Part 6

Tulen ja pajojen jumalaa _Hefaistosta_ ei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot olivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja epäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli ontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina hääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun jumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän hauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos ryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja kiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen joutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun remahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on hyvänsävyinen.

Taru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta joutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin viallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen. Mutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi yhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta hoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo kauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin. Kun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään, rupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs julmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen. Koko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan Lemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin että hän parani.[76]

Näiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos alkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin taivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu maan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä ilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin Lemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa ja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia Hefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna, horjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.

Tulivuorissa tai niiden tienoilla Hefaistos asui; erittäin Hefaistos. viihtyi hän Lemnoksessa. Siellä on hänellä vuoren sisässä pajansa, ja kipinät singahtavat ahjosta, kuona valuu vellinä, kun korkea seppä vasaraansa paukuttaa ja pajarengit, _kabiriit_ -- Aetnassa kykloopit[77] -- painelevat palkeita. Näin taru kuvaa maanjäristystä ja tulivuoren purkausta yhdessä. Tulijumalan muoto muuntuu ja säysenee siinä yhä enemmän siihen suuntaan, että hän edustaa tulta työn ja sivistyksen palveluksessa, ahjon ja pajan tulta, joka sulattaa metallit niin että niistä sepän taitavien käsien alla syntyy hyödyllisiä tarvekaluja ja siroja taideteoksia. Hefaistos on seppien seppä, joka keksii ja takoo taitehikkaita, kauniita metalliteoksia, kaikkien maallisten seppien päämies ja suojelija. Näin hän toimialallaan lähenee likelle Athenea. Atheenassa heitä molempia palveltiinkin yhdessä. -- Erittäin mainittiin Hefaistoksen pajasta lähteneiksi nämä teokset: hänen oma talonsa Olympilla pajoineen sekä sikäläiset muidenkin jumalain upeat majat; eräät pöydät jotka itsestään pyörähtivät jumalien eteen, kun he istuivat atrialle; ne puhekykyiset, liikkuvaiset kultatytöt, joihin H. kävellessään nojausi; Zevsin, Athenen ja Apollonin aigis-kilvet; yläjumalan valtikka, merenjumalan kolmihaarahanko, Heran kultasohva, Herakleen kilpi, Achilleen aseet, semminkin kauniista, koko silloista elämää esittävistä kuvistaan merkillinen kilpi,[78] Alkinooksen palatsi[79] y.m. Juonikas oli tuo Heran istuin; niin mukavasti siihen vaipui, että oli vaikea enää päästä ylös omin voimin. Kerrankin tarvittiin Hefaistosta auttamaan ylhäistä rouvaa sohvasta ylös, mutta hän ei olisi viitsinyt tulla. Silloin Dionysos viinimaljalla viekotteli häntä tulemaan perässään, sillä seppä maisteli mielellään rypäleen mehua. Tällä hän osasi omaa ja muidenkin huolia huojennella. Tuskinpa hän muuten olisikaan niin juomanlaskijan virkaan mielistynyt, ellei tiennyt siitä omaankin suuhunsa pisaroivan. Hyvissä väleissä hän ainakin on viininjumalan kanssa. Tämä seikka viitannee siihen, että tulivuorten rinteillä viinirypäleet, maanalaisen lämmön vaikutuksesta, hyvin menestyvät ja aikasin kypsyvät, Lemnos-saarelta saivatkin kreikkalaiset Trojaa piirittäessään viininsä.

Tulen käytäntöön liittyy ihmissivistyksen ensi alkeet, sillä tulta tarvitaan aina elämän tarpeihin, eikä löytyne niin raakaa ihmisheimoa, joka ei osaisi tulta virittää. Valkean suuri hyöty ja merkitys saattoi sille aikasin suurta kunnioitusta. Sen henkeä palveltiin jumalana jo muutenkin loistavan, väkevän, tehoisan ja tuhoisankin luontonsa takia, niin tietenkin tulivuori-seuduilla, esim. Hefaistoksen kotisaarella. Yhä suurempaan valtaan pääsi tämä palvelus, kuta enempää merkitystä tulen käyttö sai ihmisten oloissa, niin että m.m. opittiin metalleja sulattamaan ja niistä valamaan tai takomaan kaluja ja aseita jos jonkillaisia. Näin Hefaistoksesta vähitellen tuli arvoisa ja huomattu jumala, etenkin siinä kaupungissa, joka oli metallitakeiden ja yleensä teollisuuden pääpesä, Atheenassa. Siellä kunnioitettiin ihmiskunnan hyväntekijöinä Athenea, Promethevsiä ja Hefaistosta, ja atheenalaiset osottivat heille kiitollisuuttansa jokavuotisen tulisoihtujuhlan vietolla, jolloin nuorukaiset, palavat soihdut käsissään, juoksivat kilpaa ja se palkittiin, ken ensin ehti perille soihtunsa sammumatta. Kaunis juhla muistutti alkunaista tulen ryöstöä ja samalla tuo elämän arkitouhuissa alkunaisen pyhyytensä pilannut tuli jälleen ikäänkuin kirkastettiin.

