Part 3

"Te nauratte!" ärjäsi hän minulle, "mutta tämä ei ole leikkiä. Olen varma siitä, että tulee aika, tulee jo piankin, jolloin ihmiset oivaltavat tämän ja ihmettelevät, kuinka on voinut olla olemassa yhteiskunta, jossa suvaittiin sellaisia yleistä turvallisuutta uhkaavia menettelytapoja, kuin tämä aistillisia himoja suoranaisesti herättävä ruumiinsa koristeleminen, joka meidän yhteiskunnassamme on naisille sallittua. Sehän on aivan samaa kuin ansojen virittäminen kävelypaikoille ja poluille, -- vielä pahempaa! Miksi on kielletty uhkapeli, kun naisia ei ole kielletty esiintymästä himoja herättävissä puvuissaan? He ovat tuhat kertaa vaarallisempia!"

X.

"Niinpä jouduin satimeen minäkin. Olin, kuten sanotaan, rakastunut. Ei ainoastaan hän ollut mielestäni täydellisyyden korkein saavutus, vaan pidin itseänikin sinä aikana, jona olin sulhasena, itse täydellisyytenä. Sillä sellaista heittiötä ei ole, joka ei etsimällä etsien löytäisi heittiöitä, jotka jossakin suhteessa ovat häntä pahempia, ja joka senvuoksi ei löytäisi aihetta ylpeillä itsestään ja olla tyytyväinen itseensä. Niin minäkin: en mennyt naimisiin rahoja saadakseni -- en siis ollut voitonhimoinen, -- en kuten useimmat tuttavani, jotka naivat rahojen tahi merkitsevien tuttavuussuhteiden vuoksi; minä olin rikas, hän köyhä. Siinä yksi seikka. Toinen, josta olin ylpeä, oli että toiset menivät naimisiin aikoen vast'edeskin elää samanlaisessa moniavioisuudessa kuin ennen naimisiinmenoaankin: minulla sensijaan oli vakava aikomus pysyä häiden jälkeen yksiavioisena, ja siitäpä ennen kaikkea olin ylpeä. Olin inhottava sika, mutta uskoin olevani enkeli.

"Kihlausaika oli lyhyt. En voi häpeämättä nyt muistella tätä kihlausaikaani! Iljettävää! Rakkaudellahan ymmärretään jotakin sielullista eikä aistillista. Mutta jos rakkaus on sielullista, sielujen yhteyttä, niin sanoissa, keskusteluissa, jutteluissa täytyisi tuon sielujen yhteyden kuvastua. Mutta mitään sellaista ei ollut. Puhelu oli työlästä kun olimme kahden. Se oli jonkinlaista Sisyfon työtä. Vain mietit, mitä sanoisit, sanot, vaikenet taas keksiäksesi jotakin. Ei ollut mistä puhua. Kun kaikki, mitä saattoi sanoa elämästä, joka meitä odotti, järjestelyistä, suunnitelmista, oli sanottu, niin mitä sitten? Jos olisimme olleet eläimiä, niin silloinhan olisimme tienneet, ettei meidän ole sallittu puhua; mutta näin ollenhan oli puhuttava, eikä tiennyt mistä, sillä ajatukset askartelivat muissa asioissa, kuin mistä oli sallittua keskustella. Ja sen ohessa tuo inhottava tapa imeskellä konvehteja, täyttää vatsansa kaikenlaisilla imelillä ruoilla, kaikki nuo tympäisevät häävalmistukset: neuvottelut asunnosta, makuuhuoneesta, vuoteista, aamunutuista, liinavaatteista, toalettitarpeista. Sillä teidän täytyy käsittää, että jos mennään naimisiin Huoneentaulun mukaisesti, kuten tuo äskeinen ukko puhui, niin höyhenpatjat, myötäjäiset, vuoteet ovat vain yksityisseikkoja, jotka liittyvät syrjästä sakramenttiin. Mutta meidän piirissämme, jossa kymmenestä naimisiin menevästä tuskin on yhtä, joka uskoisi, ellei juuri sakramenttiin, niin edes siihenkään, että avioliitto on jotakin velvoittavaa, kun sadasta miehestä tuskin on yhtä, joka ei sitä ennen olisi nainut ja viidestäkymmenestä ehkä on yksi, joka ei jo ennakolta olisi valmis pettämään vaimoaan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, kun useimmat pitävät kirkkomatkaa vain erityisenä määrätyn naisen omistamisen ehtona, -- ajatelkaa, minkä hirveän merkityksen nämä yksityisseikat silloin saavat! Lopulta onkin kysymys yksinomaan niistä. Tuloksena on jonkinlainen kauppa. Irstailijalle myödään viaton tyttö, ja tämä kauppa järjestetään määrätyin muodollisuuksin."

