Part 1

KREUZER-SONAATTI

Kirj.

Leo Tolstoi

Venäjänkielestä suomensi Vilho Elomaa

Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.

Oy "Saarijärven Paavon" kirjapaino, Jyväskylä.

"Mutta minä sanon Teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan".

(Matt. 5:22.)

Opetuslapset sanoivat hänelle: "Jos miehen suhde hänen vaimoonsa on sellainen, niin ei ole hyvä naida."

Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki omista itselleen tätä sanaa, vaan ainoastaan ne, joille se on suotua."

(Matt. XIX, 10).

I.

Tämä sattui aikaisin keväällä. Matkustimme toista vuorokautta. Vaunuun tuli ja siitä poistui lyhytmatkalaisia, mutta kolme matkustajaa oli, samoin kuin minäkin, ollut mukana junan lähtöpaikasta saakka: rumanlainen, iäkkäänpuoleinen, tupakoiva nainen, jolla oli kärsinyt ilme kasvoillaan, yllään puoleksi miestenkuosinen päällystakki ja päässään lakki, hänen tuttavansa, puhelias, nelikymmenvuotias mies, jolla oli tavanmukaiset uudet matkakapineet, sekä muista eristäytyvä, lyhyenläntä herra, jolla oli äkilliset liikkeet, nähtävästikin ennen aikojaan harmaantuneet kähärät hiukset, sillä hän ei ollut vielä vanha, ja oudon loistavat silmät, jotka nopeasti siirtyilivät esineestä toiseen. Hän oli puettuna vanhaan, kalliin räätälin tekemään, lammasnahkakauluksella varustettuun päällystakkiin ja korkeaan lammasnahkalakkiin. Kun hän avasi päällystakin napit, näkyi sen alta hihaton alustakki ja venäläiskuosinen kirjailtu paita. Tämän herran erikoisuus ilmeni vielä siinäkin, että hän silloin tällöin päästi merkillisiä äännähdyksiä, jotka olivat kuin yskäisy tahi alotettu ja keskeytynyt naurahdus.

Hän oli koko matkan ajan tarkoin karttanut joutumasta kosketuksiin ja tekemästä tuttavuutta muiden matkustajien kanssa. Naapurien yrityksiin keskustelun alkamiseksi hän vastasi lyhyesti ja töykeästi ja ainoastaan joko luki tahi, katsoen ikkunaan, tupakoi taikka, otettuaan vanhasta laukustaan esiin eväitään, joi teetä tahi haukkasi jotakin.

Minusta hän näytti kärsivän yksinäisyydestään, ja minä aioin muutaman kerran ryhtyä hänen kanssaan puheisiin, mutta joka kerta, kun katseemme kohtasivat toisensa, mikä tapahtui usein, koska istuimme viistoon vastapäätä toisiamme, hän kääntyi toisaalle ja alkoi lukea tahi katsoi ikkunaan.

Junan seisoessa toisena päivänä illansuussa suurella asemalla, kävi tämä hermostunut herra ottamassa kuumaa vettä ja valmisti itselleen teetä. Se herrasmies, jolla oli säännönmukaiset uudet matkakapineet, asianajaja, kuten jälkeenpäin kuulin, ja hänen naapurinsa tupakoiva nainen, jolla oli puoliksi miehenkuosinen päällystakki, menivät juomaan teetä asemalle.

Sill'aikaa kuin herra ja hänen naisensa olivat ulkona, tuli vaunuun muutamia uusia matkustajia, niiden joukossa kookas, sileäksiajeltu, kurttukasvoinen ukko, nähtävästi kauppias, hillerinnahkaisessa turkissa, päässään tavattoman suurilippuinen lakki. Kauppias istuutui vastapäätä naisen ja asianajajan paikkaa ja alkoi heti haastella nuoren, kauppapalvelijalta näyttävän miehen kanssa, joka niinikään oli noussut junaan tältä asemalta.

