Part 5

"Neljäntenä vuotena kävi meille kummallekin kuin itsestään selväksi, ettemme voineet ymmärtää toisiamme, olla keskenämme yhtä mieltä. Herkesimme yrittämästä puhua ajatuksiamme päähän saakka. Mitä yksinkertaisimmissa asioissa, erittäinkin mikä koski lapsia, pysyimme kumpikin järkähtämättömästi omalla kannallamme. Mielipiteet, joista pidin kiinni, eivät, kuten nyt muistelen, olleet minulle niin suuriarvoisia, etten olisi voinut niistä tinkiä; mutta hän oli toista mieltä, ja sellainen tinkiminen olisi merkinnyt peräytymistä hänen voitokseen, ja siihen en voinut myöntyä. Eikä hänkään omalta taholtaan. Hän oli luullakseni aina mielestään oikeassa minuun nähden; samoin olin minäkin omissa silmissäni aina puhdas hänen edessään. Kahdenkesken ollessamme olimme aina tuomitut joko olemaan vaiti tahi puhelemaan seuraavaan tapaan, jollaisia keskusteluja, kuten uskon, eläimillä voi olla keskenään: 'paljonko kello on? lienee aika mennä nukkumaan. Mitä tänään on päivälliseksi? Mihin lähtisimme? Mitä on sanomalehdessä? Täytyy lähettää kutsumaan lääkäri. Mashalla on kurkku kipeä.' Tarvitsi vain hituisen verran poiketa tästä mahdottomuuteen saakka kutistuneesta keskusteluaineistosta, niin jo oli kiista valmis. Sanasota ja kiukunpurkaus saattoi syntyä kahvista, pöytäliinasta, ajoneuvoista, epäonnistuneen kortin lyömisestä pelissä, -- asioista, joilla ei voinut olla kummallekaan mitään suurta merkitystä. Ainakin minussa syttyi aina raivoisa suuttumus häntä kohtaan. Katselin toisinaan, kuinka hän kaasi teetä, kiikutteli jalkaansa, kohotti lusikkaa huulilleen, vaapotteli siinä lientä ja imi sitä suuhunsa, ja vihastuin häneen sellaisesta kuin jostakin perin sopimattomasta teosta. En huomannut silloin, että vihamielisyyden ajanjaksot syntyivät aivan säännöllisesti, ollen eri pitkiä sen mukaan kuinka kiihkeitä olivat sen tunteen puuskat, jota sanoimme rakkaudeksi: rakkaudenpuuska -- vihamielisyyden ajanjakso, kiihkeä rakkaudenpuuska -- pitkä-aikainen vihamielisyys, heikompi lemmenleimahdus -- lyhyt vihamielisyydenaika. Emme ymmärtäneet silloin, että tuo rakkaus ja vihamielisyys olivat aivan samaa eläimellistä tunnetta, että ne olivat vain saman tunteen kaksi äärimmäistä ilmenemismuotoa. Elämämme olisi ollut hirvittävä, jos olisimme oikein oivaltaneet asemamme; mutta emme sitä oivaltaneet emmekä nähneet. Ihmisen onni ja onnettomuus on siinä, että hän eläessään väärin voi sokaista silmänsä, niin ettei näe tilansa kauheutta. Niin me teimme. Hän koetti etsiä unohdusta jännitetystä, aina kiireisestä askartelusta: huolehtimalla taloudesta, huoneiden sisustamisesta, omista ja lasten vaatetuksesta, lasten luvuista ja terveydestä. Minulla oli samaten oma -- raivoni: virkaan, metsästykseen, kortinpeluuseen. Olimme kumpikin alati toimessa. Tunsimme kumpikin, että mitä enemmän meillä on kaikenlaista hommaa, sitä ilkeämpiä voimme olla toisillemme. 'Hyvä sinun on virnistellä', ajattelin hänestä, 'koko yön olet kiusannut minua oikuillasi, ja minun on huomenna oltava istunnossa'. 'Kyllä sinulla on hyvä', sanoi hän, eikä vain ajatellut, 'minä olen saanut valvoa koko yön lapsen tähden'. Nuo uudet hypnotismi-, mielisairaus- ja hysteerisyysteoriat ovat typeryyttä, eikä mitään joutavaa, vaan vahingollista, saastaista typeryyttä. Vaimoni olisi Charcot [Charcot, Jean Martin, (1825-93), kuuluisa ranskalainen lääkäri, jonka hermosairaus- ja varsinkin hysteriateoriat aikoinaan herättivät suurta huomiota. Suom. muist.] varmasti selittänyt hysteeriseksi ja minut epänormaaliksi ja olisi alkanut parannella. Eikä siinä kuitenkaan ollut mitään parannettavaa.