XI.

"Niin kaikki naivat, niin nain minäkin, ja alkoi ylistetty kuherruskuukausi. Mikä typerä nimitys sekin", sähähti hän kiukustuneesti. "Kävin kerran Pariisissa ollessani katsomassa sen nähtävyyksiä ja menin muutamaan paikkaan, jossa näytettiin partaista naista ja merikoiraa, kuten ilmoituskilvessä mainittiin. Nämä eivät olleet muuta kuin mies avorintaisessa naisen puvussa ja mursun nahkaan vedetty koira, joka ui vesialtaassa. Kaikki oli perin vähän mielenkiintoista; mutta poistuessani opastaja kohteliaasti saattoi minut ovelle ja sanoi yleisölle, osoittaen minua: 'kysykääpä tältä herralta, eikö kannata tulla katsomaan. Käykää sisään, käykää sisään, frangi hengeltä!' Minua olisi hävettänyt sanoa, ettei kannata mennä katsomaan ja siihen esittäjä arvatenkin luotti. Samoin on todennäköisesti laita niiden, jotka ovat kokeneet kuherruskuukauden kaiken inhottavuuden eivätkä vapauta muita harhaluulosta. En minäkään selittänyt kenellekään, mutta nyt en voi ymmärtää, miksi ei olisi sanottava totuutta. Onpa mielestäni välttämätöntäkin ilmaista siitä totuus. Noloa, hävettävää, tympäisevää, surkeata ja erittäinkin ikävää, mahdottoman ikävää! Koin jotakin samantapaista silloin kuin aloin tupakoida, kun minua kuvotti ja suuni tuli täyteen sylkeä, ja minä nieleskelin ja koetin näyttää tuntevani suurta nautintoa. Nautinto tupakoimisesta samoinkuin tästä toisestakin, jos tulee, tulee myöhemmin: aviopuolisoiden täytyy kasvattaa itsessään tätä pahetta, saadakseen siitä nautintoa".

"Mitenkä, pahetta?" kysyin minä. "Tehän puhutte luonnollisimmasta inhimillisestä ominaisuudesta".

"Luonnollisesta?" vastasi hän. "Luonnollisestako? Ei, sanon teille, että olen päinvastoin saanut sen vakaumuksen, että se ei ole luonnollinen. Se on kerrassaan _luonnonvastainen_. Kysykää lapsilta, kysykää turmeltumattomalta tytöltä. Sisareni meni hyvin nuorena naimisiin miehen kanssa, joka oli kaksi kertaa häntä itseään vanhempi ja irstailija. Muistan, kuinka hämmästyimme hääyönä, kun hän kalpeana ja itkien pakeni miehensä luota ja vavisten koko ruumiiltaan kertoi, ettei hän millään ehdolla voi edes sanoa, mitä mies oli häneltä tahtonut.

"Te sanotte: luonnollinen!

"Luonnollista on syödä. Ja syöminen on alunpitäen hauskaa, helppoa ja miellyttävää eikä lainkaan hävettävää, mutta tämä on inhottavaa, hävettävää ja tuskallista. Ei, se ei ole luonnollista! Ja turmeltumaton tyttö, se on vakaumukseni, vihaa sitä aina".

"Mutta millä tavoin", kysyin minä, "voisi ihmissuku jatkua?"

