Chapter 3

-- Tunnen, herra kreivi, Ai'on huomena mennä eläimineni sinne. Herra kreivi Normann kuuluu olevan antelias herra eikä lahjatta laske sellaista köyhää karhuntanssittajaa kuin minä olen. Hänellä on pieni viiden eli kuuden vuotias poika, joka vissiin karhuuni, kameelini ja apinaani mielistyy. Poikanen ei suinkaan vielä ole sellaista nähnyt?

-- Juuri tästä pojasta on kysymys, sanoi kreivi Albin. Hän on pois korjattava!

-- Ei suinkaan lapsi ole surmattava, herra kreivi? karhuntanssittaja hämmästyneenä huudahti. Varastaa, ryöstää, hävittää ja polttaa tahdon teidän eduksenne, jos niin tarvitaan, vaan murhata pientä lasta, ei, se on minusta liikaa! Minulla ei juuri tunnon vaivoja ole, herra kreivi, vaan -- suoraan sanottu -- murhalla en toki tahtoisi sieluani rasittaa. Siitä ei milloinkaan puhtaaksi pääse, ja tulla hirteen ja teilattavaksi, ei sekään ketään sellaiseen rikokseen kehoita.

-- Kuka sinulle on sanonut, että pojan kuolemaa tahdon, lapsellinen ihminen, kreivi sanoi levollisena, jolloin kuitenkin pettyneen toiveen varjo hänen otsassaan kuvastui ja silmänsä himmensi. Hän on pois saatava, salaa ryöstettävä ja poisvietävä, jottei hän enää näille paikoille palaa. Minun luullakseni se pitäisi oleman sinulle helppoa. Puolan raja ei ole kaukana ja kun pojan kanssa olet vaan sen yli päässyt, niin suuret metsät niillä paikoilla takaa-ajoa estäävät.

-- Ryöstää poikanen, -- se kyllä käypi laatuun, vastasi karhuntanssittaja ajattelevasti. Kovimmassa kohtalossa voisin itse pitää pojan luonani ja opettaa kaikellaisia konstia, joita harvoin Puolassa ja Venäjällä nähdään ja aina hyvin maksetaan. Niin, niin, se jotain olisi! Karhuntanssittajan poikaa ei kenkään kreivin pojaksi tuntisi ja sitä paitse on keinoja kylliksi häntä muuttaa, jottei hänen oma isänsä jonkun vuoden perästä häntä enää tuntisi. Hm, niin. Minkätähden tahdotte, herra kreivi, pienokaista pois tieltä korjata?

-- Yksinkertaisen ja selvän syyn tähden, vastasi kreivi Albin. Olen kreivi Robert Normannin ainoa sukulainen ja hänen suurien tilojensa perillinen jos pieni Feliks saadaan pois. Ymmärrätkös, Ivan Ivanovitsch?

-- Ymmärrän, vastasi tämä, nyykyttäen päätä. Te olitte minun upsierini, ette milloinkaan olleet kova, ettekä paha minua kohtaan ja toimititte minulle kerran anteeksisaannon, kun luultiin minua syypääksi pieneen varkauteen, jonka vuoksi olin tuomittu saamaan kaksikymmentäviisi lyöntiä. En ole sitä, herra kreivi, unohtanut ja sentähden olen mielelläni valmis teitä palvelemaan. Teidän tiellänne oleva poika pitää tuleman ryöstetyksi ja näkymättömiin häviämän Puolan tai Venäjän avaroille alangoille. Vaan turha on murha, herra kreivi. Mitä palkaksi saan siitä työstä, kun korjaan kreivin lapsen teidän tieltänne pois?

-- Kaksi sataa taaleria paikalla, sitte kolme sataa taaleria, kun poika on salaa saatu rajan yli ja vuosittain viisi sataa taaleria, niin kauan kuin poika ei kotiinsa palaa, sanoi kreivi.

