Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KREIVI JA KARHUNTANSSITTAJA

Nuorille ystäville kertoi

Franz Hoffmann

Suomensi G. E. Richter

Helsingissä 1896. G. W. Edlundin kustantama. Helsingin Sentraali-kirjapainossa.

SISÄLLYS:

I. Sokolnits'in linna II. Karhuntanssittaja III. Pojan ryöstö IV. Ruhtinas Voronzov V. Kosto

ENSIMMÄINEN LUKU.

Sokolnits'in linna.

-- Ei niin rohkeasti, Feliks! Ei niin rohkeasti! huudahti parhaassa ijässänsä oleva jalo, miehuullinen, totinen, kaunis herra viisivuotiaalle pojalle, joka Sokolnits-linnan lavealla santakentällä pientä, tulista ja väkevää hevosta hypitteli, kannustaen sitä pikaiseen hyppäykseen. -- Ali sinut, poikaseni, santaan heittää, ellet varovasti sitä pitele!

-- Oho, isä, istun vakavasti satulassa, älä sitä pelkää! huudahti pieni, kirkassilmänen poika, taas vähän kannustaen hevosta, -- Katsoppas, isä, miten somasti Ali nousee pystyyn! Miten se tanssii! Panen vetoa, helposti se puutarhan laipion yli hyppää! Koetanko kerran, isä?

-- Ei, ei! Ei millään muotoa! huudahti isä, kieltäen poikaa.

Uskalias poika jo ajoikin täyttä laukkaa laipioon päin ja hevonen keikahti pystyyn, tehdäksensä rohkean hyppäyksen. Samassa silmänräpäyksessä ikäänkuin maasta kasvanut ihmishahmo laipion toisella puolella ilmaantui huutaen pojalle karhealla äänellä: -- Takaisin! Et saa, poika, uskaliasta tekoa tehdä!

Hevonen, äkkinäistä näkyä peljästyen, juoksi, ennenkuin poika ennätti sitä estää äkkiä sivulle ja ratsastaja lensi ikäänkuin pomminkuula satulasta santaan.

Pelästynyt isä huusi kileästi, kuuluipa erään toisenki, pilkallisesti iloitsevan ja naurahtavan, vaan ei peljästyneen eikä osaaottavaisen huuto.

Tätä toisen huutoa isä ei kuullut. Kuollon tuskaisena hän hyökkäsi maassa tunnottomana makaavan pojan luo, joka aina vielä puristetulla kädellä säikähtyneen hevosen ohjaksia piteli. Silmänräpäyksessä ne olivat pojan heikosta kädestä poistetut ja sillä välin kun hevonen hurjasti ympäri pihaa juoksi, nosti isä pyörtyneen pojan käsivarsillensa ja kantoi hänen rappuja myöten linnaan.

-- Avuksi! hän huusi kovalla äänellä. Stein! Susanna! Avuksi, Jumalan tähden! Feliks kuolee käsiini!

Hänen kova huutonsa pani pian liikkeelle muutaman palvelijan ja vanhan, harmaan kähärätukkaisen huoneenhaltija Steinin.

-- Mitä on tapahtunut, herra kreivi? kysyi tämä Feliks! Jumalan tähden mitä hänelle on tapahtunut?

-- Hevosen selästä pudonnut! kreivi virkkoi hätäisesti. -- Pian joku ratsastakoon lähimmän lääkärin luo! Poika parkani! Hän ei toinnu! Laupias Jumala, ole minulle armollinen! Se on ainoa lapseni! älä ota pois elämäni ainoata iloa!

Vanha Stein kuulematta kreivin käskyä juoksi kammariin, toi pian eteripullon, josta kaatoi muutaman tipan käteensä ja hierasi sillä pyörtyneen pojan otsaa ja silmäkulmia. Kohta sen jälkeen poika avasi silmänsä, katseli hämmästyneenä, vaan selvänä isäänsä ja vanhaa Steiniä.

