Chapter 2

-- Niin ihanaa, Sultan, niin ihanaa! sanoi Feliks silittäen jalon elukan leveätä päätä. Nyt tule ja seuraa minua puistoon. Sultan, tule!

He menivät. Koira juoksi milloin edeltä, milloin lavean piirin nuoren herransa ympäri, jonka luokse se mielellään palasi huudon kuultuansa.

Pieni tuulen puuska puhalsi, puitten huipuissa humisten, läheltä ja kaukaa iloisien lintusten laulusäveleet kuuluivat, aurinko sinisellä taivaalla kirkkaasti paisteli, vahvasti varjostaen harmailla, pehmeillä sammaleilla peitettyä maata -- ihana, eikä varsin kuuma, oli kesänen ehtoopäivä; ilma, jota Feliks ihastuen hengitti, oli puhdas ja raitis.

Suuressa, laveassa puistossa ei yhtäkään ihmistä ollut. Paitse poikaa ei ketään ihmistä näkynyt. Kreivin palvelijat olivat linnassa; rengit, piijat ja työväki olivat töissänsä. Vaan Feliks'iä tämä yksinäisyys miellytti, -- hän voi sitä paremmin unelmoida ja havainnoitansa tehdä. Kirkkailla silmillä katsellen ympärillensä, älysi hän paljon, mikä huomiotansa herätti: milloin hoikan metsäkauriin, joka pensastossa tuli aivan liki häntä, katsellen pelkäämättä suurilla silmillään häntä, kunnes koiran kova haukkuminen ajoi ujon eläimen pakoon, -- milloin leikkivän oravaparin, joka iloisesti hyppeli puitten oksilla, välistä salaman nopeudella, toinen toistansa ajaen; milloin suuren petolinnun, joka ilman korkeudessa levitettyine siipineen lenteli, ajottain kileästi huutaen, josta lukuisat pienet laululinnut niin pelästyivät, että laulajaisensa muutamaksi hetkeksi taukosi ja he piileilivät lehtevämpäin oksien väliin; -- milloin ketun, joka häntä luimussa, salaisesti Feliks'iä katsellen, likimpään pensaasen lippasi; milloin joen lirinän, jonka kiiltävällä pinnalla auringon tuhannet säteet liekehtivät ikäänkuin loistavat timantit.

Feliks tuli erään sillan luokse, vaan ei mennyt sen yli, hän vaan samalla puolella joen rantaa astuskeli toiselle sillalle. Tämän sivutse hän aikoi mennä, kun hän toisella puolella jokea huomasi suuren kukkaspensaan kiiltävine punaisine marjoineen. Häntä halutti kukkasia omistaa, huolettomana, likemmin tarkastelematta, hän portaalle astui. Sultan oli noin kaksikymmentä askeletta hänen takanansa ja haukkui puun juurella, jonka oksissa joku elukka mahtoi piillä.

Feliks oli jo portaan puoliväliin päässyt, kun se äkkiä paikoiltaan liukui ja poika putosi kolisten ja loiskien syvään, juoksevaan veteen. Kun hänen voimansa eivät riittäneet pitämään portaasta kiini, meni hän suurella huudolla päätänsä myöten veteen, joka veti hänen äkkiä mukaansa.

Feliks näkyi olevan hukassa, sillä hän ei osannut uida eikä ollut lähellä yhtäkään pelastajaa eikä auttajaa. Hän ei enää pelastusta toivonutkaan. Vielä kerran hän veden pinnalle nousi, vielä kerran hän puoleksi tukehtuneella äänellä apua huusi, -- kunnes vesi hänen taas kohisevaan syvyyteensä veti, pitääksensä hänet, ehkä ainaiseksi.

Vaan lähestyipä pelastaja, joka nyt voi uppoavaa poikaa paremmin auttaa kuin joku ihminen.