Karhuntanssittaja, sangen mieltyneenä niin suureen palkintoon, jota hän ei ollut odottanutkaan, nousi istuimeltaan ja huudahti innostuksissaan:

-- Tuhannet kiitokset, herra kreivi! Te olette tosin kunnon mies, joka tietää uskollisen ihmisen työlle panna arvoa. Luottakaa täydellisesti sukkeluuteeni. Poika on menevä niin tietämättömiin kuin sannan muru suuressa valtameressä.

-- Siis olet tyytyväinen sinulle tarjottuun palkkaan? kreivi kysyi.

-- Aivan tyytyväinen herra! vastasi karhuntanssittaja kohta.

-- No niin, en ole vielä lopettanut, ystäväni, jatkoi kreivi hymyillen, -- vielä saat jalomielisyyttäni kokea. Jos olet minulle uskollinen, jos saat pojan pois ja hän pysyy pois, niin lupaan kreivillisellä kunnian sanallani maksaa sinulle vuosittain tuhannen taaleria siitä hetkestä kuin tulen serkkuni, kreivi Normannin, omaisuuden omistajaksi. Toivon sen olevan kylliksi uskollisuuttasi minua kohtaan vakuuttamaan.

-- Oh, herra kreivi, huudahti karhuntanssittaja uudesti innostuneena, sieluni autuuden uhalla vannon teille tuhat kertaa, etten nyt enkä milloinkaan teitä petä ja pientä kreiviä en päästä, jottei hän nyt eikä koskaan löydä tietä takaisin, vaikka minun täytyisi häntä viedä kaukaiseen Siperiaan!

-- Vaan hän voipi juosta pois, salaisesti paeta, kreivi virkkoi.

-- Siitä antakaa minun, renkini Petrovitsch'in, nuoren Aleksian ja ennen kaikkia molempain koirani huolta pitää, vastasi karhuntanssittaja. Meidän kymmenet silmämme häntä silmällä pitävät ja varjelevat, niinkuin elävä kiusaaja sielu raukkaa.

-- Hyvä, uskon sinua, sillä sehän on oma etusi, että poikaa tarkasti silmällä pidät, kreivi vastasi levollisena. Vaan miten ai'ot pojan käsiisi saada? Hänen isänsä ja pari vanhaa palvelijaa häntä aina vartioivat.

-- Heidän varovaisuutensa on oleva mitätön, karhuntanssittaja vastasi vakaasti. Millä tavalla se on tapahtuva, en voi tällä hetkellä sanoa. Minun täytyy olla paikalla tehdäkseni suunnitelman, jonka mukaan teen tehtäväni vakaasti ja hyvällä menestyksellä. Luottakaa, herra kreivi, täydellisesti minuun! Muutaman päivän perästä ehkä jo saatte minusta kuulla.

-- Hyvä, käyttäydy viisaasti ja varovasti, kreivi vastasi. Että näkisit minun täydellisesti luottavani sukkeluuteesi ja tottumukseesi, ota nämät kaksi kääryä, kumpasessakin on sata taaleria.

-- Kiitän siitä, herra kreivi, sanoi karhuntanssittaja syvästi kumartaen ja pudottaen molemmat raskaat käärryt sukkelaan taskuunsa. Ja nyt sallikaa minun jäähyväiset sanoa ja kylään palata. Tahdon jo tänään, eikä vasta huomena seurueni kanssa matkalle lähteä. Täytyy tehokkaasti toimia, jos on mieli onnistua.

Kreivi kiitti karhuntanssittajan intoa ja jätti hänen.

-- Liemi on suurustettu, hän sanoi ilkeästi nauraen, kun Ivan oli oven sulkenut, sinä maksat sen, serkku Robert, syödä ja olkoon se sinulle terveydeksi.

KOLMAS LUKU.

Pojan ryöstö.

