niihin enkä aio milloinkaan palata siihen toimeen enää, tapahtuipa mitä tahansa."

Drake katseli häntä, Glory puri huultaan ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmiinsä.

"No, no, ei ole hätää, hyvä Glory", sanoi Drake taputtaen taas hänen kättään.

Kuu rupesi katoamaan, ja kulkiessaan synkkien varjojen läpi näkivät he valaistuja taloja puiston ympärillä. "Katsokaa", sanoi Glory heikosti naurahtaen, "eikö koko tässä suuressa mahtavassa Lontoossa ole mitään, johon minä kelpaisin?"

"Te kelpaatte vaikka mihin, rakas tyttö", sanoi Drake.

Gloryn hermot värähtelivät entistä enemmän. "Ehkei hän muista", ajatteli hän. Pitäisiköhän muistuttaa Drakelle mitä kaikkea tämä oli sanonut hänen kyvystään ja miten paljon sitä voisi kehittää?

"Eikö siis tyttöraukka voi tehdä mitään muuta kuin ruveta polvilleen eukon eteen?"

Drake nauroi ja laski leikkiä Gloryn polvistumisesta. "Tyttöraukka! Hän ei aavista, mitä hän nyt tekee", ajatteli hän.

"Minä en välittäisi ihmisten puheista", sanoi Glory, "en edes kotolaisteni ajatuksista, vaikka heillä onkin niin ahtaat mielipiteet, kuten tiedätte. Ajatelkoot mitä tahansa, kunhan minä vain tietäisin olevani oikealla paikalla -- tarkoitan sillä paikalla, joka minulle sopii."

Hänen hermostuneet sormensa tarttuivat tahtomatta Draken takinhihaan. "Olisipa nyt kuka toinen mies tahansa..." ajatteli Drake.

Glory alkoi itkeä. "Hän ei _tahdo_ muistaa", ajatteli hän. "Se oli vain hänen tavallista kohteliaisuuttaan tuo kiitteleminen ja tuon ihmeellisen tulevaisuuden ennustaminen. Ja hän on tietysti liian hyvin kasvatettu voidakseen nyt sanoa suoraan, että Lontoossa on satoja ja tuhansia tyttöjä, jotka yhtä hyvin..."

"Glory -- älkää itkekö Glory. Ei nyt vielä niin suurta hätää ole."

Glory ei ikinä ollut näyttänyt Drakesta niin suloiselta kuin nyt ja hänen teki mieli sulkea tyttö syliinsä ja lohduttaa häntä.

"Minulla ei ole ketään muita kuin te, jonka puoleeni olisin voinut kääntyä" mutisi Glory hämillään. Mutta, itsekseen hän ajatteli: "Miksi ette seisahduttaneet minua aikaisemmin? Miksi annoitte minun jatkaa kulkuani niin monta kuukautta?"

"Minä koetan keksiä jotain ja minä puhun teistä ystävälleni Rosalle -- neiti Macquarrielle, muistattehan?"

"Te olette mies", sanoi Glory, "ja minä arvelin, että ehkä..." Mutta hän ei voinut nyt puhua tuulentuvistaan, häntä hävetti niin äärettömästi ja hän oli niin kovasti nöyryytetty.

"Siinäpä se pulma juuri onkin, tyttökulta. Ellen olisi mies, voisin helposti auttaa teitä."

Mitä hän tarkoitti? Sammakot hyppelivät lammen rannoilla pelästyen heidän askeleitaan.

"Vaikka käskisitte minun tekemään mitä tahansa, niin tekisin sen", virkkoi Glory yhä vain hämillään. Jokainen sana enensi hänen onnettomuuttaan.

Drake ojensi vartalonsa ja seisahtui Gloryn eteen niin lähelle, että Glory taisi tuntea hänen hengityksensä kasvoillaan.

"Rakas Glory", sanoi hän kiihkeästi, "älkää luulko, ettei se tuota minulle mitä suurinta tuskaa, kun ei saa auttaa teitä, mutta minä en saa tuota onnea, en uskalla sitä vastaanottaa, enkä tahdo."

Glory tuskin saattoi hengittää häpeästä, joka äkkiä hänet valtasi.

"Taivas tietää, että antaisin vaikka mitä, jos minulle suotaisiin ilo pitää huolta teidän onnestanne, armas, mutta minä halveksisin itseäni iäti, jos käyttäisin hyväkseni nykyistä tilaanne."

"Hyvä Jumala! Mitä hän luuli minun pyytäneen häneltä", ajatteli Glory.

