Part 5

Tärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumala _Mars l. Mavors_. Mutta alkuaan _Mars isä_ eli _Mamers_ ei ollenkaan näyttänyt sotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita säitä, suojeli suopeasti metsää (_Silvanus_), kasvikuntaa ja karjaa laitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa palveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oli _ambarvalia_, jolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin Marsia niitä siunaamaan. Näitä myös _mamitralia_ (alussa maaliskuuta), jolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukko _Mamurius Veturius_, s.o. "vanhentunut Mars", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten ilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa talvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla ja _saliot_ (salii = "hyppelijät") ilmaisivat ihmisten iloa kevään tulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi, ancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi alkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa kuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi valtakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari Mamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien luku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja koko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa Marsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi kyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.

Rauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä, mikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua juhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen Rooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan sodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin jälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi taru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään sotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään arvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten erityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan Marsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan kuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: "Mars vigila!" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä sotajoukon edessä, seurueinaan _Pavor, Pallor_ (kauhu, kalpeus) ja _Bellona_ (vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimen _Gradivus_. Hänelle pyhä oli _Campus martius_, Mars-kenttä Roomassa, jonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui tarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä Julius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä muhkeimman "Marti ultori" (Mars kostajalle).

Kun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa yhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus puolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin uskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui siitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun taivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä loistavasti.

Taiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka lyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset, ilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s. _Mars Ludovisi_, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan suloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka leikittelee hänen jaloissaan.

Tunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs. Eläimiä: susi, hevonen, palokärki.

Afrodite. -- Venus.

Kauneuden ja lemmen jumalattaren _Afroditen_ synnystä on eri kertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin ja _Dionen_; mutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos jumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni aalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan, ui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua näyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia aineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa Kreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka sinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain kreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja palvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että Itämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä nimen missäkin lienee saanut -- Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis, Frygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. -- kuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti hedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan edustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja Astarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten käsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen Afrodite. Hän oli lähinnä "taivaallinen" (Aphrodite ourania), sillä taivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan palveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli kuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren palvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin oli hänellä -- ehkä jo foinikilaisten perustama -- pyhäkkönsä Eryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.

"Taivaallinen" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja sen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta muodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut, kun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään sulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän liikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen juhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään nuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite on siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66] Mutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen uivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä Afrodite joutui "merettäreksi",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat rukoilivat häneltä onnea matkoilleen.

Mutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja siitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu runollinen _Adonis-tarina_.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen, Afroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat, ilakoivat, kun -- vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa nuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään manalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta syys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli on selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan, Adonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite on luonnon henki ja haltia.

Eloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar. Lemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet, ihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä äärihin, hän on "kaikenkansainen" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa siis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin "urania", mikäli ajatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää rakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän onnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan merkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista, irstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).

Lemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy kauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous, jota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on "kultainen", "sulosti hymyilevä" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa katsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka valittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos, Himeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo, "Kirki"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka ei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on kesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse valtansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut lemmen halveksijat.

Jos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin herkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi: Adonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen puolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts. Ares). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo julman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita ihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa teikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet voittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi naisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On Afroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala joka _ei_ ollut kaunis -- ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen huumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä osasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän liitostaan ei mainita perillisiä.

Muuten on lemmen jumalattarelle mieluisaa kaikki mikä on somaa, siroa, suloista: kyyhkyset, jänes, kani, joutsen, varpunen, ruusu, myrtti, omena y.m. -- Taistelun telmeessä hän ei tule toimeen. Jos hän sinne joskus joutuu, yrittäessään suojella suositultaan, säikähtyy hän pian ja pakenee. Pienestä naarmusta kirkui hän surkeasti.

Mutta Afroditen puuhat käyvät helposti ihmisille vahingoksi, kun intohimo sokaisee järjen ja mielenmaltin. Pariin ja Helenan rikollinen liitto siitti Troian sodan ja äärettömän sarjan surkeutta kansoille ja perheille. Didon saattoi hurja lempi itsemurhaan. Anchises sai salalempensä sovittaa halvatuilla jäsenillään. -- Säädyttömän lemmen suojissa ei viihdy kodillinen onni, joka vaatii siveyden vankkaa pohjaa.

