Part 4

"Miehelle on välttämätöntä", ehätti hän. "Sen nuo herttaiset tieteen uhripapit taas ovat osanneet panna kaikki uskomaan. Minäpä tahtoisin panna nuo poppamiehet niiden naisten asemaan, jotka heidän mielestään ovat miehille välttämättömiä. Mitähän he silloin sanoisivat? Vakuuttakaa ihmisille, että heille on tarpeen viina, tupakka, opiumi, ja ne käyvät välttämättömiksi. Niin ollen Jumala ei olisi tiennyt, mikä on tarpeen ja kun ei kysynyt tietäjien mieltä, järjesti asiat huonosti. Suvaitkaahan katsoa, asiat eivät ole oikealla tolalla. Miehelle on tarpeellista, välttämätöntä, niin he päättivät, saada tyydyttää halunsa, mutta nyt on tullut väliin synnyttäminen ja lasten ruokkiminen, joka estää tyydyttämästä tätä tarvetta. Mitä siis on tehtävä? Käännyttävä noiden velhojen puoleen, he sen asian järjestävät. Ja he ovatkin keksineet keinot. Ah, milloin syöstään nuo kelvottomat petkuttajat vallasta? Jo olisi aika! Näettehän mihinkä saakka jo on jouduttu: ihmiset tulevat mielipuoliksi ja tekevät itsemurhia, ja kaikki vain tästä syystä. Kuinkapa muutoin? Eläimet näyttävät tajuavan, että jälkeläinen jatkaa niiden sukua, ja noudattavat määrättyä lakia siinä suhteessa. Vain ihminen ei sitä osaa eikä tahdokaan tietää. Miettii vain, miten hankkisi itselleen mahdollisimman paljon nautintoa. Sellainen on luonnon herra, ihminen! Pankaa merkille: eläimet yhtyvät vain silloin kuin voivat siittää jälkeläisen, mutta kelvoton luonnon herra -- aina, huvinvuoksi. Eikä siinä kyllin, vaan hän korottaa tuon apinain askaren luomisen kruunuksi, rakkaudeksi. Ja tämän rakkauden, tämän ruokottomuuden nimessä hän tuhoaa -- toisen puolen ihmiskuntaa. Kaikista naisista, joiden tulisi olla apuna ihmiskunnan pyrkiessä totuuteen ja hyvään, hän nautintohimonsa vuoksi tekee vihollisia eikä auttajia! Näettehän, kutka kaikkialla jarruttavat ihmiskunnan liikettä eteenpäin. Naiset ne ovat. Ja miksi he niin tekevät? Juuri tämän asiantilan vuoksi. Niin juuri, niin juuri", toisteli hän ja alkoi liikahdella, otti savukkeen ja alkoi polttaa, nähtävästi rauhoittuakseen.

XIV.

"Kas sellaisena sikana minä elin", jatkoi hän taas äskeisellä äänensävyllään. "Pahinta kaikesta oli, että minä eläessäni tuota inhottavaa elämää kuvittelin mielessäni, että koska en ihastele muita naisia, vietän rehellistä perhe-elämää, olen siveellinen ihminen ja etten ole mihinkään syyllinen, vaan että jos meidän välillämme on riitaisuuksia, niin syyllinen on vaimoni, hänen luonteensa.

"Syyllinen ei tietenkään ollut hän. Hän oli samanlainen kuin kaikki muut, kuin useimmat. Hänet oli kasvatettu meidän säätymme naisten asemaan vaatimusten mukaisesti, samoin kuin poikkeuksetta kaikki varakkaiden luokkien naiset kasvatetaan, eikä heitä voida muulla tavalla kasvattaa. Puhutaan jostakin uudesta naissivistyksestä. Tyhjiä sanoja: naisen sivistys on juuri sellainen, kuin sen täytyy olla, kun nykyinen teeskentelemätön, todellinen, yleinen katsantokanta naiseen nähden on vallitsemassa.

