Part 6
Varjon tavoin liukuu Brita oven raosta kesäyön hämyyn. Hän pysähtyy tupasensa nurkkavierelle kuuntelemaan ja puristaa hartioilleen kääräisemäänsä huivia tiukemmalle. Hän näyttää värisevän yön viileydessä ja Britan posketkin ovat tuiki kalpeat, mutta tuo kalpeus ja tuo väriseminen saattoivat johtua muustakin kuin yön viileydestä.
Brita kuulee sorsaparven närinän kaupunkisaaren rannasta ja näkee vedenpinnalla häilyvän usvaverhon. Hän silmää saunatietä varjostaviin koivuihin ja pihlajapehkoihin ja sitten asuinrakennuksen puolelle. Rakennuksen päässä Britaa lähimpänä on hänen isänsä suuri virkahuone; sen seinissä on tähän aikaan säätyläisilläkin vielä tavallisten luukkuakkunoiden sijasta pienet lasiruudut. Ne ovat vihreätä lasia ja välähtelevät kesäyön hämyssä Britan silmiin niin oudon ilkeästi... aivan kuin olisi isä siellä lasin takana ärähdellyt ja rypistänyt tuimistuneena kulmiaan.
Britan tarvitsi ottaa vain pari pitkää ja nopeata harppausta päästäkseen ensimmäisen saunatien vierellä kasvavan pihlajapehkon varjoon, mutta nämä harppaukset kysyivät voimia. Aukealta suojaan päästyään Brita vapisi uupumuksesta, raskas puutumus valui hänen jäseniinsä, hän horjahteli ja hänen täytyi nojata koivun kylkeen, jotta ei olisi kaatunut kosteaan heinikkoon. Sydänalassa ja päässäkin tuntui niin kummalliselta, Brita tuskin tunsi itseään eikä tiennyt, mitä teki.
Oliko hän todellakin Brita Henrikintytär... ylpeä ruotsi? Ja minne hän olikaan nyt menossa... varkaan tavoin hiipimässä?
Häpeän rusoitus värjää hänen kalvakoita kasvojaan. Kuitenkin hän horjuu eteenpäin, puulta puulle kulkien, ja kokee vahvistaa itseään sillä ajatuksella, että tuskinpa saunan luona oli kukaan häntä odottamassa. Ja hän kaipasi yön raikasta viileyttä, hän kaipasi sitä selvittääkseen sekavia ajatuksiaan. Mikäpä esti hänen siis menemästä saunan luo, siellä hän istahtaisi saunan nurkkavierelle veden viileyteen ja levähtäisi siinä.
Hitaasti hän kulkee, pysähtelee ja kuuntelee varmistuen yhä täydellisemmin, ettei saunan luona odottanut häntä kukaan. Jos lie joku käynytkin siinä, niin varmaan oli jo aikoja sitten soutanut tiehensä, sillä johan oli yötä kulunut pari pitkää tiimaa... niin hirveän pitkää Britan mielestä!
Saunarannassa oli kuitenkin odottaja. Muutamien askelten päässä saunasta kasvoi rantaäyräällä suuri raitapehko ja sen alla istui Hilippa pienessä veneessä. Hän liikahti hiukan ja nyökkäsi äänettömän tervehdyksen Britalle. Ei puhunut sanaakaan, ei edes moittinut Britaa siitä, että tämä oli antanut hänen odottaa niin kauan.
Eikä Britakaan puhunut mitään, vain hätäiseltään katsahti Hilippaan ja painoi päänsä alas syvän punan värjätessä kalpeita poskiaan. Niin hän kulki viimeiset askelet odottajan luo, pää kumarassa... aivan kuin nöyrtyneenä. Ja Hilippa otti hänet vastaan hellävaroen, nosti hänet voimakkain käsivarsin veneensä perätuhdolle ja asettui itse keskelle soutamaan.
Niin vei Hilippa, huoleton ja yltiöpää karjalaisbriha, markkinakisoihin Brita Henrikintyttären... vei salasaksa mukanaan ylpeän ruotsin!