* * * * *

Astarten-luontoisen Afroditen tulivat roomalaiset tunteneiksi, kun he (249 e.Kr.) ottivat haltuunsa Sicilian sekä siinä jumalattaren templin Eryxin vuorella. Koska luulivat valtionsa siitä hyötyvän, siirsivät he tämän _Venus_ Erycina'n, kuten häntä nimittivät, kotimaahansa palveltavaksi. Tämä omaksuminen kävi helposti, kun Italiassa vanhastaan palveltiin _Venus_ nimistä puistojen ja viinitarhojen haltiatarta, keväätärtä, jolle huhtikuu, kukkasilmujen aukeamisaika (Ap[e]rilis) oli pyhitetty. Olipa Roomassa 3:kin kotimaisen Venuksen pyhäkköä: yhdessä sai palvelusta _Venus murcia_ l. myrtin (siveän aviorakkauden symboolin) jumalatar, toisessa _V. cloacina_ muistoksi sabinitarten ryöstöstä ja sitä seuranneesta sovinnosta, kolmannessa _V. libitina_ kalmanjumalattarena (kuolema ja elämä asuvat likitysten!). Ulkomaisen lainan kautta Venuksen merkitys ja kultti melkeästi rikastui. Hänestä luotiin, samoin kuin Hellaassa, lemmenjumalatar ja kreikkalaiseen malliin hänelle annettiin puolisoksi Mars. Trasimenon kovan häviön jälkeen, jumalien vihaa lepyteltäissä, sijoitettiin uhripöytien ääreen Mars ja Venus vierekkäin samalle patjalle (lectisternium). Tämmöisessä liitossa Venuksesta kehkesi valtakunnan suojelushenki. Vielä hartaammin ruvettiin häntä kunnioittamaan, kun roomalaisille selkeni että Troian sankari Aeneas, Venuksen poika, oli heidän kansakuntansa esi-isä ja valtionsa perustaja ja runoojat kertoilivat, miten Aeneas harharetkillään oli saapunut Siciliaan ja siellä Eryx-vuorelle rakentanut äidilleen pyhän palvelusmajan. Nytpä Venuksen templejä ilmaantui pääkaupunkiin yhä uusia ja komeampia. Niitä rakentelivat jo tasavallan mahtimiehet, semmoiset kuin Sulla, Pompejus, Caesar. Kussakin templissä Venuksella oli eri nimensä: _Venus felix, victrix, genetrix_. Ennestään löytyi jo _V. verticordia'n_ templi. Kun Augustus keisari rakensi komean templinsä Marsille, asetti hän tämän kuvan viereen Venuksen kuvan templin cellaan. Vielä laati Hadrianus komean kaksoistemplin _Venus_ ja _Rooma_ jumalattarille (Veneri et Romae).

Kuvaustaiteelle oli Afrodite erittäin haluttu aihe. Houkuttelevalta tuntui tehtävä luoda ilmimuotoon samalla korkein naisellinen kauneus ja lumoava lemmensulous. Lemmettären omituisilmeinä oli: sirot, solakat ja samalla rehevät muodot, soikeat kasvot, pyöreän muheat posket ja leuka, silmä kohtalaisen suuri, lausuen hehkuvaa, hiukeevaa lemmenhalua. Säilyneistä veistokuvista verrattoman arvokkain on n.s. Melolainen Venus (Parisin Louvressa), luonnollista suurempi marmoripatsas, yläruumis alaston, kupeilta alas asti verhottu keveään vaippaan. Ihmeteltävä on pään ylevä ilme, muotojen tuore vehmaus, jäsenten kaunis sopusuhta. Kova-onni on särkenyt kuvalta käsivarret ja kädet, niin, että on miltei mahdoton arvata, mitä hän lienee käsillään tehnyt, mitä niissä pidellyt (omenaako vai Marsin kilpeäkö vai mitä?), eikä siis sitä aatetta jota taiteilija on tahtonut ilmikuvata. Kasvojen ele ilmaisee iloista, uljasta itsetuntoa. -- Mediciläinen Venus (Florens'issa) on "anadyomene", esittää siis jumalattaren alastonna. Siinä nähdään vallan nuori neitonen, muodot sillä erinomaisen säännölliset ja somat, mutta äskenmainitun kuvan jumalallista ylevyyttä ei jäljeksikään.