"Ja naisen sivistys on aina oleva sen mukainen, missä mielessä miehet häneen katsovat. Kyllähän me tiedämme, mikä miehen ajatus naisesta on: '_Wein, Weib und Gesang_', niinhän runoilija laulaa. Ottakaa koko runous, koko maalaus- ja kuvanveistotaide, alkaen rakkausrunoista ja alastomista Venus- ja Phryne-kuvista, -- te näette, että nainen on nautinnonväline; sellainen hän on Trubassa ja Gratschevkassa, sellainen hovitanssiaisissa. Ja huomatkaa saatanan kavaluus: koska kysymys kerran on nautinnosta, tyydytyksestä, niin olisi peittelemättä ilmaistava, että niin on, että nainen on tuo nautinnon makea omena. Mutta ei, muinaiset ritarit väittävät, että jumaloivat naista (jumaloivat ja siitä huolimatta hän on heidän silmissään nautinnon välikappale), nykyiset taas väittävät kunnioittavansa naista. Toiset luovuttavat hänelle paikkansa, nostavat hänelle pudonneen nenäliinan maasta; toiset tunnustavat hänellä olevan oikeuden kaikkiin virkoihin, osallisuuteen hallituksessa ja niin edelleen. Kaikki tämä tehdään, mutta katsantokanta hänen suhteensa on yhä sama kuin ennen. Hän on nautinnonväline. Hänen ruumiinsa on nautinnon välikappale. Ja hän tietää sen. Samahan se on kuin orjuus. Sillä eihän orjuus ole mitään muuta kuin että muutamat hyötyvät monien pakonalaisesta työstä. Ja jotta orjuutta ei olisi, täytyisi ihmisten lakata tahtomasta käyttää hyväkseen toisten pakonalaista työtä, täytyisi pitää sellaista syntinä tahi häpeänä. Mutta he lakkauttavat vain orjuuden ulkonaisen esiintymismuodon, järjestävät siten, ettei enää voida pitää orjia kauppatavarana ja kuvittelevat mielessään ja uskottelevat itselleen, ettei ole enää orjuutta, eivätkä näe, eivät tahdokaan nähdä, että orjuus yhä on olemassa, koska ihmiset yhä samalla tavoin pitävät hyvänä ja oikeana hyötyä toisten työstä. Ja koska sitä pidetään hyvänä, on aina olemassa ihmisiä, jotka voimakkaampina tahi viekkaampina osaavat käyttää tätä hyväkseen. Niin on laita naisvapautuksen. Sillä naisen orjuushan on vain siinä, että ihmiset tahtovat käyttää häntä nautinnon välikappaleena ja pitävät sitä oikeudenmukaisena. Pannaan toimeen naisvapautus, naiselle suodaan kaikenlaisia oikeuksia, samoja kuin miehelle, mutta hän on meidän silmissämme edelleenkin nautinnon välikappale; siinä mielessä häntä kasvatetaan jo lapsuudessa, sellaiseksi hänet kasvattaa yleinen mielipidekin. Ja niinpä hän yhä vain on sama nöyryytetty ja turmeltu orja ja mies yhä sama turmeltunut orjanisäntä kuin ennenkin.

"Naisvapautusta suoritetaan kursseilla ja virastoissa, mutta hänessä nähdään kuitenkin nautinnonväline. Opettakaa hänet, kuten hänet on meillä opetettu, katsomaan sellaisin silmin itseensä, omaan itseensä, ja hän pysyy ainaisesti alempana olentona. Taikka hän rupeaa lääkäriroistojen avulla ehkäisemään hedelmän sikiytymistä, s.o. hänestä tulee täydellinen prostituoitu, joka on vajonnut eläintäkin alemmaksi, esineeksi, tahi tulee hänestä se, mikä hän useimmissa tapauksissa on -- sairassieluinen hysteerinen, onneton, ja mitä kaikkea he ovatkaan, vailla mahdollisuutta henkiseen kehittymiseen.

"Lukiot ja kurssit eivät voi auttaa tätä asiantilaa. Sen voi muuttaa ainoastaan muutos miehen katsantokannassa naiseen ja naisen omassa katsantokannassa itseensä. Ja ne muuttuvat vasta silloin kuin nainen rupeaa pitämään korkeimpana olotilana neitsyellisyyttä eikä, kuten nyt, ihmisen korkeinta tilaa -- häpeänä. Niin kauan kuin siten ei ole, on jokaisen tytön ihanteena, olkoon hän kuinka sivistynyt tahansa, kuitenkin oleva taito vetää puoleensa mahdollisimman monia miehiä, mahdollisimman monia uroksia, jotta hänellä aina olisi valitsemisen mahdollisuus.