Markkinakisat kokkokallion luona olivat jo aikoja sitten alkaneet, mutta tuskinpa he niitä muistivatkaan. He soutelevat hitaasti, ensin virtaa ylöspäin, pysytellen koko ajan rantapuolella, jossa virran vastustus oli heikompaa. Taisivat he kulkea kisapaikan ohitsekin ja Hilippa lepuutti siinä airojaan, mutta kun Brita ei puhunut mitään kisapaikalle lähtemisestä, jatkoi hän jälleen soutuaan.
He kulkevat pitkin rantoja, kiertävät lahdenpoukamia. Sorsaparvia räpistelee lentoon heidän veneensä kokan edestä ja Britan mieleen tulivat ne keväällä jäidenlähdön aikana näkemänsä joutsenet. Hän kysyi Hilipalta, oliko siellä Pankajärvessä vielä joutsenia?
— Ka mikäpä olisi ne meidän vesiltä pois karkoittanut! pakisee Hilippa pehmeästi.
Ja sitten hän kertoo joutsenien elelemisestä Pankajärvessä ja paljon muutakin hän kertoo kauniista kotijärvestään. Hilippa pakisee tasaisesti ja pehmeästi ja Brita kuuntelee, kuuntelee kenties enemmän Hilipan ääntä kuin hänen kertomustaan. Tuo karjalaisrahvaan puhetapa oli Britan mielestä aina ollut niin pehmeää ja miellyttävää ja Hilipan syvä, miehekäs ääni kuulosti tällä kertaa tavallistakin pehmeämmältä. Se soveltui hyvin yhteen tämän kesäyön rauhan kanssa.
Vähitellen alkoi Brita tuntea olonsa tuiki turvalliseksi Hilipan veneessä. Hilippa näytti paljon muuttuneen talvesta lähtien, paljon miehistyneen. Kaunis, kiherä parta verhosi nyt somana ja tasaisena Hilipan voimakasta leukaa ja suun ympärystää, se teki Hilipan kasvot niin kypsiksi ja miehekkäiksi. Ja näiden kasvojen ilmekin oli toinen kuin silloin talvella, niin ainakin Britasta näytti. Poissa oli Hilipan huulilta tuo ylimielinen hymykin, joka oli aina ärsyttänyt Britaa. Hymyilihän Hilippa nytkin, mutta tuo hymy oli aivan toisenlaista, yhtä pehmeää kuin Hilipan pakinakin. Hilippa oli kaikin puolin kesympi kuin tavallisesti ja Brita alkoi itsekseen ihmetellä, mitenkä hän oli toisinaan voinut pelätä tätä miestä... vielä tänä iltanakin. Hän oli todella kulkenut silmät ummessa, kun ei ollut aikaisemmin huomannut tätä kesyä ja tasaista puolta Hilipassa, tätä Hilipan oikeata luonnetta!
Brita taisi joutua hiukan hämilleen muistaessaan, miten hän oli harmistunut, kun Hilippa pyysi häntä mukaansa markkinakisoihin. Liekö Hilippakin huomannut tuon Britan hämillään olon, hänen äänensä muuttui vieläkin pehmeämmäksi. Niin ainakin Britan korviin kuulosti.
Aamu oli jo valkenemassa ja nyt lipuivat he jo virtaa alaspäin. Hilippa lepuutti airojaan ja antoi purtensa keinua virran mukana. Silloin huomasi Brita leveällä joella vastavirtaan tulevan veneen. Se oli upouusi vene, yhden ainoan miehen soutama, ja keskellä venettä oli kaksi korkeata puuarkkua, jotka Brita muisteli päivällä nähneensä Hilipan veneessä. Ja eikös tuo kaunistekoinen venekin ollut sama, Hilipan vene?
Kun Hilippa huomasi matkatoverinsa tunteneen veneen, virkahti hän naurahtaen:
— Riiko serkkuni siinä menee. Näkyy saaneen jo tarpeekseen Lieksan markkinoista, huonosti lie vedellyt kotijumalaisten kauppa!