Uskollinen Sultan oli Feliks'in ensimmäisen hätähuudon kuullut ja kahdella harppauksella se rannalla oli. Juuri silloin Feliks'in käsi ja pää vedestä näkyi ja samalla hetkellä tuo jalo eläin juoksevaan jokeen juoksi, ui pelastettavansa luo ja otti varovasti hänen jakkunsa kauluksen hampaittensa väliin. Pitäen häntä niin paljon kuin mahdollista veden päällä, kelpo koira eteenpäin ui, kunnes se pääsi matalaan paikkaan rannalla ja veti kun vetikin Feliks'in kuivalle maalle.

Täällä se laski hänen pehmeälle nurmelle ja nuoleskeli lempeästi kasvoja ja käsiä, siksi kuin hän jälleen tointui ja ihmetellen suurilla silmillään ympärillensä katseli. Pian hän huomasi missä vaarassa henkensä oli ollut, hän silitteli uskollista Sultaniansa mitä hennommin, siitä jalo eläin näkyi iloitsevan, vieläpä hyväilevänki.

-- Täksi päivää on kävelemisemme loppunut, sanoi Feliks vihdoin, vaatteeni ovat ihan läpimärät, jonka vuoksi on paras että pääsemme kotiin, niin pian kuin mahdollista, vanhan hyvän Susannan turviin. Tule, Sultan!

Feliks'illä oli jo taas voimia kylliksi voidaksensa nousta ja iloisena lähteä menemään. Vaan ei hän enää ollut niin varomaton kohta portaalle astumaan, vaan ensin hän sitä tarkoin tutki. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi portaan olevan pantuna niin liki rannan reunaa että kun pieninki paino sen päälle tuli, sen täytyi kohta veteen pudota. Feliks ei enää sen päälle astunutkaan, vaan katsoi parhaaksi mennä kolmannelle sillalle. Hän huomasi tämän olevan, niinkuin kaikki muutkin, vaarallisimmassa tilassa. Hän koetti asettaa sen taas entiselleen, vaan hänen heikot voimansa eivät siihen riittäneet.

-- Niin olemme siis vangitut, Sultan, sanoi hän hymyillen koiralle, joka häntä lempisilmin katseli. Mitä mietit vanha ystävä? Odotammeko, siksi kuin meitä linnassa kaivataan tai kiipeemmekö aidan yli ja palaamme vähän pidempää mutkatietä linnaan.

Sultan ei tosin voinut pojalle mitään ymmärrettävää vastausta antaa, kuitenkin se kovin haukkuen käänsi päänsä aitaan päin.

-- Niin, ymmärrän mitä mietit, Sultan, Feliks sanoi. Me kiipeemme aidan yli. Luulen sen olevan meille paras, sillä voisi vielä viipyä kauan, ennenkuin he meitä linnassa kaipaavat ja sillä välin voisin minä märissä vaatteissani kuolemaan asti kylmettyä. Vaan jos metsän läpi menemme, niin pääsemme pian liikkumaan, eikä odottamaton kylpy minua suuresti vahingoita. Siis eteenpäin, Sultan!

Viisas koira ei toista käskyä odottanut, vaan juoksi, iloisesti haukkuen, edeltä. Neljännes tunnin kuluttua he saapuivat aidan luo. Sultan kiipesi vähällä vaivalla sen yli, ja Feliks, jolla ei ruumiin tottumusta puuttunut, seurasi yhtä helposti sen jälkeen.

Tällä välin oli päivä sangen paljon kulunut, punasen hohtavat säteet korkeoissa petäjissä, saksan tammeissa ja tammeissa ilmaisivat Feliks'elle, että aurinko jo oli laskeumaisillansa. Ja vaikka hän oli ihan yksinään metsässä, ei hän kuitenkaan peljännyt, kun uskollinen Sultaninsa oli vieressänsä. Jalo eläin oli kylliksi väkevä häntä suojelemaan, vaikka hän olisi suden kynsiin joutunut, jota ei toki keskellä kesää voinut odottaakaan. Huoletonna, sydän kepeänä hän kulki kotia kohti, jonne hän puolentoista tunnin jälkeen onnellisesti saapui.

