Part 1

language: Finnish

KREIVIN KAUPUNKI I

Historiallinen romaani Pietari Brahen aikuiselta Pielisen pokostalta

Kirj.

SIMO ERONEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Kirjani lukijalle.

Hiukan historiallista taustaa.

Tämä romaani on omalla tavallaan kuvaus Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikasta tai oikeammin tuon politiikan järkyttävästä lopputilityksestä vuosien 1656—58 venäläissodan aikana.

Stolbovan rauhassa v. 1617 sai ruotsalainen Suomi neitseellisen huomenlahjan, nimittäin parhaan osan nykyistä Karjalan maakuntaa — koko laajan alueen Vuoksen varsilta Nurmeksen kaukaisimpaan perukkaan asti. Se oli vanha Novgorodin aikuinen. Käkisalmen Karjala ja koko tässä maakunnassa asui yhtenäinen karjalaisväestö. Epäilemättä tämä väestö oli karjalaisheimon parhainta ainesta, vanhan kalevaisen laulun taitavaa sankaripolvea. Vuosisatoja se oli saanut kitua venäläisorjuudessa, Ruotsin suuruusajan hallituksen yleväksi tehtäväksi tuli nyt tämän herkkämielisen ja lahjakkaan heimon liittäminen muun Suomen kansalliseen ja sivistysyhteyteen.

Tämä suuri, historiallinen tehtävä olisi vaatinut viisasta ja varovaista, ennen kaikkea oikeamielistä rajaseutupolitiikkaa, mutta sellaista ei Ruotsi noudattanut. Sen sijaan, että uusi rajamaakunta olisi edes oikeudenkäytössä ja hallinnossa päässyt viipymättä osalliseksi muun ruotsalaisen Suomen nauttimista eduista, jätettiin se monien vuosikymmenien ajaksi halveksitun voittomaan asemaan. Nimellisesti liitettiin uusi Karjala aluksi toiseen voittomanhan, siitä tehtiin Inkerinmaan kanssa erityinen hallintoalue, todellisuudessa jonkinlainen valtakunnan takamaa, siirtomaa tai kaatopaikka, jonne kaikenlaiset seikkailijat lähtivät koettamaan onneaan ja jonne virkamieheksikin kelpasi ken hyvänsä muualla paperinsa polttanut heittiö. Uuden rajamaakunnan hallinto ja oikeudenkäyttö joutuivat pian kokonaan hunningolle, tuomarit ja lainlukijat ottivat lahjuksia kummaltakin riitapuolelta, voudit veronkantokirjureineen ja pokostain nimismiehet rehentelivät kuin mitkäkin pikku satraapit kukin omassa piirissään. Läänitysjärjestelmä, joka muuallakin valtakunnassa oli näihin aikoihin suurena epäkohtana, pääsi uudessa rajamaakunnassa peloittavaan laajuuteen, vieläpä kaikkein räikeimmässä muodossaan. Uuden Karjalan läänitysherroina oli enimmäkseen Itämerenmaiden vierassyntyisiä ylimyksiä, joiden pahaan maineeseen joutuneet ruoskavoudit mellastivat kaukana olevien isäntiensä tiluksilla pahemmin kuin aikoinaan venäläiset pajarit. Kuvaavasti ovatkin kaikki Karjalan mailla kansan muistossa säilyneet pajaritarut juuri tältä aikakaudelta eivätkä suinkaan aikaisemmalta venäläiskaudelta.

Uuden rajamaakunnan karjalaisrahvaalle oli rauhansopimuksessa taattu vapaa uskonnonharjoitus, mutta kun karjalaisten kirkollisia oloja ei kyetty järjestämään, aiheutui tästä alituisia rettelöitä. Karjalaisten piti edelleen saada sielunpaimenensa rajan takaa ja näistä monet todella olivat venäläismielisiä. Heidän juonittelunsa saattoi hallituksen pitämään karjalaisväestöä kokonaisuudessaan poliittisesti epäluotettavana ja niin yritettiin sekä houkutteluilla että pakkokeinoilla käännyttää karjalaisia valtakunnan viralliseen uskontoon. Uskonto se olikin tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena paljon tärkeämpi kuin kansallisuus, valtakunnan hyvä ja uskollinen alamainen ei voinut yleisen käsityksen mukaan kuulua muuhun kuin luterilaiseen kirkkokuntaan.