-- Rohkeutta, herra kreivi, sanoi Steini iloisena, -- Feliks elää ja pian taas tointuu! Lääkäriä, niinkuin varmaan toivon, ei enää tarvita! Tiedättehän, herra, minun olevan pienen lääkärin, näen jo ettei enää vaaraa ole. Pankaa, sitä pyydän, poika sohvalle!

Nähdessään vielä elonmerkkiä pojassansa, kreivi sangen iloisena pani hänen hellästi vuoteelle ja vanha Stein tutki tarkasti ja varovasti kaikkia hänen jäseniänsä vakautuaksensa, ettei kädet eikä jalat olleet poikki. Tällä välin poika jo hymyili, nyykyttäen ystävällisesti isälle.

-- Ei minua mikään vaivaa, isä, hän sanoi. -- Vaan enhän minä ollut syypää jalan liukahtamiseen jalustimesta. Ellei serkku Albin, jota hevonen säikähti, olisi ollut käsipuun takana, niin olisin vaaratta puutarhaan päässyt! Mitähän sinä, setä Stein tahdot?

-- Katson vaan, josko kaikki jäsenesi ovat terveet, Feliks, vastasi vanhus.

-- Ei teillä ole enää mitään pelättävää, herra kreivi, kääntyi hän tuskallisesti odottavaan isään. -- Feliks on raitis ja terve! Yksi käsivarsi on vähän niukahtanut; sitäpaitsi luulen hänen saavan pari sinistä ja keltasta pilkkua muistoksi.

-- Totta tosiaan, ilonen poika virkkoi; reippaana hän pian sohvalta nousi ylös ja hyppeli ympäriinsä molemmat kädet ilmassa. -- Ei minua mikään vaivaa! En tunne pienintäkään kipua!

-- Jumalan, joka sinua, poikani, armollisesti varjeli, olkoon kiitos ja kunnia, kreivi sanoi, sulkien pojan sylihinsä häntä hellästi suudellen. Se oli, Stein, hirveä näkö nähdä Feliks'in lankeavan! Luulin sydämeni paikalla halkeavan!

-- Vaan onhan kaikki hyvin ja ohitse, isäni, mairitteli poika, -- eikö niin, menenkö taas vähän ratsastamaan? Saat nähdä, nyt Ali hyppää käsipuun yli!

-- Ei, ei, se olisi vallattomuutta, jota en milloinkaan suvaita voi, kreivi vastasi kieltävästi. -- Se olisi Jumalan kiusaamista! Tänään, Feliks, makaat levollisesti sohvalla! Älä mumise! Sen käsken ja olen luonasi. Eikö niin, rakas Stein, eikö niin ole paras?

-- Tosin, herra kreivi, vastasi vanhus kunnioittaen, -- ehkä on pieni aivontäristys lankeemuksessa ollut, niin Feliks'in täytyy tästä parantuaksensa kumminkin huomiseen asti olla niin levollisena kuin mahdollista. Jos sallitte, herra kreivi, niin olen seurananne Feliks'in vankeusaikaa lyhentämässä!

Siihen kreivi mielistyi ja Feliks taputti iloisena käsiänsä huutaen:

-- Niin, se on oikein! Jos Stein on luonani, olen aivan levollisena. Hän osaa niin hyvin kanssani leikitellä! Tiedätkö, Stein? Tuo tänne rakennus-kirstu, vedä suuri pöytä sohvan eteen ja sille rupeamme linnoja ja linnoituksia rakentamaan! Vanha Stein ukko sen ymmärtää, isä! Äskettäin hän rakensi minulle Sokolnits'in aivan samallaiseksi kuin se on, götiläisine porttineen, varustettuna neljällä paksulla kulmatornilla, jotta sen voi paikalla tuntea!