Vaikka karhuntanssittaja, viehätettynä hänelle luvatusta suuresta palkinnosta, oli varsin varmasti päättänyt kreivi Albinin ehdotukseen ruveta, niin hän toki, tarkemmin tutkittuansa, huomasi mitkä vaikeudet oli sen toimeenpanemisessa, vieläpä se oli varsin mahdotontakin. Varmaan isän ja uskollisten palvelijain silmät poikaa tarkasti vartioitsivat ja Sokolnits'in alangolla kulkiessaan Ivan suotta päätänsä vaivasi keinoa keksiäksensä, miten hän huomiota herättämättä ja vaaratta yrityksessään onnistuisi. Renkinsä Petrovitsch, joka kulki äänettömänä hänen sivullansa, huomasi helposti Ivanin syvästi miettivän ja katseli vähän väliin sukkelasti ja viekkaasti sivultapäin häntä.

-- Isäntä, hän sanoi vihdoin keskeyttääksensä jo liian pitkää vaitioloa, -- te vaivaatte jollakin päätänne! Onko vanha uskollinen palvelija luottamuksenne varsin menettänyt, kun ette salaisuuksianne hänelle ilmoita?

-- Ei, Petrovitsch, siitä ei ole mitään puhetta, vastasi karhuntanssittaja pian. Saat kaikki kuulla, kun vaan ensin itse saan ajatukseni selville.

-- Niinkuin tahdotte, isäntä, vastasi Petrovitsch. En ole kärsimätön ja voin odottaa. Vaan minun pitää teille muistuttaa, että olette jo usein kavaluuttani ja sukkeluuttani ylistäneet. Karhuntanssittaja nyykytti päätä. Hän tunsi renkinsä ja kumppaninsa ja tiesi edeltäpäin, että hän oli uskollinen liittolaisensa, jos hän vaan lupaisi hänelle jonkun, vaikkapa keskinkertaisenkin osan saatavasta voitosta. Tätä paitsi oli salaisuus välttämättömästi ilmoitettava Petrovitsch'ille sekä pillinsoittaja Aleksialle, siis Ivan päätti pian ilmoittaa koko asian monellaisiin juoniin ja kujeisiin tottuneille matkakumppaneillensa.

-- Mitä tuumit, Petrovitsch, jos olisit tilaisuudessa ilman suurta vaivaa ja vaaraa saada kaksikymmentä kirkasta taaleria? hän kysyi.

-- Tuumin, renki vastasi hymyillen, etten minuuttiakaan miettisi, vaan kohta ottaisin tilaisuudesta vaarin.

-- Myöskin siitä huolimatta että joku vaara olisi tarjona.

-- Se riippuu siitä, miten suuri tai pieni vaara on, isäntä. Vaan puhukaa toki asia peittelemättä, Ivan Ivanovitsch! Te tiedätte toki etten minä kumminkaan teidän pettäjänne ole!

Karhuntanssittaja jutteli nyt minkä toimen kreivi Albin oli hänelle antanut ja Petrovitsch kuunteli tarkasti. Saatuansa tiedon kaikesta pudisti hänkin päätänsä.

-- Lapsen ryöstö on kehno työ, hän sanoi. Jos siitä kiinni tullaan, on kova vankeus seurauksena, ehkäpä vielä kaulakin leikataan. Kaikessa tapauksessa -- kun ei mitään tee, niin ei mitään saa. Jos tahdotaan rahaa ansaita, pitää jotakin tehdä. Siis Sokolnits'in kreivi Normannin poika on kysymyksessä. No, hyvä tilaisuus olisi minulla parantaa vanhaa vikaa ja kostaa vanhaa vihaa.

-- Mitä tarkoitat, Petrovitsch? kysyi karhuntanssittaja.

-- Sitä tarkoitan, vastasi renki, kavalasti nauraen -- ja hänen huoneenhaltiansa, herra Steinin, tunnen vielä paremmin. Vieläköhän tuo elänee?

-- Niin, niin, kreivi Albin sanoi minulle että minun tulee juuri häntä enemmin varoella, vastasi Ivan.

-- Vai niin, -- hän on siis aina vielä linnan kaikki kaikissa, sanoi renki. No, sepä olisi suurin ilo minulle tehdä hänelle kepposet.