Karjalaisia ei kuitenkaan saatu luopumaan omasta uskonnostaan ja silloin ryhdyttiin rajamaakunnan luterilaista asutusta lujittamaan muilla keinoilla, alettiin siirtää karjalaisalueille luterinuskoisia uudisasukkaita, pääasiallisesti Savosta, osittain myös Oulunjärven tienoilta.

Tässä uudisasutuksessa sellaisenaan ei olisi ollut mitään pahaa, karjalaisessa rajamaakunnassa oli kyllä uudiseläjillekin vielä tilaa. Mutta kun uudisasutustyön yhtenä tärkeänä kannustimena oli juuri tuo maakunnan karjalaisen isäntäväestön poliittinen aliarviointi, muuttui tämäkin ainoa rakentava työ karjalaisväestölle uusien nöyryytysten ja kärsimysten aiheuttajaksi. Uudet tulokkaat tiesivät jo Karjalan maille saapuessaan, että heidän oli lupa kohdella maakunnan entistä isäntäväestöä melkein miten hyvänsä. Hallitusmahti asettui joka tapauksessa heidän puolelleen ja harvoin tarvitsi pelätä mitään rangaistusta karjalaisille tehdyistä vääryyksistä. Paljon kai uudiseläjät tekivätkin vääryyttä karjalaisille eikä kireitä välejä ollut vielä lieventämässä mikään kansallinen yhteenkuuluvaisuuden tunne. Karjalaisia ei pidetty minään suomalaisena veljesheimona, vaan rajantakaisina ikivihollisina. Ja vaikka nyt olikin kohtalon oikusta jouduttu elämään samalle puolen rajaa, eivät vanhat käsitykset tahtoneet niin hevillä haihtua.

Näin sai uuden rajamaakunnan karjalaisrahvas kokea joka puolelta ahdistusta ja halveksuntaa, ja harvoin kukaan nousi tämän rahvaan oikeuksia puoltamaan. Ruotsin oikeamielinen laki ei uloittunut surkean, väliaikaisen hallinnon käsiin jätettyyn rajamaakuntaan. Jo monen oman aikakautensakin valistuneemman ruotsalaisen ja suomalaisen hallitusmiehen mielestä olivat uuden rajamaakunnan olot suureksi häpeäksi Ruotsin rehelliselle oikeusjärjestykselle ja koko valtakunnan nimelle. Mutta mitään sanottavia parannuksia ei saatu toimeen, samaan aikaan kun muualla maassamme elettiin »kreivin ajan» valoisan aamun koitossa, syöpyivät karjalaisessa rajamaakunnassa epäkohdat yhä syvemmälle, ja niin alkoi jo näkyä enteitä lähenevästä romahduksesta.

Niin, rajamaakunnan vanha karjalaisväestö alkoi todella tehdä sitä, mistä sitä koko ajan oli syytetty, se käänsi katseensa itään päin, rupesi odottamaan sieltä pelastusta. Ensimmäiset oireet ilmenivät »karkulaisuutena», milloin siellä, milloin täällä yksityiset karjalaisperheet, välistä kokonaiset kyläkunnatkin pistivät pillit pussiin ja painuivat kaikessa hiljaisuudessa itäisen rajan taa. Siellä he tiesivät olevan edessään hyvin epävarman tulevaisuuden ja venäläisorjuuden, tänne jäivät heiltä isiensä muokkaamat maat, kauniit kotikonnut, rakkaat kalavedet ja niiden keskeltä kohoavat pyhitysniemet, kaikki mikä oli heille elämässään armasta ja kallista. Ja kuitenkin he jättivät tuon kaiken ja lähtivät epävarmuuteen. Tuo mieltä masentava ilmiö paljasti kaikessa alastomuudessaan Ruotsin suuruuden ajan karjalaispolitiikan surkeuden. Länsimaisuutta edustava Ruotsi oli joutunut häpeään barbaarisen idän rinnalla.

