Part 8

_Protevs_, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton "meren-äijä". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä, tiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt, yritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa pois, vaikka turhaan.[107] -- _Glaukos_ ("kiiltävä") oli alkuaan halpa kalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän puolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa merenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen puoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena tunsi heidän tarpeensa. -- Yhtä onnellisen hyppäyksen teki _Ino_. Hän oli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele sai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen pienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin kostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestä _Athamasta_[109] raivoon, jossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksi _Learchos_ poikansa, mielipä vielä surmata nuoremmankin poikansa _Melikerteen_. Äiti rukka pakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta syvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti ja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: Ino _Leukothea_ ("valkojumalatar") ja Melikertes _Palaimon_. Uudet merenhenget hoitavat hellästi haaksirikon tehneitä.

Merehisiä ovat vielä _sireenit_, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut naiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia perikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku runotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.

Kuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka kädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat delfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä. Amfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta tuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan välillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää heidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja suihkulähteitä, koristamaan. -- Protevs saa kuvissa tavall. tritonin muodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. -- Sireenit kuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.

III. Maan ja manalan haltiat.

Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee, vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt, kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.

Maajumalista mahtavin on _Gaia l. Ge_, maaemä, emo maa. Hän on alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias. Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. -- Muuten Gaialle yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta ja alaosia ei näy.

Roomassa oli maaemona _Tellus Mater_, jolle juhlittiin kylvöaikana ja uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen ja Cereksen juhlat yhdistettiin. -- Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan pian sulivat yhteen.

_Rheia-Kybele_. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär, Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, _kureetit_, hoitelivat piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen _Kybelen_ kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä, jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita, perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi", _Dindymene_. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs raanakivi. Siellä myös näytettiin hänen _Attis l. Atys_ lemmittynsä hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, _korybantit_ (= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.

Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan, liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.

Roomaan pääsi _Magna mater Idaea_[112] l. _Phrygia_ v. 204 e.Kr., jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti. "Suuren maaäidin" juhlaa, _megalesia_, vietettiin sitte aina tuon tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria toimitti frygiläiset papit, _galli_.

_Dionysos l. Bakchos_ on laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen yhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian kautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta ja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin jumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen maajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että virkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.

Hän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytär _Semele_. Zevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen Heran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan imettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa muka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian laitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän, Zevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen pyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä, tietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä ilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan eikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö. Zevs jyrisi ja salamoi -- ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan hän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen sitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi ja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos -- se oli tuo kasvatti -- varttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti viinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti myös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut metsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka kaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa luonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot vuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen seuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa retkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä ystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa viiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät viiniä _Ikarios_ Attikassa ja _Oinevs_ Aitoliassa. Missä vastusteltiin, siellä jumalan ankara kosto nähtiin. Kun _Penthevs_[114] Thebassa ja äitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin ja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi, repivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssi _Lykurgos_ hätyytti Dionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän silpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja itse sai äkkisurman.[115] -- Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen, että tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin paikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. -- Dionysoksen tenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon levittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni ja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut näillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään yht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet kietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa. Hädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. -- Kreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten viininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa Dionysos vietti häänsä _Ariadnen_ kanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli auttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä sankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä hylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui riemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle sekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle soi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista kunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain hyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin pariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin juhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.

Dionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle viinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi sille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa, Thrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut kertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen mainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja murateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja palvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri Suuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat näitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian tarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle, nousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä mainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.

Tähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin jumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin puolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka vuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen mehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa pakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli nimi _Zagrevs_, "revitty", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin. Mutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien taimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän aiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja kuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia syvämielisissä _mysterioissa_. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa palveltiin nimellä _lakchos_.

Tätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen kaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua ilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä, jolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa samalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten vietettävä, joiden nimitys _mainadit, thyadit_, "raivottaret l. hurjat naiset", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen helistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla hiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja karkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä repelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli revitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen kuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten kunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä: _Bromios_ ("Rymynen") ja _Euios_.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja Makedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin läheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä harrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin vuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.

Attikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen, järjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos maan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että hän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa terveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä -- siitä hänen nimensä _Lyaios_ "huojentaja" -- lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti tunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle ylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat sielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja hänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä murhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtui _dithyrambin_, sen lyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä esitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto. Samaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. -- Muuten runo suorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään elonvoimasta (Hor. II, 19).

Dionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin viininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin loka- ja marraskuussa (_oschoforia_) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa nuorta mehua maisteltaissa (_pikku- l. maakuntais-dionysiat_); tammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta vuodatettaissa (_lenaia_); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa (_anthesteria_). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja sai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului niitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla, improvisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin säätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin muistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala. Pääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s. _isot l. kaupungin dionysiat_ maaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi täydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa muiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia draamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat, palkittiin.

Vanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina parrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin luonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja senaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee helposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen pyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu elelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä, kauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu viiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva, päänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä hänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.

Italiassa oli vanhastaan viininjumala _Liber_, jonka nimellä roomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolison _Liberan_ nimellä Persefonea.

* * * * *

Dionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin jo _Nymfat_, luonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista herkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka etupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen, Afroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta; metsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat, kehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia vihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä he laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen virran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita, sillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen siimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen humina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja luonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista kuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.

Eri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a) _Najaadit_, vedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa vesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita. Näitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa eläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja kiittävät. -- Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella tulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa innostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat alkuaan lähdeneitoja. -- Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja nereiidit.

b) _Oreaadit_, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin nimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja najaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli vuorenneito _Ekho_ (kaiku), joka rakasti _Narkissos_ nuorukaista, saamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin että hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja ainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan etsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa hylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran metsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki hän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi. Hän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä tyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on hänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.

c) _Dryaadit_ eli _Hamadryaadit_, puiden neitoset. Kullakin puulla oli oma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret y.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he ainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä korkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät kuin muutkaan nymfit. -- Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä, vaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia, maitoa, karitsoja.

Taide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti, kukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on heillä uurna kädessä.

Nymfain miehiset vastaverrat ovat _satyyrit, sileenit ja panit_, jotka hekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat luonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he kisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin hassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä pitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa mukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket, vuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa, niin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.

_Silenos_ (Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota kuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi veljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään, jonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa molemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka, rinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä kävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas. Siksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. -- Vähitellen siirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa näkyvät olleen _Marsyas_ ja _Midas_.[119]