Minä istuin viistoon heihin, ja kun juna ei ollut liikkeellä, saatoin niinä hetkinä, jolloin ketään ei kulkenut ohitse, kuulla palasia heidän keskustelustaan. Kauppias selitti aluksi olevansa matkalla maatilalleen, jolle oli matkaa vain seuraava asemanväli; sitten siirtyi puhe, kuten tavallista, hintoihin, kauppa-asioihin, puhuttiin, kuten ainakin, siitä kuinka Moskovassa tingitään, haasteltiin Nishni-Nowgorodin markkinoista. Kauppapalvelija rupesi kertomaan erään tunnetun kauppiaspohatan juopotteluista markkinain aikana, mutta ukko ei antanut hänen puhua loppuun, vaan alkoi itse kertoa entisistä juomatilaisuuksista Kunavinissa, joissa hän oli ollut itse mukana. Hän nähtävästi ylpeili omasta osuudestaan niihin ja kertoi huomattavalla mielihyvällä, kuinka hän ja tuo sama tunnettu kauppias olivat kerran humalapäissään Kunavinissa tehneet sellaiset kepposet, että hänen täytyi kertoa se kuiskaten, jolloin kauppapalvelija nauroi niin että koko vaunu kaikui, ja niin ukko itsekin naureskeli paljastaen kaksi keltaista hammasta.

Kun en odottanut saavani kuulla mitään mielenkiintoista, nousin ja aioin mennä asemasillalle kävelemään, kunnes juna lähtisi. Ovessa kohtasin asianajajan ja hänen naisensa, jotka olivat vilkkaasti keskustelleet käytävässä. "Ette ehdi enää", huomautti minulle seuraarakastava asianajaja, "kohta soittavat toisen kerran".

Ja tosiaankin, en ehtinyt käydä junan päähän, ennenkuin asemakelloa soitettiin. Tullessani takaisin jatkui vilkas keskustelu naisen ja asianajajan välillä. Vanha kauppias istui vaieten heitä vastapäätä, katsoen tuikeasti eteensä ja pureskellen silloin tällöin paheksuvasti hampaitaan.

"Sitten hän selitti miehelleen suoraan", puhui asianajaja hymyillen, kun menin ohitse, "ettei voi eikä tahdokaan enää jatkaa yhdyselämää hänen kanssaan, koska..."

Ja hän jatkoi edelleen jotakin, mitä en voinut kuulla. Minun jäljestäni meni vielä ohitse matkustajia, junailija, riensi kantaja; hyvän aikaa kesti kaikenlaista hälinää ja hyörinää, joka esti minua kuulemasta keskustelua. Kun taas tuli hiljaista ja kuulin uudelleen asianajajan äänen, oli keskustelu nähtävästi jo siirtynyt yksityisestä tapauksesta yleisluontoisiin seikkoihin.

Asianajaja puheli siitä, kuinka avioerokysymys nykyään oli yleisen mielenkiinnon esineenä Euroopassa ja kuinka meilläkin oli alkanut yhä useammin ilmestyä samanlaisia tapauksia. Huomatessaan, että ainoastaan hänen äänensä kuului, asianajaja keskeytti puheensa ja kääntyi vanhaan kauppiaaseen päin.

"Ennen vanhaan ei sellaista tapahtunut?" kysyi hän ystävällisesti hymyilen.

Ukko aikoi vastata jotakin, mutta juuri silloin lähti juna liikkeelle, ja hän otti lakin päästään, teki ristinmerkin ja luki supisten rukouksen. Asianajaja katsahti syrjään ja odotti kohteliaasti. Lopetettuaan rukouksensa ja tehtyään kolmesti ristinmerkin, ukko painoi lakin suoraan ja syvään päähänsä, istahti mukavammin ja alkoi puhua.

"Kyllä, herra, tapahtui sellaista ennenkin, mutta harvemmin", sanoi hän. "Nykyäänhän sellaiset seikat eivät ole vältettävissä. Ihmiset ovat kovasti sivistyneet".