Mutta tämäkään ankara varoitus ei saanut aikaan tehoisaa korjausta, ja niin joutui vuosien 1656—58 kohtalokas venäläissota. Yllättäen tulvasivat suuret venäläisarmeijat monesta paikasta rajan yli ja moni epätoivoon asti kiusattu Ruotsin karjalainen meni silloin ajattelemattomuudessaan vihollisen puolelle. Rajamaakunnan uutta luterilaisasutusta ryöstettiin ja tuhottiin säälimättä ja nopeasti levisi sodan hävitys uudesta rajamaakunnasta kauemmaksikin, aina Savonlinnan tienoille saakka.

Sotaonni kuitenkin myöhemmin kääntyi Ruotsin aseille suopeaksi ja nyt vyöryi hävitys takaisin päin lakaisten vuorostaan puhtaaksi rajamaakunnan karjalaiskyliä ja painuen hyvän matkaa itäisen rajan taaksekin. Karjalaiset pelkäsivät maanpetturuudesta koituvan raskaan rangaistuksen ja tätä rangaistusta peläten he lähtivät poistuvien venäläisten mukana suurin joukoin pakomatkalle Venäjän puolelle. Tämä pakolaisvyöry tempasi lopulta mukaansa viattomatkin — sellaisia oli sentään tiettävästi parhain osa koko rajamaakunnan vanhasta karjalaisväestöstä.

Surkean näyn tarjosi ruotsalaisen Suomen uusi rajamaakunta rauhan solmiamisen jälkeen. Hävitetty oli kaikki, niin hyvin karjalaisten kuin uudisasukkaidenkin kylät. Vähitellen kuitenkin viimemainitut palailivat takaisin, mutta maakunnan alkuperäisestä isäntäväestöstä ei moni konsanaan enää tullut. Vain mitättömän pieniä karjalaissaarelmia oli jäänyt jäljelle Laatokantakaisen Raja-Karjalan pohjattomien salojen kätköihin ja joku kauemmaksikin rajasta. Paenneiden tilalle alkoi tulvia uusia uudiseläjiä Savosta ja näin sai ruotsalaisen Suomen karjalaisen rajamaakunnan väestö hyvin nopeasti uuden karvan. Vanha karjalaisuus oli hävinnyt miltei olemattomiin ja uudiseläjien jälkeläisistä syntyi se väestö, jota nykyisin jokapäiväisessä kielenkäytössä sanotaan karjalaisiksi.

Tämä näin syntynyt rajaseudun kansa on kyllä historian myöhemmissä vaiheissa osoittautunut uskolliseksi rajavartijaheimoksi ja ylpeydellä tunnustan itsekin kuuluvani juuri tähän heimoon. Mutta tämä ei voi tehdä olemattomiksi menneisyyden hairahduksia. Ruotsin suuruudenajan hallitus on historian edessä vikapää siihen, ettei vanhalle karjalaisuudelle kyetty valmistamaan tilaa yhteisen Suomi-äidin helmaan. Karjalainen maaperä vain kyettiin anastamaan, mutta itse orvoksi jäänyt heimo joutui maanpakolaisuuteen itäisen rajan taa. Noiden silloin liikkeelle lähteneiden pakolaislaumojen jäännöksiä elää vielä tänä päivänäkin kaukana Venäjällä, Tverin ja Vologdan pohjattomissa metsissä. Siellä he ovat vuosisatoja aitokarjalaisella sitkeydellä pitäneet puoliaan joka puolelta ylitseen tulvivaa venäläisyyttä vastaan, mutta heidän lopullisena kohtalonaan on kai hukkuminen ja häviäminen venäläiseen kansanmereen.