— Ja viekö hän noita tavaroita nyt takaisin Pankajärvelle? kysyy Brita.
Hilippa pudisti päätään ja nauroi jälleen.
— Emme lähde takaisin Pankajärvelle, lähdemme alaspäin... Pielisjoelle! Liperin pokostalle menemme kauppaa tekemään ja ehkä muuannekin.
Hän kaivoi poveltaan saamansa lupapaperin ja ojensi sen Britalle.
— Tästä näet, että lähdemme luvallisille kaupoille! pakisi hän huolettomasti. — Syökäri ei mielinyt antaakaan tätä paperia ja tokko taattosikaan olisi antanut, vaan sepä kolmas herra käski antamaan. Ja nyt lähden minä kaupoille valtojen luvalla!
Brita näki paperista, minkä tavaroiden kauppaa lupa koski ja ojentaessaan lupakirjan takaisin kysyi epäilevästi:
— Ja etkö ota tällä kertaa mukaasi mitään muuta tavaraa kuin nuo paperissa mainitut arkulliset?
Hilippa nauroi vain eikä vastannut mitään Britan nenäkkääseen kysymykseen. Brita mieli jo närkästyä, tuosta naurusta vilahti entinen Hilippa, yltiöpää karjalainen. Hän mieli jälleen ruveta pitämään parannussaarnaa Hilipalle, mutta luopui sentään aikeestaan tällä kertaa. Sydämensä syvyydessä hän kuitenkin teki pyhän lupauksen, että kerran hän käännyttäisi Hilipan mielen. Brita oli varma, että Hilippa menestyisi yhtä hyvin muissakin tehtävissä kuin kauppatoimissa, Hilippa menestyisi mainiosti missä hyvänsä ja hänpä ohjaisi kerran Hilipan muuhun... uudisviljelijäksi tai mihin tahansa. Niin voisi Hilippa paljon paremmalla menestyksellä puolustaa karjalaisten asiaa ja sitä asiaa halusi Britakin tukea... sorrettujen ja ahdistettujen karjalaisten asiaa!
Brita aivan vavahteli sisäisestä innostuksesta. Niin, hän auttaisi Hilippaa, neuvoisi ja ohjaisi tätä uljasta miestä... kasvattaisi tämän miehen kerrassaan uudeksi ja väkeväksi heimonsa asian puoltajaksi. Mutta tällä kertaa sai Hilipan ohjaaminen jäädä... ei nyt vielä sopinut Hilipan matkoista muistutella, jotta Hilippa ei häneen ennen aikojaan työlästyisi!
Britan kotirantaan jouduttua Hilippa nosti hänet sylissään veneestä maihin. Brita ei tätä vastustellut, sillä pitihän hänen jättää itsestään hyvä muisto Hilipalle... parempi kuin silloin ensi kerralla. Hilippa piti taivuttaa ensin hyvällä, kesytellä... vasta sitten alkaisi Hilipan kasvattaminen uudeksi ihmiseksi!
Huumaantuneena, värisevin sydämin ja värisevin jäsenin jäi Brita seisomaan rannalle Hilipan soutaessa virtaa ylöspäin. Aamun rusoitus jo värjäili taivaan rantaa ja siitä Brita vihdoin muisti, että hänen oli aika lähteä neitsytpirttiinsä hiukan nukahtamaan.
* * * * *
Samana aamuna, pari tiimaa myöhemmin, laski Hilippa tavaraveneineen toisen kerran Lieksanjokea alas. Muut tavarakääröt oli aseteltu taitavasti purren pohjalle ja niiden päällä kellottivat näkyvillä nuo molemmat Solokoin luostariveljiltä ostetut arkun rumilaat. Aamun aurinko paistoi täydeltä terältään pitkin virtaa ja sieltä tuon sädehtivän valotulvan mukana tuli Hilipan upouusi pursi virran liplattavilla laineilla keinuen. Hilippa itse seisoi perässä ohjaamassa, Timo hoiteli etuteljolla airoja ja Riiko puuhaili keskellä venettä purjepuuta pystyyn asetellen.