-- Vaan minkätähden? karhuntanssittaja kysyi kärsimättömänä.

-- Sentähden että hän kerran, noin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten toimitti minulle aika selkäsaunan ja ajoi minun, tosin herra kreivin armollisimmalla luvalla pois palveluksesta, herjaten ja häpäisten minua. Palvelin silloin Sokolnits linnan kyökkipoikana. Kun linnassa oli suuret pidot, katosi pari hopealusikkaa. Käsittämättömällä tavalla ne olivat kyökistä kadonneet ja minun piti väkisin syyllisenä veijarina oleman. Kaikki minun kieltoni eivät mitään auttaneet. Huoneenhaltian käskystä sain tusinan lyöntiä ja armollisen herra kreivin käskystä minut ajettiin pois linnasta uhkauksella että minua vankilaan lähetettäisiin, jos vielä joskus niille paikoille tulisin. Siitä on monet vuodet kulunut, tuskin ne minua enää tuntenevat, siis voin vihani ylpeätä väkeä vastaan puskea.

-- Tahdotko siis minua uskollisesti auttaa, Petrovitsch? huudahti karhuntanssittaja iloisena.

-- Totisesti, sieluneni ja ruumiineni tahdon tässä seikassa olla, vastasi neuvokas renki, ilkeästi naurahtaen. Hupaista on minusta tarjota nuorelle kreiville, niinkuin hänen isänsä minulle tarjosi. Jospa vaan saisimme pojan haltuumme, tiedän Sokolnits'in metsässä piilopaikan, josta ei kukaan voi häntä löytää. Kun vielä linnassa palvelin, panin yhtä ja toista sinne talteen, jota sitte sopivassa tilaisuudessa jälleen otin.

-- Mitä piilotteleminen hyödyttää? kysyi Ivan. Saatuamme pojan haltuumme, niin ei muuta kuin pian Puolan rajan yli!

-- Vaan se ei olisi ensinkään viisaasti tehty, vastasi Petrovitsch. Kun pieni kreivi on kadonnut yht'aikaa kuin matkaseurue, niin epäilemättä meitä ensin luullaan pojan varkaiksi ja ajetaan kohta takaa. Kätkeä häntä tässä tapauksessa olisi mahdotonta. Ei, parempi on panna poika piiloon, siksi kuin ensimmäinen melu on sivutse, ja minä vartioitsen häntä ettei hän karkuun juokse, mestari Ivan Ivanovitsch, siitä voitte olla vakuutettu.

-- Sinä olet oikeassa mies! Sukkeluutesi on parempi kuin minun, vastasi karhuntanssittaja. Ylös siis ja luottakaamme onneen saada poika käsihimme. Mitä hänen vartioitsemiseensa tulee, niin teen sen itse, -- ei epäluulosta sinua vastaan, Petrovitsch, Jumala varjelkoon, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että minun tulee olla näillä seuduilla saadakseni työstäni enemmän palkkaa. Sitten saat vielä kolmekymmentä taaleria etkä luullakseni mahda olla siihen tyytymätön!

-- Päinvastoin, isäntä, vastasi Petrovitsch ahneudesta kiiltävillä silmillä, -- iloitsen jo saadakseni kovia taaleria. Vaan vielä jotain, -- Aleksian pitää myös saaman osan saaliista! Olen hänen setänsä, tiedättekö, Ivan Ivanovitsch, ja se on velvollisuuteni pitää sisareni pojasta huolta.

-- Ah, tosin, tosin, vastasi Ivan Ivanovitsch, -- jos kepposemme onnistuu, on Aleksia niin hyvin kuin sinäkin saapa viisikymmentä kirkasta taaleria!

-- Niin on asian laita ja niin päätetty, vastasi Petrovitsch väännellen tyytyväisenä käsiänsä.

Hän luonnollisesti ajatteli ett'ei hän luvattuja viittäkymmentä taaleria käsistänsä annakaan sisarensa pojalle, vaan pitää ne omana kahdenkertaisena osanansa ja hyvänä saaliinansa.