Tämä romaani on kuvaus tuolta ankaralla aikakaudelta, ja toimintapaikkana on Pielisen Karjala, joka oli jäänyt muuallakin laiminlyödyn rajamaakunnan unohdetuimmaksi kolkaksi.

Kertomuksemme aikoihin kuului Pielisen pokosta jalon valtaherran, kreivi Pietari Brahen läänityksiin, mutta kreivillisen hallinnon alkuvuosina ei ennätetty korjata kaikkia edellisen aikakauden laiminlyöntejä. Vielä rehenteli kreivillisellä Pielisen pokostallakin oma pikku satraappinsa karjalaisrahvaan kiusana ja kauhuna. Myöhemmin samoilla mailla elostanut Simo Hurtta saattoi monessa kohden ottaa oppia tästä historiallisesta edeltäjästään. Asia lieneekin siten, että monet kansantarinoissa Simo Hurtan nimeen liittyvät tihutyöt lienevät jo tapahtuneet tuon hänen edeltäjänsä aikaan.

Kirjani kuvaus ei ole valoisa, mutta vanhan karjalaisheimon historiassahan onkin niin sanomattoman vähän valoisia kohtia. Ja historian pimennoihinkin on minun mielestäni joskus yritettävä luoda valaistusta. Siinä mielessä olen kirjoittanut tämän romaanin.

Imatralla, 13. p:nä heinäk. 1926.

_Simo Eronen_.

I.

Tammikuun alussa 1655 toimitettiin pokostan vuotuista veronkantoa uudessa Pielis-Brahean eli Lieksan kaupungissa. Veronmaksuun kokoontuneita pokostan talonpoikia kuhisi ja kuljeskeli sekä kaupunkisaarella että manteren puolella olevassa Lieksan karjalaiskylässä.

Kaupunkisaari Lieksanjoen suussa, melkein kiinni manteressa, oli suojaton paikka, kovin suojaton. Aikanaan oli tämä saari ollut Karjalan ristirahvaan kirkkosaarena ja kalmistopaikkana, mutta nyt oli saaren ikivanha pyhitysmetsikkö raivattu pois ja niin pääsivät talven tuulet ja tuiskut puhaltamaan vallan vapaasti Pielisen aavalta jäälakeudelta. Saaren halki kulkeva, mutkitteleva tie, kaupungin ainoa kadun nimellinen pyrki alituiseen umpeutumaan, kaupungin vähälukuisilla porvareilla oli työtä tarpeeksi, jos tahtoivat pitää sen kuljettavassa kunnossa.

Tavallisina aikoina talvisin hautautuikin koko kaupunkipahanen melkein tyyten mahtavien kinosten peittoon, mutta nyt veronkannon päätyttyä olivat tulossa käräjät ja talvimarkkinat, ja niin nähtiin jokaisen kaupungin eläjän heiluvan lapio kourissa puhdistustyötä tekemässä.

Nuori oli vielä Lieksan kaupunki, kaikkein viimeinen Pietari Brahen maahamme perustamista, ja tätä kaupunkia voitiin pätevämmällä syyllä kuin monta muuta sanoa »kreivin kaupungiksi». Juuri maamme valtaherran toimesta luopumisensa aikoihin oli kreivi Pietari hankkinut oston kautta Pielisen pokostan ja liittänyt sen jo ennestään omistamaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Ja nyt katsoi jalo valtaherra velvollisuutensa vaativan ryhtyä isän kädellä huolehtimaan tämän syrjäisen rajakolkan henkisestä ja taloudellisesta vaurastumisesta. Kesäkäräjillä 1653 luettiin julki kreivin armollinen käskykirje Pielis-Brahean kaupungin perustamisesta, ja kun kreivi itse oli jo edellisenä syksynä muuttanut lopullisesti Ruotsiin, jäi uusi kreivillinen kaupunki Kajaanin vapaaherrakunnan ylimmän hallinnon, n.s. Kajaanin konventin kasvatiksi.