"Minä ajattelen teitä itseänne, Glory, sillä minä tahdon aina kunnioittaa teitä, ja teidän hyvä nimenne on minulle kallis -- kalliimpi kuin mikään maailmassa."

Gloryn häpeä oli nyt täydellinen. Se jäykisti häntä, se teki hänet kuuroksi, sokeaksi. Hän ei voinut puhua, ei kuulla, ei nähdä.

Drake puristi hänen kättään.

"Antakaa minun mennä", änkytti hän.

"Ei vielä -- älkää menkö vielä!"

"Antakaa minun mennä nyt heti!"

"Hetkinen vain --"

Mutta huudahtaen kuin säikähtänyt lintunen katosi Glory puitten varjoon.

Drake seisoi hetken liikahtamatta, joka hermo värähdellen, ja hänen teki mieli juosta tytön jälkeen, ottaa kiinni hänet, suudella häntä ja olla välittämättä mistään muusta. Mutta hän pani kiinni päällystakkinsa napit ja kääntyi poispäin sanoen itselleen, että menettelipä toinen mies miten tahansa samanlaisessa asemassa, _hän_ ainakin oli menetellyt oikein, ja John Stormin kaltaiset miehet olivat väärässä otaksuessaan, ettei kukaan voi seurata hyviä periaatteita muista kuin uskonnollisista syistä.

Sillä välin Glory juoksi pimeän puiston halki itkien pettymyksensä ja häpeänsä katkeruutta. Suuret, korkeat puut näyttivät nyt niin mustilta, jäykiltä ja synkiltä ja tuuli vinkui oksissa.

"Minun häpeäni oli kyllin suuri jo ennen", ajatteli tyttö, "Olisin voinut säästää itseltäni tuollaisen alentavan nöyryytyksen."

Drake oli kaiketi otaksunut, että hän nyt tuli rukoilemaan omasta puolestaan, kuten hän viikko sitten oli rukoillut Pollyn puolesta. Sehän oli vallan luonnollista, että Drake ajatteli niin! Kuinka luonnollista se oli, ja kumminkin kuinka inhoittavaa!

"Minä vihaan häntä! Minä vihaan häntä!" ajatteli Glory.

John Storm oli ollut oikeassa. Sydämensä syvimmässä pohjukassa kaikilla noilla hienoston herroilla oli vain yksi ainoa ajatus naisista, ja siihen hän oli huomaamatta kompastunut. He eivät koskaan voineet ajatella naista ystävänään ja vertaisenaan, vaan ainoastaan ala-arvoisena leikkikaluna, jonka sai ottaa tai jättää miten mieli teki.

"Mikä häpeä olla naisena! Mikä häpeä, häpeä, häpeä!"

Ja Drake oli hyljännyt hänet! Inhoittavassa erehdyksessään hän oli hyljännyt hänet! Kunnian tähden, hänen itsensä tähden ja siksi, että Drake oli kunnon mies -- hyljännyt hänet! Ooh, oli olemassa yksi, joka ei milloinkaan olisi häntä hyljännyt, vaikka mitä olisi tapahtunut, mutta tuon ainoan hän oli karkoittanut pois ikipäiviksi.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

Hän muisti kuinka usein hän huolettomassa vallattomuudessaan, vaikka tosin tarkoittamatta mitään pahaa, oli käyttäytynyt vastoin tapoja ja antanut aihetta Drakelle ajatella hänestä kevytmielisesti -- tanssiaisissa, teatterissa, teepöydässä Draken kotona ja pukeutuessaan miehen pukuun.

"Minä inhoan itseäni! Minä inhoan itseäni!"

John Storm oli oikeassa, ja Drake oli myöskin tavallaan oikeassa ja hänessä, Gloryssa, yksin oli koko syy. Mutta kohtalo ivasi häntä ja tuo iva oli hyvin, hyvin julmaa.

"No, sama se. Kaikki on parhaaksi", ajatteli hän. Sitä vahvempi hän olisi tämänkin kokemuksen perästä -- sitä vahvempi ja sitä puhtaampi myöskin. Yksin hän saisi kulkea tulevaisuutta kohti.

Hän saapui takaisin sairaalaan juuri kun Westminsterin iso kello löi puoli yhdeksän, ja hän seisahtui hetkeksi portaille kuuntelemaan sitä. Puoli tuntia vain oli kulunut ja kumminkin koko maailma oli muuttunut.

XXI.