"Niin, kunpa vaan ei ihmissuku häviäisi", virkahti hän ilkeästi, ivallisesti, ikäänkuin odottaen tätä tuttua ja vilpillistä huomautusta. "Jumalista pidättäytymistä lastensiittämisestä, jotta englantilaiset loordit aina voisivat ahmia itsensä kylläisiksi, se käy päinsä. Julista pidättäytymistä, jotta elämä olisi hauskempaa, sekin käy laatuun; mutta hiiskahdakin, että ihmiset eivät siittäisi lapsia siveellisyyden nimessä, -- mikä melu siitä syntyy!... Kun vaan ihmissuku ei häviäisi, siksi että kymmenen, parikymmentä ihmistä lakkaisi olemasta sikoja... Suokaa anteeksi, tuo valo vaivaa minua; voinko peittää?" kysäisi hän näyttäen lamppua.

Vastasin, että minusta on yhdentekevää, jolloin hän nopeasti, kuten aina mitä tahansa tehdessään, nousi seisomaan istuimelle ja veti varjostimen lampun eteen.

"Mutta", sanoin, "jos kaikki ottaisivat tuon periaatteen elämänohjeekseen, niin ihmissuvun jatkuminen lakkaisi".

Hän ei heti vastannut.

"Kysytte: millä tavoin ihmissuku jatkuisi?" sanoi hän istuuduttuaan uudelleen minua vastapäätä, jalat levällään ja nojaten niihin kyynärpäillään "Miksi sen pitäisi jatkua, ihmissuvun?" kysyi hän.

"Miksikö? Muutoinhan ei meitä olisi".

"Mutta miksi meidän pitäisi olla olemassa?"

"Tietenkin elääksemme!"

"Ja miksi elämme? Ellei ole mitään päämäärää, jos elämä on annettu meille vain, jotta eläisimme, ei ole mitään syytä elää. Ja jos niin on, niin Schopenhauerit ja Hartmannit ja kaikki buddhalaiset ovat täysin oikeassa. Mutta jos elämällä on tarkoitus, niin onhan selvää, että elämän täytyy loppua, kun tarkoitus on saavutettu. Ja niin käykin", jatkoi hän kiihkeästi, nähtävästi suuresti hellien tätä ajatustaan. "Niin käykin. Pankaa merkille, jos ihmiskunnan päämäärä on onni, hyvä, rakkaus, kuinka tahdotte, jos sen päämäärä on se, mikä on sanottu profeettain ennustuksissa, että kaikki ihmiset yhtyvät keskenään rakkaudessa, että peitset taotaan sirpeiksi ja niin edelleen, niin mikä estää tämän päämäärän saavuttamista? Intohimot sitä estävät. Intohimoista voimakkain, pahin, itsepintaisin on aistillinen, lihallinen rakkaus; ja siksi, jos intohimot häviävät, myöskin viimeinen, voimakkain niistä, lihallinen rakkaus, niin ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään, ihmiskunta on päässyt päämääräänsä eikä sen enää tarvitse elää. Mutta niin kauan kuin ihmiskunta elää, on sillä edessään ihanne eikä tietenkään kaniinien ja sikojen ihanne, mahdollisimman runsas sikiäminen, ei myöskään apinoiden tahi pariisilaisten, joiden ihanteena on tehdä sukupuolihimosta saatu nautinto mahdollisimman hienostutetuksi, vaan hyvän ihanne, joka saavutetaan pidättyväisyyden ja puhtauden avulla. Siihen ihmiset ovat aina pyrkineet ja yhä pyrkivät. Ja nähkää, mitä tapahtuu.