Vanhus kernaasti täytti pojan tahdon, veti pöydän sohvan eteen, tyhjensi suuren, rakennusaineita sisältävän kirstun sen päälle ja huomasi tyytyväisenä, että Feliks jo muutama minuuti sen jälkeen oli niin rakennuspuuhiinsa kiintynyt, että hän kaiken muun, jopa isänsä ja vanhan Steinin läsnäolonkin unohti. Miettien kreivi katseli pojan leikkiä; suurella tarkkuudella Stein katseli pitkän ajan poikaa ja hänen totiset, ryppyiset kasvonsa tulivat aina tyytyväisemmän näköisiksi.

-- FeIiks'iämme ei mikään vaivaa, ei ensinkään mikään, herra, kuiskasi hän kreivin korvaan. -- Kovaa lankeemista ei mikään paha seurannut. Jos Feliks'illä olisi aivontäristys, niin hän valittaisi pään kipua, hän olisi väsynyt ja unelias eikä hän missään tapauksessa olisi niin leikkiinsä kiintynyt.

-- Sen minäkin toivon, vastasi kreivi yhtä hiljaa. -- Kiitän kaikesta sydämestä Jumalaa, joka on suurimman onnettomuuden minulta poistanut.

-- Kuinka se olikaan mahdollista, että Feliks lankesi hevoselta? kysyi vanha huoneenhaltia. -- Vaikka hän on nuori, on hän hyvin taitava ratsastaja, ja hän hypittelee hevostansa niin varmasti, että se on jo monesti minua ihmetyttänyt.

-- Onneton kohtaus matkaansaattoi lankeemuksen, vastasi kreivi. Juurikun Feliks'in hevonen oli käsipuun yli hyppäämässä, ilmestyi serkkuni sen toiselta puolelta: hevonen säikähti, teki aika hyppäyksen sivulle ja Feliks lensi satulasta. Sattumus, ei mikään muu, vaan siitä olisi voinut surullisia seurauksia tulla.

-- Hm! Hm' Sattumus! Sattumusko vaan, -- eikö mikään muu? mumisi huoneenhaltia totisena. -- Tiedättekö, herra kreivi, tämä sattumus ei ollut niin satunnainen, kuin te aavistamattomassa sydämellisyydessänne luulette.

-- Mitä tarkoitat, Stein? kysyi kreivi.

-- Tarkoitan, armollisella luvalla sanottu, herra kreivi, etten missäkään asiassa serkkuunne, herra Albiniin, luota, vastasi vanhus päättäväisesti.

Kreivi Robert pudisti päätänsä.

-- Olet harhaluulossa, hän vastasi. -- Serkkuni rakastaa minua ja poikaa, jokaisessa tilaisuudessa hän meille suosiotansa osottaa ja etenkin Feliks'iä hän on sydämmellensä sulkenut. Mikä syy hänellä tätä paitse olisi tehdä pahaa minulle tai Feliks'elle? Hän on vieraani, minä olen hänen ainoa turvansa ja toivonsa mailmassa, ilman minun apuani hän olisi kerjäläinen, hänellä on siis täysi syy meitä suosia.

-- Vaan oletteko, herra kreivi, sitä jo ajatelleet, että Feliks yksin on kreivi Albinille esteenä kerran päästä teidän suurien omaisuuksienne ja tilojenne perilliseksi? sanoi Stein painolla. Jos Feliks kuolee, niin on kreivi Albin teidän ainoana, vielä elävänä sukulaisena suorassa polvessa luonnollisesti teidän pääperillisenne ja seuraajanne.

Nämät vanhan uskollisen huoneenhaltian sanat vähän koskivat kreivi Robertia, sitä ei hän voinut salata. Pian hän toki taas malttoi mieltänsä.

-- Hullutuksia, vanhukseni, vastasi hän. -- Kaikkialla vaan kummituksia näet! Voin panna vaikka mikä vetoon, ettei serkkuni, enempää kuin minäkään, ole ajatellut kerran seuraajakseni päästäksensä. Onhan Feliks terve, väkevä ja iloinen kuin kala ja silmäteränämme häntä suojelemme, minä, sinä, vanha Ursula ja muut palvelijat. Mitä hänelle voisi tapahtua? Hulluutta, vanha Stein! Luovu sellaisista turhista huolista.