Kaupunkisaarella oli jo alkanut markkinahumu, veneitä kokoontui sen rantaan, tullihuoneen ja krouvin vaiheilla kihersi mustanaan markkinarahvasta. Siellä väkijoukossa jo räsähteli viskaali Penttikin vaatien uusilta tulokkailta kreivillisiä tulliaprakoitaan.
Kaupunkisaaren kohdalla Hilippa käski Timon lakata soutamasta ja huutaa huikkasi kovalla äänellä:
— Hei, viskaali Pentti, vieläkö pitänee minun tulla toistamiseen näyttämään tavaroitani?
Viskaali Pentti hätkähti, tähysi kädellä silmiään varjostaen aamuvalon häikäisemälle joelle ja kun vihdoin tunsi, kenen pursi siellä oli, kysäisi hän tuimistuneena:
— Mitä hän sieltä huutelee, senkin veijari?
— Ka sitäpä huhuilen ja kyselen, että pitäneekö minun soutaa toistamiseen tavaroitani näyttämään?
— Mene pikenä ja tulena kiehuvaan helvettiin! räsähti syökäri.
— Ka oma on asiasi! Kun et välitä katsomisesta, niin menemme näyttämättä. Souda, Timo ystäväni!
Timo ei odottanut toista käskyä. Hilippa viittoi kädellään hyvästiksi ja hyvää kyytiä läksi pursi painumaan Pielisen selälle. Pentti viskaali vielä räsähti muutamia kuivia sadatuksia menijöiden jälkeen.
Niin alkoi Hilipan uusi kauppamatka. Hänellä oli nyt taskussaan lupakirja ja hän tietäisi sitä kyllä käyttää oikealla tavalla. Ylimielinen hymy väikkyi hänen huulillaan, mutta kun hän muisti eronsa Britasta, pehmeni tuo hymy ja Hilipan uneksiva katse tähyili kaukaa siintäviä Kolinvaaroja.
Samaan aikaan uneksui Brita neitsytpirtissään, että hän oli jo saanut käännytetyksi Hilipan paremmalle tielle!
IX.
On mennyt kesä- ja heinäkuukin, ollaan jo elokuussa. Kesä kallistuu syksypuoleen ja yöt ovat jo aivan tarpeeksi pimeät, jotta Pankajärven miesten suolaveneet voivat huomaamatta solua herra Henrikin virkatalon ja kaupunkisaaren ohitse Pieliseen.
Tämän tietää herra Henrikki vallan hyvin ja vanhasta kokemuksesta hän tietää senkin, että Pankajärven Vienan kävijät ovat jo kotiutuneet suolamatkaltaan ja nyt oli odotettavissa suolarahdin alkaminen näillä vesillä. Lieksanjoki kuljetti pimeänä yönä suolaveneen äänettömästi Pielisen vesille ja kun se sinne pääsi, oli se hyvässä turvassa herra Henrikin ja viskaali Pentin haeskeluilta.
On herra Henrikillä huolia. Hän on saanut hiellä ja vaivalla värvätyksi porvareja Pielis-Brahean kaupunkiin ja nyt hänen pitäisi suojella näiden porvarien elinkeinoja, luvallisia ja laillisia elinkeinoja. Mutta pimeys ja Lieksanjoki ovat salasaksojen liittolaisia, ja Pankajärven miehet ovat ovelia ammatissaan, vietävän ovelia.
Siellä on esimerkiksi tuo vanha Jehki Mauronen, pieni ja liukas ukon kääppänä, naamaltaan viaton kuin karjalaisrahvaan pyhimys, mutta oikea kettu suolavenettä kuljettamaan. Herra Henrikki ja viskaali Pentti ovat tavoitelleet häntä vuosimääriä, ovat jo monasti ajaneet takaakin, mutta sama oli, jos olisivat istuneet kotonaan hartauskirjaa lukemassa ja virsiä veisaamassa.