Suurella ilohuudolla poikaa ensin kohtaavat palveliat ottivat vastaan. He ympäröivät hänet, halailivat ja suutelivat sekä veivät hänet ilolla hoviin isän luokse, joka oltuansa suuresti suruissansa kohta kovin ihastui, kun hän poikansa näki. Koko hovin väki tähän saapui; kaikki iloitsivat; vanhan Steinin ja uskollisen Susannan poskilla kirkkaat ilokyyneleet loistivat.

-- Mitä on tapahtunut, isä, kuin sinä ja kaikki väki olette niin innoissanne? kysyi Feliks kummastellen. -- Eihän tämä ole ensi kerta, kuin minä myöhästyn ja tänään olinkin pakotettu kulkemaan suuren mutkan läpi metsän kotiin tullakseni. Mitä erityisen kummallista onkaan tapahtunut?

-- Oi, poikani, täytyihän meidän kaikkein luulla, ett'emme milloinkaan sinua elävänä näkisi, vastasi isä painaen Feliks'in niin rintaansa, juurikun hän ei milloinkaan olisi tahtonut häntä laskea pois. Stein, hämärissä kotiintultuansa, kyseli ensiksi sinua ja kun ei kukaan voinut sanoa missä olit, peljästyi hän kovin. Minäkin olin sanomattomasti peljästynyt. Kohta kiirehdimme puistoon ja näimme siellä hämmästykseksemme portaan olevan joessa, vaan emme sinua, lapseni, nähneet, vaikka sinua etsimme ja huusimme. Mitä muuta voimme ajatella, kuin että olit portaalta jokeen pudonnut ja uponnut? Suruani ja epäilystäni et voi käsittää. Et voi arvata miten vihastuin, kuin huomasimme että kaikki muutkin sillat olivat sellaisiksi tehdyt, että se oli mahdotonta niitten yli kulkea. En voinut olla epäilemättä, että rikos oli tässä tarkoitettuna, rikos, joka sinua tavoitti, sillä eihän kukaan muu kuin sinä ja Stein puistossa käy. Siitä vihastuin, surin ja tulin kokonaan toivottomaksi. Minun täytyi epäillä, josko elävänä enää sinua näkisin.

-- No, isä, eipä paljon puuttunutkaan, etten olisi uponnut, vastasi Feliks. Ellei uskollinen Sultan olisi kanssani ollut, niin olisin nyt joessa kuolleena. Vaan Sultan juoksi jälestäni, kun jokeen putosin ja toi minun kuivalle maalle. Kuin minä, niinkuin sinäkin, huomasin muut sillat kelvottomiksi ja kun ei minulla ollut kylliksi voimaa niitä paikoilleen panna, niin kiipesimme, Sultan ja minä, alhaisen aidan yli metsään ja kulimme metsätietä kotiin. Jumalan olkoon kiitos, tässä olemme molemmat terveinä!

Luonnollisesti kelpo Sultania tämän selityksen jälkeen hyväiltiin ja kreivi lupasi että sitä piti koko elinajan parhaimmalla tavalla hoidettaman ja ruokittaman. Sen jälkeen hän sanoi:

-- Ilon vimmassamme olemme kokonaan unohtaneet serkku Albinin, joka muutaman palvelian kanssa vielä etsii poikani ruumista vedestä. Stein, lähetä hänelle sana että kuolleena pidetty poika onkin jo onnellisesti kotiin tullut.

-- Teidän tahtonne, herra kreivi, vastasi Stein niin hiljaa, että herransa yksin sen voi kuulla, -- jos sallitte, menen itse ilmoittamaan kreivi Albinille; vaan minä en sano Feliks'in olevan kotona terveenä, sanon vaan, että te pyysitte häntä turhia etsimisiä jättämään ja viipymättä teidän luoksenne tulemaan.