"Käy niin, että lihallinen rakkaus on -- varaventtiili. Ellei nykyinen sukupolvi ole päässyt päämäärään, on siihen syynä se, että sillä on intohimoja, ja niistä voimakkain sukupuolihimo. Ja kun on sukupuolihimo, on uusi sukupolvikin, ja niin ollen myös mahdollisuus saavuttaa päämäärä seuraavan sukupolven eläessä. Ellei sekään sitä saavuta, -- niin taas seuraava, ja niin edelleen kunnes päämäärä saavutetaan, ennustus täyttyy, ihmiset yhtyvät keskenään. Mutta miten kävisi muutoin? Jos oletamme, että Jumala loi ihmiset määrättyä tarkoitusta varten, niin olisi hän luonut heidät joko sukupuolihimoa puuttuviksi kuolevaisiksi tahi kuolemattomiksi. Jos he olisivat olleet kuolevaisia, mutta vailla sukupuolihimoa, mitä siitä olisi seurannut? Se, että he olisivat eläneet aikansa ja kuolleet, ennenkuin olisivat päässeet päämääräänsä, ja tarkoituksen saavuttamiseksi olisi Jumalan ollut pakko luoda uusia ihmisiä. Jos taas he olisivat kuolemattomia, niin voisimme ajatella (vaikka onkin vaikeampi samoille ihmisille kuin uusille sukupolville korjata tehtyjä erehdyksiä ja lähetä täydellisyyttä), voimme ajatella, että he olisivat päässeet päämääräänsä moniaan vuosituhannen kuluttua, mutta mitä heistä sitten olisi? Mihin heidät panisi? Parasta kaikesta on niinkuin on... Mutta teitä ehkä ei miellytä tämä esitysmuoto, olette ehkä kehitysopin kannattaja. Siinäkin tapauksessa tulos on oleva sama. Korkeimman eläinlajin -- ihmisten -- täytyy säilyäkseen taistelussa muiden eläinten kanssa supistuen ryhmittyä yhteen kuten mehiläisparven eivätkä saa laakkaamattomasti si'itä; heidän täytyy mehiläisten tavoin kasvattaa sukupuolettomia, toisin sanoin taaskin pyrkiä ei suinkaan himon kiihoittamiseen, vaan pidättyväisyyteen johon meidän elämämme koko rakenne on suuntautunut."

Hän vaikeni hetkeksi.

"Ihmissuku lakkaa olemasta? Voiko sitten kukaan, millainen hänen maailmankatsomuksensa lieneekin, sitä epäillä? Sehän on yhtä epäilemätöntä kuin kuolema. Tuleehan kaikkien kirkon opetusten mukaan maailman loppu, ja kaikkien tieteen tutkimusten mukaan käy välttämättömästi samoin. Mitä ihmeellistä siis olisi siinä, että siveysopin mukaan tapahtuu aivan samoin?"

Sen sanottuaan hän oli kauan vaiti, poltti loppuun savukkeensa ja otti pussistaan uusia, pannen ne vanhaan tahraiseen savukekoteloonsa.

"Kyllä käsitän ajatuksenne", sanoin minä. "Jotakin sellaista väittää eräs kveekarilahko."

"Aivan niin, ja he ovat oikeassa", vastasi hän. "Sukupuolihimo, esiintyköön se missä puitteissa tahansa, on paha, kauhea paha, jota vastaan on taisteltava, vaan jota ei ole kannustettava, kuten meillä tehdään. Evankeliumin sanat siitä, että se, joka himoiten katsoo naista, jo on sillä tehnyt huorin hänen kanssaan, eivät tarkoita ainoastaan toisten miesten vaimoja, vaan nimenomaan -- ja pääasiallisesti -- omaa vaimoa".

XII.