"Niin elimme alituisessa sumussa näkemättä sitä tilaa, missä olimme. Ja ellei olisi tapahtunut niinkuin tapahtui, olisin elänyt siten vanhuuteen saakka, olisinpa kuollessani vielä ajatellut, että olen elänyt elämäni hyvin, en tosin kiitettävän hyvin, mutta en huonostikaan elänyt, kuten kaikki elävät; en olisi havainnut sitä pohjatonta onnettomuuden ja saastaisen valheen allikkoa, jossa olin rypenyt.

"Mutta me olimme kaksi toinen toistaan vihaavaa vankia, jotka oli kytketty kiinni toisiinsa, samalla kahleella, jotka myrkyttivät toistensa elämän ja koettivat olla sitä näkemättä. En vielä silloin tiennyt, että sadasta avioliitosta on yhdeksänkymmentäyhdeksän samanlaisia helvettejä kuin minunkin, ja ettei toisin voikaan olla. Silloin en vielä tiennyt sitä toisista enkä itsestäni".

* * * * *

"Ihmeellistä, millaisia yhtäläisyyksiä on oikealla ja väärälläkin elämällä! Sekin, että kun vanhemmat ovat tehneet elämän toisilleen sietämättömäksi, käyvät kaupunkiolosuhteet välttämättömiksi lasten kasvattamiselle, ja silloin tulee tarve siirtyä asumaan kaupunkiin".

Hän vaikeni ja päästi pari kertaa omituisen äännähdyksensä, joka nyt jo muistutti pidäteltyä nyyhkytystä. Tulimme asemalle.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

Katsoin; kello oli kaksi.

"Ettekö ole väsynyt?" kysyi hän.

"En, mutta te ehkä olette?"

"Minua ahdistaa. Kävelen hiukan, käyn juomassa vettä".

Hän meni horjuen vaunun lävitse. Minä istuin yksin, miettien kaikkea, mitä hän oli minulle kertonut, ja vaivuin ajatuksiini, niin etten lainkaan huomannut, kun hän tuli takaisin toisesta ovesta.

XVIII.

"Niin, minä aina kiihoitun", alotti hän. "Olen ajatellut paljon. Katsantokantani on moneen seikkaan nähden muuttunut, ja kaiken tahtoisin kertoa. No niin, muutimme kaupunkiin. Kaupungissa onnettomien ihmisten on helpompi elää. Kaupungissa ihminen voi elää satavuotiaaksi, eikä siellä huomata, että hän aikoja sitten on kuollut ja maatunut. Ei ole aikaa tutkistella itseään, aina on niin paljon huolehtimista. Asiat, seuraelämä, terveys, taiteet, lasten terveys, niiden kasvatus. Milloin on otettava vastaan tämä tai tuo vieras, mentävä tuon tai tämän luo, milloin käytävä katsomassa tätä tai kuulemassa tuota. Sillä ainahan kaupungissa on joka hetkellä joku kuuluisuus, toisinaan kaksi tai kolmekin yht'aikaa, joita ei millään ehdolla sovi jättää näkemättä tahi kuulematta. Milloin on paranneltava itseään, tätä tahi tuota, milloin on puuhaa opettajista, läksynvalmistajista, kotiopettajattarista, ja kuitenkin elämä on tyhjää tyhjempi. Sellaista elämää me vietimme -- emmekä kärsineet niin paljon yhdyselämästämme. Sitäpaitsi oli ensi aikoina hauskaa puuhaa -- sijoittuminen uuteen kaupunkiin, uuteen asuntoon, ja matkat kaupungista maalle ja maalta kaupunkiin.