-- Ja lankeeminen tänään? kysäsi uppiniskainen huoneenhaltia. -- Ken oli siihen syypää? Kreivi Albin! Ei se ollut mikään sattumus, sanon minä!

-- Sinuapa on oikea mustansappinen hupsu, ystäväni, kreivi sanoi. -- Olen jo monet vuodet serkkuni Albinin tuntenut ja tiedän hyvin hänen olevan kevytmielisen henkilön. Vaan tiedän myöskin, ettei hän milloinkaan ehdoin tahdoin pahaa tee. Ei, ei, älä minuun sellaisia epäluuloja istuta, vanha Stein! Albin on ystäväni ja minulle sekä pojalleni uskollinen! Se olisi suurinta kiittämättömyyttä, ellei niin olisi. Vaan minä tunnen jo sinut, vanha huoneenhaltiani, sinä olet epäluulossa hänestä, sillä sinä pelkäät hänen voivan ennemmin tai myöhemmin sinut suosiostani sulkea. Ole toki tässä asiassa levollinen, sinä olet aina oleva vanhin sekä parahin ystäväni!

Tämän sanottuansa kreivi ojensi vanhukselle kätensä, jonka tämä liikutettuna painoi huulillensa.

-- Jumala siunatkoon teitä vakuutuksestanne, sanoi hän vapisevalla äänellä. -- Tosin voin vannoa, ettei teillä ole ketään uskollisempaa palvelijaa kuin vanha Stein, joka jo pienenä ollessanne on teitä polvillansa kiikuttanut ja tuudittanut. Jospa vaan paremmin kuulisitte uskollisimman palvelijanne varoituksia.

-- Ei siitä enempää, ystäväni, kreivi kielsi. -- Tunnen serkkuni enkä tahdo kuulla mitään, mikä hänet saattaisi epäluulon alaiseksi!

Vanhus huokasi ja pidätti vastauksen, joka jo oli huulillansa.

-- Hyvä siis, hän itsekseen ajatteli kääntyen kreivi Robertista pieneen Feliks'een, tahdomme siis, Susanna ja minä, kahta varovaisemmat olla, jottei hiuskarvakaan pojan päässä tulisi käyristetyksi. Enpä ensinkään luota tuohon herra serkkuun, kreivi Albiniin! Ja jos hän juonittelee, niin hän on näkevä ihmisiä löytyvän, jotka häntä silmällä pitävät!

Istuen pojan viereen, hän vähän aikaa leikki hänen kanssansa, kunnes ovi äkkiä avautui ja nuori, noin kolmenkymmenen vuotias mies astui kiirehtivin askelin sisään. Hän oli muhkean muotoinen, urhokkaan näkönen, mustat hiukset, musta parta, paksut mustat silmäripset, joitten alla pari tumman ruskeaa silmää loisti. Sisääntultuansa Feliks nousi sohvalta ja juoksi, antamatta vanhan Steinin itseänsä pidättää, äskentulleen luo.

-- Setä Albin, hyvä, että tulit, sanoi hän, hyökäten miehen avoimeen syliin -- sinun täytyy todistaa, että Ali olisi käsipuun yli hypännyt, ellet olisi niin odottamatta sitä estänyt!

-- Niin, poikani, sydämestäni sen mielelläni todistan, kreivi Albin vastasi mairitellen. -- Olen toki jo usein omilla silmilläni nähnyt, miten sinä rohkeudella olet suuremmatkin esteet helposti voittanut. Vaan ennen kaikkea, miten sinä jaksat! Pelästyin kovin, nähdessäni sinut hevosesta lentävän ja vähitellen olen tuosta äkillisestä pelästyksestä tointunut!

-- Ah, minua ei lankeaminen ensinkään vahingoittanut, vastasi Feliks hymyillen. -- Vaan minkätähden sinä estit minua käsipuun yli ajamasta. Ellet olisi eteen tullut, ei olisi hevoseni säikähtänyt!