Junan vauhti lisääntyi lisääntymistään, pyörät kolisivat kiskojen liitoksissa, ja minun kävi vaikeaksi kuulla, ja kun keskustelu kiinnitti mieltäni, siirryin istumaan lähemmäksi. Naapurinikin, hermostuneen, loistavasilmäisen herran, mielenkiinto näytti heränneen, ja hän alkoi kuunnella, nousematta paikaltaan.

"Mutta mitä pahaa sivistyksessä on?" kysyi nainen, tuskin huomattavasti hymyillen. "Onko sitten parempi mennä naimisiin entisen ajan tapaan, jolloin sulhanen ja morsian eivät olleet edes nähneet toisiaan?" jatkoi hän, monien naisten tavoin jättäen vastaamatta puhetoverinsa sanoihin ja vastaten sensijaan niihin sanoihin, jotka hän ajatteli tämän aikovan sanoa. "Ei tiedetty, rakastettiinko, voidaanko rakastaa, vaan mentiin kenelle sattui ja sitten kärsittiin koko elämän aika; niinkö mielestänne on parempi?" sanoi nainen, nähtävästikin suunnaten puheensa minulle ja asianajajalle, mutta vähimmin kaikista ukolle, jonka kanssa puhui.

"Kovin ovat sivistyneet", toisti kauppias, silmäillen halveksivasti naista ja jättäen hänen kysymyksensä vastausta vaille.

"Olisi huvittavaa tietää, kuinka te selitätte sivistyksen ja aviollisen eripuraisuuden keskinäisen yhteyden", virkkoi asianajaja, tuskin huomattavasti hymyillen.

Kauppias aikoi sanoa jotakin, mutta nainen anasti häneltä suunvuoron.

"Ei, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi hän. Mutta asianajaja keskeytti:

"Ei, antaakaahan hänen lausua mielipiteensä."

"Tyhmyydet johtuvat sivistyksestä", sanoi ukko päättävästi.

"Naitetaan sellaisia, jotka eivät rakasta toisiaan, ja sitten ihmetellään, etteivät elä sovussa", ehätti nainen puhumaan, katsahtaen asianajajaan ja minuun sekä kauppapalvelijaankin, joka oli noussut paikaltaan ja kyynärpäät sohvan selustalla kuunteli hymyillen keskustelua.

"Vain eläimiähän voi parittaa isännän mielen mukaan, mutta ihmisillä on taipumuksensa, kiintymyksensä", jatkoi nainen, selvästikin haluten suututtaa kauppiasta.

"Suotta noin puhutte, rouva", sanoi ukko, "eläin on luontokappale, mutta ihmiselle on annettu laki".

"Mutta kuinka voi elää ihmisen kanssa kun ei ole rakkautta?" kiirehti nainen yhä ilmaisemaan mielipiteitään, jotka hänestä arvatenkin tuntuivat perin uusilta.

"Ennen ei huolehdittu sellaisista", vastasi ukko opettavalla äänensävyllä, "vasta nyt ne sellaiset ajatukset ovat alkaneet kierrellä. Mitäs, vaimo sanoo: 'nyt minä lähden luotasi'. Entä talonpojilla -- sama asia heilläkin. 'Siin' on', tokaisee, 'paitasi ja housusi, minä lähden Vanjkan matkaan, hänellä on kiharampi tukka kuin sinulla'. On siinäkin järkeä! Ja naisella tulee ennen kaikkea olla pelko".

Kauppapalvelija katsahti asianajajaan, naiseen ja minuun, silminnähtävästi pidätellen hymyilyään ja valmiina sekä nauramaan kauppiaan sanoille että hyväksymään ne, sen mukaan, kuinka niihin suhtauduttaisiin.

"Mikä pelko?" kysäisi nainen.

"Tämä: vaimo peljätköön miestään! Kas sellainen pelko."

"Ohoh, ukko kulta, se aika on jo ollut ja mennyt", sanoi nainen jo hiukan närkästyneenä.