"Mutta meidän piirissämme on aivan päinvastoin: jos mies vielä ajatteli pidättymistä ollessaan nuorimies, niin naimisiin mentyään jokainen arvelee, että pidättyminen ei sitten enää ole tarpeen. Sillä eiväthän nuo kahdenkeskeiset matkat häiden jälkeen, joille vastanaineet vanhempien suostumuksella lähtevät, ole mitään muuta kuin lupa irstailun harjoittamiseen. Mutta siveyslaki kostaa itse puolestaan, kun sitä rikotaan. Kuinka yritinkin järjestää itselleni oikeaa kuherruskuukautta, ei siitä syntynyt mitään. Kaiken aikaa oli ilkeätä, hävettävää ja ikävää. Mutta sangen pian kävi kaikki suorastaan tuskallisen raskaaksi. Se alkoi hyvin pian. Kolmantena tai neljäntenä päivänä tapasin vaimoni ikävissään, aloin kysellä, mistä se johtui, syleilin häntä, mikä mielestäni oli kaikki, mitä hän saattoi toivoa, mutta hän työnsi käteni syrjään ja purskahti itkemään. Miksi? Hän ei osannut sanoa syytä. Mutta hän tunsi masennusta, painostusta. Rupesin kyselemään, hän puhui jotakin sentapaista, että hänen oli ikävä, kun äiti ei ollut hänen luonaan. Se ei tuntunut minusta todelta. Tyynnyttelin häntä, puhumatta mitään äidistä. Käsitin, että hänen mieltään muutoin vain painosti ja että äiti oli vain keksitty selitys. Mutta hän pahastui heti siitä, etten puhunut äidistä, ikäänkuin en olisi uskonut häntä. Hän sanoi näkevänsä, etten rakastanut häntä. Nuhtelin häntä hänen oikkuilustaan, ja silloin hänen piirteensä äkkiä kokonaan muuttuivat, mielipahan sijaan niissä kuvastui suuttumusta, ja hän alkoi peräti ilkein sanoin soimata minua itsekkyydestä ja kovasydämisyydestä. Katsahdin häneen. Hänen kasvonsa kuvastivat jäätävää kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, miltei vihaa minua kohtaan. Muistan, kuinka säikähdin sen nähdessäni. -- Kuinka? Mitä? -- ajattelin minä. -- Rakkaus, sielujen liitto, ja sensijaan tällaista! Mahdotonta, se ei voi olla hän! Koetin hellyttää häntä, mutta eteeni kohosi sellainen ylipääsemätön kylmän, purevan vihamielisyyden muuri, etten ennättänyt ajattelemaankaan, ennenkuin itsekin ärryin, ja me syydimme molemmat koko joukon pahoja sanoja toisillemme. Tämä ensimäinen riitamme teki mieleeni kauhean vaikutuksen. Sanoin sitä riidaksi, mutta se ei ollut mikään riita, vaan sen kuilun paljastaminen, joka todellisuudessa oli meidän välillämme. Aistillisuuden tyydyttäminen oli haihduttanut rakastuneisuuden, ja meille paljastui todellinen suhteemme toisiimme, s.o. kahden toisilleen aivan oudon egoistin, jotka halusivat hankkia itselleen toisen avulla mahdollisimman paljon huvia. Sanoin riidaksi sitä, mitä välillämme tapahtui, mutta riita se ei ollut; se oli vain todellinen suhteemme, joka näyttäytyi nyt, kun aistillisuus oli saanut omansa. En ymmärtänyt että tämä kylmä ja vihamielinen suhde oli meidän normaalisuhteemme, en ymmärtänyt siksi, että sen ensi aikoina taas sangen pian peitti meiltä uudelleen heräävä aistillisuuden puuska, s.o. rakastuminen.

"Ajattelin, että olimme riitaantuneet ja leppyneet ja ettei sellaista enää vasta satu. Mutta tämän ensimäisen kuherruskuukauden aikana tuli taas hyvin pian kyllästymiskausi, taas lakkasimme olemasta toisillemme tarpeellisia, ja taas puhkesi riita. Tämä toinen riita koski minuun vielä kipeämmin kuin ensimäinen. -- Ensimäinen ei siis ehkä ollutkaan mikään satunnaisuus, vaan näin tulee olla ja näin on oleva --, ajattelin. Toinen riita koski minuun sitäkin kovemmin, kun se johtui aivan mahdottomasta asiasta. Syynä olivat jollakin tavoin rahat, joita en milloinkaan säälinyt enkä mitenkään voinutkaan sääliä vaimoni vuoksi. Muistan vain, että hän jotenkin väänsi asian, että joku huomautukseni näytti minun taholtani halulta vallita häntä rahojeni avulla, joihin minä muka olin väittänyt itselläni olevan yksinoikeuden; jotakin mahdotonta, typerää, alhaista, mikä ei ollut minulle eikä hänelle ominaista. Suutuin, soimasin häntä epäkohteliaisuudesta, hän minua vuorostaan, -- ja riita oli valmis. Hänen sanoissaan, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan näin taas saman tylyn, kylmän vihamielisyyden, joka kerran ennen oli niin oudostuttanut minua. Muistan riitaantuneeni veljeni, ystävien, isäni kanssa, mutta meidän välillämme ei milloinkaan ollut tuollaista erikoista, purevaa ilkeyttä. Mutta kului jokunen aika ja taas tämä molemminpuolinen vihamielisyys hävisi rakastuneisuuden, s.o. aistillisuuden varjoon, ja minä lohduttauduin vielä kerran sillä ajatuksella, että nämä molemmat riidat olivat erehdyksiä, jotka saattoi korjata. Mutta pian tuli kolmas, neljäs riitaantuminen, ja minä tajusin, ettei se ollutkaan satunnaista, vaan että niin täytyi olla, että niin oli aina oleva, ja kauhistuin elämää, joka odotti minua. Sen lisäksi minua kidutti hirveä ajatus, että ainoastaan minä elän niin pahoin vaimoni kanssa, niin eri tavalla kuin olin odottanut, kun muissa avioliitoissa sensijaan ei sellaista tapahdu. En vielä silloin tiennyt, että se on aivan yleistä, mutta että kaikki, samoinkuin minäkin, luulevat sen olevan heidän yksinomaisen onnettomuutensa ja salaavat tämän hävettävän onnettomuutensa ei ainoastaan muilta vaan itseltäänkin, eivät rohkene tunnustaa sitä itselleenkään.