"Niin elimme yhden talven, ja toisena talvena sattui tapaus, kenellekään huomaamaton, joka näytti sangen mitättömältä, mutta joka lopuksi johti siihen, mitä sitten tapahtui.

"Vaimoni oli sairas, ja lääkärit kielsivät häneltä synnyttämisen ja neuvoivat keinon. Minua se inhotti. Taistelin sitä vastaan, mutta hän piti ajattelemattomalla itsepintaisuudella puoliaan, ja minä myönnyin; sian-elämän viimeinen puolustus -- lapset -- oli riistetty meiltä, ja elämä kävi entistä saastaisemmaksi.

"Mushikalle, työmiehelle, lapset ovat tarpeellisia; vaikkakin hänen on vaikea elättää niitä, niin ne ovat kuitenkin tarpeen, ja siksi hänen aviollisilla suhteillaan on puolustus. Mutta meille, 'ihmisille', joilla on lapsia, ovat enemmät lapset tarpeettomia, ne tietävät lisää huolia, menoja, uusia kanssaperillisiä, ne ovat vaivaksi. Meidän sian-elämällemme ei ole minkäänlaista puolustusta. Me joko estämme keinotekoisesti lasten sikiämisen tahi pidämme niitä onnettomuutena, varattomuuden seurauksena, mikä on vieläkin saastaisempaa.

"Puolustusta ei ole, mutta me olemme langenneet niin siivosti, ettemme voi käsittää mitään puolustusta tarvittavan.

"Suurin osa nykyistä sivistyneistöä harjoittaa tätä siveettömyyttä, tuntematta mitään tunnonvaivoja.

"Eikähän tunnonvaivoja voinutkaan olla, koska meidän oloissamme ei mitään omaatuntoa olekaan, paitsi, jos niin voi sanoa, yleisen mielipiteen ja rikoslain omaatuntoa. Mutta niitähän ei loukata, kumpaistakaan: yleisen mielipiteen vuoksi en tarvitse arkailla, kaikkihan niin tekevät -- niin Maria Pavlovna kuin Ivan Saharitsh. Ja miksi saattaa maailmaan kerjäläisiä tahi riistää itseltään mahdollisuus ottaa osaa seuraelämään? Ei myöskään ole mitään syytä arkailla rikoslain vuoksi tahi pelätä sitä. Raa'at rahvaantytöt ja sotamiesten vaimothan ne vain heittävät lapsia lammikkoihin ja kaivoihin, heidät tietenkin on teljettävä tyrmään, mutta meillähän kaikki tapahtuu hyvissä ajoin ja siivolla tavalla.

"Niin elimme taas kaksi vuotta. Lääkäriheittiöiden neuvoma keino alkoi nähtävästi vaikuttaa: vaimoni pulskistui ja kaunistui kuin kesän viimeinen kauneus. Hän tunsi sen ja huolehti itsestään. Häneen tuli jonkinlaista uhmaavaa kauneutta, joka kiihdytti ihmisiä. Hän oli kolmikymmenvuotias, synnytyksestä vapaa, hyvinsyötetty ja ärtynyt nainen täydessä voimassaan. Hänen olemuksensa saattoi miehet rauhattomiksi. Kun hän liikkui miesten joukossa, kiintyivät häneen kaikkien katseet. Hän oli kauan aikaa paikoillaan seissyt, syötetty ajohevonen, joka on päästetty suitsista. Suitsia ei ollut minkäänlaisia, yhtä vähän kuin sellaisia on yhdeksälläkymmenelläyhdeksällä sadasta naisesta meidän piirissämme. Ja minä tunsin että minuakin pelotti."