Hermes. -- Mercurius.

Zevsin ja Maian poika _Hermes_ on varsin monipuolinen olento, mutta millainen hän oli alkuperäisesti? Siihen viittaavat muutamat tarut. Kun Zevs lempi Io neittä, muutti kateellinen Hera neidon lehmäksi, jolle pani satasilmäisen Argoon vartiaksi. Silloin Zevs lähetti Hermeksen tappamaan tuon paimenen. Hermes suoritti toimensa siten että hän soitolla uuvutti uneen Argoksen ja tappoi hänet.[70]

Argos on, niin arvellaan, joko aurinko tai tähtitaivas ja Io on maa, jota väliin kuvaillaan kaikkia mehullaan elättäväksi lehmäksi (toisten mukaan Io on = kuu); Hermes on pilvi, joka peittää näkyvistä taivaan, pilvitaivas. Se taru taas, joka kertoo hänen ryöstäneen auringonjumalan karjaa vetämällä sitä hännistä takaperin luolaansa, osottaisi pikemmin että hän on ehkä ukkossäällä käyvä myrskytuuli joka vetää pilvet puoleensa, niin että ne vastoin tavallisuutta näkyvät kulkevan vastatuuleen.[71] Olkoon nyt pilvi tai tuuli Hermeen alkuperäinen merkitys, eihän ne kaukana toisistaan ole. Pilvijumala virkistää maan mantua hedelmöittävällä sateellaan, antaen siten karjan rehua, viljaa ja välillisesti kaikenlaista hyvää. Hän on tosiaan "perin hyödyttävä" (_épioúnios_). Lähinnä elättää ja kaitsee hän karjaa. Siinä toimessa hän paraiten oleskelee saloissa ja niityillä, kisaten luonnonimpien kanssa. Eksyneet karitsat kantaa hän lempeästi kotia. Tämmöisenä palveltiin Hermestä erittäinkin Arkadian vuorimaassa, jonka asukkaat parhaasta päästä elivät karjanhoidosta. Siellä sanottiin hänen syntyneenkin Kyllenen vuorella. Kun paimenilla siellä oli toinenkin, ehkä ala-arvoisempi, jumala, kauriinjalkainen _Pan_, tehtiin tämä Hermeen pojaksi. Kellä oli paljo karjaa, hänpä rikas; karjan menestys tuotti auvoa ja onnea. Niinpä Hermes välillisesti edisti kaikkia elinkeinoja ja yrityksiä, erittäinkin kauppatoimia. Hänestä saatiin elinkeinojen, kaupan ja kauppiasten jumala, ei sentään vielä Arkadian yksinkertaisissa paimenkansan oloissa, joissa semmoista jumalaa ei tarvittu, vaan vasta myöhemmin kun hänen palveluksensa muualle levinneenä jo oli alkuperästään paljo muuttunut. Vaan ennenkuin etenemme H:n muita puolia kehittelemään, kerrottakoon eräs hänen lapsuutensa seikkailu, joka elävästi näyttää, minkä luontoiseksi Hermestä ajateltiin. Sitä kertova runo on tosin verrattain myöhempi, mutta sen mytolooginen perusta on vanha. Pikku Hermes ei ollut vielä montakaan tuntia päivän valoa nähnyt, kun hän karkasi kehdostaan Kyllenen luolassa; näki luolan suulla kilpikonnan ja teki sen kopasta soittokoneen. Mutta kun poikaa kovin halutti syödä tuoretta lihaa, hiipi hän iltahämyssä Apollon veikkonsa lehmikarjaan, varasti 50 härkää, ajoi ne syrjempään, josta niitä ei ollut helppo löytää, sitoipa vielä hännänpäihin risuja, jotka lakaisivat sorkkain jäljet näkymättömiin. Teurasti sitten, paistoi ja söi makeaan suuhunsa kaksi härkää, jonka tehtyään palasi kotiin ja pani maata kehtoonsa olematta näillänsäkään. Mutta Apollon kaipasi härkiänsä, ja aavistaen juonen tuli Maian majalle. Pikku varas oli vaan nukkuvinaan viattoman unta, kunnes Apollon -- vaikka nulikan viisastelu ja vehkeet jo naurattivatkin häntä -- pakotti hänen tulemaan Zevsin käräjiin ja tuomaan takasin varastamansa. Nyt tehtiin sula sovinto, Hermes lahjoitti Apollonille kantelonsa, jonka sävel tätä niin ihastutti, että hän antoi pojan pitää härät, vieläpä lahjoitti hänelle taikasauvan. -- Tässä jutussa ilmaantuu Hermeen ominaisuutena sukkeluus, viekkaus. Hän edustaa jokapäiväistä käytöllistä elämänälyä, kuten Apollon korkeampaa, aatteellisempaa hengen tointa.