"Se, että tämä nainen taitaa hiukan enemmän matematiikkaa ja tuo osaa soittaa harppua, ei vähintäkään muuta asiaa. Nainen on onnellinen ja saavuttaa kaiken, mitä voi toivoa, kun hän lumoaa miehen. Ja siksi on naisen suurin päämäärä -- miehen lumoaminen. Niin on ollut ja niin on olevakin. Se on hänen päämääränsä meidän aikanamme neitona, ja samoin naituna. Neidolle se kyky on tarpeellinen valitsemisen vuoksi, naidulle naiselle siksi, että hän voisi hallita miestä.

"Vain yksi seikka sen lopettaa tahi keskeyttää joksikin aikaa, -- lapset, ja nekin vain silloin, kuin nainen ei ole rujo, s.o. kun hän itse imettää. Mutta tässä ovat taas lääkärit saapuvilla.

"Vaimolleni, joka tahtoi itse imettää ja imettikin seuraavat viisi lasta, sattui ensimäistä lasta imettäessään sairaus. Lääkäritpä, jotka kyynillisesti riisuivat hänet ja kopeloivat häntä kaikkialta, mistä minun oli heitä kiitettävä ja maksettava heille, -- nämä herttaiset lääkärit keksivät, että hän ei saa imettää, ja niin häneltä kohta riistettiin se ainoa, mikä saattoi estää häntä keimailemasta. Lasta ruokki imettäjä, s.o. me käytimme hyväksemme naisen köyhyyttä, hädänalaista tilaa ja tietämättömyyttä, houkuttelimme hänet lapsensa luota meidän lapsemme luo ja siitä hyvästä puimme hänet nauhakkeilla koristeltuun myssyyn. Mutta ei siitä kysymys, vaan siitä, että nyt, kun vaimoni oli vapaa raskaudentilasta ja imettämisestä, hänessä heräsi erikoisen voimakkaana sitä ennen uinahtanut naisellinen keimailunhalu. Ja minua alkoi senmukaisesti kiduttaa erikoisen voimakkaasti mustasukkaisuuden puuskat, jotka lakkaamatta raatelivat minua koko avioliittoni ajan, kuten niiden täytyy raadella kaikkia aviomiehiä, jotka elävät vaimojensa kanssa minun tavallani siveettömästi."

XV.

"Mustasukkaisuuden tuskat eivät jättäneet minua rauhaan koko sinä aikana, jona olin naimisissa. Mutta oli ajanjaksoja, joina erikoisen kipeästi niistä kärsin. Ja ensimäinen sellainen ajanjakso oli se, jolloin lääkärit ensimäisen lapsen synnyttyä kielsivät häntä imettämästä. Sinä aikana olin tavattoman mustasukkainen, ensiksikin koska vaimoni silloin oli sen äideille ominaisen rauhattomuuden vallassa, joka ehdottomasti syntyy, kun elämän säännöllistä kulkua aiheettomasti häiritään; toiseksi koska minä, nähdessäni kuinka helppoa hänen oli luopua täyttämästä äidin siveellisiä velvollisuuksia, päätin, vaikkakin itsetiedottomasti, että hän yhtä helposti voi vapautua puolisonkin velvollisuuksista, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän oli täysin terve ja noiden kelpo lääkärien kiellosta huolimatta imetti itse seuraavat lapset kärsimättä pienintäkään haittaa".

"Tepä ette liioin rakasta lääkäreitä", virkoin, huomatessani, kuinka hänen äänensä sai aina erikoisen vihamielisen sävyn, kun hän mainitsi heistä.