XIX.

Hän nousi yht'äkkiä ja siirtyi aivan ikkunan luo.

"Suokaa anteeksi", virkkoi hän ja istui pari kolme minuuttia mitään puhumatta, tuijottaen ikkunaan. Sitten hän huoahti raskaasti ja tuli taas istumaan vastapäätä minua. Hänen piirteensä olivat kokonaan muuttuneet, katseensa oli surullinen, ja miltei kummallinen hymy karehti hänen huulillaan.

"Olen hiukan väsynyt, mutta jatkan. Aikaa on vielä, ei vielä sarasta. No, niin", alkoi hän taas, sytytettyään savukkeen. "Hän kävi täyteläisemmäksi siitä pitäin kuin lakkasi synnyttämästä, ja hänen tautinsa -- alituinen huoli lasten tähden -- alkoi mennä ohitse... ehkei juuri sitä, mutta hän ikäänkuin selvisi humalasta, tuli tajuihinsa ja näki ympärillään Jumalan maailman ja sen riemut, jotka hän oli unohtanut, mutta jossa hän ei ollut osannut elää, -- Jumalan maailman, jota hän ei lainkaan käsittänyt. 'Kumpa vain en päästäisi käsistäni! Aika rientää, eikä tule takaisin!' Minusta tuntuu, että hän ajatteli tai pikemminkin tunsi niin, eikähän hän olisi voinut ajatella eikä tuntea toisin: hänet oli kasvatettu siihen ajatukseen, että maailmassa vain yksi on jonkin arvoista -- rakkaus. Hän joutui naimisiin, sai jotakin tästä rakkaudesta, joka ei ainoastaan ollut kaukana siitä mitä oli luvattu, odotettu, mutta jonka lisäksi tuli paljon pettymyksiä, kärsimyksiä ja vielä aivan odottamaton vaiva -- sellainen lapsijoukko! Tämä vaiva näännytti hänet. Ja nyt hän saikin avuliailta lääkäreiltä tietää, että voi olla lapsia saamattakin. Hän ilostui, koetteli sitä ja alkoi taas elää vain sille, mitä tunsi -- rakkaudelle. Mutta rakkaus turmeltuneen, mustasukkaisen ja aina ilkeän miehen kanssa ei enää ollut oikeaa. Hänelle alkoi häämöttää jonkinlainen toinen, puhdas, uusi rakkaus; niin ainakin arvelin hänestä. Hän alkoi katsella ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakin. Minä näin sen enkä voinut olla vapisematta.

"Sattui tuhkatiheään, että hän, kuten ainakin, keskustellessaan kanssani toisten välityksellä, s.o. puhuen sivullisten kanssa, mutta kohdistaen sanansa minuun, mainitsi rohkeasti, lainkaan ajattelematta, että hän tuntia aikaisemmin oli puhunut aivan päinvastoin, mainitsi puolivakavasti, että äidin huoli on -- petosta, ettei kannata uhrata elämäänsä lapsilleen, kun on nuoruutta ja voi nauttia elämästä. Hän huolehti lapsistaan vähemmin, ei enää niin rajattomalla antaumuksella kuin ennen, mutta alkoi hoidella itseään yhä enemmän, huolehti ulkonäöstään, vaikkakin salaillen sitä, huvitella, vieläpä kehittää itseään. Hän kävi taas innokkaasti käsiksi pianonsoittoon, joka oli jäänyt häneltä aivan unohduksiin. Siitä saikin kaikki alkunsa."

Hän kääntyi taas ikkunaan päin, tuijottaen siihen väsynein katsein, mutta taas kohta, nähtävästi ponnistaen tahtoaan, jatkoi:

"No niin, sitten tuli tuo mies..."

Hän siirtelihen ja tuhautti pari kertaa nenäänsä omituisella tavallaan.