Ja entäs tuo toinen vintiö, tuo nuori Hilippa Vanninen. Herra Henrikki ei voi olla raivostumatta, kun hän muistelee Hilipan kesällistä vierailua markkinapaikalla. Silloin olisi kuin olisikin tuo lurjus pitänyt panna rautoihin, mutta laamannin, lakiherran läsnäolo pelasti karjalaisen, ja nyt oli herra Henrikillä kauniita todistuksia tuon vintiön kauppamatkoista.
Virkaveljensä, Liperin pokostan veronkantokirjuri oli kirjoittanut hänelle pitkän valituskirjelmän, jossa kerrottiin nuoren pankajärveläisen ovelista kolttosista. Täältä Lieksan tulliviskaalilta saamaansa lupakirjaa hyväkseen käyttäen oli tuo lurjus kaupannut luvattomia Venäjän tavaroita ympäri Oriveden ja kuka tiesi, vaikka lienee pistäytynyt itse Savonlinnan kaupungissakin kauppoja tekemässä. Ensin oli mies tullut näköisälle jumalankuvineen ja lupakirjoineen, narrannut tullimiehet huolettomiksi ja sitten oli vasta hakenut piilopaikastaan esille oikeat tavaransa ja aloittanut kaupanteon. Liperin pokostakylässäkin hän oli myydä sujuttanut kirkkorannassa tavaroitaan, sinne olivat juosseet sekä ruotsin papin että ryssän papin sanankuulijat kesken kirkonmenojen ostamaan juhtinahkaa ja kankaita. Papit saivat lopuksi saarnata ja pomiloida tyhjille seinille!
Kirjeensä lopussa oli valittaja tiedustanut, että mitenkä täältä annettiin todistuksia ja lupakirjoja moisille veijareille? Siinäpä se, mitenkä täältä annettiin, siinä sai laamanni, mokoma lakiherra näpsäyksen nenälleen! Hän tietysti lähetti kirjeestä tarkan jäljennöksen Kajaanin konventille ja kertoi tarkoin, kenenkä käskystä lupakirja oli annettu. Miten lienee laamanni puolustanut itseään, mutta hänelle oli kuin olikin tästä virkaveljen valituskirjelmästä hiukan hyötyä. Olivat lähettäneet Kajaanista tusinan vanhoja musketteja ja leiviskän verran ruutia, jotta hän saisi aseistaa syksyn joutuessa Lieksan kaupungin porvareja vaanimaan salasaksoja.
Hän oli jo kesäkäräjillä vaatinut tänne rakuunoita, mutta laamanni vain hymyili hänelle ja selitti, että Kajaanissa oli liian vähän rakuunoita tänne lähetettäviksi. No nyt hän luuli nolanneensa lakiherran ja olipahan nyt jo irtautunut musketteja ja ruutia herrojen varastosta. Ja olipa lähetetty aliupseerikin, vanha kersantti Pietari opettamaan näiden aseiden käyttöä.
Ja nyt varustaa herra Henrikki Lieksan porvareja, muodostaa jonkinlaista porvarikaartia taisteluun salasaksoja vastaan. Kersantti Pietari äkseeraa miehiä ja herra Henrikki valvoo tiukasti näitä harjoituksia, sillä tuo kersantti lurjus on suuri viinaratti ja istuisi paljon mieluummin kaupunkisaaren krouvissa kuin koikkelehtisi harjoituskentällä.
Tämän on sentään herra Henrikki saanut aikaan. Ja onpa hän saanut tänä kesänä hiukan muitakin parannuksia pokostan ja Lieksan kaupungin oloihin. Pokostan kirkkoherrankin on täytynyt muuttaa vakinaisesti asumaan tänne Lieksaan. Jo kaksi vuotta sitten oli tämä kirkkoherra nimitetty itsensä kreivin toimesta, mutta aluksi oli prelaatti asettunut Nurmekseen, kun siellä oli paras osa pokostan luterilaista väestöä ja siellä oli vanhastaan myös hyvä papinpuustelli, vieläpä oikea kirkkokin.
