Part 11

"Minä tulin ilmoittamaan teille, herra kanonikko, että tahtoisin erota tästä kappalaisen virasta."

Kanonikko katsahti ylös viekas ilme kasvoissaan. "Sepä oli viisasta", ajatteli hän, "ottaa itse eronsa ennenkuin hänet suorastaan erotetaan -- vallan viisasta."

Sitten hän sanoi ääneensä: "Olen pahoillani, olen kovin pahoillani. Minusta on aina ikävää erota apulaisistani. Mutta kumminkin -- näette, että puhun aivan suoraan -- olen huomannut, että te ette ole oikein hyvin viihtynyt viime aikoma, ja olen vakuutettu, että päätöksenne on järkevä. Milloinka tahtoisitte erota meiltä?"

"Niin pian kuin mahdollista -- Niin pian kuin voitte tulla toimeen ilman minua."

Kanonikko hymyili armollisesti. "Siitä älkää huolehtiko. Kun on niin suuri apulaisjoukko kuin minulla, näettekö... Te muistatte tietysti, että minulla on kolmen kuukauden irtisanomisaika?"

"Muistan."

"Mutta minä luovun siitä; minä en tahdo pidättää teitä. Oletteko kertonut sedällenne tästä asiasta?"

"En."

"Kun kerrotte, pyydän teitä sanomaan hänelle, että minä koetan aina väistää esteitä nuoren miehen tieltä, jos hän ei viihdy hyvin -- jos hän on väärällä paikalla, esimerkiksi."

"Kiitos", sanoi John Storm, ja sitten hän viivähti hetkisen ennenkuin astui ovelle.

Kanonikko nousi kumartaen kohteliaasti. "Ei pahaa sanaa", ajatteli hän. "Kuka voi väittää, ettei veri mitään merkitse?"

"Uskokaa minua, hyvä Storm", sanoi hän ääneensä, "minä tulen aina ylpeänä ja ilomielin muistamaan meidän yhdessäoloamme. Minun mielestäni te ehkä menettelette epäviisaasta, jopa järjettömästikin, mutta minä olen iloinen kumminkin siitä, että minulla oli tilaisuus ensimmäisenä raivata tietä teille, ja jos teidän tuleva kappalaispaikkanne sattuisi olemaan Lontoossa, toivon meidän voivan jatkaa tuttavuuttamme."

John Stormin kasvot värähtelivät ja suonet tykyttivät hurjasti, mutta hän koetti hillitä itseään.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta se on tuskin luultavaa --"

"Ettehän sillä tahtone sanoa, että eroatte kokonaan papinvirasta, hyvä herra Storm, taikka ehkäpä sitä, että eroatte meidän kirkostamme liittyäksenne toiseen. Ah, minä olen koskettanut arkaa kohtaa! Me emme voi saattaa kielikellojen ja juoruakkain kieliä vaikenemaan, kuten tiedätte. Ja minä tunnustan, puhuen teidän henkisenä esimiehenänne, että se tuottaisi minulle suurta surua, jos nuori pappi, joka on syönyt meidän kirkkomme leipää ja minunkin leipääni, antautuisi italialaisen piispan alamaiseksi ja orjaksi."

John Storm palasi takaisin ovelta. "Teidän sananne, herra kanonikko, pakottavat minua puhumaan suoraan. Erotessani kappalaisenvirastani en aio erota Englannin kirkosta, vaan teistä."

"Se todellakin ilahduttaa minua."

"Minä eroan teistä siksi, että en voi elää enää teidän luonanne, sillä se ilmakin, jota te hengitätte, on mahdoton minulle. Teidän uskontonne ei ole minun uskontoni eikä teidän Jumalanne minun Jumalani!"

"Minua hämmästyttää teidän puheenne. Mitä olen tehnyt?"