Parhaassa sovussa seurue lähti matkallensa, kunnes se ehtoopuolella saapui erääsen kylään, missä pysähtyi ja oli yötä. Seuraavana päivänä päivällisaikana karhuntanssittaja toivoi Sokolnits'issa olevansa. Siihen asti olivat kaikki tuumailut jätettävät, sillä vasta paikalle tultua, saatujen tarkkojen tietojen jälkeen, voitiin tehdä päätös häpeällisen rikoksen tekemisestä.

Juuri puolipäivän aikaan karhuntanssittaja seurueneen tuli suureen Sokolnits kylään, missä tieto hänen tulostansa kulovalkean tavalla kulki huoneesta huoneesen mökistä mökkiin ja pian kaikki kylän asukkaat tiellä olivat. Bum-be-rum bum ja pillin kileällä äänellä seurue tuli ylvästellen, heitä saattoivat paljasjalkaset kylän lapset nauraen ja iloisesti huutaen.

Ivan ei kuitenkaan aikonut samana päivänä julkista näytäntöä antaa, taukoamatta lyöden suurta rumpua Petrovitsch tienosottajana johdatti seurueen kylän ainoaan krouviin. Täällä elukat pantiin talliin ja vartioiminen uskottiin Aleksialle. Ivan ja Petrovitsch menivät krouvin vierashuoneesen, tuottivat ruokaa ja olutta virvoitukseksi päivämarssin jälkeen ja juttelivat isännän kanssa, joka mielellänsä piti heille seuraa. Heidän varovaisesti tehtyihin kysymyksiinsä puhelias isäntä vastasi, että kreivi Robert Normann vielä asui linnassa, että hän varjeli Feliks'iä niinkuin silmäteräänsä eikä poika saanut linnasta mennä, ettei vanha huoneenhaltija häntä saattanut ja suojellut.

-- Tuskin meillä sitte onkaan kunnia saada nähdä nuorta herraa katseliain joukossa, kun annan eläinteni temppujansa tehdä, karhuntanssittaja vastasi. -- Se on vahinko, kaksinkertainen vahinko minulle, joka juuri armollisen kreivin anteliaisuuteen ja jalouteen luotin.

-- Mitä siihen tulee, ei teidän tarvitse huolehtia, vastasi isäntä. Pieni kreivi on utelias, nuori herra, eikä ole eläessään vielä karhua, kamelia eikä apinaa nähnyt. Niin pian kuin hän saa kuulla teidän tulostanne -- eikä se kauan viivy, ennenkuin hän sen kuulla saa, niin ei hän anna rauhaa, ennenkuin herra kreivi antaa hänelle luvan kylässä käydä. Te tulette, kenties, linnaan kutsutuiksi ja silloin saatte pari taaleria taskuhunne, sitä ette ensinkään saa epäillä. Herra kreivimme on todella niin antelias mies, niinkuin häntä kaikkialla tässä maassa kiitetään.

-- Sitä parempi, sitä parempi, sanoi karhuntanssittaja. -- Muuten eläimeni ovatkin sangen kesyjä, jottei ole mitään pelättävää laskea nuorta herraa aivan liki heitä. Karhu on niin kuuliainen ja lempeä kuin kesytetty koira. Vaan mitä luulette, sopisiko se herra isäntä, että minä menisin linnaan rukoilemaan herra kreiviä tulemaan eläimiäni katselemaan?

-- Ei se missään tapauksessa voi vahingoittaa, jos te sen teette, isäntä vastasi. --- Jos tahdotte sinne mennä, niin kysykää vaan herra huoneenhaltia Steiniä, -- kyllä hän sitte teille oikean tiedon antaa.

-- Tahdon siis koettaa, Ivan sanoi vähän mietittyänsä ja nousi. -- Suuri kiitos teille neuvosta, herra isäntä; tule, Petrovitsch, saata minua vähän matkaa.