-- Lapsi, miten sitä voin aavistaa, että Ali minua nähdessänsä säikähtäisi? vastasi kreivi Albin. -- Sattumalta olin käsipuun toisella puolella aivan lähellä, kun kuulin mitä isällesi huusit ja silloin juoksin esiin, estääkseni jollakin tavoin rohkeuttasi. Olisit voinut paikalla kuolla, jos hevonen olisi käsipuun yli hypännyt!

-- Miksi niin, en ymmärrä sinua, setä!

-- Vaan isäsi ymmärtää minua, kun sanon hänelle, että puutarhuri juuri tänään varhain oli pitkin puutarhan käsipuita ojia kaivattanut. Jos hevonen olisi yli juossut, niin olisitte molemmat taittaneet kaulanne ja jalkanne.

-- Ah, sitä en tietänyt, sanoi Robert kreivi katsellen vanhaa Steiniä. -- Siis minun tulee sinua sydämestäni kiittää, rakas serkku! Ken taisi ajatella, että hevonen niin kovin säikähtäisi.

-- En tosin minäkään sitä aavistaa voinut, vastasi Albin. -- Jättäkäämme asia nyi sikseen ja olkaamme iloiset, ettei pienellä onnettomuudella ollut pahempia seurauksia.

-- Niin, toisella kertaa olen minäkin jo varovaisempi, sanoi Feliks. -- Nyt kun Alin vikuriksi tunnen, ei se enää toisten sellaista juoksua tee.

Sen jälkeen hän varsin luottavaisesti puhui kreivi Albinin kanssa, huolimatta vanhasta Steinistä, joka kohta hiljan lähti kammarista.

-- Viekas lurjus, mumisi hän itsekseen käytävällä käydessään, -- ei häneltä tekosyitä milloinkaan puutu, hän tietää teeskennelläkin ikään kuin olisi hän pojan parasta vaan ajatellut. Antakoon kreivi Robert itseänsä pettää, -- minä tunnen ja tutkin hänet paremmin. Oikein hyvin hän tuntee vilkkaan hevosen säikähtävän luonteen ja tähän tuntemiseen hän petoksensa perustaa. Alin täytyi, häntä äkkiä nähdessään, säikähtää, sen täytyi rajusti ja äkkiä sivulle juosta, niinkuin se myöskin tapahtui. Ettei meillä ole mitään onnettomuutta valitettavaa, siihen on hyvä herra kreivi viaton. Vaan kärsivällisyyttä, kyllähän liiaksi uskovan kerran silmät vielä aukenevat! Suokoon Jumala, ettei se silloin olisi myöhäistä!

Näin vanha huoneenhaltia itsekseen mumisi, siksi kuin hän linnan emännöitsiän, vanhan Susannan huoneelle tuli, jolloin hän kohteliaasti ovelle koputti, ennen kuin hän astui sisään. Susanna aukasi ja pyysi häntä astumaan asuntoonsa. Siellä hän jutteli mitä oli tapahtunut ja emännöitsiä ilmoitti selvästi, että hänkin kaikin puolin puolusti huoneenhaltian epäluuloa.

-- Herramme, kreivi Robert, on liian hyvä ja ylevä, sanoi hän. -- Mikä vaiva eikö hänellä ollut saattaa serkkuansa hyvälle tielle. Vaan Jumala varjelkoon, silloin oli joka sana ja varoitus tuuleen puhuttu. Nuori herra eli vaan sohinassa ja kohinassa, siksi kuin hän oli kaiken tavaransa tuhlannut ja pelannut. Jospa kreivi Robert olisi antanut hänelle pienen eläkerahan, olisi hän aina ollut sangen jalomielinen sukulainen. Vaan Jumala varjele, tämä ei kauan olisi hänelle kylliksi ollut! Tänne paha renttu kutsuttiin -- ja nyt hän elää täällä yhtä suuresti kuin ennen Varsovassa laivaston kaartin upsierina, ikäänkuin olisi suuren tilan herra ja haltia eikä kreivi Robertilla olisi niin mitään sanomista eikä käskemistä. En voi sanoilla selittää, miten tuo ihminen on minulle vastenmielinen!