Kreivin selkeä tahto oli kuitenkin, että uuden kirkkoherran piti asua Lieksassa; kaupunkikylässä, ja herra Henrikki on nyt saanut toteutetuksi tämän tahdon. Prelaatille ostettiin kesäkäräjillä virkataloksi hyvä karjalaistalo tuosta Lieksanjoen toiselta puolelta, vastapäätä herra Henrikin virkataloa. Siellä asuu nyt kirkkoherra Anders Cajanus ja saarnata paukuttelee joka sunnuntai kaupungin käräjätuvassa.
Uusi prelaatti onkin kaikin puolin herra Henrikin mielen mukainen, kiivas oikeaoppisen luterilaisuuden esitaistelija. Nurmeksessa ei hänen papillisista avuistaan ollut paljoakaan hyötyä, toista on täällä Lieksassa, vanhassa karjalaispesässä. Täällä saattoi kirkkoherra Anders istuttaa jalkapuussa karjalaislurjuksia, jos eivät nöyrästi saapuneet luterilaisen pääpapin saarnoja kuulemaan. Piru vie, karjalaisrahvas sai vähitellen oppia kuuliaisuuteen ja oikeaan kirkkokuritukseen!
Tämän kaiken on herra Henrikki saanut aikaan ja hän pitää sitä melkoisena edistysaskeleena Pielisen pokostan oloissa.
Mutta se hänen porvarikaartinsa, se on vielä tärkeämpi. Sen taistelusta riippuu paljon... herra Henrikin pormestarin viitta!
Se viitta on luvattu hänelle jo aikoja sitten, mutta vieläkään ei sitä ole annettu. Viimeksi kesäkäräjillä oli jälleen puhetta pormestarin ja raatimiesten nimittämisestä, mutta laamanni lykkäsi yhä tuon nimityksen seuraaviin käräjiin. Pielis-Brahean kaupungissa oli muka vielä liian vähän porvareja ja markkinatkin olivat mitättömän pienet, mitäpä mokoma kaupunki teki pormestarilla ja raatimiehillä. Sai ensin kasvaa ja vaurastua!
Se laamanni, lakiherra, ei suosinut herra Henrikkiä ja siitäpä johtui koko viivyttely. Yhtenään se koki etsiä ja kaivella herra Henrikin vanhoja ja uusia syntejä, milloin teki muistutuksia karjalaisrahvaan ruoskimisesta, milloin moitti häntä palkkajyviensä kannossa tekemistä laittomuuksista. Löysi se lakiherra muistuttamisen syytä, mutta olipa herra Henrikkikin saanut nyt kerran näpsäytetyksi lakiherraa nenälle. Jopas lähettivät musketteja ja ruutia!
Herra Henrikki on vannonut kipenöivän valan, että vielä hän hankkisi Lieksan kaupunkiin rakuunoitakin. Niitä odotellessaan hän harjoittaa ja varustaa porvarikaartiaan.
Sen miehistöön kuuluu ensiksi porvari Mathias Iivarinpoika, puolikuuro ukon rahjus, Kajaanista Lieksaan muuttanut suolasaksa. Tuskin lie porvari Mathias Lieksassa ollessaan vielä myynyt edes puolta tynnyriä suoloja ja siitä on ukko kovin kiukustunut Pankajärven miehille. Äkseeraa musketilla ampumista kostaakseen luvallisen elinkeinonsa kärsimän hallan.
Kaartin hakamiehiä on porvari Mooses Nykyri, entinen nurmekselainen lautamies. Aikanaan hän on ollut hyvä uudisviljelijä, oikea korven raivaaja, mutta leskimieheksi jäätyään ihastui herra Henrikin houkutuksiin ja jätti Nurmeksen Ylikylässä olevan uudispaikkansa veljelleen. Vanhoilla päivillään läksi Mooses helpolla rikastumaan, irroitti juurensa oikeasta maaperästään ja kapusi porvarin säätyyn, raudan ja nahkan kauppiaaksi. Hän on ollut saita elinikänsä ja nyt hän on muuttunut oikeaksi kitupiikiksi. Ja kun herra Henrikki on luvannut tehdä hänestä raatimiehenkin, unelmoi Mooses Lieksan kaupungin kasvamista ja äkseeraa herra Henrikin kaartissa kyntövaolla kangistuneita koipiaan.