Kreivi katseli Steiniä ihmetellen.

-- Miksi niin, kysyi hän. Miks'ei serkkuni saa kohta kuulla, että Feliks on vaarasta päässyt?

-- Tahtoisin kreivi Albinia hämmästyttää, vastasi Stein, -- lausuen vielä hiljaisemmalla ja varovaisella äänellä: hämmästyttää, jottei hänellä olisi aikaa taas kerran, niinkuin usein ennen, viattomuutta teeskennellä.

-- Mitä sinä sillä tahdot sanoa, Stein? kysyi kreivi ankarasti, totisella katsannolla.

-- Tahdon sillä, herra kreivi, sanoa, vastasi hän, että olen sydämmessäni vakuutettu, ettei kenkään muu kuin kreivi Albin ole pojallenne putoamista toimittanut ja jokiportaita siirtänyt.

-- Mahdotonta! änkötti kreivi, hämmästyksestä takaisin päin vetäytyen. Voisiko serkkuni Albin sellaisen häpeällisen teon tehdä! Mahdotonta!

-- Antakaa, herra kreivi minun mieleni mukaan menetellä, ja Albinin käytöksestä, kun hän näkee kuolleeksi luullun Feliks'in, olette huomaava, josko epäluulollani on perää tai ei. Kieltäkää väkeä mitään sanomasta kreivi Albinille ja antakaa minun huutaa häntä puistosta ja tuoda tähän kammariinne, missä hän sitte äkkiä on Feliks'iä näkevä. Vaan hänen täytyy häntä yksin nähdä ja te olette hyvä ja katselette kreivi Albinia tuossa pimeässä kammiossa.

Muutaman hetken kreivi itsensä kanssa taisteli. Se oli hänen jaloa tunnettansa vastaan, pitää likimmäistä sukulaistansa häpeälliseen rikokseen epäluulon alaisena ja kuitenkin häntä aavistutti, että vanha Stein ehkä oli oikeassa syytöksensä suhteen. Rakkaus ainoaan poikaansa saattoi häntä vihdoin päätöksen tekemiseen. Vielä hän yhä toivoi Albinin pääsevän puhtaana koetuksestansa, vaan jos epäluulo häntä kohtaan oli oikea, niin kreivi Robert oli itseänsä ja poikaansa kohtaan velvollinen saattamaan ilmi saatetun konnan pois läheisyydestään, jottei hän mitään vahinkoa matkaan saattaisi.

-- Mene ystäväni, sanoi hän Steinille. Tuo kreivi Albini ja ole vakuutettu että minä tarkoin neuvoasi seuraan.

-- Ja teidän, kääntyi hän palveliain puoleen, teidän ei pidä viittaamalla, eikä sanalla eikä merkillä kreivi Albinille ilmoittaman Feliks'in olevan terveenä ja iloisena kotona. Serkkuni on hämmästyvä, kokonaan hämmästyvä. Ja nyt menkää. Minä ja Feliks jäämme tänne.

Äänettöminä palveliat menivät ja hajautuivat linnaan. Stein kiirehti puistoon kutsumaan kreivi Albinia.

Kreivi ja muutamat palveliat haroivat pitkillä seipäillä joen pohjaa, löytääksensä pienen Feliks'in ruumista, jota helposti ymmärrettävästä syystä eivät löytäneet. Vanha Stein ilmoitti kreivi Albinille, että linnan herra tahtoi häntä puhutella ja kohta tämä seipäänsä heitti pois.

-- Antakaa olla, ihmiset, huudahti hän apulaisillensa, -- virta on tässä paikassa niin virtava, että se on vienyt pienen Feliks'in ruumiin pois mukanansa, kenties, kuinka kauas. Huomen aamulla voimme taas enemmin etsiä. -- Miten kreivi Robert jaksaa? kysyi hän sitten vanhalta Steiniltä. Onko hän jo surustansa tointunut?