"Kuukausi sitten minä pyysin teitä pappina estämään häpeällistä ja epäsiveellistä naimiskauppaa miehen kanssa, jonka maine on mitä huonoin, mutta te kieltäydyitte. Te puolsitte miestä ja asetuitte hänen liittolaisekseen. Tänä aamuna piditte tarpeellisena julkisesti käsitellä erään tämän saman miehen uhrin asiaa ja taasen asetuitte miehen liittolaiseksi -- kielsitte tytöltä oikeuden lausua tuon konnan nimeäkään."

"Kuinka eri tavalla me käsitämme asioita! Minä taas mielestäni toimitin tuon nuoren tyttöraukan tutkimisen armeliaasti, melkeinpä hellästi. Ja minä voin kertoa teille, että -- huolimatta tuosta tulivuoresta, joka naishaamussa puhkesi ja vyöryi minun ylitseni -- johtokunta ja hänen ylhäisyytensä puheenjohtaja olivat samaa mieltä."

"Sitten minua surettaa, että olen toista mieltä. Minä pidin sitä tarpeettomana ja epämiehekkäänä ja raakana ja vieläpä Jumalan pilkkana."

"Herra Storm! Tiedättekö mitä te sanotte?"

"Varsin hyvin, ja minä tulin juuri tänne sitä sanomaan."

Hänen katseensa oli hurja, hänen äänensä käheä. Hän oli kuin mies, joka murtaa tyrannisen orjuuden kahleet.

"Te nimitätte tuota lapsiraukkaa prostituoiduksi, sillä hän oli tuhlannut Jumalan antamat hyvät lahjat. Mutta Jumala on antanut teille hyviä lahjoja -- järjen ja puhujataidon lahjat, joilla te olisitte voinut kohottaa langenneita ja tukea heikkoja ja puolustaa poljetuita ja lohduttaa särkyneitä sydämiä -- mutta kuinka te olette käyttänyt niitä? Te olette myynyt ne papinvirasta ja tuhlannut ne yleisen suosion hankkimiseksi. Te olette vaihtanut ne rahaan, taloihin, huonekaluihin, sellaisiin esineihin kuin tuo tuossa -- ja tuossa -- ja tuossa. Te olette myynyt esikoisoikeutenne hernerokkaan, siksi _te_ olette prostituoitu."

"Te ette ole täydessä tajussanne, herrani. Jättäkää minut", ja astuen lattian poikki kanonikko soitti kelloa.

"Niin juuri, tuhansia kertoja enemmän prostituoitu kuin tuo langennut tyttöparka, jonka veri ja tahto olivat tahraantuneet. Semmoisia naisia ei olisi olemassakaan kunnottomien keikarien uhreina, ellei olisi semmoisia miehiä kuin te puolustamassa heidän viettelijöitään ja asettumassa näille liittolaisiksi. Kuka on enemmän prostituoitu -- nainenko, joka myy ruumiinsa, vai mieskö, joka myy sielunsa?"

"Te olette hullu, herra! -- Mutta minä en tahdo mitään kohtauksia --"

"Te olette pahin prostituoitu koko Lontoon kaduilla ja kumminkin te olette kirkon palveluksessa, seisotte saarnatuolissa ja sanotte itseänne Hänen seuraajakseen, joka armahti syntistä vaimoa ja häpäisi ulkokullatuita eikä tietänyt mihinkä hän voisi päänsä kallistaa!"

Mutta kanonikko oli syöksynyt pois huoneesta.

Miespalvelija tuli sisään kuultuaan soiton, mutta tapasi vain John Stormin yksinään ja kertoi hänelle, että eräs rouva odotti pastoria vaunuissaan ulkopuolella ovea.

Se oli rouva Callender. Hän kertoi käyneensä sairashuoneessa tapaamassa Polly Lovea, mutta tyttö oli kieltäytynyt tulemasta Sohon kotiin.

"Mutta mikä teitä vaivaa, poikaseni?" sanoi hän. "Te näytätte siltä kuin olisitte nähnyt aaveen!"