Konventin herrat olivat nähneetkin jo melkoisesti vaivaa tästä kasvatistaan. Jokaisilla käräjillä houkuteltiin pokostan talonpoikia siirtymään porvareiksi uuteen kaupunkiin, sen markkinoille komennettiin Kajaanista asti kauppasaksoja, jotta kaupankäynti saisi ripeämmän alkuvauhdin ja vihdoin avustettiin Kajaanista käsin kaupungin virallisten rakennusten pystyyn panossa.

Niin oli saatu rakennetuksi aivan kaupunkisaaren manteren puoleiseen rantaan pieni tullihuone ja sen viereen kaupungin krouvi. Kauempana saarella, kaupunkialueen keskustassa kohosivat samoin rinnatusten käräjäkartano ja pokostan kreivillisen hallinnon viljamakasiini. Käräjäkartanon harjalla oli yksinkertainen puuristi sen merkkinä, että tätä rakennusta käytettiin toistaiseksi myös kaupungin kirkkona.

Täällä tapahtui nyt veronkantokin. Möhömaha ja paksuniskainen Sotkamon vouti Anders Ericsson, joka piti jumalan rangaistuksena Pielisen pokostan liittämistä jo ennestäänkin liian laajaan toimipiiriinsä, oli majoittunut kylmään ja vetoiseen käräjähuoneeseen. Suuret susiturkit yllään hän rehenteli siellä karkeatekoisen honkapöydän ääressä kantaen savurahoja ja jousipenninkejä ja merkiten kirjoihinsa verohelpotuksia niille pokostan talonpojille, jotka olivat osoittaneet erityistä alttiutta uuden kreivillisen kaupungin perustamistöissä.

Viljaveroa kannettiin ulkona makasiinin ovella. Kun oli kipakka pakkanen, oli pihamaalle viritetty suuri nuotio, jonka ääressä pokostan nimismies Henrikki Danielsson ja rättäri Sipo Meriläinen mittasivat veroviljoja.

Herra Henrikki, kookas ja tanakkatekoinen, mustapartainen mies, oli lujasti äänessä; hänen hyppysiään paleli armottomasti, kun piti tämän tästä selailla veroluetteloa ja raapustella maksajille kuitteja. Hänellä roikkui kyllä vyössään suuri, litteä tinapullo, oikea lekkeri, josta hän yhtenään kulautteli lämmikkeekseen mustaa ja väkevätä rommia, mutta ei tämäkään kyennyt kokonaan karkoittamaan kylmää. Ei ainakaan herra Henrikin äänenpito siitä hiljentynyt, vaan päinvastoin kohosi yhtenään.

Tinapullon vieressä vyön alla oli herra Henrikillä lyhytvartinen ruoska ja sitäkin hän oli lämpimikseen varsin kärkäs käyttämään. Ei tarvinnut veronmaksajan pukahtaa monta poikenluomaista sanaa, kun herra Henrikin vetistävät silmät välähtivät uhkaavasti ja käsi meni itsestään ruoskan varteen.

Herra Henrikki oli töykeä virkamies, oikein aikakautensa virkamiesten mallikuva. Kreivillinen hallinto oli saanut hänet pokostan mukana entiseltä omistajalta. Liivinmaan sotakomissariolta Henrik Cronstiernalta osti kreivi Pietari Pielisen pokostan ja herra Henrikki seurasi mukana tässä kaupassa, jonkunlaisena kaupanpäällisenä. Ja jo liivinmaalainen paroonikin lie perinyt herra Henrikin edeltäjältään, jo oli tämä töykeä ruoskan heiluttaja ennättänyt palvella monta isäntää ja aina oli hän samanlainen, parantumaton. Varsinkin pokostan alkuperäinen karjalaisrahvas sai usein tuntea hänen ruoskansa nasevaa läjähtelyä.