Molemmat menivät linnaan päin. Kylästä tultuansa paikkaan, missä ei kukaan ihminen voinut kuulla heidän puhettansa, sanoi karhuntanssittaja rengillensä:

-- Kuule, Petrovitsch, puhuessamme krouvin isännän kanssa, jotakin hyvää mieleeni juolahti. Meidän täytyy sanoa että joku eläimistämme, vaikkapa kameli, on sairas.

-- Minkä vuoksi, isäntä? Petrovitsch kysyi. -- Jos kamelin sairaaksi sanomme, emme voi temppuja tehdä, emmekä saa mitään rahaa taskuumme.

-- Anna minun selittää, keskeytti Ivan. -- Mitä hyödyttää pari ropoa, jotka saamme tuhmien talonpoikien taskusta? Ennen kaikkea on kysymyksessä nuoren kreivin kiinniottaminen. Olet itse sanonut, että linnan muurien sisäpuolella kavaluus eikä väkivalta mitään auta, sillä pientä kreiviä yöt päivät vartioidaan. Vaan linnan muurien ulkopuolella voi jotakin tehdä. Epäilemättä vallaton, nuori kreivi kärsimättömänä tahtoo eläimiämme nähdä. Kun sanomme kaikkia tai ehkäpä yhtäkin niistä sairaaksi, ettemme voi linnassa eikä kylässä näytäntöjä antaa, niin sen seurauksena on että pienen pojan läheisyyteemme viettelemme. Hän ei anna rauhaa, ennenkuin hän on eläimet nähnyt ja kun hän on kerran tullut, olemme oikein pöllöpäisiä, ellemme ymmärrä nuorta herraa useamminkin vietellä. Kuten pitkästä kokemuksesta olemme oppineet tuntemaan, ovat sellaiset lapset halukkaat suurta ruskeata karhuamme katselemaan. No, minä tahdon siitä huolta pitää, että karhu on oleva hyvä liittolaisemme ja vietelintu, kunnes uteliaan pienen kreivin käsihimme saamme. Voipi kerran tapahtua, että hän tulee ihan yksin ilman saattajaa luoksemme, sillä lapset ovat huolettomat eivätkä ole ensinkään epäluuloiset, -- ja siinä tapauksessa, Petrovitsch on meillä lintu käsissämme emmekä voi olla suurta palkintoa saamatta.

-- Teillä on oikein, isäntä, vastasi renki vähän kadehtien että Ivan oli häntä sukkelampi. -- Tuuma on hyvä, -- voitamme sen kautta aikaa, mikä on pääasia, -- vartioitseminen laimistuu ja voimme varmasti toivoa nuoren kreivin umpimähkään hänelle pantuun ritaan menevän. Antakaa minun pitää huolta kamelin sairaudesta. Ennenkuin linnasta palaatte, on se oleva sen näkönen, ettei se ole kaukana kuolemasta, -- vaan kaikki on vaan teeskenneltyä.

-- Hyvä, niin voin linnaan mennä asiata ilmoittamaan, sanoi Ivan tyytyväisenä. -- Pian jälleen kohtaamme toinen toisemme Petrovitsch!

Tämän sanottuansa molemmat erkanivat. Karhuntanssittaja meni linnaan, hänen renkinsä palasi krouviin.

Sokolnits'iin tultuansa Ivan kysyi huoneenhaltijaa ja pyysi häntä toimimaan että hän pääsisi herra kreivin puheille. Stein kysyi tämän puheille pääsemisen tarkoitusta ja kuultuansa Ivanin asian, nyykytti hän suostuen.

-- Puheille pääsö on tässä tapauksessa tarpeeton, hän vastasi. -- Herra kreivi ei anna mielellään itseänsä häiritä. Muuten voitte siihen luottaa, että minä vielä tänään tai kumminkikin huomenna pienen kreivi Feliks'in kanssa tulen luoksenne.

Ivan kiitti nöyrästi saadusta tiedosta ja sangen iloisena hän kiirehti krouviin, missä Petrovitsch'ille onnistuneesta retkestään kertoi.