Oli Gloryn oppiajan viimeinen päivä. Puettuna samaan pitkään, siniseen päällystakkiin, jossa hän oli tullut Man-saarelta, seisoi Glory johtajattaren huoneessa odottaen palkkaansa ja erokirjaansa. Johtajatar istui syrjittäin häneen pöytänsä ääressä, ja rakki kuorsasi hänen sylissään. Hän osoitti pientä kulta- ja hopearahaläjää pöydällä sekä sen vieressä olevaa kirjoituspaperiarkkia.

"Tässä on kuukausipalkkanne, hoitajatar, ja tässä on todistuksenne. Tuo todistus on tuottanut minulle paljon huolta. Minä olen tehnyt, minkä olen voinut teidän hyväksenne. Olen sanonut, että olette iloinen ja hilpeä ja että potilaat pitävät teistä. Toivon, että en ole sanonut liikaa."

Glory kokosi rahansa, mutta ei koskenut todistukseen.

"Älkää huolehtiko siitä. Minä en tarvitse todistusta."

"Oletteko saanut paikan?"

"En."

"Minnekä siis aiotte mennä?"

"En tiedä -- vielä."

"Kuinka paljon rahaa teillä on säästössä?"

"Noin kolmen kuukauden palkka."

"Siis ainoastaan kolme puntaa kaikkiaan."

"Se on vallan tarpeeksi."

"Ketä ystäviä teillä on Lontoossa?"

"Ei ketään -- ei minkäänlaisia."

"Miksikä ette siis lähde takaisin saarellenne?"

"Minä en tahdo olla omaisteni rasituksena, ja elatukseni ansaitseminen Lontoossa ei riipu kenenkään naisen tahdosta tai oikusta."

"Se on juuri teidän tapaistanne. Minä olisin voinut erottaa teidät heti, mutta kappalaisemme tähden olen kärsinyt teidän rumaa käytöstänne ja säännöttömyyksiänne sekä koettanut ruveta ystäväksennekin, ja kumminkin... Olettekohan edes kertonut omaisillenne, miksi eroatte sairashuoneesta?"

"En ole -- en ole edes kertonut, että eroankaan."

"Silloinpa minun tekisi mieli kirjoittaa heille teidän puolestanne. Rohkea, itsepäinen tyttö, joka heittäytyy Lontoon vaaroihin, joutuu helposti perikatoon."

"Älkää vaivatko itseänne kirjoittamalla heille", sanoi Glory aukaisten oven mennäkseen pois.

"Kuinka niin?" sanoi hoitajatar.

Glory ojentautui suoraksi ja vastasi:

"Sillä jos te kerrotte semmoista minusta, ei kukaan maailmassa usko teitä."

Hänen kirstunsa oli kannettu eteiseen ja ovenvartia, joka koetti osoittaa ystävällisyyttä, sitoi kiinni sitä.

"Saanko jättää sen teidän huostaanne, ovenvartia, kunnes voin lähettää sitä noutamaan?"

"Kernaasti, neiti. Ikävää että menette. Minä tulen kaipaamaan teidän kasvojanne."

"Kiitos. Minä noudan myöskin kirjeeni täältä."

"Täällä onkin juuri kirje teille."

Se oli Anna-tädiltä, ja se oli täynnä vakavia moitteita ja varoituksia. Glory ei saanut ajatellakaan sairashuoneesta eroamista. Hänen täytyi tyytyä oloihin, joihin Jumala oli hänet asettanut. Mutta niiksi hän oli kirjoittanut niin harvoin viime aikoina? Ja miksi hän ei enää kirjoittanut mitään herra Stormista? Storm oli siis mennyt oikein olemaan tuohon omituiseen veljeskuntaan, joka ei ollut katolinen, mutta kumminkin luostari. Sepä oli merkillistä! He olivat kaikki hyvin uteliaita kuulemaan enemmän siitä. Paitsi sitä oli isoisä levoton Glorysta. Jos puoletkaan on totta, mitä he olivat kuulleet Lontoon vaaroista...

Kotilääkäri tuli alas sanomaan hyvästi. Hän oli aina ollut niin ystävällinen kuin sisar Allworthy suinkin salli. Hän ja Glory seisoivat hetkisen yhdessä ovikäytävässä.

"Minnekä nyt aiotte mennä?" kysyi tohtori.

"Jonnekin -- en minnekään -- kaikkialle, minne tuuli vie."

Aamu oli kirkas ja kylmähkö. Katsoessaan ulos huomasi Glory, että julkiset rakennukset olivat liputetut.

"Mikä päivä nyt on?" kysyi hän.