-- Niin on minunkin laitani, rouva Susanna, myönsi huoneenhaltia nyykyttäen päätänsä, -- kreivi Albin teeskentelee ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä ja Jumala ties mitä vielä herrallemme ja pienelle Feliks'elle, ja kuitenkin olen siitä vakuutettu, että hän sydämessään vihaa ja mieluummin saattaisi heitä mailmasta. Niin tosin, se olisi miesparalle hyvä pala saada kerrassaan suuret kauniit tilat ja linnat periä! Vaan ei tämä pala huulillensa tule! Mitä te, rouva Susanna, siitä tuumitte?

-- Ajattelen, vastasi vanha kunnian rouva pontevasti, -- sen olevan velvollisuutemme tämän jalon huoneen vanhoina, uskollisina palvelijoina pitää herrasta ja hänen pojastansa huolta ikäänkuin silmäterästämme! Se on minun mielipiteeni, enkä epäile ensinkään sen olevan teidänkin, Stein!

-- Sen teille vannon, rouva Susanna, sanoi huoneenhaltia. -- En tahdo väsyä pitäessä herra kreivi Albinia silmällä ja teidän, rouva Susanna, tulee pitää pienestä Feliks'estä huolta!

-- Sen lupaan tehdä, vastasi kunnon rouva. -- Minä rakastan poikaa, niinkuin äitinsäkin, joka valitettavasti liian aikaisin meni mailmasta ja minä tahdon huolta pitää hänestä, kuin ikinä äiti sen tehdä voisi. Sen olen armolliselle kveivitär-vainajalle velkapää, joka aina oli itse ystävyys ja hyvyys!

-- No siis, rouva Susanna, virkkoi huoneenhaltia jälleen, -- me olemme siis yksimieliset ja tahdomme toki katsella, josko kaksi hyvää, kunniallista ja uskollista palvelijaa eivät ole väkevämmät ja voimallisemmat kuin yksi veitikka kaikkine salaisine, pahoine vehkeineen.

Molemmat vanhukset pudistivat toinen toisensa kättä ja vahvistivat siten puolustus- ja päällekarkausliittonsa rakkaan herrasväkensä, kreivi Robert Normannin ja hänen poikansa Feliks'in, hyväksi. Levollisella ja vähemmin raskaalla mielellä, kuin hän oli tullut, sanoi huoneenhaltia sitte jäähyväiset liittolaisellensa ja lähti kammarista mennäksensä tavallisille askareillensa. Rouva Susanna, pantuansa oven kiini hänen jälestänsä, vaipui syvään mietintöön, josta hän heräsi sanoen:

-- Stein on oikeassa! Kreivi Albin on vaarallinen mies! Meidän pitää olla varoillamme!

Vanha rouva, Soloknits-linnan kreivillisen herrasväen monivuotinen, luotettava palvelijatar ei pettynyt kreivi Albin Normannin luonnon laadun suhteen yhtä vähän kuin huoneenhaltijakaan. Kreivi Albin oli paha juonittelija, joka ei karttanut minkäänlaista rikosta, jolla hän vaan saattoi rikkautta ja arvoa voittaa. Hänen käytöksensä ylipään sitä tarkoitti. Hän oli ainoa sukulainen kreivi Robertille, jolla Puolan-Preussin rajalla oli laveat tilukset useoine linnoineen, suurine metsineen ja monine tuhansine peltoineen. Pieni Feliks oli yksin Albinin esteenä tullaksensa näiden rikkauksien omistajaksi ja epäsiveellinen luonteensa vaikutti hänessä elävän toivon ja pyrinnön, vieläpä pahan aikomuksen saada Feliks'in, joko kavaluudella tai väkivallalla, pois hengiltä.