John oli tullut ulos paljain päin, hattu kädessä.

"Se on lopussa nyt", sanoi hän. "Minä olen odottanut viikkoja, mutta nyt vihdoinkin on kaikki ohi. Ei ollut syytä koristella asioita, ja siksi minä puhuin suuni puhtaaksi."

Hänen punottavat silmänsä hehkuivat, mutta raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään, ja hänen sielunsa riemuitsi.

"Minä olen sanonut hänelle, että minun täytyy erota hänestä, ja minun täytyy mennä nyt heti. Sairaus oli ankara ja siksi piti parannuskeinon myöskin olla ankara."

Vanha rouva pidätti henkeään ja katseli John Stormin punoittavia kasvoja hyvin tarkasti.

"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"

"Aion ruveta Herran palvelijaksi muutoinkin kuin nimeksi vain, aion jättää maailman kokonaan, sen laiskuuden, sen loiston, sen ulkokullaisuuden ja valheellisuuden."

"Hankkikaa ensin hiukan lihaa poskiluillenne, poikaseni. On helppo nähdä, että te ette ole nukkunut ettekä syönyt näinä päivinä eikä aina muulloinkaan."

"Siitä vähät -- vähät siitä. Jumala ei ota puolta sielua. Hänelle täytyy antautua kokonaan."

"Ai, ai, poika, sitä minä jo pelkäsin. Mutta ihminen ei voi mennä hautaan ennenkuin hän on kuollut. Hän voi haudata osan itsestään, mutta onko se parempi osa? Entäs ajatukset -- harhailevat ajatukset? Valitkaa kumminkin itse osanne, ja jos teidän täytyy mennä -- hautautua ikipäiviksi, ja jos minä nyt näen teidät viimeisen kerran... te voitte suudella minua, -- poika, minä olen kyllin vanha, se on varma... Aja James, mies hoi, mitä sinä siinä tuijotat?"

Kun John Storm palasi huoneeseensa, huomasi hän siellä kirjeen pastori Quaylelta. Se oli hyväntahtoinen, laverteleva sepustus, täynnä herttaisia tyhjänpäiväisyyksiä Glorysta ja sairashuoneesta, Peelistä ja vanhoista riimukirjoituksista, joita oli löydetty kirkkotarhoista, mutta se loppui seuraavalla jälkikirjoituksella:

"Muistattehan vanhan Chalsen, tuon kuljeksivan kerjäläisen ja kaikkien suosikin. Tuo vanha hupakko on saanut vaikutusvaltaa isäänne ja uskottelee nyt tuolle vanhalle miehelle, että te olette tenhottu. Joku on iskenyt pahan silmän teihin -- joku nainen, sanoo hän, ja siksi te olette lähtenyt pois ja käyttäytynyt niin omituisesti! Se on hyvin kummallista. On vallan hämmästyttävää, että semmoinen hullu taikausko on voinut saada jalansijaa isässänne, mutta jos se vain hellyttää häntä teitä kohtaan ja on apuna rauhan rakentamisessa, niin voimme ehkä antaa anteeksi tuon epäluottamuksen kaitselmusta kohtaan ja selvän järjen halveksimisen. Lopussa kiitos seisoo, ja me tulemme vielä kaikki onnellisiksi."

XIX.

_Martan Viinitarhassa_.

_Kadonnut, varastettu tai karannut_ -- pappismies, tuntee nimen John Storm. Tai oikeammin, hän ei tunne ollenkaan, sillä hänelle on kaksi kertaa kirjoitettu eikä kumminkaan ole kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Kun hänet viimeksi nähtiin, kuusi päivää sitten, vaivasi häntä paha tuuli. Sitä ennen hän oli ollut vimmatusti vihoissaan avuttomalle, viattomalle neitoselle, joka "ei tiennyt yhtään mitään", millä hän oli miestä loukannut. Se kunniallinen ihminen, joka voi antaa tietoja hänen olostaan ja elostaan, ilmoittakoon siitä kohtuullista palkintoa vastaan allekirjoittaneelle.