-- Herra kreivi saapi sen itse nähdä, vastasi Stein. Minusta näkyy herra olevan entisellään levollisena.

-- Sehän paras olis, vastasi kreivi Albin. Mitä itku ja valitus auttaa? Pois on pois! Ja suoraan sanottu, eihän Feliks mitään muuta ollut kuin pieni, rohkea, kelvoton poika. Hänen isänsä olisi elämässään monta surua hänestä saanut.

Tähän pilkalta kuuluvaan kreivin muistutukseen ei Stein vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä hänen takanansa. Linnaan tultuansa kreivi meni serkkunsa kammariin. Stein jäi etehiseen.

Kun kreivi astui useoilla kynttilöillä valaistuun huoneesen, ei hän ensin ketään ihmistä nähnyt. Vaan äkkiä pieni Feliks tuli suuren uunin varjostimen takaa ja sanoi kreiville teeskentelemättä hyvää iltaa.

Kreivi Albin hämmästyneenä seisoi, kasvonsa muuttuivat äkkiä kuolon kalpeoiksi, avatut silmänsä näkyivät tahtovan kuoppiansa jättää.

-- Kuolema ja perkele, kihisi hän kiinnipurtujen hampaitten välistä, -- hän elää ja minä iloitsin liian aikasin! Kuka piru sinua, poika, uppoamasta pelasti?

-- Ei mikään piru, setä, vaan Sultan, uskollinen koirani, vastasi Feliks. Vaan miksi olet niin synkän näkönen, setä? Etkö iloitse, että minä vielä elän?

Kreivi Albin ei vastannut. Julmalla, uhkaavalla katsannolla katsellen vilpitöntä poikaa kiirehti hän kammarista kirous huulillansa. Tuskin oli hän pois, kun kreivi Robert astui pimeästä kammarista ja sulki poikansa hellästi sylihinsä.

-- Kuulkaa, isä, setä oli juuri täällä, sanoi Feliks, -- hän ei ollut aivan ystävällinen, niinkuin tavallisesti, vaan paha ja julma, jotta häntä pelkäsin.

-- Älä pelkää, vastasi isä. Sinua ympäröivät uskolliset ihmiset, jotka eivät salli sinulle pahaa tehtävän. -- Stein! huusi hän sitte äänellisesti.

Kohta huudon jälkeen Stein tuli kammariin, missä hän näki herransa sangen kalpeana ja liikutettuna.

-- Jumalan tähden, herra kreivi, ettehän vaan ole sairas? kysyi hän surullisena.

-- Ei, rakas ystävä, vastasi kreivi, -- ei sairas, vaan hämmästynyt ja täynnä kammoa pohjattoman pahuuden yli, minkä olen serkkuni synkässä sydämmessä huomannut. Stein, epäluulosi kreivi Albinia vastaan oli oikea. Tuo konna, kun näki äkkiä pojan, jonka hän tahtoi tappaa, terveenä ja kukoistavana, muutti vimmastuneena ja pelästyneenä teeskentelevän naamansa ja ilmoitti minulle salaisimmat ajatuksensa. Minä vihaan ja kammoksun häntä enkä enää hetkeäkään häntä linnassani kärsi. Menköön vanhaan rappiossa olevaan Gotsy linnaansa. Sillä ehdolla ettei hän enää milloinkaan sieltä lähde eikä tule näille seuduille, tahdon hänelle vuosittain tuhannen taalerin eläkerahan maksaa. Ellei hän tähän suostu, saa hän kohta linnastani lähteä ja valita oman mielensä mukaan asuntonsa, -- vaan minä en anna hänelle penniäkään. Sano hänelle Stein! että hän menee Gotsyyn ja on siellä, muuten hän ikäänkuin verta himoitseva susi, kuten hän onkin, ajetaan Sokolnits linnasta. Mene ja sano hänelle etten enää eläessäni tahdo häntä nähdä ja älköön hän minua vaivatko, muuten en maksa hänelle luvattua eläkerahaa!