Näin, että hänen oli tuskallista mainita, muistella tuota miestä, puhua hänestä. Mutta hän pakotti itseään, ja ikäänkuin mursi sulun, joka oli hänen tiellään, ja jatkoi päättävästi:

"Hän oli kurja mies, minun silmissäni, minun arviointini mukaan. Ei suinkaan sen merkityksen tähden, mikä hänelle tuli minun elämässäni, mutta siksi, että hän todella oli sellainen. Se, että hän oli huono ihminen, todistaa vain, miten syyntakeeton vaimoni oli. Ellei tuo mies, niin joku toinen, niin olisi ehdottomasti käynyt!"

Hän vaikeni taas hetkeksi.

"Hän oli musiikkimies, viuluniekka; ei ammattilainen, mutta puoliammattilainen, puolijulkinen henkilö. Hänen isänsä, tilanomistaja, oli isäni naapuri. Isä menetti omaisuutensa, ja lapset -- niitä oli kolme poikaa -- etsivät itselleen toimen; yksi heistä, nuorin, juuri tämä, joutui ristiäitinsä hoiviin Pariisiin. Siellä hänet pantiin konservatorioon musikaalisten lahjojensa tähden, ja hän pääsi sieltä viulutaiturina ja esiintyi konserteissa. Ihmisenä hän oli..." hän ei jatkanut lausettaan, nähtävästi jottei olisi sanonut hänestä pahaa, vaan sanoi nopeasti. "No niin, enhän tiedä, miten hän sen jälkeen eli, tiedän vain, että hän tänä vuonna ilmestyi Venäjälle ja tuli minun luokseni.

"Mantelinmuotoiset, kosteat silmät, punaiset, hymyilevät huulet, vahatut pikkuviikset, tukka tuoreimman kuosin mukaisesti kammattu, puku kuosikas, kasvot typeränsievät -- sellaiset, joista naiset sanovat: ei hullumpi -- ruumiinrakenne heikko, vaan ei silti epämuodostunut, istuinseutu sangen voimakkaasti kehittynyt, kuten naisilla, kuten hottentoteilla, sanotaan. Myöskin hottentottien sanotaan olevan musikaalisia. Tuttavallisuuksiin pyrkivä niin suuressa määrin kuin mahdollista, mutta tarkkavainuinen ja aina valmis pysähtymään vähäisimmänkin esteen tiellä, ulkonaisen arvokkuuden vaatimuksia noudattava, nappikengissään, loistavan värisissä kaulahuiveissa ja kaikessa muussa pariisilaisvivahdus, jonka ulkomaalaiset Pariisissa omaksuvat ja joka uutuuden-erikoisuudellaan aina vaikuttaa naisiin. Käyttäytymisessä ja puhetavoissa teennäinen, ulkonainen hilpeys. Tuo tapa, tiedättehän, puhua kaikesta vihjauksin ja katkolausein, ikäänkuin toinen luonnollisestikin kaiken tietäisi, muistaisi ja voisi itse täydentää.

"Tämä mies se musiikkineen oli kaiken aiheena. Oikeudessa asia esitettiin siten, että kaikki oli tapahtunut mustasukkaisuudesta. Ei ollut niin mitään, tahi eipä niinkään, ettei mitään ollut, mutta ei siinä mielessä. Oikeudessa päätettiinkin, että minä olin petetty aviomies ja tein murhan puolustaessani loukattua kunniaani (niinhän se on heidän kielellään). Ja siitä syystä minut vapautettiin. Koetin oikeudessa selvittää syitäni, mutta he käsittivät sen siten, että tahdoin puhdistaa vaimoni.