Mutta totta puhuen, hyvä John Storm, mitä teille on tapahtunut? Missä te olette ja mitä te olette tehnyt tuon kamalan inkvisitsionipäivän jälkeen? Peloittavia huhuja on liikkeellä. Ne lentelevät ilmassa kuin terävät veitset haavoittaen ja vihloen erästä tyttöraukkaa hirveästi. Siksipä olkaa nyt niin hyvä ja vastatkaa heti -- mieluimmin persoonallisesti.

Sallikaa minun mainita todistuksena ikuisesta uskollisuudestani teitä kohtaan, että kahden hiljaisuudessa kärsityn, masentavan kolahduksen perästä taas kohoan pystyyn hymyillen. Tietäkää siis, että herra Drake on täydellisesti toteuttanut kaikki toiveet pakottamalla lordi Robertin pitämään huolta Pollysta, joka nyt on varmassa turvassa omassa linnassaan jossakin St. John's Woodissa, halliten palvelijoitaan ja apulaisiaan. Te siis ihastutte huomatessanne profeetan hengen minussa kasvavan, sillä muistattehan minun varman ennustukseni, että jos tyttö joutuisi pulaan ja olisi avun tarpeessa, niin herra Drake olisi ensimmäisenä häntä auttamassa. Tietysti hän lausui paljon siirapinmakeita sanoja minun uskollisesta ystävyydestäni ja samoin hän myöskin tuhlasi paljon kaunopuheisuutta teille. Näyttää siltä, sanoi hän, kuin te olisitte noita harvoja, jotka kokonaan seuraavat sydämensä käskyjä, kun me muut aina punnitsemme velvollisuuksiamme järjellä. Ja jos kohta te joskus ankaran tyrannin tavoin kohtelettekin naissukua, on se vain merkkinä siitä kuinka te sitä kunnioitatte ja kuinka korkealle jalustalle te tahtoisitte asettaa naiset. Näin Drake palautti minulle sopusoinnun maailmassa, muuttaen kaikki asiat helpoiksi ja miellyttäviksi.

Siksi minä voin nyt kertoa, että Pollyn lapsi on tullut maailmaan (se on poika), kiirehtien hiukan tuloaan, lieneekö siihen sitten ollut syynä kyyneleet vai krokodiilin peloitukset. Ja koska minulla nyt on yövalvonta ja siis olen vapaana kello puoli seitsemästä puoli yhdeksään, aion käydä ensimmäisellä juhlallisella visiitilläni tuon nuoren herran luona, ja joku toinen saisi tulla minun kanssani, joku, joka myöskin itämaan tietäjäin tavoin tahtoisi tulla kunnioittamaan tuota viattomuuden ja rakkauden perikuvaa. Mutta jos sama _joku_ kysyisi minua sairashuoneessa äsken mainitun ensimmäisen tunnin aikana, niin olkoon tämä sanottu hänelle varoitukseksi, että Valkoinen huuhkaja on ankarasti kieltänyt kaiken seurustelun alaistensa ja tuon eroitetun, häväistyn äidin kesken. Olkoon se luettu minussa asuvan vastustushengen viaksi, että aion olla epäkuuliainen tuolle käskylle, vaikka varsin hyvin tiedän, että tuolla erotetulla, häväistyllä raukalla ei ole mitään muuta käsitystä ystävyydestä kuin että se on vain ottamista eikä antamista. Tietysti semmoinen itsekkyys kuuluu naisen synnynnäisiin ominaisuuksiin aivan yhtä varmasti kuin kipinät lentävät ylöspäin, mutta jos minä kerran maailmassa tapaisin miehen, jolla ei olisi tuota ominaisuutta, niin antaisin hänen huostaansa itseni, ruumiini, sieluni ja kaikki tavarani, ellei hänellä jo sitä ennen olisi vaimoa tai muita ankkureita kiinnittämässä häntä tähän maailmaan, ja siinä tapauksessa minä odottaisin ja sitoutuisin rupeamaan hänen omaisuudekseen tulevassa maailmassa.