Stein kumarsi ja meni hänen käskyänsä toimittamaan. Kreivi Albin sangen kovin peljästyi.

-- Mikä on serkkuni mielen tehnyt niin kovaksi minua -- _minua_ kohtaan? hän änkötti.

-- Etsikää vastaus tähän kysymykseen omassa tunnossanne, kreivi, Stein vastasi kylmästi ja jylkeästi. Minä puolestani en voi muuta sanoa, kuin että herrallani on aivan varma todistus siihen, että te asetitte sillan puistossa niin, että pieni Feliks putoaisi. Ja nyt -- minkä vastauksen saan herralle antaa?

Albin kalpeni, vaan malttoi taas pian mielensä.

-- Valhe! häpeällinen valhe! huudahti hän. Minun täytyy kreivi Robertille puhua, puhdistuakseni tuosta häpeällisestä syytöksestä!

-- Herra kreivi ei tahdo teitä puhutella eikä nähdä, vastasi Stein vakavasti ja kylmästi. Teillä on valta valita Gotsy linnaan menemisen tai pikaisen lähtemisen täältä. Valitkaa!

Kreivi Albin kovin kirosi.

-- Jos asian laita niin on, niin ei ole valitsemistakaan, sanoi hän suuttuneena. Kreivi Normann ei voi ruveta kerjäläiseksi eikä kulkurina maita kulkea. Olen pelissäni hävinnyt ja vetäyn Gotsy linnaan takaisin. Ilmoittakaa se serkulleni.

-- Ja saanko hänelle myös ilmoittaa, että te viipymättä lähdette? kysyi Stein. Kepeät kaleskat teille valjastetaan.

-- Kohta? Nyt yölläkö?

-- Kohta! Herrani, kreivi Robert, on ilmoittanut vakavan tahtonsa olevan ettei hän enää hetkeäkään tahdo teitä kattonsa alla kärsiä.

Tuskin tuntikaan oli kulunut, kuin kreivi Albin viha, vimma ja kostonhimo sydämessä Sokolnits'in jätti mennäksensä etäiseen, pieneen Gotsy linnaan. Hyvästi-jättönsä oli kirous, jota hän ei tohtinut huuliltaan laskea.

TOINEN LUKU.

Karhuntanssittaja.

Kreivi Albinin vanhan, pienen linnan rauniot olivat keskellä metsää viiden peninkulman päässä Sokolnits'ista eikä niissä ollut aivan hyvä asua. Oli tosin neljännestunnin matkan päässä jotenkin suuri ja hyvin voipa kylä, vaan tämä, vaikka se ennen oli ollut Gotsyn haltian hallussa, oli jo kauan tätä ennen metsineen ja tiluksineen myyty eikä kreivi Albinilla enään mitään omistusoikeutta siihen ollut. Hänellä ei entisestä rikkaasta ja suuresta Gotsyn herrasalueesta enää muuta ollut kuin mainittu puoleksi rappeutunut linna, jota herrasalueen ostajat eivät tahtoneet lunastaa.

Sokolnits'ista lähtemisensä jälkeen kreivi Albin tässä yksinäisessä asunnossa, jossa tuskin yhtäkään eheätä akkunaa löytyi ja jossa vaan oli tarpeellisimmat huonekalut, asuskeli ikäänkuin vanha, julma huuhkapöllö; pitkät päivänsä hän kulutti hillittömästi vihaten rikasta ja onnellista Robert serkkuansa.

