Part 4

Taide koetti Athenen kuvauksissa etupäässä esittää hänen edustamiaan siveellis-älyllisiä aatteita, mutta ei siltä jättänyt sikseen luontais-merkitystäkään. Niinpä viisauden jumalatar kuvataan sotajumalattareksi, jommoisena hän jo syntymähetkestään asti ilmestyi, kypäri päässä, keihäs kädessä, suomushaarniska rinnan suojana. Kilpenä on hänellä alkuaan (Homerossa) egiidi (= salama), sittemmin tuijoittaa panssarin keskeltä kamala meduusanpää l. "gorgoneion", joka sai viholliset kauhusta kivettymään. Tämä muoto sopii Pallaalle taistelussa ja linnansuojeliana (Pallas prómachos, P. poliás). Se oli hänellä jo vanhimmissa esityksissään, n.s. _palladioissa_, jotka olivat kömpelöitä puuveistoksia; taikausko luuli niiden pudonneen taivaasta ja niitä käytettiin tehokkaina varjeluskeinoina sodanvaaroissa. Pääpiirteissään sama muoto, milloin sotainen, milloin rauhainen puoli selvemmin esiteltynä, periytyi sitten varsinaisille taideteoksillekin. Monet mestarit kuvasivat Pallasta, mutta muita mainiommat olivat Feidiaan Athenen kuvat. Hänen tekemänsä oli tuo suunnattomaan suuri, ehkä 70 jalan korkuinen, vaskesta valettu kolossikuva, joka kohoten Atheenan linnanvuorelta näkyi kauas merelle. Jäljennöksistä päättäen lienee jumalatar seisonut promachos-asemassa, kilpi vasemman käden varalla, korkealle nostettu oikea nojaten keihoon valmiina idän barbaareja torjumaan. Vielä kuuluisampi kauneudestaan ja kalleudestaan oli se Pallaankuva, Athene Parthenos, jolla Feidias koristi jumalattaren juhlatemplin samalla vuorella: 40:n jalan korkuinen kullasta ja norsunluusta tehty. "Neitsyellinen jumalatar oli seisaalta kuvattu, rauhallisena, suojaa suovana, voittoa antavana. Kultakypärä kattoi kauniin vakavan pään, rinnan peitti panssari meduusanpäineen, koko vartalon pitkä alasvaluva kultavaate; kilpi oli rauhallisesti maahan laskettu, keihäs nojausi siihen; voitotar liihotti jumalattaren kädellä, voitonseppeltä pidellen". Työ oli kaikittain aineen laadulta ja suoritukseltaan mitä etevintä ja kallisarvoisinta. "Siinä oli taiteilija ikiajoiksi määrännyt Athenen luonteen, tuon vakavan viisaudenjumalattaren, Attikan lempeän suojelijan, ja jaloimmista säilyneistä jälkikuvista tuntuu vieläkin tuon ylistetyn esikuvan heikkoa jälkikaikua" (Lübke). Yhteisenä ominaismerkkinä Pallaankuvissa on siveellinen vakavuus, ankaran puhdas neitsyellisyys. Tivissulkuiset huulet ja esiintyvä leuka osottavat pontevaa mieltä ja tahdon tarmoa, katse ja ryhti voimaa ja arvollisuutta. Neitsytjumalatar ei ole alasti, vaan viljaviin vaatteihin verhottu.

Muutamia eläimiä esiintyy jumalattaren kuvissa, symboolisesti kuvaten hänen luonteensa puolia, käärme älyä, pöllöhaukka miettiväisyyttä, kukko valpasta sotamieltä.

Athenen vanha nimitys _Tritogeneia_, jonka mukaan hänen isänsä olisi _Triton_ s.o. kohiseva virta, viittaa hänen syntymäänsä vedestä, s.o. Okeanosta, josta Hesiodin mukaan kaikki jumalat ja koko mailma ovat alkunsa saaneet; sentähden häntä palveltiin Triton nimisten lampien luona, jommoisia oli useissa paikoin. Tämännimisenä hän ei kuitenkaan suurempaa huomiota herättänyt.