Glory.

Kello puoli seitsemän samana iltana odotti Glory sairashuoneen portilla, mutta John Stormia ei kuulunut. Seitsemän aikaan hän soitti kelloa pienessä talossa St. John's Woodissa korkean muurin edessä jonka portissa oli rautaristikko. Ovelle tuli hyväluontoisen, hitaan näköinen palvelija, jonka käytös oli ystävällinen, melkeinpä tuttavallinen.

"Oletteko te se nuori neiti sairashuoneesta? Neiti on kertonut minulle teistä. Minä olen Liisa, ja astukaa nyt yläkertaan... Kiitos, kyllä hän voi hyvin, molemmat voivat hyvin -- varokaa päätänne, neiti."

Polly makasi pienessä, rasian tapaisessa huoneessa, ja näytti niin punaiselta ja valkoiselta tuossa liinaisilla pitseillä koristetuilla tyynynpäällisillä. Vuoteen ääressä istui surupukuun puettu nainen, jonka ikää oli vaikea määrätä Ja jolla oli pienet, vilkkuvat silmät ja lihavat posket. Hän soudatteli lasta polvillaan laverrellen sille imelän hellästi.

"Se pikku kulta, kuinka se jo ymmärtää! Lu-lu-luuluu!"

Glory kumartui pienoisen yli ja vakuutti sitä sievimmäksi lapseksi, minkä hän ikänä oli nähnyt.

"Sanokaapa muuta, neiti! Ei koko Lontoossa ole toista sen vertaista. Sellaista lasta sitä vasta voi rakastaa. Pikku raukka, se valloitti heti minun sydämeni, se hellanterttu."

"Tämä on rouva Jupe", sanoi Polly. "Hän ottaa lapsen hoitaakseen."

"Luu-luu-luu! Uusi kaunis kehto sitä odottaa uunin edessä minun parhaassa huoneessani. Luu-lu-luu!"

"Et suinkaan sinä aio erota lapsestasi?" sanoi Glory "Miksikä en? Mitä sinä oikein luulet, hyvä ystävä? Et suinkaan sinä mahtanut otaksua, että minä tulisin kaiken ikäni olemaan kahlehdittuna lapseen, voimatta mennä minnekään ja voimatta enää milloinkaan huvitella tässä maailmassa?"

"Niin kyllä! Se on meidän molempien yhteiseksi hyväksi, kuten jo sanoin vastatessani sanomalehti-ilmoitukseenne." Glory kysyi vaimolta, oliko hän naimisissa ja oliko hänellä itsellään lapsia.

"Minäkö, neiti? Minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja minä olen aina rukoillut hyvää Jumalaa antamaan minulle lapsia. Enkö ole saanut niitä, kysytte? Ainoastaan yhden ainoan pikku tyttösen, mutta minä tahtoisin ottaa toisen omakseni jo syntymästä saakka, jotta minulla olisi jotain hellittävää, kun omani on kasvanut suureksi."

Glory arveli, että Polly tietysti saisi nähdä lastansa milloin tahansa, mutta vaimo vastasi epäilevästi:

"Nähdäkö lastansa? Minä en mielelläni siihen suostu. Jos minä otan sen, tahdon myöskin pitää sen aivan omanani ja täyttää velvollisuuteni tuota pikku raukkaa kohtaan. Mutta jos äiti yhä kävisi sitä tervehtimässä, tuntuisi minusta kuin hänellä olisi suurin oikeus lapseen."