Elämä, joka hänen täytyi viettää, oli kovin surkea ja suuresti surkuteltava. Seuraa ei hänellä ensinkään ollut eikä tavallisia huvituksia eikä virvoituksia, joihin kreivi Robert hyväntahtoisesti oli hänelle rahaa antanut. Raakain ja sivistymättömien talonpoikien kanssa ei hän voinut mitään kanssakäymistä pitää, harvoin hän jonkun muun ihmisen näki, kuin puoleksi mielipuolisen nuoren pojan, joka tähän asti oli jonkunlaisena juoksupoikana kartanossa ollut ja nytkin oli palveliana olevinaan. Tämä hänelle toi tarpeellisimmat tarpeet, ruokaa y.m. kylästä. Hän keitti ja teki tehtävänsä niin huonosti, että kreivi hänelle siitä antoi aika lailla haukkumisia ja sysäyksiä, joista ei hän näkynyt milläänsäkään olevan.

Varsin vastoin tapaansa Hannu eräänä päivänä näennäisesti elähytettynä palasi kylästä vanhaan pöllöpesään Gotsyyn. Kreivi Albin sen kohta huomasi ja kysyi mikä oli syynä tähän pojan tavattomaan elpymiseen.

-- Oi, Herra, vastasi tämä, -- etkö kuule? Yhtäperää kuuluu bum-bum-bumbum! suuresta rummusta ja vähä väliin pilliä soitetaan, jotta korvat kaikuvat. Niin kaunista soittoa en ole, herra, pitkään aikaan kuullut. Koko kylä on liikkeellä tuota näyttelyä katsomassa.

-- Mitä näyttelyä, sinä aasi? kysyi kreivi. -- Ken rummulla paukuttaa ja pilliä soittaa?

-- Karhuntanssittaja, herra, vastasi Hannu pian. -- Se on, karhuntanssittaja antaa suuren pörhöisen ruskeakarvaisen karhun tanssia ja kuljettaa ympäri suurta eläintä, jolla on kaksi kyttyrää selässä ja temppuja tekee. Luulen heidän nimittävän tuota korkeata laahtamatointa petoa kameliksi. Niin, karhuntanssittaja rumpua paukuttaa ja nuori poika pilliä soittaa. Se on, herra, kummallinen näytäntö, joka maksaa vaivaa katsella!

Kreivi halusi mennä kylään, sillä jokainen vaihtelevaisuus yksitoikkoisessa elämässänsä oli hänelle tervetullut. Hän otti metsästyslaukkunsa, sekä vanhan, ruostuneen pyssyn olallensa ja meni metsän läpi kylään. Jota likemmin hän tuli, sitä selvemmin hän kuuli suuren rummun kumisevan äänen ja pillin kimeän soiton. Pian hän näki karhuntanssittajan seurueenki, johon kuului, kuten Hannu oli kertonut, tavattoman suuri, ruskeankarvanen karhu, vanha kameli, apina, joka kamelin kyttyröillä irmasteli ja kipakoiksi, koira ja itse karhuntanssittaja sekä kaksi hänen palvelijatansa. Yksi näistä oli jo ijäkäs mies, kasvonsa olivat parrakkaat, likaset, niiden ilme kavala ja paatuneet. Nuorempi näkyi olevan suvaittavampi, vaan hänen syvistä silmistänsä välin välkkyi jotakin, joka herätti kaikkea muuta kuin luottamusta.

Näitä molempia kreivi Albin katsahti vaan pikimmältään, vaan kun hän tarkemmin katseli seuruen päällikköä, hän säikähti. Rypistyneet ja arvettuneet kasvot, pitkä kotkan nenä, harmaat, hävyttömät ja pahankuriset silmät, kapeat, ohkaset huulet olivat hänestä erityisen tutut. Kreivi meni likemmä sekä tarkasteli tarkoin miestä. Luulonsa oli oikea.

-- Ivan Ivanovitsch, kreivi sanoi miehelle, joka juuri antoi tyytymättömästi mörisevän karhun tanssia polkkaa, -- Ivan Ivanovitsch, mikä tuuli sinua tänne puhalsi, vieläpä karhuntanssittajana?

Kuultuansa nimeänsä mainittavan mies säikähti, kääntyi äkkiä ja hoksasi kreivin, joka tarkastellen häntä katseli. Kohta hän karhunsa jätti ja heittihe kreivin jalkojen eteen suudellaksensa hänen takkinsa helmuksia.