Näillä lahjoilla on Hermes oikein omansa niihin tehtäviin, joita hänelle kansanuskonto omaksui. Hän on siis ensinkin jumalain, etenkin Zevsin airut ja asianajaja, eikä mikään tavallinen sanansaattaja, kuten _Iris_, vaan tärkeitä, vaikeita toimia hänelle uskotaan. Niinpä hän kävi varottamassa Aigisthosta tappamasta Agamemnonia ja naimasta tämän puolisoa; hän taivutti Kalypson laskemaan Odyssevsin luotansa -- vaikea tehtävä, joka kysyi sukkelaa päätä ja liukasta kieltä. Näiden lahjain lisäksi on hän nopsa ja sukkela. Heti käskyn saatuaan hän sitaisee jalkoihinsa taika-anturat tai (kuten myöhemmin sanottiin) siipikengät ja tuulen vihuria[72] tai kalalokkia nopsemmin hän kiitää yli maiden ja merten asioita ajamaan. Hän on siis paljo matkoilla, hän tietää matkojen vaivat ja vaarat kuolevaisille, voipa niistä myös armiaasti auttaa. Niinpä matkustajat pyysivät Hermeen apua ja suosiota. Tien varsilla näki monin paikoin kivikasasta kohoavan pylvään ja sen päässä Hermeenpään; nämät "hermai" seisoivat siinä muistuttamassa matkajumalan läsnäoloa ja apua. Kiviröykkiöt olivat vähitellen kohonneet kummuiksi, kun jokainen ohikulkija heitti kiven läjän lisäksi kunnioittaakseen Hermestä.[73] Hermespylväitä seisoi myös katujen varsilla ja avoimilla kaupunginkentillä.

Enimmin matkustelivat silloin kauppiaat, joita Kreikassa tavataan jo vanhimpina aikoina, sillä Kreikan kansalla on aina ollut luontainen taipumus kauppaan ja keinotteluun. Hermeessä ilmestyykin varsin selvinä kauppiaan ominaisuudet, arvioimis-äly, sukkela pää, jopa, jos tarvitaan viekkauskin. Olipa siis kauppiaalla kaksinkertainen syy turvata Hermeen suosioon. Ja kun voitonhimo saattaa vietellä keinottelijaa peijaamaan ja varastamaan, niin saatiin helposti kauppiasten jumalasta varkaillekin jumala. Olihan Hermes itsekin jo paitaressuna tuossa ammatissa näppäryyttänsä näyttänyt. -- Vielä nykypäivinäkin pidetään Hermeensauvaa kauppiasten leimana. Se on kahden kärmeen kietoilema, usein siipiparilla sirottu raippa.

Jumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin ihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä viimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on "sielujensaattaja" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut kuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, "jolla hän sulkee silmät uneen ja herättää unesta", niin seurasivat ne häntä hyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin tiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin tapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän lempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä. Sentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä iltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen kunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä -- iltarukous sekin!

Tämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä, ehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin muuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, -- nyt hänestä oli sukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota nuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi soveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen sananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon painisilla tai nyrkkisillä -- yhtä verraton oli hänen taitonsa kaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan, selvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l. volmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison opetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin keksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden (Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa annettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin etusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa arvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat. Jos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: "Hermes on huoneessa". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.

* * * * *

Roomalaisten _Mercurius_ oli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä kauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen alasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten hänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus Majis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki Mercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta ihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen keksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa "Mercuriuksen miehiä" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa pelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.

Hermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan käsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä lähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin paimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena miehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on parraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten jumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta. Lisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman eteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse -- ja siinä on Hermeen pääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista, eräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on jumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. -- Painiskelun johtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy vieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa nuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi särkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin että se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta käsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. -- Kaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa kuvissa.

Hermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai matkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.

Hefaistos. -- Vulcanus.