"Hänen suhteillaan tähän soittajaan, millaiset ne olivatkin, ei ollut minulle mitään varsinaista merkitystä, eikä hänelle itsellekään. Ratkaiseva merkitys oli sillä, mistä olen teille kertonut, minun sikamaisuudellani. Kaikki tapahtui siksi, että meidän välillämme oli tuo kauhea kuilu, josta teille puhuin, tuo katkeamaisilleen jännitetty viha toisiamme kohtaan, jonka vallitessa ensimäinen aihe riitti aikaansaamaan lankeamisen. Riitamme olivat viime aikoina jotakin kerrassaan hirveätä ja koskivat erikoisen tuskallisesti, ja niiden välillä purkautui eläimellinen intohimomme ilmoille aivan erikoisen kiihkeänä.

"Ellei tämä mies olisi tullut, niin joku toinen. Ellei mustasukkaisuus, niin jokin toinen aihe. Minä vakuutan, että kaikki aviomiehet, jotka elävät siten, kuin minä elin, rupeavat ehdottomasti irstailemaan tahi eroavat vaimoistaan tahi surmaavat itsensä tai vaimonsa, kuten minä tein. Jos on joku, jonka ei ole niin käynyt, on se perin harvinainen poikkeustapaus. Minäkin, ennenkuin lopetin siten, kuin lopetin, olin useita kertoja tekemäisilläni itsemurhan, ja vaimonikin otti useita kertoja myrkkyä".

XX.

"Sellaista oli vähän ennen loppua.

"Välillämme vallitsee jonkinlainen aselepo, eikä ole mitään syytä sitä rikkoa; satun mainitsemaan, että jokin koira on näyttelyssä saanut mitalin. Vaimoni väittää: ei mitalia, vaan kiitoslauseen. Riita alkaa. Tarraudumme asiasta toiseen, syydämme soimauksia: 'tiesihän tuon, aina sama juttu', 'minä siis valehtelen!...' Tunnen että taas alkaa kauhea riita, jolloin tekisi mieli tappaa itsensä tahi hänet. Tiedän, että se heti alkaa, ja pelkään sitä kuin tulta, ja siksi tahtoisin hillitä itseni, mutta kiukku valtaa koko olemuksen. Hän -- samassa, vieläkin pahemmassa tilassa, sinkauttaa takaisin jokaisen sanani, antaen niille valheellisen merkityksen; jokainen hänen sanansa huokuu myrkkyä; mihin hän tietää kipeimmin koskevan, sinne hän survaisee. Jatkuu -- kiihtyy. Huudan: 'vaikene!' tahi jotakin sentapaista. Hän ryntää ulos huoneesta, juoksee lastenhuoneeseen. Minä koetan pidättää häntä sanoakseni sanottavani loppuun ja tartun hänen käsivarteensa. Hän teeskentelee tuntevansa kipua ja huutaa: 'lapset, isänne lyö minua!' Minä huudan: 'älä valehtele!' -- 'Eikä tämä ole ensimäinen kerta!' huutaa hän tahi jotakin samantapaista. Lapset juoksevat hänen luokseen. Hän rauhoittaa heitä. Minä sanon: 'älä teeskentele!' Hän: 'sinä näet kaikessa vain teeskentelyä; sinä tapat ihmisen ja sanot sitten että hän teeskentelee. Nyt ymmärrän sinut. Sitä sinä vain tahdotkin!' -- 'Kunpa läkähtyisit siihen paikkaan!' huudan minä. Muistan vielä, kuinka kauhistuin sanottuani nuo hirveät sanat. En olisi voinut ajatellakkaan voivani päästää suustani niin kauheita, raakoja sanoja, ja ihmettelen, kuinka tulin ne sanoneeksi. Sanoin ja juoksin työhuoneeseeni, heittäydyin sohvalle ja aloin polttaa. Kuulen hänen menevän eteiseen ja valmistautuvan uloslähtöön. Kysyn: 'minne menet?' Hän ei vastaa. 'Menköön vaikka hiiteen', sanon itsekseni, palatessani työhuoneeseen, menen taasen pitkäkseni ja sytytän savukkeen. Mieleeni tulee tuhansia erilaisia suunnitelmia, miten kostaa hänelle, miten päästä hänestä, ja kuinka sovittaa kaiken ja järjestää, kuten mitään ei olisi tapahtunut. Ajattelen, poltan, poltan. Ajattelen lähteä pois hänen luotaan, paeta, matkustaa Amerikkaan! Joudun niin pitkälle, että ajattelen, kuinka pääsen hänestä eroon ja kuinka ihanalta se tuntuu, kuinka otan toisen, kauniin naisen, aivan uuden. Pääsen siten, että hän kuolee, tahi siten, että otan avioeron, ja mietin, kuinka sen tekisin. Näen, että kuljen harhapoluilla, että ajattelen muuta kuin mitä pitäisi ajatella, mutta, jotten näkisi ajattelevani tarpeettomia, siksi poltan.