Hän oli kylliksi kavala peittämään pahaa aikomustansa teeskennellyllä kiitollisuudella kreiviä ja yhtä teeskennetyllä rakkaudella Feliks'iä kohtaan. Kuten olemme nähneet, tämä täydellisesti hänelle ylevämielisen, jalon sukulaisensa suhteen onnistuikin. Vaan Stein ja Susanna, uskolliset palvelijat, olivat hänen todelliseen olentoonsa tutustuneet ja tutkineet eivätkä antaneet hänen imartelevan ulkomuotonsa itseänsä pettää. Kreivi Albinia he pitivät silmällä niin paljon kuin mahdollista eikä Susanna ollut pientä Feliks'iä silmällä pitämättä hevosesta lankeamisen jälkeen.

Ei kenkään tietänyt, josko kreivi Albin huomasi olevansa salaisen valvonnan alainen. Se toki totta oli, ettei hän vanhaa huoneenhaltijaa eikä Susannaa erityisesti suosinut. Jopa hän kerran koetti kreivi Robertille panetella ja parjata molempia uskollisia palvelioita, saadaksensa heitä talosta pois. Vaan kreivi Robert vastusti niin vahvasti, ettei Albin enää milloinkaan koetustansa uudistanut. Sitä enemmin hän kelpo palvelioita kammosi, kun hän huomasi heidän olevan pahimpana esteenä saadaksensa perkeleellistä aikomustansa toimeen.

Huonosti onnistuneen kokeensa jälkeen, surmataksensa pientä Feliks'iä hevosen säikähtämisen kautta, oli kreivi Albin toki toistaiseksi aivan levollisena. Huolettomassa laiskuudessa hän eli kreivi Normannin kustannuksella, ratsasti tai käveli, metsästi tai vietti aikansa muilla huvituksilla, joihin Sokolnits-linnan metsästys- ja kalarikkaat seudut olivatkin edulliset. Feliks ei näkynyt erityisen paljon häntä huolestuttavan, lukuun ottamatta ettei hän antanut yhtäkään tilaisuutta mennä käsistänsä, jolloin hän voi häntä mairitella tai makeisia hänelle antaa. Metsästysretkittänsä hän toi kaikellaisia pieniä lahjoja, milloin kuoliaaksiammutun kirjavan linnun, milloin pyydetyn oravan, milloin linnunpesistä otettuja munia.

Poika siitä iloitsi ja kumarsi aivan lapsellisesti serkullensa. Usein hän pyysi isältä lupaa saadaksensa hevosellansa seurata kreivi Albinia sellaiselle metsästysretkelle, vaan sitä kreivi Robert milloinkaan ei sallinut, -- syystä, että häntä ehkä aavistutti että joku vaara voisi pienelle yksinäisissä, laveoissa ja synkissä metsissä tapahtua. Linnan puistossa, jonka läpi kapea, sangen syvä ja virtava joki juoksi, sai Feliks isänsä luvalla hyppiä, niin paljon kuin tahtoi, vieläpä hän lahjoitti pojalle pienen lintupyssyn, jolla hän variksia ja harakoita ampui. Vaan Feliks ei saanut pyssyänsä muulloin käyttää, kuin vanha Stein häntä seuratessa, jottei mitään vahinkoa, pyssyn varomattoman käyttämisen kautta, tapahtuisi.

Sokolnits'in puisto oli sangen suuri ja lavea. Se ulottui linnasta lähes tunnin matkan päässä olevan metsän rajalle, jossa vahva rauta-aita oli. Useoita taiteettomia siltoja vei sen läpi juoksevan joen yli. Sen rantoja varjostivat ihanat puut, joitten paljous oli puiston paras kaunistus. Ei missään muualla löytynyt kauniimpia tammia, saksantammia ja koivuja, kuin Sokolnits'in puistossa.

Feliks oleskeli mielellään tässä ihanassa puistossa ja kun vanha Stein häntä aina seurasi, ei kreivi Robert häneltä kieltänyt tätä huvitusta, vaan mielistyi ilolla siihen, että pieni poika sai luonnon ihanuutta nauttia.