Kun valkea tuotti näin perin suurta hyötyä ihmislapsille, kehittyi käsitys, että tämä kallis taivaanlahja oikeastaan oli luvattomasti meille saatu. Tuli oli muka taivaasta varastettu ja varas oli kuuluisa titaani Promethevs. Hänen ja Hefaistoksen välillä on olennossa ja toimissa paljon yhtäläistä. He tarkoittanevatkin alkuaan samaa tulenhaltiaa, jota eri heimot palvelivat eri nimellä. Vähitellen Hefaistos sai valta-aseman, yleni jumalaksi ja Promethevs aleni herokseksi, kun voitollinen heimokunta korotti omat jumalansa valtaan ja voitettu jumalineen väistyi halvempaan asemaan.

* * * * *

Oli roomalaisillakin alkuperäinen tulenhaltio _Volcanus_, sekä hyödyn että tuhon tuottaja. Taajaan asuttua Roomaa raiskasi tulipalot usein pahasti ja koetettiinpa sentähden kaikin tavoin lepyttää jumalaa, varjella tavaraa ja taloja hänen vihaltansa. Hänelle pyhitettiin patsaita, annettiin polttouhriksi kaloja ja sotasaalista. Mutta muistettiin tulen tuottamaa hyötyäkin, tiedettiin ihmisten vasta sen avulla kohonneen metsäläisten ja paimentolaisten alhaisesta tilasta maanviljelijöiksi, jotka asuvat paikoillaan ja elävät paremmissa oloissa. Se on Vulcanus jumalan ansio, joka kotiliedeltä loimottaa auvojansa, hän on kodin, kaupungin, yhteiskunnan perustaja. Semmoisena häntä palveltiin. Kun Servius Tullius lakisäännöillään järjesteli Rooman yhteiskuntaa, kehuttiin häntä Vulcanuksen pojaksi ja hänen hiuksillaan nähtiin välisti välähtävän isänsä lieskoja. Tulen jumalalla oli pyhä paikka _Volcanal_, ikivanha uhriliesi Comitiumin kokouspaikalla, jossa hänelle vietettiin volcanalia juhlaa.

Kun Roomalaiset tulivat tuntemaan Hefaistoksen, omittivat runoilijat tämän toimia ja luonnetta Vulcanukselle. Tästä varttui m.m. vaskikalujen, esm. torvien valaja _Mulciber_ ("vaskuri"), jolla muka oli pajansa Aetnassa tai Liparein saarilla. Nyt hänelle annettiin puolisoksi Venus, koska Hefaistos nai Afroditen.

Taideteoksissa on Hefaistoksen (Vulcanuksen) kuva tämä: partainen, rotevarintainen, kovakätinen, ontuva mies; sukkelasti tirkistävä katse, suu tiviisti sulkeissa; kädessä pihti ja vasara, työmiehen mekko yllään.

Hestia. -- Vesta.

Tulen jumala tavallaan on myös _Hestia_, Kronoksen ja Rhean tytär, jota luultavasti ei aivan aikasin yleensä palveltu, koska Homeros ei vielä häntä mainitse. Nimi, samoin kuin latinainen vastine _Vesta_, merkitsee takkaa l. liettä, ja kotilieden ja sillä palavan uhriliekin jumalatar kumpikin oli. Kotiliedellä perheen ruoka valmistettiin; siellä myös perheen-isä teki uhrit omaistensa onneksi, sillä kotilieden valkia on muita tulia parempi, sen loisteessa liikkuu näkymättöminä kotihaltiain haamut, joiden kuvilla lieden ympärystää koristeltiin. Tämä usko pyhitti lieden perheen keskustaksi. Mutta vielä samainen liesi kuvaannollisesti osotti kiintonaista asuntoa sekä siihen perustuvaa järjestettyä yhteiskuntaa ja sivistystä. Hestialle ja Vestalle uhrattaissa lausuttiin siis kiitollisuutta kodin sulosuojasta sekä kiintonaisen asunnon eduista.