Luterinuskoisia uudiseläjiä kohdeltiin yleensä paljon inhimillisemmin. Niitä täytyi kohdella paremmin niin Pielisen pokostalla kuin muuallakin Ruotsin Karjalassa, Stolbovan rauhan ajoista lähtien oli niitä houkuteltu muuttamaan karjalaiseen rajamaakuntaan, ja jos niitäkin olisi ruvettu ruoskimaan aivan mielivaltaisesti, olisivat ne junkkarit pistäneet pillit pussiin ja lähteneet takaisin entisille elinmailleen Savoon ja Pohjanmaalle.

Nyt tehtiin niin, että yllytettiin uudiseläjätkin karjalaisten kimppuun. Karjalaisrahvasta sai jokainen sortaa ja tallata mielensä mukaan, uutiseläjät anastivat heidän viljelyksiään, luterilainen papisto ahdisteli heitä tänä luterilaisen puhdasoppisuuden ankarana aikakautena ja tylyimmin kaikista sortivat heitä Ruotsin vallan voudit ja nimismiehet, herra Henrikin tapaiset öykkärit.

Herra Henrikin toiminta tunnettiin kyllä Kajaanin konventissakin, joskus konventin laamanni näön vuoksi nuhteli häntä käräjillä, mutta yleensä annettiin herra Henrikin isännöidä mielensä mukaan.

Ja herra Henrikki hallitsi pokostan karjalaisrahvasta rautaisella kädellä. Niin oli nytkin Nurmeksen puolen luterilaiskylien veronkanto toimitettu ensin, Lieksan, Vie'in ja Pankajärven karjalaiskylät oli jätetty kaikkein viimeisiksi. Aina saivat karjalaiset jäädä viimeisiksi.

Lyhyt tammikuinen päivä alkaa hämärtyä ja yhä ahkerammin maistelee herra Henrikki lämmikettä pullostaan. Iltaan mennessä pitäisi veronkanto saada loppumaan; joka hetki odotettiin käräjäherrojen tuloa ja herra Henrikin piti majoittaa heidät virkataloonsa, joka näkyi tuolta mantereen puolelta, Lieksanjoen rantaäyräältä. Olisi ollut noloa, jollei talon isäntä itse olisi ennättänytkään ottamaan vastaan korkeita esimiehiään.

Herra Henrikillä on siis tulinen kiire, mutta yhä vain suoltuu käräjähuoneen eteisestä uusia karjalaismiehiä tuomaan tarjoksi veroviljojaan. Herra Henrikin ääni kiihtyy kiihtymistään ja vihdoin hän jyrähtää kokonaan malttinsa menettäen:

— Eivätkö nämä lemmon karjalaiskoirat lopu milloinkaan?

— Ka ei vielä lopussa olla! kuuluu huoleton ääni viimeksi tulleiden karjalaisten joukosta. — Vielä on näitä Vie'in miehiäkin jäljellä hyvä joukko ja meidän perukka, Pankajärven kylä, on vielä kokonaan.

— Tuhannen tulimmainen sarvipää teidän kaikkien veroviljat periköön!

— Ka jätä jos jätät saatavasi sarvipään perittäviksi, vaan eläpä sinä lähdekään sitten ryöstöllä kulkemaan!

Herra Henrikki sinkosi raivostuneen katseen nauruun remahtavaan miesjoukkoon ja sillä kertaa tyrehtyi nauru kuulumattomaksi. Vain etummaisena seisoi kookas ja leveähartiainen karjalaismies, vielä melkein nuorukainen ulkonäöltään, joka ei ensinkään peitellyt hyvätuulisuuttaan. Jumaliste, olipa siinä julkea nulikka, lyhyt ja kihertyvä parran alku kykeni tuskin vielä kunnolla verhoamaan leukapieliä, mutta miehen hymyssä ja katseessa oli kevyttä huolettomuutta, melkein yltiöpäistä uhmailua.