"Tässä ei ole kysymys siitä, rakastanko vai enkö rakasta heitä. He ovat tuhonneet minun elämäni, samoinkuin ovat tuhonneet ja vieläkin tuhoavat tuhansien, satojen tuhansien ihmisten elämän, enkä minä voi olla yhdistämättä syytä ja seurausta keskenään. Minä ymmärrän, että he, kuten asianajajat ja kaikki muutkin tahtovat, ansaita rahoja, ja minä antaisin mielelläni heille puolet tuloistani, ja varmasti jokainen, jos käsittäisi, mitä he tekevät, jotta he vain eivät puuttuisi perhe-elämäämme, eivät milloinkaan lähestyisi meitä. En kylläkään ole kerännyt tilastoa, mutta tiedossani on kymmeniä tapauksia -- niitä on lukemattomia! -- joissa he ovat surmanneet lapsen äidin kohtuun, vakuuttaen, ettei äiti voi kestää synnytystä, mutta äiti siitä huolimatta on myöhemmin synnyttänyt mainiosti. Näitä murhia ei kukaan ota lukuun, yhtävähän kuin otettiin lukuun inkvisition tekemiä murhia, koska uskottiin että ne tapahtuivat ihmiskunnan onneksi. Heidän tekemiään rikoksia ei voi lukea. Mutta kaikki nämä rikokset eivät ole mitään sen siveellisen materialistisen mädännäisyyden rinnalla, jonka he istuttavat yhteiskuntaan, erittäinkin naisten kautta.

"En puhukaan siitä, että jos heidän ohjeitaan rupeaisi seuraamaan, niin ihmiset eivät saisi kaikkialla uhkaavan tartunnanvaaran vuoksi tulla yhteen, vaan heidän täytyisi kokonaan eristäytyä; kaikkien täytyisi heidän neuvojensa mukaisesti istua toisista erillään, päästämättä hetkeksikään suustaan karbolihapporuiskutusta (muuten on keksitty, ettei sekään kelpaa). Mutta sekään ei vielä ole mitään. Myrkky on pääasiallisin tekijä ihmisten, erittäinkin naisten turmelemisessa.

"Nykyään ei käy sanominen: 'elät huonosti, elä paremmin'; sitä ei ole sanottava itselleen eikä toiselle. Jos elää huonosti, on syy etsittävä hermoston toiminnan epäsäännöllisyydestä j.m.s. Ja silloin on mentävä lääkärien luokse, he neuvovat ostamaan parillakymmenellä kopeekalla lääkettä apteekista, ja nielemään sen. Käyt huonommaksi, ota lisää lääkkeitä, käy uudestaan lääkärissä. Erinomainen keino!

"Mutta sekään ei kuulu asiaan. Sanon vain, että vaimoni kykeni mainiosti itse imettämään lapset, ja tämä lasten kasvattaminen ja imettäminen yksin pelasti minut mustasukkaisuuden kidutuksesta. Ellei niin olisi ollut, olisi kaikki tapahtunut jo aikaisemmin. Lapset suojelivat minua ja häntä. Kahdeksan vuoden kuluessa hän synnytti viisi lasta. Ja kaikki, paitsi ensimäistä, hän imetti itse".

"Missä ovat nyt lapsenne", kysäisin.

"Lapset?" kysyi hän säikähtäen.

"Suokaa anteeksi, teidän on ehkä vaikea muistella heitä?"

"Ei se mitään. Lapset otti kälyni ja hänen veljensä huostaansa. He eivät antaneet niitä minulle. Minä annoin heille omaisuuden, mutta lapsia he eivät antaneet minulle. Minuahan pidetään hulluna. Tulen nyt heidän luotaan. Sain nähdä lapset, mutta en saanut heitä luokseni. Muutoinhan kasvattaisin heidät niin, että heistä ei tulisi samanlaisia, kuin heidän vanhempansa olivat. Mutta heistä täytyy tulla juuri sellaisia. Mitäpä teet! Onhan luonnollista, ettei heitä anneta minulle, ei uskota minun hoitooni. Enkähän sitäpaitsi tiedä, kykenisinkö kasvattamaan heidät. Luulen, etten kykenisi. Olen ihmisraunio rampa. Mutta yksi minussa on. Minä tiedän. Niin, varmaa on, että tiedän sen, minkä tietämiseen kaikilta muilta kuluu vielä pitkä aika.