"Ei, rouva, se aika ei voi mennä. Sellainen kuin oli Eeva, vaimo, miehen kylkiluusta luotu, sellaisena hän pysyykin aikojen loppuun saakka", sanoi ukko, tehostaen sanojaan niin ankaralla ja voitollisella päännyökkäyksellä, että kauppapalvelija heti vakuuttautui siitä, että voitto oli kauppiaalla, ja rähähti äänekkääseen nauruun.

"Niin te miehet päättelette", vastasi nainen myöntymättä ja katsahtaen meihin, "itse suotte itsellenne vapauden, ja naisen tahdotte pitää naiskammioon suljettuna. Itsellenne te, Herra nähköön, kyllä sallitte mitä hyvänsä."

"Tässä ei ole mistään sallimisesta kysymys, vaan niin on asia, että miehen toimipaikka ei ole koti, ja nainen on heikko astia", jatkoi ukko opettamistaan. Kauppiaan vaikuttava äänensävy nähtävästi voitti kuulijat, ja nainenkin tunsi olevansa masennettu, mutta ei vain vieläkään antautunut.

"Vaikkapa niin; mutta myöntänettehän, luulisin, että nainenkin on ihminen, jolla on tunteet, samoin kuin miehellä. Mitä hänen on tekeminen, ellei hän rakasta miestään?"

"Ei rakasta!" toisti kauppias tuimasti, rypistäen kulmiaan ja huuliaan. "Mitäs muuta kuin rupeaa rakastamaan!"

Tämä odottamaton vastaus huvitti erikoisesti kauppapalvelijaa, ja hän äännähti hyväksyvästi.

"Ei rupea", intti nainen, "ja ellei ole rakkautta, ei siihen toki voi pakottaa".

"Mutta entä jos vaimo on uskoton miehelleen, mitä silloin?" kysyi asianajaja.

"Sellainen ei tule kysymykseen", sanoi ukko. "On pidettävä huolta, ettei niin tapahdu."

"Vaan jos sittenkin tapahtuu? Sattuuhan sellaista."

"Kenellä sattuu, mutta meillä ei", vastasi ukko.

Kaikki vaikenivat. Kauppapalvelija liikahti, ja jottei olisi ollut muita huonompi, alkoi hymyillen kertoa:

"Tässä sattui meidän kauppa-apulaisellemmekin ilkeä juttu. Vaikea tietää, mitä siitäkin ajattelisi. Hänellekin sattui vaimo, joka oli kevytkenkäinen. Rupesi tekemään pirujaan. Mies oli hyvänluontoinen ja sävyisä. Aluksi konttoristin kanssa. Mies koetti hyvällä saada hänet luopumaan tavoistaan. Ei taltunut. Teki kaikenlaisia ilkeitä kepposia. Rupesi näpistelemään miehensä rahoja. Mies löi häntä. Ei auttanut, paheni vain. Ryhtyi yksiin juoniin kastamattoman juutalaisen kanssa. Mitäpä mies voi tehdä? Hän hylkäsi vaimonsa kokonaan. Nyt elää nuorenamiehenä, ja toinen maleksii kaduilla."

"Sepä vasta hölmö!" sanoi kauppias. "Jos hän olisi alunpitäen kiristänyt ohjaksia ja kunnollisesti kesyttänyt naisensa, niin tämä olisi elänyt kunnollisesti. Ei pidä antaa omaa tahtoa aluksikaan. Ei ole luotettava hevoseen pellolla eikä vaimoon kotona."

Junailija tuli kysymään pilettejä seuraavalle asemalle. Ukko antoi pilettinsä.

"Niinpä niin, naiselta on leikattava siivet hyvissä ajoin, muutoin hukka perii".

"Mutta kuinka te itse äsken kerroitte, millä tavoin naineet miehet hupailivat Kunavinin markkinoilla?" kysäisin minä voimatta pidättäytyä.

