Part 9

Marsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja, mutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin kanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin julmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon Marsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee tuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti Marsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa merkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti päässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän oli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä mailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne. Kuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: "Midaksella on aasinkorvat!" -- Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja ahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa (toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä lähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä tulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin tämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen käsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen kajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi jumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään Paktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy nyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.

Kreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.

a) _Pan_ on vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota paimenet palvelivat Arkadiassa y.m.

Kun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa ulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti isänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen näköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet pyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan. Sellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen, laskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta ja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka säestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen soittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet kiihkeästi _Syrinx_ impeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä suostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin tämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon kaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän putkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea. Pan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä hullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. -- Metsäläisenä osaa hän myös ennustella. -- Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren rotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on näkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja kamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä kauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut puheentapa "paanillinen peljästys". Semmoinen valtasi persialaiset Marathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua ottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.

Panin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja hänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä erehdyttäissä (_pan_ = kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai hän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää olennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.

b) _Silvanus_ on Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin. Niinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa puiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille ystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä kulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle uhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.

c) _Faunus_ ja _Fauna_. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian vanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä henki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi (_Inuus_) ja varjeli sitä pedoilta (_Lupercus_). Hänkin elää metsissä ja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan pahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän tulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus fatuus). -- Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi, faunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien kaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia, _faunalia_, jolloin ilo laskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, ja _lupercalia_ (15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci, pukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna, juoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita verisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat vaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka saisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös "dies februatus" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.

Faunuksen naisellinen vastaverta on _Fauna_, myös nimitetty _Maja_ ja _Bona Dea_. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.

_Priapos (Priapus)_, Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean siitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja eläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja, joihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja nuijalla varustettuna.

Dianan seuraan kuuluu metsänhaltia _Virbius_.[122]

Vielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon jumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne tässä.

_Saturnus_ ja _Ops_ olivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli tuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä siten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja ollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat roomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja niin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut Italiaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten koonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla, valtiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen oli ihmislasten elämä ollut tuona "kultaisena aikakautena", huoli ja murhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19 p. joulukuuta (_saturnalia_). Silloin oli kaupunki täynnä riemua, kemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut ja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus näytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty Roomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he herkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan raukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin kaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.

Saturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion rahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.

Hänen puolisonsa oli _Ops_, naisolennoksi personoittu varallisuus, kylvöjen ja satojen jumalatar, avioliiton suojelija.

_Vertumnus_ ("vaihtelevainen") vaalii viinitarhojen ja puistojen hedelmiä, jotka niin moneksi muotonsa muuntelevat, ennenkuin kukkasilmusta kypsä hedelmä kehkiää. Näin näyttää haltia lahjojansa vaihtelevan. Siitä nimi. Luultiin hänen Protevsin tavoin osaavan omaakin haamuansa muutella ja siten saaneen puolisonsa _Pomonan_ omakseen. Tämä on omenain (pomum) ja muiden hedelmien naispuolinen haltia.

Vertumus kuvataan puutarhuriksi, joka, pää kiedottuna tähillä t. seppeliin, helmassaan hedelmiä, pitelee karsinveistä.

_Flora_ oli alkuaan sabinilainen kevään ja kukkain jumalatar, jolta pyydettiin menestystä kukkiville hedelmäpuille ja peltokasveille. Hänelle vietettiin _floralia_ juhla, jolloin ihmisiä ja elikoitakin kukiteltiin ja ruusuteltiin, naiset kävivät kirjavissa puvuissa ja ilo oli ylimmillään.

Floran kuva: viehkeä impi, kukiteltu, kukkavihko kädessään.

_Pales_, vanha italialainen karjanjumala, jolta paimenet rukoilivat terveyttä ja onnea karjoillensa. Hänelle pidettiin kevätjuhla _palilia l. parilia_ (Rooman perustuspäivänä 21 p. huhtik.), jossa paimenet ja karja sovittivat syntinsä juoksemalla palavien olkien läpi.

_Terminus_ on rajojen haltia, joka vaatii kutakin pysymään alallaan eikä kajoomaan toisen omaan. Semmoisena on hän myös ketojen haltia, joilla rajapyykit (termini) seisoivat. Näitä pystytettäissä noudatettiin uskonnollisia menoja; niiden kiskominen maasta tai siirtäminen rangaistiin kuolemalla. _Terminalia_ juhlassa tulivat rajanaapurit perheineen rajapyykkiä seppelöimään ja T:lle uhraamaan; sitten syötiin yhdessä ateria. -- Terminus suojelee myös valtakunnan rajoja. Siksi oli hänellä Kapitoliolla kappeli, ja pyhä kivi oli olevinaan hänen kuvansa.