Vielä on kaartissa muitakin taattuja miehiä. On rättäri Sipo Meriläinen, liukas herrojen kumartelija, on porvari Iisakki Kauppinen, hyvänsävyinen hölmö, jonka kaunis emäntä rikkoo julkeasti avioliiton pyhyyttä. Herra Henrikin kuiskaillaan kähmivän tämän kaartilaisensa kotona sillä aikaa, kun mies istuu musketti kourissa salasaksoja vaanimassa herra Henrikin saunan luona.
Jonkinlaisena alikapteenina on kaartissa kiukusta rätisevä viskaali Pentti ja korpraalikseen on herra Henrikki ylentänyt seppä Jyrki Lehikoisen, saman veijarin, joka sai Pankajärvellä hyvän muiston Hilipan karhukeihäästä. Nyt on musta ruotsi jo melkein tointunut ankarasta haavastaan, jäykkä sisunsa lie pelastanut hänet henkiin. No, aivan tointuneeksi ei häntä voi sanoa, musta Jyrki rykii ja röhisee, niin kuin keuhkot olisivat vielä vallan repaleina, välistä syljeskelee vertakin. Herra Henrikki on palkkioksi vanhoista ansioista toimittanut hänet Lieksan kaupunkiin sepäksi ja asemestariksi ja hammasta purren valmistautuu musta ruotsi kostamaan Pankajärven miehille vanhoja kalavelkojaan.
Varmaa on, että ken hyvänsä näistä kaartin miehistä ampuisi silmän rävähtämättä jykevällä musketillaan ammottavan reijän nuoren Hilipan rintaluihin, jos kohdalle sattuisi. Jo monena elokuun yönä ovat he pitäneet vartiota herra Henrikin saunan luona. On saatu tietää Hilipan jo palanneen kesäiseltä kauppamatkaltaan ja nyt odotetaan hänen yrittävän suolaveneiden kuljettamista Pieliseen. Sitä nyt vaanitaan vartiovuoroja vaihdellen. Välistä käyvät liukas rättäri ja rätisevä tullimies vakoilumatkalla Pankakoskella asti ja näiden vakoilumatkojen jälkeen hälytetään tavallisesti koko kaarti aseisiin.
Kerran luulivat herra Henrikin kaartilaiset jo yllättäneensä Hilipan. Muutamana pilvisenä ja pimeänä yönä kuului joelta polskimista, niin kuin olisi melalla loiskuteltu vettä, ja sitten nähtiin mustan otuksen lipuvan äänettömästi vedenpinnalla.
— Suolavene! kuiskasi vapisevalla äänellä rättäri, joka oli ensimmäisenä keksinyt kummituksen.
Enempää aprikoimatta komensi viskaali Pentti kaartinsa ampumaan ja pian kuuluttivat jymisevät musketin pamahdukset öisen taistelun alkaneen.
Sinä yönä pelkäsi Brita hirveästi. Valvoi ja vapisi koko yön neitsytpirtissään ja luuli Hilipan jo tulleen ammutuksi reikiä täyteen. Mutta aamun valjettua setvisi taistelun tulos: nähtävästi oli Hilippa lurjus vielä pelastunut ehein nahoin, sen sijaan oli tullut ammutuksi kirkkoherra Andersin musta härkä, kaksivuotias mullikka. Todennäköisesti oli härkä kyllästynyt omaan vakinaiseen haaremiinsa ja päätti pistäytyä luvattomille retkille herra Henrikin apilaspellon puolelle, mutta joutui tällä matkallaan tekemisiin herra Henrikin kaartin kanssa ja sai hengellään sovittaa ajattelemattoman nuoruuden hairahduksensa.