-- Nyt en enää hyvää onneamme epäile, hän lisäsi. Vanha huoneenhaltija näkyi olevan yhtä utelias näkemään eläimiämme kuin pieni suojeltavansakin. Mitä olet kamelille tehnyt? Meidän täytyy varustautua vielä tänään hovin herrasväkeä vastaan ottamaan.

-- Olkaa huoletta, isäntä, vastasi renki säihkyviä silmiänsä räpyttäen. Olen pannut neulan kamelin jalkapohjaan ja nyt se seisoo kolmella jalalla, pää nuukallansa. Neula ei kamelia vahingoita ja yöksi vedän sen jälleen pois.

-- Tuumasi on hyvä, Ivan sanoi. Siis olemme valmiit nuorta kreiviä vastaanottamaan niinkuin pitää. Olen utelias, josko poika vielä tänään tulee.

-- Tuolla hän ehkä jo tuleekin, virkkoi Petrovitsch, katsellen akkunasta linnaan vievää tietä. Vanha herra ja hienosti vaatetettu poika. Niin, niin, nyt tunnen vanhan Steinin. Ottakaa te, isäntä, heitä vastaan, minä menen piiloon, sillä onhan se mahdollista, että hän muistaa minua ja se varmaan häntä hämmästyttää!

-- Hyvä, mene pian piiloon, Ivan vastasi, -- sukkelasti, he ovat jo aivan läsnä.

Petrovitsch lähti huoneesen, jonka isäntä oli hänelle makuuhuoneeksi antanut. Muutaman minuutin kuluttua vierashuoneen ovi äkkiä avautui ja ahkerasta astumisesta ja kiihotetusta odotuksesta punaposkisena pieni Feliks astui sisään. Vanha huoneenhaltija häntä seurasi.

-- Hoi, oletko sinä mies, jolla on suuri karhu ja kameli? Feliks kysyi karhuntanssittajalta.

-- Palvelukseksenne, armollinen nuori herra, vastasi hän, nöyrästi kumartaen pienen pojan edessä melkein maahan asti. Surkea vaan, minun täytyy sanoa, että kamelini on ollut sairas ja tämän onnettomuuden tähden en ole tilaisuudessa sopivalla tavalla teille eläimiä näyttää.

-- Ei se mitään tee, Feliks vastasi. Jos vaan saisin niitä nähdä, etenkin karhua! Onko se suuri ja kesyttämätön?

-- Sangen suuri, ja kesy, vastasi Ivan. Se on niin kesy ja hyvänluontonen, että se syö kädestä ja leikkii niinkuin koira. Se tosin ei ole kesyn näkönen, vaan teidän ei tarvitse sitä pelätä, armollinen nuori herra!

-- Kuka sinulle sanoi, että minä pelkään? kysyi pieni Feliks ylpeästi. Tahdon kohta karhua katsella. Vie minua sen luo!

-- Ei niin pian Feliks, virkkoi vanha huoneenhaltija, kääntyen karhuntanssittajaan päin.

-- Onko karhu todella niin hiljainen, kuin sanotte? hän kysyi.

-- Totisesti, armollinen herra, minä vannon teille, hiljainen niinkuin sylikoira, vastasi Ivan, vakuuttaen totta puhuvansa. Olen hyvänsävyistä Pets'iä jo kolme vuotta ympäri kuljettanut, eikä se milloinkaan ole kellenkään mikään vahinkoa tehnyt. Henkeni uhalla takaan, ettei se pienelle herra kreiville vähintäkään vahinkoa tee.

-- No, näytä siis eläin meille, sanoi Stein levollisena. Feliks anna minulle kätesi ja lupauksesi ettet minusta eroa.