Tämä koskee kumpaaki klassillista kansaa, mutta varsinkin roomalaisia, joiden käsitys perhe-elämästä oli puhtaampi ja jalompi kuin liiallista yksilöis-vapautta suosivain helleenien. Roomassa oli isän valta kodissa rajaton ja valtiossa ei yksilön mieliä kyselty yhteistä hyvää ajateltaissa. Tämän mukaan Hestia oli vähäpätöisempi olento kuin mahtava, ankaravaltainen Vesta.

Kodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa, kansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa hallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi siellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille maille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä uusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja siirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli hajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä kuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa saman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin, että heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian uhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.

Puhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei suostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan pysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.

* * * * *

Italiassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaana _Vestaa_, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja rukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja lareja (kts. niistä).

Vielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa katsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman templin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli ympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla pidettiin vireillä "Vestan ikuista tulta". Tämä ei saanut koskaan sammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea symboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän papin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta "vestaaleilta", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka, he verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti vestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan näyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä puhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää. Ankarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa oli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja ihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta; mutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä teloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin elävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella jumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse jumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoi _Tuccia_ seulalla vettä Tiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla sammuneen tulen viriämään.

Jumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä, arvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka vakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen luonnettaan.

Janus. Quirinus.

_Janus_ on yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala. Mistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin Dianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki. Kumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan sulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen. Janus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui, tuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja paikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen silmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan, tähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta kuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons), joilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.

Taivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin kuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden vierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja uudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin huoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin voitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät, kuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle vuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin muistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä alusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina aljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä sotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae (Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli lähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80] Mutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen olemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen suljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus syntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta siunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin ihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina toimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen suosiota rukouksilla ja lupauksilla.

Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä. -- Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen vaimoiksi ja hänen poikiaan olivat _Fontus_ ("lähdemies") ja _Tiberinus_.[81]

* * * * *

_Quirinus_ on niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan merkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä kunnioittivat. _Quirinus_ merkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa roomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja semmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja Quirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli Quirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan erotettu.

* * * * *

Edellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän laatuisiaan, vaan _arvoltaan alempia_ olentoja. He esittävät täydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia, ovat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat:

1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä.

a) _Helios_, auringonjumala, titaani Hyperionin ("ylhäisen") ja Theian ("jumalallisen") poika, Selenen ja Eoksen veli, kuuluu Apollonin piiriin. Hän lähtee joka aamu idän ääriltä Aithiopiasta ajamaan neljän tulta-suitsevan, virman hevosen vetämää valjakkoa taivaanlaelle; tuli säihkyy pyöristä ja valo ja lämpö leviää kautta avaruuden jumaloille ja ihmisille. Ehtoolla riisuu hän varsat valjaista etäällä lännessä kultalinnansa portilla, hesperiidein (lännetärten, illatarten) ihanain puutarhojen vieressä. Yöllä palaa hän Hefaistoksen tekemässä kultapurressa pohjolan ääritse itään lähtöpaikalleen. Kerran pyysi hänen poikansa _Faethon_[82] saada ajaa isän vaunuja; mutta kun hän ei osannut ohjata virmoja hevosia, jotka karkasivat oikealta tieltä, oli koko mailma syttyä palamaan, kunnes Zevs salamallaan iski taitamattoman ajajan kuoliaaksi. Toisia lapsia Helioksella oli okeanottaren Persen avioliitosta _Aietes_ ja noita _Kirke_.[83] -- Helios näkee kaikki, häneltä ei jää salaisetkaan rikokset huomaamatta. Sentähden häntä pyydettiin todistajaksi valantekoihin ja vakuutuksiin. Hänelle uhrattiin valkeita hevosia. Thrinakiassa oli hänellä Faetusa ja Lampetie neitojen kaitavana kaunis karja, jota hän ilokseen katseli, laumaa, kussakin 50 nautaa tai lammasta -- selvästi tarkoittaen vuosikauden viikkoja päivineen.