Polly ei näyttänyt, ollenkaan huvitetulta koko keskustelusta, kunnes rouva Jupe kysyi häneltä hänen "ystävänsä" nimeä, sillä kahdeksankymmentä puntaa oli maksettava samalla kun lapsi jätettiin rouva Jupen hoitoon.

"Päättäkää nyt vain paikalla, kultaseni, ja antakaa minun viedä poika heti kanssani. Sanokaa minulle vain ystävänne nimi ja osoite. Se riittää minulle varsin hyvin."

Hiukan epäiltyään kirjoitti Glory lordi Robertin nimen ja osoitteen, ja vaimo rupesi puuhaamaan lapsen matkaa.

"Älkää välittäkö niin paljon tästä asiasta, kultaseni. Ei se ole niin suuri rikos. Moni hieno neiti on käyttäytynyt pahemminkin."

Ovella Glory kysyi rouva Jupen osoitetta, ja vaimo antoi hänelle nimikorttinsa sanoen, että jos Gloryn tekisi mieli erota sairashuoneesta, niin hänen (rouva Jupen) olisi helppo hankkia niin kauniille neidille jotakin tointa.

Polly voitti helposti pikku surunsa lapsensa eroamisesta ja alkoi puhua Glorylle kevyellä, melkeinpä suojelevalla tavalla. Hän vaati, että Glory huvittaisi häntä, ja hiukan närkästyi, kun Glory kysyi, milloinka hän luuli taas kykenevänsä työhön ja tulevansa toimeen ilman lordi Robertin apua.

"Totta puhuen", sanoi Polly, "minussa oli yhtä paljon syytä kuin lordi Robertissakin. Minä tahdoin päästä pois sairashuoneen orjuudesta ja minä tiesin, että hän kyllä pitäisi huolta minusta sitten."

Glory meni pois aikaisin, luvaten sydämessään, ettei ikinä enää tulisi takaisin. Hänen vaihtaessaan omnibussia Piccadillyllä oli sirkus hyvin täynnä naisia.

"Täällä on kirje teille, hoitajatar", sanoi ovenvartia, kun Glory saapui sairashuoneeseen. Se oli John Stormilta: --

_Rakas Glory!_ -- Vihdoinkin olen päättänyt ruveta Jäseneksi Bishopsgate-kadun veljeskuntaan ja tänä iltana muutan luostariin. Tällä kertaa en mene sinne vain vieraana, vaan alokkaana eli noviisina, siinä toivossa että minun sallitaan kerran, aikojen kuluttua, tehdä ikipäiviksi sitova elämäni pyhityksen vala. Siksi minä arvattavasti nyt kirjoitan teille viimeisen kerran ja eroan teistä ehkä iäksi.

Lontooseen-tulomme jälkeen olen kärsinyt monta pettymystä, ja minusta tuntuu kuin olisin runneltu murskaksi. Minun rakkaimmat unelmani pettivät, ne palatsit, joita itselleni rakensin, olivatkin tyhjänpäiväisiä kullatuita ilmalinnoja. Minulta on ryöstetty kaikki jalokiveni, taikka ne ovat osoittautuneet lasipaloiksi vain. Tässä häpeän ja pettymyksen tilassa olen päättänyt paeta maailmaa ja itseäni, sillä kumpikin minua väsyttää yhtä paljon, ja nyt jo tuntuu minusta kuin sydämeltäni olisi pudonnut raskas paino.

Mutta minä tahtoisin puhua teistä. Te olette varmaan pitänyt minua katkerana, ja joskus olen ollutkin, mutta aina vakaumuksesta ja periaatteellisesta syystä. Minä en voinut suostua tuohon muotisiveellisyyteen, joka turmelee maallikkojen miehuuden, enkä kärsiä tuota suvaitsevaisuutta, joka tekee papiston läpeensä viheliäiseksi. Minä en voinut tuskatta nähdä teidän syöksyvän maailman helmaan ja ajautuvan sen irstaisiin huvituksiin. Minua kauhisti tuo ajatus, että teidän kaltaisenne puhdasmielinen, vaikka kyllä luonteeltaan kiihkeätunteinen tyttö, voisi ehkä joutua jonkun kevytmielisen huvittelijan uhriksi -- lomahetkien leikkikaluksi vain.