"Se on eri juttu", vastasi kauppias ja vaipui sitten äänettömyyteen.

Kuului veturin vihellys. Kauppias nousi, haki istuimen alta pussinsa, kääräsi viitan ympärilleen ja meni, kohauttaen lakkiaan, vaunusillalle.

II.

Kohta ukon poistuttua puhkesivat useat kielet keskustelemaan.

"Vanhantestamentin aikuinen isäukko", huomautti kauppapalvelija.

"Oikea elävä Huoneentaulu", lisäsi nainen. "Mikä barbaarinen käsitys naisesta ja avioliitosta!"

"Kyllä saamme matkata, ennenkuin katsomme avioliittoa eurooppalaisten silmillä", sanoi asianajaja.

"Tärkein asiahan, mitä nuo tuollaiset ihmiset eivät ymmärrä", sanoi nainen, "on, että avioliitto ilman rakkautta ei ole mikään avioliitto, että vain rakkaus pyhittää avioliiton ja että ainoastaan sellainen avioliitto on todellinen, jonka rakkaus pyhittää".

Kauppapalvelija kuunteli ja hymyili, koettaen painaa mieleensä mahdollisimman paljon järkevistä keskusteluista vastaista käyttöä varten.

Naisen ehtiessä lauseensa keskipaikoille kuului takanani äännähdys, joka oli kuin keskeytetty nauru tahi itkunpurskahdus, ja kääntyessämme katsomaan näimme vierustoverini, harmaapäisen, yksinäisen, loistavasilmäisen herran, joka keskustelun aikana, nähtävästi sen huvittamana, oli huomaamattamme tullut lähemmäksi. Hän seisoi kädet istuimen selustalla ja näytti sangen liikutetulta: hänen kasvonsa olivat punaiset, ja poskessa nytkähteli lihas.

"Millainen rakkaus ... rakkaus ... pyhittää avioliiton?" kysäisi hän, tavoitellen sanoja.

Nähdessään kysyjän liikutetun mielentilan, nainen koetti vastata hänelle mahdollisimman leppeästi ja tarkoin.

"Todellinen rakkaus... Jos sellainen rakkaus on olemassa miehen ja naisen välillä, on avioliittokin mahdollinen", sanoi hän.

"Niin kyllä; mutta mitä on ymmärrettävä todellisella rakkaudella?" kysyi loistavasilmäinen herra hymyillen neuvottomasti ja ujosti.

"Jokainen ihminen tietää, mitä rakkaus on", vastasi nainen, nähtävästi haluten lopettaa keskustelun hänen kanssaan.

"Mutta minä en tiedä", sanoi herra. "Selittäkäähän, mitä te ymmärrätte..."

"Mitäkö? Se on perin yksinkertaista", vastasi nainen, mutta jäi hetkeksi miettimään. "Rakkaus? Rakkaus on yhden henkilön ehdotonta suosimista kaikkien muiden edellä", sanoi hän sitten.

"Suosimista kuinka pitkäksi aikaa: kuukaudeksi, kahdeksi päiväksi tahi puolituntiseksiko?" kysyi harmaapäinen herra ja nauroi.

"Ei, kuulkaahan, nyt te nähtävästi ette puhukaan siitä, mistä minä."

"Kyllä, juuri siitä."

"He sanovat", puuttui asianajaja puheeseen, osoittaen naista, "että, ensiksikin, avioliiton täytyy syntyä kiintymyksestä, rakkaudesta, jos niin haluatte, ja että jos sellainen on olemassa, niin ainoastaan siinä tapauksessa avioliitto on jotakin, niin sanoaksemme, pyhitettyä. Sitten, että jokainen avioliitto, joka ei ole perustettu luonnolliselle kiintymykselle, rakkaudelle, jos niin haluatte, on siveellisesti mihinkään velvoittamaton. Olenko ymmärtänyt ajatuksenne?" kysyi hän kääntyen naiseen.