"Niin, lapset ovat elossa ja kasvavat samanlaisina villeinä kuin kaikki heidän ympärillään. Olen nähnyt heidät kolme kertaa. En voi tehdä mitään heidän hyväkseen, en mitään. Nyt matkustan etelään. Minulla on siellä pikku talo ja puisto...

"Kauan kestää, ennenkuin ihmiset tulevat tietämään sen, minkä minä tiedän. Kuinka paljon on rautaa ja mitä metalleja on auringossa ja tähdissä he voivat pian saada tietää, mutta sen keksiminen, mikä paljastaa meidän sikamaisuutemme, se on vaikeaa, hirveän vaikeaa!

"Te edes kuuntelette; olen kiitollinen edes siitä".

XVI.

"Mainitsitte lapset. Kuinka kauheasti valehdellaankaan lapsista! Lapset ovat jumalan siunaus, lapset ovat ilo. Valettahan tämä on! Se on ollut totta joskus, mutta nyt siinä ei ole totuuden rahtuakaan. Lapset ovat vaiva eikä mitään muuta. Useimmat äidit sen kyllä tuntevatkin ja toisinaan huomaamattaan sen suoraan myöntävätkin. Kysykää useimmilta äideiltä meidän varakkaiden luokassa, ja he vastaavat teille, etteivät tahdo saada lapsia, pelosta että heidän lapsensa sairastelisivat ja kuolisivat, eivätkä tahdo imettää, jos jo ovat synnyttäneet, jotta eivät kiintyisi niihin ja sitten kärsisi. Nautinto, jonka lapsi heille tuottaa suloillaan, kätösillään, pikku jaloillaan, koko pienellä ruumiillaan, on vähäisempi kuin pelko, jota he tuntevat, puhumatta lapsen sairastumisesta tahi kuolemasta, jo yksin sairastumisen ja kuoleman mahdollisuudestakin. Punnittuaan etuja ja haittoja he huomaavat, että haitat ovat painavammat, ja senvuoksi lapsen saaminen ei ole toivottavaa. He sanovat tämän suoraan, arvelematta, luulen, että nuo tunteet johtuvat heissä rakkaudesta lapsiin, hyvästä ja kiitettävästä tunteesta, josta he ylpeilevät. He eivät huomaa, että he niin puhuen suorastaan kieltävät rakkauden ja vahvistavat vain oman itsekkyytensä. He tuntevat vähemmän nautintoa lapsen suloista kuin kärsimystä pelosta sen puolesta, ja siksi ei saa tulla lasta, jota he rakastaisivat. He eivät uhraa itseään rakastetun olennon hyväksi, vaan tuon rakastetun olennon oman itsensä hyväksi.