"Mutta kodissa kulkee elämä rataansa. Luokseni tulee kotiopettajatar, kysyy: 'missä rouva on? milloin tulee?' Palvelija kysyy: 'onko katettava teepöytä?' Menen ruokasaliin; lapset, varsinkin vanhimmat, Lisa, joka jo ymmärtää asioita, katsovat minuun kysyvästi, pahansuovasti. Juomme teen vaitiollen. Häntä ei vielä kuulu. Niin kuluu koko ilta -- hän ei ole tullut, ja kaksi tunnetta vuorottelee sielussani: suuttumus häneen siitä, että hän kiusaa minua ja lapsia poissaolollaan, joka päättyy siihen, että hän kuitenkin taas palaa, ja pelko siitä, että hän ei tulekaan ja tekee jotakin itselleen. Tahtoisin mennä etsimään häntä. Mutta mistä? Hänen sisarensa luotako? Mutta olisihan tyhmää mennä kysymään. Olkoon Herran huomassa. Jos hän tahtoo kiusata, niin kiusaantukoon itsekin. Hän kai vain odottaakin, että tulisin häntä hakemaan. Ja seuraavalla kerralla on vieläkin pahempaa. Mutta ellei hän olekaan sisarensa luona, vaan tekee tahi jo on tehnyt jotakin itselleen!... Kello lyö yksitoista, kaksitoista. En mene makuuhuoneeseen -- tyhmäähän olisi yksin maata ja odottaa -- vaan paneudun pitkäkseni siihen, niissä olen. Tahdon tehdä jotakin, kirjoittaa kirjeen, lukea, mutta en voi mitään. Istun yksinäni työhuoneessani, kiusaudun, suututtelen, kuuntelen. Kolme, neljä -- hän on yhä poissa. Aamupuolella nukahdan. Herään -- hän ei ole tullut.

"Kaikki kotona käy tavallista kulkuaan, mutta kaikki ovat neuvottomina ja katsovat minuun kysyvästi ja moittivasti, arvellen kaiken johtuneen minusta. Ja minussa taistelevat keskenään suuttumus siitä, että hän kiusaa minua, ja levottomuus hänen tähtensä.

"Kello yhdentoista tienoissa aamulla tulee hänen sisarensa hänen lähettämänään. Alkaa tavallinen laulu: 'hän on kauheassa tilassa. Mitä tämä oikeastaan on? Mutta eihän mitään ole tapahtunut!' Puhun hänen mahdottomasta luonteestaan ja vakuutan, etten ole tehnyt mitään.

"'Mutta eihän asia voi näilleenkään jäädä', sanoo sisar.

"'Hänen asiansa, eikä minun', selitän. 'Minä en astu ensimäistä askelta. Jos tuli ero, niin erotaan.'

"Kälyni poistuu toimittamattomin asioin. Olin urheasti sanonut, etten astu ensimäistä askelta; mutta kun hän oli mennyt ja minä tulin huoneestani ja näin lapset surkeina, peloissaan, olin jo valmis astumaan ensimäisen askeleen. Tekisin sen mielellänikin, mutta en tiedä miten. Taas kävelen, tupakoin, juon aamiaispöydässä viinaa ja viiniä -- ja pääsen siihen, mihin itsetiedottomasti pyrin: en näe asemani typeryyttä, mielettömyyttä.