"Se alkoi ensimäisinä päivinä ja jatkui koko ajan, käyden yhä kiihkeämmäksi ja katkerammaksi. Sieluni sisimmässä tunsin jo ensimäisinä viikkoina, että olin mennyt mies, että oli käynyt toisin kuin olin odottanut, että avioliitto, paitsi sitä ettei se ollutkaan mikään onni, oli jotakin hyvin raskasta; mutta minä kuten kaikkikin en tahtonut tunnustaa sitä itselleni (en tunnustaisi nytkään, ellei kaikki olisi lopussa) ja salasin sen sekä muilta että itseltänikin. Nyt minua ihmetyttää etten nähnyt todellista tilaani. Sen olisi voinut tajuta jo siitäkin, että riidat syntyivät sellaisista seikoista, että myöhemmin, lepyttyämme, oli usein mahdoton muistaa, mistä olimme riitaantuneet. Järki ei ennättänyt _väärentää_ alituisesti vallitsevalle keskinäiselle vihamielisyydelle kylliksi aiheita. Mutta sitäkin hämmästyttävämpää oli leppymisen syiden riittämättömyys. Toisinaan oli sanoja, selityksiä, vieläpä kyyneleitäkin, mutta joskus ... oh! nyt inhoittaa sen muisteleminenkin -- soimattuamme toisiamme mitä ilkeimmin sanoin, yht'äkkiä sanaton silmäys, hymyily, suuteloita, syleilyjä... Kuinka ruokotonta! Kuinka saatoin olla silloin näkemättä tuon kaiken saastaisuutta..."

XIII.

Vaunuun tuli kaksi matkustajaa ja alkoi sijoittautua loitommalle. Posdnishev oli vaiti niin kauan kuin he puuhailivat, mutta heti heidän tauottuaan hän jatkoi päästämättä hetkeksikään ajatustensa juoksua näkyvistään:

"Ja vielä ruokottomin asia. Teoriassa oletetaan, että rakkaus on jotakin ihanteellista, ylevää, mutta käytännössähän rakkaus on jotakin ilkeää, sikamaista, josta on inhottava ja hävettävä puhuakin ja muistella. Eihän luonto toki aiheettomasti ole tehnyt sitä inhottavaksi ja hävettäväksi. Ja jos se kerran sitä on, niin se on siten ymmärrettäväkin. Mutta tässä suhteessa ihmiset päinvastoin menettelevät siten, kuin inhottava ja hävettävä olisi ihanaa ja ylevää.

"Missä ensin ilmeni rakkauteni? Siinä, että antauduin elukkamaisiin liiallisuuksiin enkä edes hävennyt niitä vaan vielä, tiesi mistä syystä, ylpeilinkin siitä, että nämä fyysilliset liiallisuudet olivat mahdollisia, enkä silloin ajatellut hituistakaan vaimoni sielullista enkä edes fyysillistä elämää. Ihmettelin, mistä johtui katkeroitumisemme toisiamme kohtaan, mutta sehän oli päivänselvää: tämä katkeroituminen ei ollut mitään muuta kuin inhimillisen luonnon nousu eläimellistä vastaan, joka sitä sorti.