-- Herra kreivi, mikä ilo minulle saada armollista herra ratsumestaria nähdä! mies huudahti nöyrästi liehakoiden. -- Herra ratsumestari osoittaa minulle kunniata kun vielä minua tuntee! En voi sanoa, kuinka iloinen siitä olen.

-- Nouse ylös, mies! nouse ylös Ivan Ivanovitsch, kreivi käski. -- Älkäämme katselevalle kansalle mitään näytäntöä antako. Tahdon sinua, Ivan, puhutella, saadakseni tietää, minkätähden sinä rykmentin jätit ja karhuntanssittajaksi rupesit. Asun vaan neljännes tunnin matkan päässä Gotsy-linnassani, tule luokseni, niin pian kuin mahdollista. Se on kurja, vanha asunto, vaan pari putellia viiniä tai hyvä ryyppy löytyy kellarissa sellaiselle vanhalle soturille, kuin sinä olet. Sano siis, tuletkos? Ja koska?

-- Puolen tunnin perästä, armollinen herra, vastasi karhuntanssittaja nöyrästi. Vien vaan eläimeni yömajaansa ja sitte kaikkine voimineni tahdon herra kreiviä palvella.

-- Se on sitä parempi, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi suosiollisena ja hyvin armollisena. Ehkä voimme eräästä asiasta keskustella ja päättää; se voi tulla sinullekin sangen edulliseksi, jos vaan olet sukkela. Puolen tunnin perästä sinua odotan.

Tämän sanottuansa kreivi meni pois, katsahtamattakaan läsnä olevaa talonpoikais-kansaa.

Pirullinen aikomus juohtui hänen mieleensä, kun hän karhuntanssittajassa tunsi entisen sotamiehen siitä rykmentistä, jossa hän ennen itse oli upsierina palvellut. Ja silloin Ivan Ivanovitsch oli raaka ja rajupäinen, valmis kaikkeen pahantekoon eikä kreivi Albin väärin arvannut tullessansa, että hän voisi miestä käyttää kostaaksensa vihattua kreivi Robert Normannia. Ei hän hetkeäkään epäillyt vanhan rajun soturin myöntymystä, joka kuleksivan elämänsä kautta tuskin oli entistä paremmaksi tullut, kun hänelle vaan rahaa työstä tarjottiin.

Tultuansa rappeutuneesen linnaansa, hän kohta lähetti Hannun asialle saadaksensa kahden kesken keskustella Ivanin kanssa ja odotti ikävöiden karhuntanssittajaa. Tämä tulikin määrätyllä hetkellä; teeskennetyllä ystävyydellä kreivi otti hänet vastaan, käski istumaan ja pani hänen eteensä kylmää paistia sekä putellin viiniä ja viinaa.

-- Syö, kreivi käski, silloin kuin vatsa on tyhjä, käy keskustelu kankeasti.

Karhuntanssittaja ei antanut toista kertaa itseänsä kutsua. Hän söi ja joi hyvällä ruokahalulla itsensä kylläiseksi, työnsi sitte lautaset ja lasit sivulle, katsella kurkisteli vieraanvaraista isäntäänsä ja sanoi:

-- Hyvä, herra kreivi, nyt olen valmis teitä kuulemaan. Mitä teidän armonne alamaiselle palvelijallensa käskee?

-- Ensiksi vastaa minulle, josko vielä olet entinen Ivan Ivanovitsch, joka aina oli valmis tekemään tehtävänsä rohkeasti, seurauksia pelkäämättä?

-- Koettakaa minua, herra kreivi, kuului karhuntanssittajan vakava vastaus, -- en pelkää kuolemaa enkä perkelettä, jos vaan minulle hyvin maksetaan. Hyvää tai pahaa, minä sen teen.

-- Kuulen mielelläni sinun niin puhuvan, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi. Kuule siis. Tunnetko Sokolnits linnaa?