Härän kuolema aiheutti jälkiselvittelyjä ja hiukan nauruakin, ja seuraavana yönä olivat kaartilaiset poissa vartiopaikaltaan.
Myöhemmin saatiin tietää, että juuri sinä yönä oli solunut jokea alas useampia suolaveneitä. Hilippa veijari oli pitänyt varansa ja valvoi kaartin nukkuessa. Olipa vielä ohimennen pistäytynyt kaupunkisaarellakin, siellä oli hän kolistellut puolikuuron porvari Mathiaksen ovea ja tiedustanut tältä, haluaisiko porvari Mathias ehkä täydentää suolavarastoaan.
Kokonaisen päivän herra Henrikki ärisi ja sadatteli tätä kuulumatonta julkeutta. Sitten hän läksi kesken kiireitten Kajaaniin jättäen kaartinsa syökärin komennossa jatkamaan toivotonta taistelua.
Hilipan retkistä saatiin edelleen ärsyttäviä viestejä. Milloin oli hänet nähty Pielisen selällä soutamassa suolavenettään, milloin hän oli ilmestynyt Nurmeksen kirkkorantaan kauppaamaan Vienan suolaa ja ryssän juhtinahkaa.
Kerran hän teki syökärille ikävämmänkin kepposen. Oli jälleen saatu kuulla Hilipan kulkeneen alas Pieliseen ja lähteneen soutamaan Nurmekseen päin. Viskaali Pentti lähti Jyrki sepän, porvari Mooseksen ja rättärin seurassa tavoittamaan häntä kiinni. Yön ajaksi nousivat vaaniskelijat keskellä Pielistä olevaan Ristisaareen säätä pitämään; siinä oli rantakivillä suuri, valkoinen risti, karjalaisrahvaan pystyttämä tienviitta aavojen ulapoiden keskellä. Sen juurella pitivät miehet tulta ja nukahtivat.
Mutta aamulla huomasivat he veneensä kadonneen. Ja veneen mukana olivat menneet musketit, ruudit, eväät, kaikki tyyni. Hilippa veijari oli ne varastanut yön aikana, liekö sattunut olemaan samalla saarella vai lieneekö yöllä osunut paikalle.
Kun miehet parhaallaan haikailivat veneensä häviämistä, ilmestyi Hilippa omine veneineen näkyviin ja ilmoitti löytäneensä tuuliajolta suuren veneen, jossa oli vahvasti kaikenlaisia sotatarpeita. Oliko se mahdollisesti heidän veneensä?
Syökärin rätisevä sadatustulva ilmaisi Hilipan arvelun oikeaksi ja silloin hän pakisi hyväntahtoisesti:
— Koetin soutaa venettä takaisin, ka en yksinäni jaksanut soutaa kahta venettä. Myötätuuli vei tuonne naapurisaareen, sieltä löydätte veneen kaikkine tavaroineen. Teloille vedin veneen ja nahkasilla peittelin tavarat, jotta ei ruuti pääsisi kastumaan sateessa!
Niin meni Hilippa menojaan. Neuvoi vielä lähtiessään, että he voisivat pomiloida siinä ristin juurella, jos aikansa kävisi ikäväksi. Tosin oli se risti karjalaisrahvaan pystyttämä ja he olivat vääräuskoisia ja kaiken lisäksi luultavasti suuria syntisäkkejä, vaan ehkäpä Isä Jumala kuulisi heidänkin rukouksensa, jos syökäri jättäisi vähemmäksi sadattelunsa!
Kolme vuorokautta sai viskaali Pentti miehineen värjötellä autiolla saarella, ennen kuin Viensuun kylän nuottamiehet osuivat paikalle heitä pelastamaan. Heidän veneensä löytyi todella Hilipan neuvomalta saarelta kauniisti teloille vedettynä. Kaikki tavarat olivat siinä tallella visusti nahkapeitteen alle aseteltuina.