Nainen ilmaisi päänliikkeellä asianajajan tulkinneen hänen ajatuksensa oikein.

"Sitten..." jatkoi asianajaja puhettaan, mutta hermostunut herra, jonka silmät nyt paloivat lieskana ja joka vain vaivoin kykeni hillitsemään itsensä, keskeytti asianajajan ja sanoi:

"Ei, siitä minä vain, yhden suosimisesta kaikkien muiden edellä, mutta kysyn vain: kuinka pitkäksi aikaa?"

"Kuinkako pitkäksi? Hyvin pitkäksi, toisinaan koko elämän ajaksi", vastasi nainen kohauttaen olkapäitään.

"Mutta sellaistahan on vain romaaneissa, ei milloinkaan todellisessa elämässä. Elämässä yhden suosiminen ennen muita saattaa kestää jonkun vuoden, mikä on sangen harvinaista, useammissa tapauksissa muutaman kuukauden, mutta tavallisesti vain jonkun viikon, päivän, tunnin", puhui hän, selvästikin huomaten mielipiteensä hämmästyttävän kaikkia ja näyttäen olevan siitä tyytyväinen.

"Oh, mitä te nyt! Eihän toki... Ei, kuulkaahan..." huudahdimme kaikki kolme yhteen ääneen. Kauppapalvelijakin äännähti halveksivasti.

"Kyllä, minä tiedän sen", väitti harmaapäinen herra, koettaen vaientaa meidän äänemme. "Te puhutte siitä, mitä pidetään olevana, mutta minä puhun siitä, mikä on olemassa. Jokainen mies tuntee sitä, mitä te kutsutte rakkaudeksi, jokaista kaunista naista kohtaan."

"Jopa te puhutte kauheita asioita; mutta onhan ihmisten välillä olemassa tunne, jota kutsutaan rakkaudeksi ja joka ei kestä vain kuukausia ja vuosia, vaan koko elämän ajan!"

"Ei, ei ole. Jos vielä myönnämmekin, että mies suosisikin tiettyä naista koko elämänsä ajan, niin nainen, kaiken todennäköisyyden mukaan, siirtää suosionsa toiseen, ja niin on aina ollut ja on aina oleva tässä maailmassa", sanoi hän, ja ottaen taskustaan savukekotelon, sytytti savukkeen.

"Mutta voihan tunne olla molemminpuolinenkin", huomautti asianajaja.

"Ei, ei voi", väitti hän, "samoinkuin ei voi tapahtua, että hernekuormassa kaksi merkittyä hernettä joutuisivat vierekkäin. Eikä tässä sitäpaitsi ole pelkkä todennäköisyys, vaan sen todistaa kokemus täydellisesti. Rakastaa koko ikänsä samaa ihmistä -- sehän on samaa kuin jos väittäisi yhden kynttilän voivan palaa koko ihmis-iän", puhui hän imien ahnaasti savukettaan.

"Mutta te puhutte koko ajan vain lihallisesta rakkaudesta. Ettekö lainkaan myönnä olevan rakkautta, joka perustuu ihanteiden yhtäläisyyteen, sielulliseen sukulaisuuteen?" kysyi nainen.

"Sielullinen sukulaisuus! Ihanteiden yhtäläisyys!" matki hän, päästäen ominaisen äännähdyksensä. "Mutta eihän siinä tapauksessa tarvitse nukkua yhdessä (suokaa anteeksi karkeuteni). Ihanteiden yhtäläisyys siis veisi ihmiset nukkumaan samassa vuoteessa", sanoi hän ja naurahti hermostuneesti.

"Mutta, sallikaahan", sanoi asianajaja. "Tosiasiat puhuvat teidän väitettänne vastaan. Näemmehän, että avioliittoja on olemassa, että koko ihmiskunta tahi suurin osa siitä elää aviossa ja että sangen useat elävät rehellisesti pitkäaikaisessakin avioliitossa".

Harmaapäinen herra naurahti taas.