Roomassa _Sol_ kaikin puolin vastaa Heliosta; saipa myös osakseen runoilijain toimesta kaikki seikkailut mitä Helioksesta juteltiin. Sittemmin Sol'in ja Apollonin asioita usein sekoiteltiin keskenään. Sol'ia ja Lunaa huudettiin avuksi (Hor. Carm. sec. 9 ss. 35 ss.).

Heliosta kuvailtiin helosilmäksi, kultakutriseksi nuorukaiseksi, joka, päässään kultakypäri tai 12-säteinen (kuukausien luvun mukaan) kruunu, uljaana ajaa nelivaljakossa.

Rhodoksessa, jossa häntä palveltiin, seisoi satamassa hänen 70 kyynärän korkuinen kuvapatsaansa, Chareksen tekemä. Tuo kuuluisa kolossikuva, yksi mailman seitsemästä ihmeestä, sortui kuitenkin jo 66 vuoden perästä maanjäristyksessä kumoon. Perätön on juttu, että se hajasäärin seisoi satamasalmen suulla, niin että laivain täytyi kulkea sen jalkojen välistä.

b) _Eos_, Koitar, aamuruskon hengetär. Rakastaen troialaista _Tithonos_ prinssiä, pyysi hän tälle Zevsiltä kuolemattomuutta ja saikin; mutta kun unohti pyytää myös ikinuoruutta, vanheni lemmitty vanhenemistaan ja kuihtui vihdoin heinäsirkaksi.[84] Ei ollut hänellä pojastaankaan iloa. Tämä, Memnon, Aithiopein kuningas sai Troian sodassa kuoloniskun Achilleeltä. Siitä alkain Eos alati suree poikaansa ja hänen kyynelensä putoilevat maahan yökastepisaroina.

Runoissa ylistellään rusosormista, kaunokutrista aamutarta, joka vilpasna kavahtaa vuoteeltaan ja, valjastettuaan virmat hevosensa, kiitää valkeavaunuissa auringon jumalan edellä hänen tuloansa ilmoittamaan, sirotellen ruusuja hänen tiellensä.

Eosta vastaa kaikin puolin roomalainen _Aurora_, niinkuin nimetkin ovat samaa sukujuurta.[85] Aamutar toisella nimellä on _Mater matutina_.

c) _Selene_, kuutar. Häntä ei taittu palvella, mutta runoilijat kyllä kiittelivät hänen valkoisia käsivarsiaan ja valkokutriansa, joiden päältä sädekehä kiilteli. Iltasin nousee hän valtameren aalloista ja suistaa valko-valjakkonsa taivaalle. Hän on lempeä ja kaino; ainoastaan salavihkaa suutelee hän lemmittyänsä, kaunista _Endymionia_, yön ja unen haltiaa, joka nukkuu Latmos vuoren vinkalossa. Häntä sekoiteltiin paljon Artemiseen, Hekateen ja Persefoneen, samoin kuin hänen latinalaista vastavertaansa, _Luna_ jumalatarta. Tämä sai Servius Tulliukselta oman templinsä.

Taidekuvissa kuuttarella on puolikuu päälaella, huntu sidottu takaraivolle, kädessä tulisoihtu.

d) Personoittuja tähtiä oli _Fosforos_ ja _Hesperos_, koin- l. aamu- ja iltatähti, joita ei luultu samaksi, kaksi sorjaa soihtukätistä nuorukaista; -- _Orion_,[86] hurja metsästäjä, myrskyjen nostaja, oli Eoksen puoliso, kunnes hän, solvaistuaan Artemista, sai surmansa tämän nuolesta ja siirrettiin tähdeksi taivaalle; -- hänen koiransa _Seirios_ (Sirius), jonka nousu tuo mätäkuun paahteiset päivät; -- _Hyudit_, sateettaret, jotka ilmoittavat sateitten ja tuulten aikaa; -- _Pleiadit_, merenkululle otollisen ajan alkajat (toukokuulla).

e) Neljä päätuulta, _Boreas_ (pohjoinen), _Notos_ (etelä), _Euros_ (itä), _Zefyros_ (länsi), sanottiin Eoksen pojiksi, koska aamunkoitosta tuuletkin tavallisesti heräävät henkiin. Tuulten luultiin asuvan Aiolian tuulivuoren koloissa, jossa Aiolos kuningas niitä hallitsee ja pitää kurissa.[87] Rajuja huimapäitä ne ovatkin, erittäinkin kalsea Boreas; hän ryösti Erechthevs kuninkaan tyttären Oreithyian,[88] joka synnytti hänelle Kleopatra tyttären sekä Kalais ja Zethes pojat. Lempeänluontoinen Zefyros, kevään airut, horain puoliso, suosii kasvikunnan menestystä, josta syystä hänen nimensä Roomassa myös oli _Favonius_ (favere = suosia).