Herra Henrikki luuli tuntevansa tuon kopean karjalaisnuorukaisen, vaikka näkikin hänet ensimmäistä kertaa veronmaksussa. Aivan varmaan, hän tunsi kuin tunsikin tuon miehen, siinä oli yksi Pankajärven Vannisia, salasaksoja, Brahean porvarien kiusanhenkiä, ja näitä miehiä vihasi herra Henrikki katkerammin kuin tavallisia karjalaiskoiria.

Hänen terävä katseensa mitteli nuorta karjalaista kiireestä kantapäähän, aivan kuin painaakseen hänet lähtemättömästi muistiinsa. Mutta nuori Vanninen, Hilippa Vanninen, niinkuin hänen nimensä kuului, kesti kuin kestikin herra Henrikin kiukkuisen tarkastelun. Ja kun herra Henrikki jotakin itsekseen öristen ryhtyi takaisin työhönsä, pakisi nuori Hilippa jälleen ilkamoiden:

— Ka jopa rupesi kaduttamaan, ei jätäkään saataviaan sarvipään perittäviksi!

Jälleen kuului miesjoukosta pidätettyä naurua. Herra Henrikin korvat kuumenivat, räjähdyksen vaara oli jo veitsen terällä. Kai räjähdys olisikin jo tapahtunut, mutta herra Henrikillä oli tällä kertaa niin tulinen kiire. Hän voitti kuin voittikin vielä itsensä ja ryhtyi tarkastamaan erään repaleiseen kelsiturkkiin puetun karjalaismiehen tarjolle tuomia veroviljoja.

Tämä mies oli Vie'in karjalaiskylän liepeiltä, köyhä populi Timo Issakainen, ja kovin pahalla hetkellä sysäsi oikukas kohtalo hänet herra Henrikin eteen veroviljoineen. Herra Henrikki oli nyt siinä mielentilassa, ettei huono verovilja saanut tulla kysymykseen, mutta Timo raiskan verovilja oli kuin olikin huonoa, melkein kelvotonta. Kun herra Henrikki sai sitä säkin suulta kouriinsa, jyrähti hän julmistuneena:

— Kulmuja ja ruumenia, hallan panemia akanoita! Ja näitäkö sinä tarjoat veroviljaksi hänen kreivilliselle armolleen?

— Ka ei ollut parempia, halla vei ruishalmeeni, selvittää Timo nöyrästi. — Näitä samoja jyviä syömme itse ja vielä panemme petäjäistä sekaan. Mistäpä toin paremmat viljat sinullekaan!

— Valehtelet, karjalaiskoira! karjui herra Henrikki ja potkasi miestä niin armottomasti, että tämä lensi jyväsäkkineen nurin makasiinin seinävierelle ja kolhasi vielä päänsä seinään.

Ja kerran päästettyään raivonsa valloilleen sivalsi herra Henrikki ruoskan vyöltään ja rupesi tehostamaan sillä potkuaan. Ruoska alkoi läjähdellä hangessa makaavan miespoloisen pään ympärillä, mies koetti suojata kasvojaan käsivarsillaan ja käpertäytyi kokoon repaleisen kelsiturkkinsa sisään.

Pelästyneenä seisoi miesjoukko ääressä, vain nuoren Hilippa Vannisen sisu kuohahti. Hän oli kyllä kuullut herra Henrikin menettelytavoista, mutta ensimmäistä kertaa hän nyt näki miestä ruoskittavan ja sen enemmän harkitsematta hän sekaantui leikkiin, astui lähemmä herra Henrikkiä ja kielsi jyrkästi:

— Lopeta jo ruoskimisesi! Timo Issakainen pakisi täyttä totta, Isä Jumala lähetti hallan hänen ruishalmeeseensa ja siitäkö pahasta nyt silvot miespolon hengettömäksi?