"Äsken sanoitte, että avioliitot perustuvat rakkauteen, ja nyt, kun minä sanon epäileväni rakkauden, paitsi aistillisen, olemassa oloa, te todistatte rakkauden olemassaolon sillä, että on olemassa avioliittoja. Mutta avioliitto meidän päivinämme on -- petosta!"

"Enhän toki", vastasi asianajaja, "Sanon vain, että avioliittoja on ollut ja on vieläkin olemassa".

"On kyllä! Mutta miksi ne ovat olemassa? Ne ovat olleet ja ovat vieläkin niillä ihmisillä, jotka näkevät avioliitossa jotakin salaperäistä, -- sakramentin, joka velvoittaa Jumalan edessä. Sellaisilla ihmisillä avioliitto on olemassa, mutta ei meillä. Meillä ihmiset menevät naimisiin, näkemättä avioliitossa muuta kuin lihallisen yhtymisen, ja tuloksena on joko petos tahi väkivalta. Jos petos, on se helpompi kestää. Mies ja vaimo vain uskottelevat ihmisille elävänsä yksiavioisuudessa, mutta elävätkin moniavioisuudessa. Ilkeätä se on, mutta käy vielä laatuun; mutta kun mies ja vaimo, mikä on tavallisinta, ovat ulkonaisesti velvoittautuneet elämään yhdessä koko ikänsä ja kuukauden päästä jo vihaavat toisiaan ja haluaisivat erota, mutta kuitenkin pysyvät yhdessä, silloin syntyy siitä se hirvittävä helvetti, joka saa rupeamaan juomaan, ampumaan itsensä, murhaamaan ja myrkyttämään itsensä ja toisensa", puhui hän yhä nopeammin ja antamatta kenenkään pistää sanaansa väliin ja kiihtyen kiihtymistään. Kukaan ei puhunut mitään, kaikki tunsivat tilanteen tukalaksi.

"Niin, kyllähän avioelämässä epäilemättä sattuu kriitillisiä välikohtauksiakin", sanoi asianajaja, haluten lopettaa sopimattoman kuumaksi käyneen keskustelun.

"Te, huomaan, tiedätte, kuka olen?" virkkoi harmaapäinen herra hiljaisella äänellä ja kuten näytti rauhallisesti.

"En, minulla ei ole sitä iloa."

"Eipä siitä suurta iloa. Olen Posdnishev, se, jolle sattui sellainen kriitillinen välikohtaus, johon vihjasitte, sellainen välikohtaus, että hän surmasi vaimonsa", sanoi hän, luoden nopean katseen jokaiseen meistä.

Kukaan ei keksinyt, mitä sanoa, ja kaikki olivat vaiti.

"Yhdentekevää", sanoi hän ja äännähti ominaisella tavallaan. "Muuten, suokaa anteeksi! En tahdo olla vaivaksi."

"Ettehän toki, Herra varjelkoon..." sanoi asianajaja.

Mutta Posdnishev, häntä kuulematta, kääntyi nopeasti ja meni omalle paikalleen. Asianajaja ja nainen puhuivat kuiskaten keskenään. Minä istuin Posdnishevia vastapäätä, keksimättä, mitä sanoa. Lukea ei enää nähnyt, ja senvuoksi ummistin silmäni, ollen tahtovinani nukkua. Seuraavalle asemalle saakka matkustimme hiljaisuuden vallitessa.

Sinne tultua asianajaja ja nainen siirtyivät toiseen vaunuun, puhuttuaan siitä jo aikaisemmin junailijalle. Kauppapalvelija rupesi nukkumaan istuimelleen. Posdnishev tupakoi yhä ja joi edellisellä asemalla keittämäänsä teetä.

Kun avasin silmäni ja katsahdin häneen, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi ja ärtyisenä:

"Teillä varmaankin on vastenmielistä istua minun kanssani tietäessänne, kuka olen? Siinä tapauksessa menen tieheni".