* * * * *

Italiassa kunnioitettiin vanhastaan _Minervaa_ älyä ja voimaa suovana sekä salamoitsevana jumalattarena. Hän muistutti muodoltaan niin paljon Pallas Athenea, että heitä ruvettiin pitämään ihan samana. Minervan vahvin puoli oli kuitenkin äly ja kekseliäisyys, jonka tähden etenkin taideniekat ja runoilijat, mutta alhaisetkin ammattimiehet häntä ihailivat. Samoin luultiin hänen naisten värttinää ja kangaspuita suosivan. Hänen juhlansa oli _quinquatrus_ (maaliskuussa); silloin saivat koulut lomaa, jonkatähden opettajatkin olivat hänelle kiitolliset. Niin yksinomattain edusti hän älyä ja hengen tointa, että hänen nimellään niitä suorastaan merkittiin (vrt. "pinguis Minerva, invita M."). Tieteen ja taiteen jumalaksi hän jäi vielä, vaikka runoilijat kertoilivat hänestä samoja kuin ennen oli Athenesta lauleltu. Kun Hadrianus perusti Roomaan tieteellisen opiston, antoi hän sille nimen _Athenaeum_, jota vieläkin käytetään semmoisten laitosten nimenä. -- Muuten oli Minervalla jo varhain palveluksensa Kapitoliossa Jupiterin ja Junon rinnalla. Siellä sanottiin säilytettävän hänen pyhää kuvaansa, palladiumia, jonka Diomedes muka Troiasta ryöstettyään sitte oli lahjoittanut Aeneaalle -- tarina jota roomalainen kansallisylpeys mielellään uskoi.

Apollon.

Zevsin jaloin poika on _Apollon_ eli _Foibos_,[44] jonka äiti oli Leto (Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy päivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan. Hän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä kateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes löysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla, seisahtui kun Foibos syntyi.

Valonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen valtoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksi _Tityos_ hiiden ja _Python_[46] nimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista taistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi lähtee hän hyperborealaisten ("pohjantakalaisten") ikivaloisaan maahan, josta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain sitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja valon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden voimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja kasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo. Mutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan kuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä ja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää äkkisurmaa. Hän on tuo "kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies",[48] jonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi kivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä kuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala kaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).

Apollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä. Niinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja parantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansa _Asklepios_ (Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan poistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä hengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta, siveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua ihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee röyhkeitä ylvästelijöitä -- mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä enemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on sielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta, luo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella. Kostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja yksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista sovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä käytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä oikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan ihmisissä. -- Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja huoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii nuorisoa.

Rauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten sulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx) jumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän johtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat hänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen jumala.

Vielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä tulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen merkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin myöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta ulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan, jossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään naisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s. sibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm. _Klaros_ (Kolofonin luona), _didymaiolainen_ orakeli lähellä Miletoa, _ismeniläinen_ lähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oli _Delfoin_ orakeli, joka lähes tuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin doorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli ratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin Roomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui kolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia höyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella, neuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja viisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen pääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.

Delfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi, jonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä aikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia = lähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaari _Delos_, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin määräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita pyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa, _delfinia_, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi laivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla juhlamenoilla.

Pian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat selvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä papeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle eivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös taudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään ruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari A:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja rakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.

Veistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori mies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse säteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat hänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330) mestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana ja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon soittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen Apollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja koko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi viholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee. -- Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä kuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä vaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan sävelten sointua.

Apollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara, laakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito, _Dafne_, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni, muuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.

Artemis. -- Diana.