Atheenassa säilynyt 8-kulmainen rakennus, "tuulten torni", esittää räystäslistassaan neljä pää- ja neljä välituulta omituisissa, hauskoissa korkokuvauksissa.

f) _Iris_ on taivaankaari personoittuna. Kun tuo kirjava taikakaari sillan tavoin liittää maan ja taivaan toisiinsa, aiheutui siitä taivaan airut, joka nopeana kuin "pilvistä putoova lumi tai raesade kiitää mailman ääristä ääriin taivahisten sanomia saattelemaan" (Homeros). Etenkin Hera lennättelee häntä toimillaan.

Iris taiteessa: siivekäs neito, airuensauva (caduceus) kädessään.

2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.

a) _Eros_, latinaksi _Amor l. Cupido_, Lempi, Afroditen poika ja seurakumppali, on lumoavan kaunis nuorukainen tai poika veitikka, joka ilokseen ammuskelee sydämmiin suloisesti kirveleviä haavoja. Eipä ylijumalakaan vältä hänen nuoliaan, sillä lemmen valtaavan voiman alle taipuu kaikki mikä luotu on. Runoilijat keksivät Erokselle veljen _Anteros_ (vastarakkaus). Hän luotiin leikkitoveriksi veljelleen, ja hänen seurassaan tämä viihtyy hyvin, mutta jos toveri katoo näkyvistä, on toinen suruissaan. Rakkaus sytyttää tavallisesti vastarakkauden, kuten liekki liekin, mutta vastaamatta jääneenä on se onneton. -- Eros ei ainoastaan ole sukupuolten lempeä, vaan tarkoittaa myös lämmintä ystävyyttä nuorukaisten ja miesten välillä. Sen tähden seisoi gymnasioissa (voimistelusuojamissa) E:n kuva Hermeksen ja Herakleen kuvien rinnalla, ja taisteluun mennessään spartalaiset uhrasivat hänelle, siten ilmaisten tahtovansa hädässä auttaa ystävä ystäväänsä.

Amorin ja Psychen (sielun) lempisuhteista tarinoivat runoilijat kauniita juttuja.

Eroksen taidekuvista kuuluisin oli Praxiteleen Eros. Se on hävinnyt, mutta muita on säilynyt useita. Niissä hän tavallisesti on näköjään soma, siivekäs poikanen, aseinaan nuoli ja joutsi tai soihtu, lemmentulen viritin. Väliin on hän ruusuin seppelöitty.

_Pothos, Himeros, Hymenaios_ kuuluivat myös Afroditen seuraan, mutta ne olivat melkein vain allegorisia kuvitelmia joita ei ajateltu eläviksi henkilöiksi.

b) _Chariitit_ (Charites), sulokit, Zevsin tyttäret _Aglaia, Eufrosyne, Thalia_, ovat tavallisesti lemmenjumalattaren joukkiota, jota he pukevat ja somistelevat; liikkuvatpa usein näissä touhuin muidenkin jumalain ympärillä. Yleensä on sulokkien toimena luoda elämään suloutta ja hauskuutta. Eipä jumaliakaan haluta istua kemuilemaan, elleivät chariitit ole mukana, ja heidän esimerkkiään ihmiset mukailevat. Juhlatiloissa kutsuivat he sulokit vieraikseen ja soivat heille ensi maljan. Ei laulu laululle tuntunut eikä soitto soitannolle, ei puhe somasti sujunut, ellei sulokit henkäyksellään niitä elähyttäneet. Heiltä jalot hyveetkin saavat miellyttävän leiman. -- Näitä kaikin puolin vastaa roomalaiset _Gratsiat_ (Gratiae). (Hor. I, 4, 6 s. 30, 6. III, 21, 27).

Taiteessa sulokit ovat sorjia, viehkeitä, viattoman iloisia neitoja. Kukiteltuina pitelevät he kädestä tai syleilevät toisiaan. Puku on kevyt, ovatpa usein alastikin.