Ja se, minkä kerrotte ystävänne muuttuneista oloista, ei vähennä näitä huoliani. Mies, joka on pettänyt tytön yhden kerran, voi helposti pettää hänet toistamiseenkin. Ellei mies suostu naimaan tyttöä, olisi suhde lopetettava heti ja täydellisesti, mistä hinnasta tahansa. Jos sitä vapaasti jatketaan, joutuu uhri yhä enemmän uhriksi ja hänen viimeinen tilansa on aina ensimmäistä pahempi.

Olipa miten oli, en tahdo ketään moittia, kaikkein vähimmin teitä, sillä te olette koettanut kaiken parhaaksi kääntää, enkä voisi sitä muutoinkaan tehdä nyt, kun eroan teistä iäksi. Te ette ole koskaan tietänyt, kuinka kallis olitte minulle, enkä luule sitä oikein itsekään käsittäneeni ennenkuin tänä päivänä. Te tiedätte kuinka minut on kasvatettu -- yksinäisen vanhan miehen seurassa -- Jumala olkoon hänen kanssaan -- joka koetti olla hyvä minulle kunnianhimonsa tähden ja rakastaa minua kostonsa tähden. Minä en ole koskaan tuntenut äitiäni, sisarta minulla ei ollut, vaimoa ei minulla koskaan tule olemaan. Te olitte minulle nuo kaikki kolme ja paitsi sitä vielä oma itsenne, Meidän taloudessamme ei ollut yhtään naista, mutta te olitte naisena minun elämässäni. En ole koskaan ennen sanonut sitä teille, mutta nyt minä sen kerron, niinkuin kuoleva mies kuiskaa salaisuutensa viimeisessä hengenvedossaan.

Minä olen kirjoittanut hyvästijättökirjeeni -- yhden isälleni, pyytäen häneltä anteeksi, jos olen käyttäytynyt väärin häntä kohtaan, yhden sedälleni, sanoen hänelle terveiseni ja kiitokseni, ja yhden hyvälle, vanhalle isoisällenne, luopuen pyhästä, kalliista toimesta, jonka hän oli minulle uskonut, nimittäin pitämästä huolta teistä. Minun käytökseni pidetään varmaan monessa suhteessa heikkona ja mielettömänä, mutta minun lähtöni poistaa useita vaikeuksia, ja sitä paitsi olen nähnyt, että henki kaikki tekee, eikä liha, ja että voin rukouksella ja paastolla auttaa ja suojata teitä paremmin kuin neuvoilla ja varoituksilla. Siis kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme.

Veljeskunnan säännöt kieltävät jäseniä kirjoittamasta ja vastaanottamasta kirjeitä ilman erityistä lupaa, vieläpä ajattelemasta kovin paljon ulkomaailmaa, ja nyt kun olen ennättänyt entisen elämäni iltaan, tunkeutuvat vanhat muistot mieleeni, niinkuin hukkuvan ihmisen sieluun. Ne ovat kaikki samalta ajalta -- niiltä päiviltä, jolloin olimme Peelissä, teidän suloisella pikku saarellanne, ennenkuin turhamainen, julma maailma meidät erotti. Te olitte vaatimaton, iloinen tyttö ja minä olin tuskin muuta kuin onnellinen poika, ja me sousimme iloiten ja nauraen yhdessä kirkkaalla, sinisellä merellä.

Mutta maailman ilot himmenevät jo ja sen kunnia katoaa. Se on parhaaksemme sekin. Minulla on jalokiveni -- toivoni erota maailmasta ja uhrata elämäni Jumalalle.

John Storm.