* * * * *

_Demeter ja Persefone_. Viljellyn ja viljeltävän maan haltia on _Demeter_;[124] Kronoksen ja Rhean tytär. Vainion jumalatar antaa toukojen kasvaa ja tuleentua, hän suojelee maanviljelystä kaikkine toimineen, hän on sen ensin ihmisille opettanut. Metsäläisten ja paimenten alhaisista oloista on hän vienyt ihmiset paremmille päiville, kohottanut korkeammalle. Pellon partaalle nousi koti, kodin suojissa solmittiin pyhä avioliitto, perheet yhtyivät yhteiskunnaksi, kodin rakkaus laajeni käsittämään koko heimoa ja isänmaata, yhteiskunnallinen ja valtiollinen järjestys syntyi lakien turvissa, entinen raakuus väistyi siivompain tapojen, valistuneemman mielen tieltä. Näin koko inhimillinen sivistys perustuu Demeterin antamaan lahjaan, maanviljelykseen. Demeter on siis sivistys-jumalatar ja liittyy semmoisena läheisesti Dionysokseen.

Miksi _Plutos'ta_. (rikkautta) sanottiin Demeterin pojaksi,[125] on selittämättäkin selvä. Hänen tyttärensä Zevs isästä oli _Persefone_ eli _Kora_ (tytär). Tästä kerrottiin kummia. Tyttö leikitteli kerran nurmella ikäistensä meretärten kanssa, poimien kukkia ja sitoen seppeliä, kun yht'äkkiä manner revähti halki ja syvyydestä syöksähti esiin mustilla oriilla ajava manalan herra Hades, joka tempasi tytön ja hänen hätähuudoistaan ja pyristelemisistään huolimatta vei hänet mukaansa pimeään taloonsa emännäksi. Äiti kaivaten lastansa lähti häntä hakemaan. Palava soihtu kädessään, samoili hän lepäämättä, ruokaa maistamatta, yhdeksän yötä ja päivää maanpiirin kauttaaltansa, kunnes kaikkia näkevä Helios ilmaisi hänelle, mihin tytär oli joutunut sekä samalla sanoi ryöstön tapahtuneen Zevsin suostumuksella. Sydän synkkänä jätti Demeter taivaallisten seuran ja meni yksinäisyyteen huoliansa hautomaan. Hän lakkasi toimistaan, -- mutta samalla lakkasi maakin vihannoimasta, kato vei viljan, ihmiset ja eläimet olivat nääntyä nälkään. Zevs pyysi Demeteriä malttamaan mieltänsä, mutta suuttunut jumalatar ei luvannut leppyä, ellei saisi lastaan takasin. Niinpä Hermes lähetettiin manalaan Persefonea noutamaan. Tämä ihastui, kun sai palata valon maille, mutta Hades, joka ei tahtonut laskea hempukkaansa, syötti hänelle granaatiomenan s.o. sitoi hänet itseensä naimisilla, niin ettei Persefone voinut kokonaan eikä ainiaksi hänestä päästä. Tehtiin siis sopimus sellainen, että Persefone sai viipyä kaksi kolmannesta vuotta äitinsä luona maan päällä, vaan kolmasosa vuotta oli vietettävä aviomiehen luona tuonelassa.[126]

Tarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja kuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys kuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen maille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta lastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja Maa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta palannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee Kora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä syvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja näyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee oraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen, mutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee kerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis sielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkin _mysteriain_ salaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten allegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta kuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko otaksui.

Mysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun hän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja istui kaivonkivelle, tulivat _Keleos_ ruhtinaan tyttäret vettä noutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui ja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi että olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti estänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen rakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi vieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle viljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa. Eleusiläisen _Triptolemoksen_ lähetti hän levittämään kaikkialle maanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat taivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs, Erysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] -- Näin hänen palveluksensa levisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika ja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä vietettiin jumalattarelle _eleusinia_ juhlaa, jolloin komea kulkue tuli Atheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla oli _thesmoforia_, sillä lainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi "thesmoforos". Näissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa. Mysterioissa yhdistettiin heihin _Iakchos_-Dionysos. Sittemmin muillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän hengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.

Omituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri nimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon tihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on hän Kora, "impi"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona kuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset mukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivat _Proserpina'n_.[129] Tämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä hautoja sanottiin "Persefassan kammioiksi".

Kuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä kukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua manan ruhtinatarta.

Demetriä vastaa täydellisesti roomalainen _Ceres_, joka alkuaan oli muinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin kuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa, _cerealia_, vietettiin keväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki valkovaatteissa.

Demeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu, tähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.

_Hades (Pluto)_. Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille ja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli rikkaudenjumala _Pluton_. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana Demeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on tuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas kukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti Pluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon ruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensä _Hades_,[130] "näkymätön". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla suljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran tultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä, millainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin silmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto, tukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen kynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan tappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset eivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades, ettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä siten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa viattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin "masentumaton", "kaikenkorjaaja", "kaikkivaltias". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on, maan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa upeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koira _Kerberos_ jalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien valtakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja pimentolan tienoilla, _kimmerialaisten_ rajoilla. Taikka -- toisen käsityksen mukaan -- sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa, ihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on kaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli. Ikävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu usma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita asfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita; kalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai jokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikas _Styx_, tulinen _Pyriflegethon_, itkevä _Acheron_, parkuva _Kokytos_. Ne estävät haamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuiva _Charon_ äijä, on ne sinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka pistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla vainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää ikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133] Odyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin muutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta uhriverta juotuaan virkosivat he "vaskiunestaan" sen verran että esm. Odyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään, hälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota vainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin olevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.

Vähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut luoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin ajatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan kaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai huonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti. Siellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen manalan tuomarien eteen; he -- _Radamanthys, Aiakos, Minos_ -- tutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion. Hurskaat pääsevät "autuasten saarille" (elysion), jossa heillä Kronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta jumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee taru muutamia. _Tantalos_ oli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä, koetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin iäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia hedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat saatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun hän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin. _Sisyfos_, jouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten että hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta kallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas. _Ixion_. kun oli Heraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti pyörivään rattaasen. _Danaoksen tyttärien_ täytyi, kun olivat hääyönä tappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]

Roomalaisten _Pluto_ eli Dis[135] _pater_ on aivan sama kuin Hades l. Pluton. Lisäksi tavataan heillä _Orcus_. joka tempaa manalaan ja itsekin merkitsee tätä paikkaa.

_Erinykset (Furiat)_, kostottaret, joita on kolme, _Tisifone_ (murhan kostaja), _Alekto_ (hellittämätön),[136] _Megaira_ (kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät jo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä Uranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista veripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän merkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan, varsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä kostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein perustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen kohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten toimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä silmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy vainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa kiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan, heidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino herkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä. Näin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset taistelevat, tyydytetty.

Tämä vanhempi ankara käsitys erinyksistä kesti niin kauan kuin verikoston "silmä silmästä, henki hengestä" oli ainoa sovituskeino. Mutta kun järjestetty yhteiskunta alkoi suojella jäseniänsä mielivallan hyökkäyksiltä ja otti rikosten koston ja sovituksen omaan käteensä, kun sen ohessa katsannot ja tavat lauhtuivat lempeämmiksi, silloin pääsi myös koston hengettäristä lempeämpi käsitys valloilleen. He näyttävät ikäänkuin leppyneen ja armollisilta. Taru on pannut tämän muutoksen sen yhteyteen kun areopagin tuomioistuin perustettiin Atheenassa ja Orestes siellä sai tekonsa sovitetuksi. Kauan oli hän kostotarten vainonalaisena ollut pakosalla, kunnes Apollon ja Athene auttoivat häntä. Toinen puhdisti häntä verenviasta, toinen äänesti hänen hyväkseen oikeustossa ja sai hänet vapautetuksi. Suuttuneet erinykset uhkasivat Attikan maalle häviötä, mutta leppyivät kun heille rakettiin pyhäkkö Areopagin kummulle. Siitä alkain olivat he "_Semnai_" (arvoisat) ja "_Eumenides_" (suopeat), jotka tosin vieläkin kovistelivat pahantekijöitä, mutta armahtivat katuvaisia ja suojelivat kunnon ihmisiä.