Etelämaissa, joissa suvi enemmältään on poutaa, kuumuus pian kuihduttaisi kasvikunnan, ellei erittäin viljava yökaste sitä virkistäisi. Kirkkaina kuutamoöinä nähtiin varsinkin viljalti kastehelmiä ruohossa kimaltelevan. Siitäpä helposti luultiin tätä elonnestettä tihkuvan alas kuusta, kuten kuun muutenkin arveltiin salatenholla vaikuttavan maan hedelmällisyyteen. Tämmöisenä hedelmöittäjänä kuun haltiaa, kuutarta palveltiin etenkin Arkadiassa _Artemiin_ nimellä, ja kun sen vuorissa elelee paljo vuohikarjoja, luultiin hänen varsinkin vuohia kaitsevan. Muuallakin Peloponneesossa "keto-Artemis"[53] nauttii kunniaa; niinpä spartalaiset taisteluun lähtiessä uhrasivat hänelle vuohen. Arkadilaiset, kun kauvan jäivät verraten alhaiselle sivistyskannalle, ajattelivat Artemistaan tuimaksi ja karkeaksi, luulivatpa hänen väliin ihmisuhriakin vaativan. Tapojen lauhtuessa kansan mielikuvitus siirsi tuommoisen tylyn Artemiin kauas pohjolaan, Taurien maahan. Tunnettuhan on, miten Agamemnonin tytär Ifigeneia, laivaston viipyessä Auliin satamassa, vähällä oli joutua _taurilaisen_ Artemiin uhriteuraaksi, kun isänsä luvattomalla riistanajolla oli jumalattaren mielen vihoittanut. Myöskin Attikassa näytään vanhimpana aikana uhratun ihmisiä _Brauronin_ Artemiille; tyly tapa hyljättiin sitten, ja sen verran jäi vaan vanhaa jälkeä, että neitojen naimisiin asti täytyi asua jumalattaren templissä. Samanlaatuinen, vanhanaikuinen Artemis oli spartalaisten _Artemis orthia_, s.o. "jäykkä" A., jonka alttarin edessä maan nuorukaiset kerran vuoteensa ruoskittiin verisiksi, ollen tämäkin jälkeä entisestä ihmisuhrista. Artemis oli kyllä pellonviljan armollinen antaja, mutta kuinka hän ilmaiseksi näin kalliita lahjoja soisi! Luultiin hänen vaativan kalliita vastalahjoja, ihmisverta. Ja kiivas hän olikin vihaan ellei saataviansa saanut; sen koki m.m. _Oinevs_ (kts. sitä).

Artemis edusti siis ensinnä pellonviljavuutta. Mikäli tälle alalle ilmaantui muita jumalia tointa ja kunniaa jakelemaan, varsinkin Demeter, väistyi Artemis vainiolta saloihin, viljellyn luonnon alalta vapaan, viljelemättömän helmaan. Hän on metsien, laaksojen, norojen, lähdetten haltio, joka siellä pyhässä hiljaisuudessa toimii suuria. Hänen hellän hoitonsa alla ruoho rehottaa, puu lehtii, marjat punertavat, eläimet menestyvät. Koko elimillinen luonto nauttii hänen vaalivaa hoitoansa, niinpä ihmistaimetkin hentokaiset. Siksi häntä lapsensynnyttäjät avukseen huusivat.[54] Vesakot, lähdenotkot, joet, järvet ovat Artemiille pyhiä. Kerrottiinpa Alfeios-virran haltian syttyneen jumalatarta rakastamaan -- mutta joutiko tämä lemmestä huolimaan! Hänellä on tärkeämpää tointa. Hänen on johdettavana luonnonimpien joukko, salottaret, norottaret ja muut jotka sinisalon sivulla, vuorten onkaloissa kehräilevät lankojaan, kutovat ihmekankaitaan; hän neitosineen hoitaa koko sitä rikasta elämää joka luonnon hiljaisessa helmassa taimii, versoo ja kukoistaa. Neitostensa parvesta loistaa Artemis muita kauniimpana, ja äitinsä Leto sen nähdessään tuntee sydämmensä ilosta värähtävän.