"Mikä teitä vaivaa, hoitajatar? Oletteko sairas? Teitä pyörryttää. Onko tullut ikäviä uutisia kotoa?"

"Ei, ei, muuta se on. Antakaa minun istua teidän huoneessanne, ovenvartia."

Hän luki kirjeen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes sanat näyttivät himmeiltä ja rivit olivat ristikkäin kuin hämähäkin verkko. Sitten hän ajatteli: "Me emme voi erota ikipäiviksi tällä tavalla. Minun täytyy tavata hänet vielä kerran, käyköön miten kävi. Ehkei hän ole vielä mennyt."

Kello oli nyt puoli kahdeksan ja oli aika mennä työhön, mutta hän meni yläkertaan sisar Allworthyn luo ja pyysi saada vielä tunniksi lomaa. Vastaus oli jyrkästi kieltävä. Sitten hän meni alakertaan ja pyysi johtajattarelta lupaa puoleksi tunniksi saattaakseen erästä ystäväänsä pitkälle matkalle, mutta sai nytkin kieltävän vastauksen. Silloin hän puristi yhteen värisevät huulensa, palasi ovenvartian huoneeseen, asetti myssyn päähänsä rikkinäisen peilin edessä ja läksi rohkeasti pois sairashuoneesta.

Oli vallan pimeä nyt ja Belgravian hienoston päivällistunti. Hänen kiiruhtaessaan pitkin katuja seisahtuivat monet kruunuilla ja vaakunoilla koristetut vaunut suurten talojen edustalle, ja herroja sekä naisia komeissa iltapuvuissa astui ulos vaunuista. Kanonikon talo oli loistavasti valaistu. Glory koputti ovelle ja kun se avautui näki hän kanonikon kulkevan päivällis-vieraitten etunenässä alas portaita, taluttaen valkoiseen silkkiin puettua naista, joka puheli kohteliaasti. "Onko herra Storm kotona?"

Miespalvelija, tukka puuteroituna ja valkoiset pumpulihansikkaat kädessä, vastasi hitaasti: "Jos teillä on -- hm -- sairashuoneen asioita, neiti, niin herra -- herra Golightly voi teitä auttaa."

"Ei, minä tahtoisin tavata herra Stormia itseään."

"Muuttanut!" sanoi palvelija sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Gloryn teki mieli takoa nyrkillään ovea, ja pakottaa tuon kurjan orjan polvillaan pyytämään anteeksi häneltä. Mutta mitä se hyödyttäisi? Hänellä ei ollut nyt aikaa ajatella itseään.

Hänen piti koettaa vielä viimeistä keinoa ja mennä Bishopsgatelle. Kuinka tukahduttavalta hänestä tuntui liike Viktorialla! Hän ei milloinkaan ennen ollut kokenut semmoista avuttomuuden tunnetta.

Cityssä oli parempi, ja hän kulki itäänpäin poliisin osoittamaan suuntaan, joutuen askel askeleelta yhä hiljaisemmille kaduille. Hän oli nyt siinä osassa Lontoota, joka päivisin on maailman ahkerin markkinapaikka, mutta öisin on suljettu ja autiona. Hänen kevyet askeleensa kajahtelivat puotien ikkunaluukuissa. Kuu oli noussut ja hän saattoi nähdä kauaksi pitkin tyhjää katua.

Hän löysi vihdoinkin tuon paikan. Se oli noita Lontoon päivän paahtamia vanhoja kirkkoja, joiden ympärillä on kauppapuoteja ja jotka ääretön liike melkein peittää näkyvistä. Rautaportti johti holvikäytävän läpi pieneen pihaan, jota rajoittamassa oli kaksi korkeata, sileää muuria, kirkon takaseinä ja asuinrakennuksen etuseinä, jossa näkyi kapea ovi ja useita pieniä ikkunoita. Keskellä pihaa kasvoi puu, jonka rungon ympäri oli rakennettu puiset penkit.