Herra Henrikki ei ollut kuulevinaan nuoren karjalaisen kieltoa. Hän oli jo aika vahvasti juovuksissa ja viina kiihdytti hänen raivoaan. Hän potki ja tallasi vuoroin uhriaan, vuoroin tämän jyväsäkkiä, hänen vetistävät silmänsä paloivat hillitöntä vimmaa ja hänen vaahtoavasta suustaan pärskyi rajuja sadatuksia:

— Saatanan karjalaiskoirat, veijarit, minä opetan teidät maksamaan hallan panemilla akanoilla kreivillistä viljaveroa. Opetan jumaliste! Vai minua rupeatte puijaamaan!

Jokaisella sadatuksella läjähti ruoska yhä tuimemmin. Mutta äkkiä se pysähtyi, sillä nuori Hilippa Vanninen tarrasi takaapäin kiinni hänen ruoskaa heiluttavaan käsivarteensa. Herra Henrikki pyörähti päin odottamatonta hillitsijäänsä ja joutui silmätysten nuoren karjalaismiehen kanssa.

— Vai tulit neuvomaan minulle ruoskan käyttämistä! kähisi hän hampaidensa välistä. — Jollen erehdy, niin taidatpa olla Pankajärven salasaksojen pesuetta ja nyt haluat hieroa lähempää tuttavuutta minun kanssani!

Rajulla tempauksella hän irrottausi nuoren Hilipan otteesta ja hyppäsi pitkän harppauksen taaksepäin. Samassa viuhahti ruoska ilmassa ja sen isku läjähti suoraan vasten nuoren karjalaisen kasvoja.

— Siinä sinulle tuttavuutta, karjalaiskoiran sikiö!

Maailma musteni nuoren Hilipan silmissä, ilveksen tavoin kyyristyen hän hyökkäsi toistamiseen käsiksi herra Henrikkiin. Ja vaikka herra Henrikki olikin harvinaisen väkevä ja rivakkaliikkeinen mies, ei hän tällä kertaa kyennyt irrottautumaan kiihtyneen karjalaisen syleilystä. Syntyi ankara painiskelu, jonka kestäessä ruoskaa pitelevä herra Henrikin käsi oli milloin ylhäällä, milloin teki nopean kaaren alaspäin. Vihdoin sai rivakampi karjalainen kellistetyksi ruoskijansa alleen ja ryösti ruoskan hänen käsistään.

Samalla hetkellä ilmestyi pihamaalle lyhyeen turkismekkoon ja puuhkalakkiin puettu nuori nainen. Hän oli nähtävästi ollut jäällä hiihtelemässä ja kiiruhtanut oudon hälinän houkuttelemana veronkantopaikalle. Nähdessään herra Henrikin maassa ja rotevan karjalaismiehen häntä pitelemässä nainen tunkeutui arvelematta kiihtyneen miesjoukon keskelle.

— Mitä täällä on tapahtunut... isä? huohotti hän hengästyneenä.

Yllätetystä miesjoukosta kuului vain epäselvää muminaa. Mutta herra Henrikkiä pitelevä Hilippa havahtui kirkkaan naisäänen kuullessaan muistamaan itsensä, hän hyppäsi jaloilleen ja silmäsi hämmästyneenä ympärilleen. Herra Henrikin ruoska oli edelleen hänen kädessään.

Nähdessään sen ja miehen naamassa punoittavan, verta tihkuvan ruoskan jäljen alkoi nuori nainen aavistaa, mitä oli tapahtunut. Hän oli herra Henrikin tytär ja tunsi varsin hyvin isänsä hillittömän luonteen, mutta vallan outoa oli hänelle, että joku karjalainen uskalsi nousta julkisella veronkantopaikalla hänen isäänsä vastustamaan. Se tuntui kuin tuntuikin herra Henrikin tyttärestä yltiöpäisyydeltä, melkein majesteetin loukkaukselta. Hän silmäili uudestaan perin hämmästyneenä nuorta Hilippaa, mutta tällä välin oli hänen isänsäkin jo tointunut jaloilleen ja ärisi tyttärelleen:

— Brita lapseni, sinulla ei ole täällä mitään tekemistä! Painu heti kotiin avustamaan äitiäsi, siellä on sinulle tarpeeksi työtä!