"Onhan selvää, ettei sellainen ole rakkautta, vaan itsekkyyttä. Mutta kätemme ei kohoa tuomitsemaan heitä, varakkaiden perheiden äitejä, kun muistaa mitä kaikkea he kärsivät lasten terveyden vuoksi meidän herraselämässämme, kiitos jälleen lääkärien. Kun muistan vain, vielä nytkin, vaimoni elämän ja tilan ensi aikoina, kun meillä oli kolme, neljä lasta, kuinka niiden hoito vei hänen kaiken aikansa, hänen kaikki ajatuksensa, niin aivan kauhistun! Elämämme ei suorastaan ollut elämää. Se oli alituisen vaaran uhkaa, siitä pelastumista, uusi vaara, taas epätoivoisia ponnistuksia ja uudelleen pelastuminen, -- tuntui kuin olisi ollut uppoavassa laivassa. Toisinaan minusta tuntui tuo kaikki tahalliselta, siltä kuin hän olisi vain ollut olevinaan huolestunut lasten voinnista, voidakseen pitää minut vallassaan. Sehän oli niin houkuttelevaa, sillähän hän sai kaikki kysymykset ratkaistuiksi oman mielensä mukaisesti. Minusta näytti joskus siltä, että kaikki, mitä hän näissä tapauksissa teki ja puhui, oli ennakolta harkittua ja tarkoituksellista. Mutta niin ei ollut, hän kärsi itse sanomattomasti ja vaivasi itseään alinomaan lasten tähden, heidän terveydestään ja sairauksistaan. Se oli hänelle kidutus ja minulle samoin. Ja muutahan hän ei voinut. Sillä kiintymystä lapsiin, eläimellinen tarve ruokkia, helliä, suojella heitä hänellä kyllä oli, kuten useimmilla naisilla, mutta hänellä ei ollut sitä, mikä oli eläimillä, -- mielikuvituksen ja harkinnan puutetta. Kana ei ole peloissaan siitä, mitä voi tapahtua sen poikaselle, ei tiedä niitä kaikkia tauteja, jotka voivat käydä siihen käsiksi, ei tiedä niitä keinoja, joilla ihmiset luulevat voivansa suojella taudeilta ja kuolemalta. Kanalle lapset eivät ole mikään vaiva. Se tekee poikasilleen sen, mikä sille on ominaista ja hauska tehdä; lapset ovat sille ilo. Kun kananpoika alkaa sairastaa, on emon huolenpito sangen rajoitettua: se lämmittää ja ruokkii poikastaan. Ja sen tehdessään se tietää tekevänsä kaiken, mikä on tarpeen. Jos poikanen kuolee, ei se kysele itseltään, miksi se on kuollut, mihin mennyt, se kaakattaa jonkun aikaa, sitten herkeää, ja elämä jatkuu entiseen tapaan. Mutta niin ei ole laita meidän naisparkojemme ja minun vaimoni. Puhumattakaan siitä, että hän aina ajatteli tauteja, miten parantaa niitä, kuinka kasvattaa lapset, hän joka puolelta kuuli ja luki mitä erilaisimpia ja alituisesti vaihtuvia sääntöjä. Näin on ruokittava, tällä; ei, ei sillä tavoin, ei sillä, vaan näin; miten on puettava, juotettava, kylvettävä, kävelytettävä, vietävä ulkoilmaan, -- siitä kaikesta me, hän varsinkin, saimme joka viikko uusia sääntöjä. Aivankuin vasta eilispäivänä olisi ruvettu synnyttämään lapsia, ja jos ruokimme toisin, kylvetimme toisin, tahi toiseen aikaan kuin säännöt määräsivät ja lapsi sairastui, niin syyllisiä olimme me, koska olimme menetelleet toisin kuin olisi pitänyt menetellä.

"Näin, kun lapset olivat terveinä. Sekin jo oli vaiva. Mutta kun sattui sairaus, niin silloin oli tietenkin suorastaan helvetti. Uskotaan, että tauti voidaan parantaa ja että on olemassa sellainen tiede ja sellaisia ihmisiä -- lääkärit, -- he kyllä tietävät. Eivät kaikki, vaan parhaat heistä tietävät. Lapsi sairastuu, ja niin on löydettävä tämä, paras, se joka voi pelastaa, ja silloin lapsi on pelastettu; mutta ellet löydä sitä lääkäriä tahi jos asut toisessa paikassa kuin hän, silloin lapsi on hukassa. Niin ei uskonut yksin vaimoni, niin uskovat kaikki hänen piirinsä naiset, ja joka taholta hän kuulee vain tätä: Jekaterina Semjonovnalta kuoli kaksi lasta, kun ei ajoissa kutsuttu Ivan Saharitshia, mutta Maria Ivanovnan vanhimman tyttären Ivan Saharitsh paransi, ja Petrovit menivät tohtorin neuvosta ajoissa asumaan hotelleihin ja jäivät henkiin, tahi eivät menneet -- ja lapsetpa kuolivat. Ja näillä oli heikko lapsi ja he matkustivat tohtorin neuvosta etelään, ja lapsi pelastui. Onko siis ihme, että hän kärsi ja tuskaili koko elämänsä, kun lasten henki, joihin hän oli eläimellisesti kiintynyt, riippui siitä, että hän saisi ajoissa tietää, mitä Ivan Saharitsh siitä tahi tästä asiasta sanoo! Ja mitä Ivan Saharitsh sanoisi, sitä ei tiedä kukaan, vähimmin kaikista hän itse, koska hän sangen hyvin tietää, ettei hän tiedä mitään eikä voi mitään auttaa, vaan metkuilee vain miten sattuu, jotta ihmiset vain eivät lakkaisi uskomasta, että hän tietää jotakin. Jos vaimoni olisi ollut täydellisesti eläin, ei hän olisi tuskaillut; jos hän olisi ollut täydellisesti ihminen, olisi hän uskonut Jumalaan ja puhunut ja ajatellut kuin uskovaiset ja rahvaan naiset: 'Herra antoi, Herra otti, Herran kättä et voi välttää.' Hän olisi ajatellut, ettei yhdenkään ihmisen, ei siis hänen lapsensakaan, elämä ja kuolema ole ihmisten vaan yksin Jumalan vallassa, eikä hän silloin olisi tuntenut tuskaa siitä, että hän olisi kyennyt estämään lastensa sairastumisen ja kuoleman, mutta ei ollut sitä tehnyt. Hänelle oli asema seuraava: on olemassa hentoja, lukemattomille vaaroille alttiita heikkoja olentoja. Näitä olentoja kohtaan hän tuntee intohimoista, eläimellistä kiintymystä. Senlisäksi nämä olennot ovat uskotut hänen hoiviinsa, mutta samalla niiden varjelemiskeinot ovat häneltä salattuja ja aivan vieraiden ihmisten tiedossa, joilta voi saada apua ja neuvoja vain suuresta maksusta eikä aina siitäkään.