"Ettekö tiedä? Nythän on marraskuun 9:s päivä, lordi majorin päivä."

Glory nauroi iloisesti. "Hyvä merkki siis. Minä olen Dick Whittington naishaamussa. [Dick Whittingtonista kerrotaan, että hän köyhänä poikana tuli Lontooseen, sai kärsiä paljon kurjuutta, mutta kohosi vihdoin Lontoon lordi majoriksi ja rikkaimmaksi mieheksi. Suoment. muist.] No niin! Hyvästi nyt, sairaanhoito! Hyvästi, tohtori!"

Hän kumarsi leikillisellä kohteliaisuudella tohtorille portaitten päässä ja astui kadulle.

"Voi, millainen tyttö hän on!" ajatteli tohtori. "Ja miten hänelle käy tässä armottomassa Lontoossa."

Glory oli tuskin ennättänyt parikymmentä askelta sairashuoneesta, kun suuret kyynelkarpalot alkoivat tulvailla hänen silmiinsä vierien poskille, mutta hän veti vain alas harsonsa ja kulki eteenpäin.

TOINEN KIRJA.

HENGEN ELÄMÄ.

I.

Pyhän Getsemanen yhdistys, enimmäkseen tunnettu nimellä "Bishopsgaten isät", oli noita lukemattomia luostarin tapaisia laitoksia Englannin kirkossa, jotka syntyivät tuon suuren, oxfordilaisliikkeeksi sanotun henkisen virtauksen johdosta. Useimmat noista laitoksista hävisivät ulkonaisen pakon alaisina, monet murtuivat sisällisten eripuraisuuksien tähden ja ainoastaan harvat jäivät eloon salaisina veljeskuntina, totellen sääntöjä, joita jäsenet eivät koskaan muille ilmoittaneet. Noitten jäsenten sanottiin käyttävän jouhipaitaa lähinnä ruumista ja piiskaavan itseään kurituspiiskoilla.

Näistä luostarimaisista laitoksista Pyhän Getsemanen yhdistys oli ollut aikaisimpia, ja nyt se oli kaikista vanhin, vaikka sen oli pitänyt taistella sekä reformeeratun kirkon traditsioneja että myöskin itse ajan henkeä vastaan asettaessaan rukouspaikkansa melkein pörssin ovien edustalle, tuohon hurjimman kiihkon pesäpaikkaan, maailman sähkövirtojen lähtökohtaan.

Sen perustaja ja ensimmäinen johtaja oli ollut terästarmoinen mies, joka oli murtanut tiensä kirkollisen oikeudenkäynnin ja yleisön vihan, vieläpä oman sukunsakin vainon läpi, vaikka tämä vaino oli mennyt niin pitkälle, että hänen oma veljensä oli koettanut sulkea hänet houruinhuoneeseen muka mielenvikaisena. Hänen ensimmäinen oppilaansa ja hartain kannattajansa oli ollut pastori Charles Frederik Lamplugh, Cambridgen yliopiston jäsen, joka oli äskettäin vihitty papiksi omistettuaan sitä ennen voimansa maailman palvelukseen ja saatuaan, kuten huhu tiesi kertoa, ikuisen sydänhaavan eräässä rakkausasiassa.

Kun tämä seura oli saanut tunnustetuksi olemassaolo-oikeutensa kirkossa ja ihmisten puhe oli tauonnut, läksi äskenmainittu opetuslapsi Amerikkaan, jossa hän perusti veljeskunnan haaraosaston, tullen itse suureksi ja kuuluisaksi. Hyödyllisen toimintansa ja kunniansa kukkuloilta hänet äkkiä kutsuttiin takaisin emämaahan. Tämä hallintovallan toimenpide herätti suurta harmia ja vastustusta hänen ihailijoissaan, mutta hän totteli, jätti kunnian ja maineen Amerikassa ja palasi koppiinsa Lontooseen, jossa ulkomaailma ei tietänyt mitään hänestä, kunnes veljeskunnan perustaja ja johtaja kuoli ja veljet valitsivat Lamplughin johtajakseen.

Isä Lamplugh oli nyt seitsenkymmenvuotias, niin hellä käytökseltään, niin herttainen luonteeltaan, niin hurskas elämässään, että kun hän astui huoneestaan sanoakseen John Stormin tervetulleeksi Bishopsgate-kadun veljestöön, nuoresta papista tuntui kuin vanha isä olisi tuonut tuulahduksen taivaasta jo vaatteittensa kahinassa ja kuin hän olisi tullut suorastaan pyhimpien pyhätöstä.