"Kello kolmen tienoissa hän tulee. Ei puhu mitään nähdessään minut. Ajattelen, että hän on leppynyt, alan puhua, että kiihdyin hänen soimauksistaan. Hänen ilmeensä on yhä jäykkä ja hirveän kiusaantunut, ja hän sanoo, ettei tullut selityksille, vaan ottamaan lapset mukaansa, ja ettemme voi elää yhdessä. Sanon, etten minä ole syyllinen, vaan että hän saattoi minut raivoihini. Hän luo minuun ankaran, ylpeän katseen ja sanoo: 'Älä puhu enempää, sinä kadut.' Sanon hänelle, etten kärsi ilveilyä. Silloin hän kirkaisee jotakin, josta en saa mitään selvää, ja juoksee omaan huoneeseensa. Avain kilahtaa: hän on lukinnut oven. Kolkutan -- ei vastausta, ja poistun kiukuissani. Puolen tunnin kuluttua Lisa syöksyy itkien luokseni. 'Mitä? Onko tapahtunut jotakin?' - 'Äidin huoneesta ei kuulu mitään.' Menemme. Tempaisen ovesta kaikin voimin. Salpa oli työnnetty huonosti kiinni, ja molemmat ovenpuoliskot lentävät auki. Menen vuoteen luo. Vaimoni makaa hervottomana, alushameisillaan ja pitkävartiset kengät jalassa. Pöydällä oli tyhjä opiumipullo. Saamme hänet virkoamaan. Kyyneliä ja taas sovinto. Ei sovintoa: kummankin sielussa on yhä entinen viha toistaan kohtaan ja lisänä tämän viimeisen synnyttämä katkeruus, jonka kumpikin panemme toisemme tiliin. Mutta täytyyhän tämä jotenkuten lopettaa, ja niin jatkuu elämä taas entiseen tapaansa. Ja sellaisia ja sitäkin pahempia riitoja oli lakkaamatta, joskus kerran viikossa, toisinaan kerran kuussa, väliin joka päivä. Yhä samanlaista. Kerran otin jo ulkomaanpassin -- riitaa oli kestänyt kaksi päivää. Mutta sitten taas puolinainen selittely, puolinainen sovinto -- ja minä jäin."

XXI.

"Sellaiset olivat suhteemme, kun tuo toinen mies ilmestyi. Hän saapui Moskovaan -- hänen nimensä on Truhatschevski -- ja tuli tapaamaan minua. Tuli kerran aamulla. Otin hänet vastaan. Olimme joskus sinutelleet toisiamme. Hän luovi 'teidän' ja 'sinun' välillä, pyrkien kuitenkin 'sinua' kohti, mutta minä ohjasin suoraan 'teihin', ja hän alistui kohta. Heti ensi silmäykseltä tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Mutta -- kummallista! -- jokin ihmeellinen, kohtalokas voima esti minua työntämästä häntä luotani, loitontamasta, ja pakotti minua lähentämään häntä itseeni. Olisinhan perin mutkattomasti voinut puhella hänen kanssaan kylmänlaisesti, sanoa hyvästi, esittelemättä häntä vaimolleni. Mutta eipähän, tulin kuin vartavasten puhuneeksi hänen soitostaan, mainitsin kuulleeni, että hän oli heittänyt viulunsoiton. Hän vastasi että hän, päinvastoin, nyt soitti enemmän kuin ennen. Muisteli, että minäkin soittelin ennen. Vastasin, etten soita enää, mutta että vaimoni soittaa hyvin. Merkillistä! Suhteeni häneen tapaamisemme ensimäisenä päivänä, ensimäisellä hetkellä oli sellainen, kuin se voi olla vasta kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui. Siinä oli jotakin pingoittunutta: tarkkasin jokaista hänen ja itseni lausumaa sanaa ja annoin niille tärkeän merkityksen.