"Eikö siitä jo kärsisi? Hän kärsikin alati. Tuskin olimme ehtineet rauhoittua jonkun mustasukkaisuuskohtauksen tahi riidan jälkeen ja yrittäneet taas hengähtää, lukea, ajatella hiukan, ryhtyä johonkin toimeen, kun samassa ilmoitetaan, että Vasjaa oksettaa, tahi Mashalla on nenävuoto, tahi Andrjushalla rohtumaa, ja niin on rauha taas lopussa. Mihin juostava, minkä tohtorin luo, mihin sairas eristettävä? Alkavat ruiskeet, kuumeenmittaamiset, lääkkeet, lääkärin käynnit. Eikä tämä kaikki vielä ennätä loppua, kun jo on uusi häiriö edessä. Meillä ei ollut mitään tyyntä, vakaantunutta perhe-elämää, elimme ainaisessa kuviteltujen tahi todellisten vaarojen pelossa. Ja sellaistahan on nykyään elämä useimmissa perheissä. Minun perheessäni se vain ilmeni erikoisen räikeänä. Vaimoni oli lapsirakas ja herkkäuskoinen.

"Lapset eivät siis suinkaan tehneet elämäämme paremmaksi, ne kerrassaan myrkyttivät sen. Senlisäksi niistä, lapsista, tuli meille uusi eripuraisuuden aihe. Siitä alkaen kuin lapsia tuli ja mitä suuremmiksi ne kasvoivat, sitä useammin juuri lapset olivat sekä riidan välineenä että esineenä. Eikä vain riidan esineenä, vaan taisteluaseinammekin, me ikäänkuin taistelimme toisiamme vastaan -- lapsilla. Meillä oli kummallakin lemmikkimme -- aseemme. Minä tappelin tavallisimmin Vasjalla, vanhimmalla, ja vaimoni Lisalla. Mutta sitä mukaa kuin lapset varttuivat ja heidän luonteenpiirteensä kävivät selviksi, tulikin heistä liittolaisia, joita kumpikin koetimme kosiskella puolellemme. He kärsivät siitä kauheasti, poloiset, mutta meidän alituinen sotatilamme ei antanut meille aikaa ruveta ajattelemaan heitä. Tytär oli minun liittolaiseni, vanhin poika, joka oli vaimoni näköinen, hänen lemmikkinsä, oli usein vihamielinen minua kohtaan."

XVII.

"Niin me elimme. Välimme kävivät yhä vihamielisemmiksi, ja lopulta jouduimme siihen, että erimielisyys ei herättänyt vihamielisyyttä, vaan vihamielisyytemme toisiamme kohtaan teki meidät erimielisiksi; sanoipa hän mitä tahansa, minä olin jo ennakolta eri mieltä, ja hän aivan samoin.