Eräänä päivänä vanha huoneenhaltia ei voinutkaan pientä Feliks'iä seurata: kreivi Robert antoi hänelle kreivi Albinin läsnä ollessa käskyn, jonka täyttämisessä koko päivä kului. Ennenkuin hän käskettyyn työhön meni, hän pyysi ettei pieni Feliks sinä päivänä puistoon menisi tai jos hän menisi, antaisi kumminkin Susannan tai jonkun muun palvelijan itseänsä seurata. Sen Feliks lupasi; vaan ei aikaakaan kun hän jo olikin lupauksensa unohtanut.

Kreivi ei jaksanut hyvin ja täytyi oleskella huoneessa. Serkkunsa Albin oli hänelle seurana, vaan hän oli niin harvapuheinen ja nureissansa, että kreivi Robert sen huomasi.

-- Kuule serkku, sanoi hän Albinille, näen kyllä ajan tuntuvan sinusta pitkältä, vaikk'en siitä suinkaan pahastu. Mene ratsastamaan raittiisen ilmaan. Se virkistää sinua ja ehtoolla tulet ilomielisenä jälleen luokseni.

Tähän kreivi Albin mielistyi eikä ensinkään serkkunsa hyvää tarkoittavaa ehdotusta vastustanut. Kymmenen minuutin kuluttua hän istui hevosen selässä ja ajoi metsään, jonka tuuheat siimekset hänet pian peittivät.

Tunnin perästä hän oli metsän rajalla olevan puiston päässä. Täällä hän katseli ympärillensä ja kun hän ei missään ketään ihmisiä nähnyt, hän astui alas satulasta. Sidottuansa hevosen puuhun kiinni, meni hän puiston rauta-aidan luo, kiipesi sen yli ja laskeusi alas toisella puolella.

Nyt hän oli puistossa ja kiirehtivin askelin hän joelle riensi. Tultuansa sen rannalle, meni hän vastavirtaan päin, kunnes hän tuli erään sillan luokse, joka, kuten kaikki muutkin, oli tehty vahvoista laudoista portaan kaltaiseksi. Helposti hän sen nosti, lykkäsi sitä vähän taaksepäin ja pani sen sitte niin liki jyrkän rannan reunaa, että se kohta veteen putoaisi, jos joku, vaikkapa pieni lapsikin, sen päälle astuisi. Kavalan tyytyväisellä hymyllä hän hetken työtänsä katseli, meni sitte toiselle, kolmannelle ja neljännelle sillalle, joille kaikille hän teki samoin kuin ensimmäiselle.

-- Nyt ei se voi onnistumatta olla, mumisi hän sen tehtyänsä. Tyhmä poika tulee varmaan ehtoopuolella puistoon ja kun hän sillalle menee, niin se on hänen syynsä, jos hän veteen hukkuu kuin kissa! Terveydeksi olkoon!

Tämän sanottuansa hän kiireesti palasi, kiipesi aidan yli, astui hevosen selkään ja ajoi yksin täyttä laukkaa pitkin synkkää metsää.

Sillä välin aikakin kului ja ehtoopäivällä Feliks tavallisuuden mukaan tahtoi kävellä ylt'ympäri lempipuistossansa. Pyssyä ei hän tosin tänään saanut mukaansa ottaa, kun vanha, uskollinen Stein ei voinut häntä seurata, -- vaan eikö Sultan ollut siellä, tuo suuri, väkevä, kaunis Neufundlainen koira, -- se oli suuri kuin vasikka, väkevä kuin susi, vaan lempeä, hiljanen ja uskollinen kuin lammas? Feliks päästi sen kahleista ja katseli tyytyväisenä miten se selvästi ja iloisesti haukkuen juoksi suuret harppaukset pihaa pitkin ja vihdoin iloriehumisestaan päästyänsä juoksi, häntäänsä heiluttaen, pojan luo ja nuoli hänen kättänsä.