"Ei mitenkään, olkaa huoletta!"

"No niin, saisiko olla teetä? Se on vain väkevää."

Hän kaatoi minulle teetä.

"He puhuvat ja puhuvat... Valhetta kaikki tyyni..." sanoi hän.

"Mistä puhutte?" kysyin.

"No siitä samasta: tuosta heidän rakkaudestaan ja siitä, mitä se on. Eikö teitä nukuta?"

"Ei ensinkään."

"Jos tahdotte, niin kerron teille, kuinka tuo rakkaus johti minut itseni siihen mitä tein."

"Tehkää niin, ellei se vaivaa teitä".

"Ei, äänettömyys minua vaivaa. Mutta juokaahan teetä ... vai onko se liian väkevää?"

Tee oli todellakin kuin olutta, mutta minä join lasillisen. Samassa tuli junailija vaunuun. Posdnishev seurasi häntä vaieten äkäisin katsein ja alotti vasta, kun tämä oli poistunut.

III.

"No niin, kerronpa siis... Mutta tahdotteko todella?"

Toistin, että mielelläni tahdoin. Hän oli hetkisen vaiti, hieraisi käsillään kasvojaan ja alotti:

"Minun täytyy alottaa kertomukseni alusta asti: kertoa, miten ja miksi menin naimisiin ja millainen sitä ennen olin.

"Elin ennen naimisiinmenoani samoin, kuin kaikki meidän piirissämme elävät. Olin tilanomistaja ja yliopiston kandidaatti ja aatelismarsalkka. Elin ennen naimisiinmenoani samoin kuin kaikki, t.s. siveettömästi, ja samoin kuin kaikki meidän piirimme ihmiset, uskoin eläessäni siveettömästi eläväni kuten tuleekin. Itsestäni ajattelin, että olin herttainen olento, että olin täysin siveellinen mies. En ollut viettelijä, minulla ei ollut luonnottomia haluja, en tehnyt siveettömyyttäni elämäni päätarkoitukseksi, kuten monet muut ikäiseni vaan antauduin siveettömyyteen kohtuullisesti, sopivaisuutta noudattaen, terveydekseni. Vältin sellaisia naisia, jotka saamalla lapsen tahi kiintymällä minuun olisivat voineet sitoa minua. Saattoi silti olla lapsia ja kiintymystäkin, mutta minä menettelin, ikäänkuin näin ei olisi ollut. Ja tätä en ainoastaan pitänyt siveellisenä, vaan olin siitä ylpeäkin..."

Hän vaikeni hetkeksi ja äännähti omalla tavallaan, kuten aina kun hän sai jonkin uuden ajatuksen.

"Ja sehän se kuitenkin on pahinta koko jutussa!" huudahti hän. "Siveettömyyshän ei ole mitään fyysillistä, -- eihän mikään fyysillinen säädyttömyys ole siveettömyyttä: siveettömyys, todellinen siveettömyyshän on juuri sitä, että vapauttaa itsensä moraalisesta suhteesta naiseen, jonka kanssa ryhtyy lihalliseen yhteyteen. Ja tätä vapauttamista minä pidin ansionani. Muistan kuinka, kerran kärsin, kunnes olin maksanut naiselle, joka arvatenkin rakastuneena minuun oli antautunut minulle. Rauhoituin vasta, kun olin lähettänyt hänelle rahat, osoittaen sillä, ettei minua mielestäni mikään sitonut häneen moraalisesti... Älkää nyökyttäkö päätänne, ikäänkuin olisitte kanssani samaa mieltä", ärjäisi hän minulle. "Kyllä minä tuon asian tunnen. Teillä kaikilla, parhaassa tapauksessa teilläkin siinä, ellette ole usein sattuva poikkeus, teillä on samat ajatukset, kuin oli minulla. No, vähät siitä, suokaa anteeksi", jatkoi hän, "mutta se on kaikki niin kauheaa, kauheaa, kauheaa!"

"Mikä on kauheaa?"