"Kummastelin keskinäistä vihaamme. Mutta eihän voinut olla toisin. Tämä viha ei ollut mitään muuta kuin rikollisen vihaa rikostoveriaan kohtaan -- sekä rikokseen yllyttämisestä, että osallisuudesta siihen. Kuinka se ei olisi ollut rikos, kun hän, poloinen, tuli raskaaksi kohta ensimäisen kuukauden aikana ja meidän _sikamainen_ suhteemme yhä jatkui. Te ajattelette, että poikkean kertomuksestani? En vähäistäkään. Kerron kaiken aikaa _miten tapoin vaimoni_. Oikeudessa minulta kysyttiin, millä, kuinka hänet tapoin? Hölmöt! He luulevat, että tapoin hänet silloin veitsellä, lokakuun 5 päivänä. En silloin, vaan paljoa aikaisemmin minä hänet tapoin. Aivan samalla tavalla kuin he kaikki nyt juuri tappavat, kaikki, kaikki..."

"Millä sitten?" kysyin minä.

"Sehän se juuri on ihmeellistä, että kukaan ei tahdo tietää sitä, mikä on niin selvää ja silminnähtävää, sitä, mikä lääkärien pitäisi tietää ja mitä heidän olisi saarnattava, mutta mistä he ovat vaiti. Asiahan on äärettömän yksinkertainen. Mies ja nainen ovat luodut, kuten eläin, siten, että lihallisen rakkauden jälkeen alkaa raskaus, senjälkeen ruokkiminen, -- tiloja, joiden aikana naiselle ja hänen lapselleenkin lihallinen rakkaus on vahingollinen. Miehiä ja naisia on kumpiakin yhtä paljon. Ja mitä siitä seuraa? Pitäisihän sen olla selvää. Ei tarvita suurtakaan viisautta voidakseen siitä tehdä saman johtopäätöksen kuin eläin, nimittäin että on pidättäydyttävä lihallisesta yhteydestä. Mutta eipähän. Tiede on päässyt niin pitkälle että on keksinyt joitakin leukosiittejä, joita kulkee veressä, mutta tätä se ei ole voinut ymmärtää. Ainakaan ei ole kuultu, että se olisi siitä puhunut.

"Tällöin on naisella vain kaksi vaihtoehtoa: joko hän tekee itsestään rujon, hävittää kerrassaan tahi tarpeen mukaan kykynsä olla nainen, s.o. äiti, jotta mies voisi rauhallisesti ja alituisesti nauttia, tahi on hänellä toinen keino, joka on raaka, suoranaisesti luonnon lakien rikkomista ja jota käytetään kaikissa n.s. kunniallisissa perheissä, se nimittäin, että naisen täytyy vastoin luontoaan olla samanaikaisesti raskaana, imettävänä ja rakastajattarena, täytyy alentua siihen, mihin ei ainoakaan eläin alene. Ja hänen voimansa eivät sitä kestä. Siitä meidän piirissämme hysteerikot ja hermostuneet naiset, kansan keskuudessa, 'riivatut'. Ja huomatkaa: puhtaissa tytöissä ei ilmene 'riivaantuneisuutta', ainoastaan naiduissa, miesten kanssa elävissä naisissa. Siten meillä. Aivan samoin Euroopassa. Kaikki hysteerikkosairaalat ovat täynnä naisia, jotka rikkovat luonnon lakia. Mutta 'riivatut' ja Chareotin potilaat, nehän ovat täysin rujoja, ja puolirujoja naisia on maailma täynnä. Ajatelkaamme vain, mitä suurta tapahtuu naisessa, kun hän on hedelmöitynyt tahi kun hän imettää jo syntynyttä lasta. Siinä kasvaa se, joka jatkaa sukuamme, joka on astuva meidän sijaamme. Ja tätä pyhää tapahtumaa häiritään -- millä? -- hirvittävää ajatellakin! Puhutaan vielä vapaudesta, naisen oikeuksista! Se on samaa kuin jos ihmissyöjät syöttäisivät ateriakseen vangitsemiaan ihmisiä ja samalla vakuuttaisivat huolehtivansa heidän oikeuksistaan ja vapaudestaan".

Kaikki tämä oli uutta ja hämmästytti minua.

"Mitenkä siis? Jos on niin, kuin sanotte", huomautin, "niin vaimoaan voi rakastaa vain kerran kahdessa vuodessa, mutta miehellehän..."