Näin salon jumalatar neitosineen iloissaan toimii ja luopi elämää. Usein he huvikseen kisailevat ja karkelevat kukkaisnurmella[55] tai uivat vilpoisissa puroissa ja lammissa tai uumoilevat saloja, urheasti riistaa ajellen, niin että metsä kiljahtelee riemusta ja ilohuudoista. Näin Artemis "nuolia sirotellen"[56] Taygeton tai Erymanthon rinteillä ajelee metsäsikoja ja arkoja hirviä. Häneltä metsästäjä oppii tarkasti ampumaan ja kiitollisna uhraa hän Artemiille eränsä esikoiset, hirvenpään tai karjunsorkat. Hirvenajosta Artemis sai nimen _clafébolos_, josta eräs kreikkalainen kuukausi nimitäiksen _clafébolios_. Riistanajo kysyy rohkeutta: rohkea ja uljas onkin jumalatar, samoin kuin amatsoonillinen seurueensa. Sanotaanpa joskus noiden kuuluisain nais-soturien juuri olleen Artemiin seurana.

Amatsooni on Artemis itse, sillä hän ei siedä sulhoja eikä naimisia, vaan tahtoo iäti neitona pysyä. Onneton se mies, joka hänen neitotunteitaan loukkaa. _Aktaion_ sai metsästäessään salaa nähdä hänen neitosineen kylpevän, mutta kosto tuli: Artemis muutti miehen hirveksi, jonka omat koirat repivät kuoliaaksi. Pyhää impeyttä vaati hän myös neitosiltaan ja naispapeiltansa. _Ifigeneia_ ei suostu _Thoas_ kuninkaan kosintaan; _Atalante_ (ehkäpä toisnimellä = Artemis) vaati kosioitaan kilpajuoksuun ja tappoi häviölle joutuneet; ahdistavat kentaurit hän ampui kuoliaiksi. -- Itse impenä Artemis suosii ihmis-impiä sekä nuoria poikia, yleensä nuorisoa; tätä hän hoitaa ja vaalii, luoden sille soreutta ja uljuutta. Hänen erityinen suosikkinsa oli siveä _Hippolytos_.

Laajalti Artemista palveltiin hedelmöittävänä luonnonhaltiana. Semmoisena oli hänellä templi esm. Efesossa, jossa hänen satanisäinen kuvansa symboloitsi luonnon ikiuhkuvaa viljavuutta.

Melkeästi on siis Artemiin kasvoista alkuperäinen karmeus sulanut ja se sulaa sulamistaan, mikäli hän muuntuu siksi, jona hän on paraiten tunnettu, Apollonin sisareksi. Muunnos on jo Homerissa tapahtunut, vaikka hän sen ohessa kyllä paikalliskulteissa säilytti alkuperäistäkin merkitystään. He ovat Artemis ja Apollon saman isän ja äidin lapsia, Deloksessa syntyneet kumpikin, ja toimivat sopuisasti. Trojan edustalla sotivat he rinnakkain, Delfoissa palvellaan heitä kumpaakin. Artemis haavoittaa ja parantaa samoin kuin Apollon. Artemis ampuu hänkin jousestaan surman nuolia ja tempaa etenkin naisia äkkikuolemaan. Helppoa, kivutonta kuoloa rukoili häneltä esim. Penelope. Kun Niobe ylvästeli siitä että hänellä oli useampia lapsia kuin Letolla, niin Artemis kostoksi äkkinuolillaan ampui häneltä tyttäret, samoin kuin Apollon pojat.