Feliks lupasi kaikki, sillä hän halusi suuresti karhua nähdä. Ivan vei vieraansa yli pihan suureen, valoisaan talliin, jossa eläimet olivat. Oven avattuansa tunkeusi Feliks pian hänen kanssansa sisään, vaan, vaikka hän kieltämättömästi oli rohkea ja usein oli uskaliaisuuttansa osoittanut, vetäysi hän takaperin, kun tallin nurkassa kyyristyneenä, heinillä makaava, suuri karhu nousi ja kiirehtien riensi Ivanin luo, kärsimättömästi ja kovasti möristen.

-- Älkää peljätkö, nuori herra! Älkää peljätkö! sanoi karhuntanssittaja hymyellen pojalle. Pets on vähän levoton syystä että sen on nälkä. Jos uskaltaisitte sitä syöttää, niin teistä pian tulisi hyvät ystävät.

-- Vaan minulla ei ole mitään sille syötettävää, poika virkkoi.

-- Syöttäkäätte sille tämä leipä, sanoi karhuntanssittaja. Jos meillä olis hunajata, jossa leivän kastaisimme, niin kylläpä Pets osottaisi teille ystävyyttä.

-- Hunajaa? Sitä täytyy isännän toimittaa, poika sanoi iloisena. Odota hetkinen! kohta tulen takaisin.

Muutaman minuutin jälkeen hän kantoi suurta hunaja-astiata. Karhuntanssittaja leikkasi leipäpalan, Feliks kastoi sen hunajaan ja antoi sen karhulle, joka halukkaasti sen söi, mielihyvillänsä möristen ja lempeästi poikaa katsellen.

Feliks'in täytyi lystilliselle, suurelle nallelle nauraa. Pala palan jälkeen hän antoi otsolle hunajaleipää, niin kauan kuin sitä piisasi ja karhu otti leivän niin somasti pojan kädestä, kuin pieni sylikoira, joka emäntänsä kädestä makupalojansa syö. Viimein hän antoi karhulle hunaja-astianki ja Pets nuoli sen niin puhtaaksi, ettei enää mitään makeasta ruuasta näkynyt.

Totta oli mitä karhuntanssittaja oli sanonut. Pets oli jo niin mieltynyt Feliks'iin, että hän saattoi mieltänsä myöten siihen tarttua, silittää, korvien takaa raappia ja selkää taputtaa. Karhua miellytti joka lahja, jonka se palkitsi hyvällä hyrinällä ja hienosti hieromalla suurta päätänsä Feliks'in rintaan.

-- Pets käypi nyt tuleen ja veteen teidän tähtenne, nuori herra, jatkoi karhuntanssittaja. Se on merkillisen viisas ja erityisesti kiitollinen eläin. Te voisitte nyt olla päivät ja yöt yksin sen kanssa tallissa eikä se tekisi teille mitään pahaa, vaan päinvastoin puolustaisi teitä viimeiseen veripisaraan asti, jos joku toinen villieläin teitä hätyyttäisi. Pets'illä on melkein miehen ymmärrys. Koettakaa kerran, armollinen herra, karhun suosiota ja uskollisuutta, sanoi hän huoneenhaltialle. Olkaa lyövinänne nuorta herra kreiviä, niin saatte nähdä, miten Pets päällenne karkaa.

Nauraen huoneenhaltia koetteli ja katso, kohta karhu nousi takajaloillensa, päästi aika mörinän ja katseli Steiniin niin vihaisilla ja uhkaavilla silmäyksillä, että hän pelästyneenä vetäysi takaperin, jolloin Feliks innostuneena äänelleen nauroi.

-- Ei, katsos tuota kunnon eläintä! hän huudahti. Minun pitää se saada! Myytkö sen, mies?

-- Ei tuhannesta taaleristakaan, armollinen, nuori herra, vastasi karhuntanssittaja. Miten eläisin ilman uskollista, oppinutta Pets'iäni? Niinkuin isä, hän temppujensa kautta minusta huolta pitää.

-- No, Feliks sanoi, minun täytyy kuitenkin sitä joka päivä nähdä ja antaa sille ruokaa niinkuin tänäänki, eikö niin, lupaatkos sen minulle, mies? Isäni sinua kyllä palkitsee.