Tätäkö tietä siis, kehityksen kautta, Artemiista tuli Apollonin sisar? Eikö hän ollut sitä jo alummin? Eiköhän saloissa samoileva, nuolia ampuva Artemis saanut aihettaan kuutamosta, jonka kuvat vilottelevat puiden välitse, jonka säteet vasamain tavoin välähtävät pilvien välitse? Eikö tämmöinen kuvitelma ollut yhtä likellä kuin se että auringonsäteistä syntyi Apollonille vasamia? Onhan asiaa niinkin selitelty: on sanottu, että Artemis jo kuuttarena metsästeli vuorilla, ampui petoja ja ihmisiä, torjui veljensä rinnalla pimeyden valtoja ja yleensä ilmaantui Apollonin sisarena, niinkuin kalpea kuu on kirkkaan auringon sisar. Kuinka liekään ollut, kuitenkin alkuperäinen kuuttaren merkitys aikasin jäi häneltä syrjään, kun _Selene, Helena, Io_ y.m. tulivat varsinaisiksi kuuttariksi, ja ainoastaan muutamat seikat vielä siitä hämärästi muistuttivat. Semmoisia oli soihtu hänen kuvissaan. Edelleen _Artemis Munychia_ Atheenan satamassa oli oikea kuutar: täysikuun aikana hänelle uhrattiin pieniä kakkuja, joihin pistetyt kynttilät mukailivat kuunvaloa, ja kilpaa juostiin soihtujen valossa. _Hekate_ (kts. sitä) oli myös osalta kuutar, ja semmoisena hän ja Artemis usein merkitsivät samaa, sittekun Artemiille uudelleen aljettiin antaa kuuttaren merkitystä. Semmoisena häntä ja Seleneä sekoitellaan toisiinsa ja Artemis esitetään Endymionia (kts. sitä) rakastavaksi.

* * * * *

Italiassa palveltiin _Dianaa_[57] vesakkojen, norojen ja lähdetten haltiana. Hänellä oli pyhiä lehtoja, m.m. Algidus vuorella, jonka siimeksessä roomalaiset vilvottelivat paahtavalla kesähelteellä. Tästä syystä sai hän lisänimen _nemorensis_. Uskottiinpa hänen väljemmällekin vaikuttavan, suovan maalle viljavuutta, suojelevan metsää, sen eläimiä ja karjoja, josta hyvästä hänelle uhrattiin lehmiä. Tätä Dianaa palvelivat semminkin sabiinit, ja vielä sittenkin kun heistä Rooman ikeen alla muodostui plebeijein säätyluokka, jäi Diana näiden vasituiseksi jumalattareksi. Aventinus vuorella oli kansanmielisen kuninkaan Servius Tulliuksen rakentama Dianan templi, jonka perustajaisia plebeijit ja orjat yhdessä viettivät iloisesti. Karanneet orjatkin nauttivat demokraatisen jumalattaren suojaa, jolloin heitä kutsuttiin "servi cervi" s.o. "hirvi-orjat", kuvaten siten sitä hellää hoivaa, jonka jumalatar soi heille, ikäänkuin salojen haltia hirvillensä. Dianan ja erään _Virbius_ sankarin suhteista juteltiin samanlaisia vähän kuin hänen ja Hippolytuksen seikoista.

Kun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon, seurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi entisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana sai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan samoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa Apollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä osansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon kanssa Diana tuo "salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi valtakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi äsken syntyneitä lapsia". Olihan pikkulapset Dianan suosituita, niinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.

Taiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän asussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen ketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s. Versaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta naarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata. Toisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri ammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa katselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.

Artemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu; pyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.

Ares. -- Mars.

_Ares_ on kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli enemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari, joka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58] Varsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen kotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä tuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä hänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat siellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares alkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen ilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta ei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten Athene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle pääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan riemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut "juottaa verellään Aresta". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto (_Enyalios_). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää hän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos (pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja murtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen heikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan lyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu alakynteen Athenea vastaan -- viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin tavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten puolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien kanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan kuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet kumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja maata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.

Vaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin, surman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa -- lemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona. Tällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa ilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean ja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyi _Harmonia_ (Sopu), joka peri äitinsä lempeyden, _Eros_ ja _Anteros_ sekä isäänsä tulleet pojat _Fobos_ ja _Deimos_. Muitakin morsiamia oli Areella.

Aresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin rutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis thebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä palvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan Poseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut aihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.

* * * * *