Part 2

Ehdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet kaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi syvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he myöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin luonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat muotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset uusille urille -- mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus, _kohtalo_, jonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee omien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa säälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen tuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin hellästi holhonut ihmistä -- jos kohtalo on sille surman säännyt, heti hylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin. Tämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja rakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä janolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät "hyvän sanoman" lähteelle virvoitusta saamahan. -- Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo sentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm. pitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen lyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine säteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen kyynelille!

Ja millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen, herkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan koolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja Muusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja rettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille kuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä helposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja Troian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon valokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää ruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna, toimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen kannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).

Roomalainen mytologiia.

Italian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin jumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy. Helleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman ja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen "lapsellisuuteen" ei järkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen jumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä sielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä muotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla hän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon viehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan valetut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis totisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan lemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä ei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia Italiassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut jumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia symbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. -- Valtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat pää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka roomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa. Lisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että melkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja asialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka ihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat haltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja ominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes, Virtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni enenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija Roomassa.

Jumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti ajateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on meneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen monilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin arkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja armollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin kreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.

Päästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian, kuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin olisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä uskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat molemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista sulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa noudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan jumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.

Jumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.

"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia" (Od. III, 48) -- sen helleenit ja antiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa, tunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti tarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti pyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus. Se katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin kurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa hänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos mahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole persoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja ylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata vastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin joissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä, joka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden rinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä kohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että mateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä, jumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat mitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat palkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja ajallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo kova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain mukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän saataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja ihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on tietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. -- Puhtaasti henkinen autuus, sielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon myrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon -- se on antiikille outo oppi.

Yhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä syntyvät _hyveet_. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin eetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin yksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska yhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli pyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja harjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä rajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia etujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy sopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden noudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se "kalokagathia" ("somuus ja hyvyys", säädyllisyys), josta antiikin avut ja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettä _mielenmaltti, oikeus, viisaus, urhollisuus_, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän leimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja lasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen, julkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi. Niiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei ole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on ylvästelyä (_hybris_), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei pysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan alalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä rankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty mailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan siveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan ihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut (_ate_). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta haittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri ihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se sääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri voittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja suhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee itsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä tuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen luonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo varhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus on yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta ja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen uskoi antiikin mies ja antoi sentähden _valalle_ erinomaisen pyhyyden. Tee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi -- se oli hänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista. Poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä jalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi, muuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.

Hurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo kansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan osotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja palvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän siunaustansa ja apuansa.

Jumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein eriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää aina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus muotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja suorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa usein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös yksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan luona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli useinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla vaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan pyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä oli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai luola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia templejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja kiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien ja jumalain välillä.

Uhrit olivat joko verettömiä -- hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa, mettä, suitsukeita, kasveja -- tai verisiä -- härkiä, lampaita, vuohia, sikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa (hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat seppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin suopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla. Syötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta (reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja ihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina esikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta saaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa sitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis hurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa usein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien perusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.

Tarvis oli ihmisen tietää, millä mielellä oikulliset jumalat kulloinkin olivat häntä kohtaan samoin kuin mitä heidän neuvostossaan oli. päätetty maan päällä tapahtuvaksi. Näitä tietoja toimitteli _enteet_ ja _ennustajat_, tai sai ihminen tietää salaperäisiä yliluonnollisia asioita erinäisissä tiloissa, haltioissaan ollen y.m. Semmoinen tila on uni: silloin saa hän väliin ylhäisiä ilmestyksiä tai käy hänen luonaan vainajia niitä ilmoittamassa. Profeetallisia unia nähtiin templeissä ja pyhäköissä (incubatio). Niin kävi esm. Dodonassa, jos joi sen pyhästä lähteestä ja sitte nukkui sen tammen alle tai kuunteli tään lehtien huminaa. Mutta nuo unelmat olivat hämäriä ja niinpä sepiteltiin konstikkaita unenselityksiä ja unikirjoja jo silloin. Varsinaista profeetan virkaa toimittivat _tietäjät_, ennustellen enteistä ja ollen yhtenäisessä yhteydessä jumalien kanssa. Olipa erityisiä ennuspaikkoja (ehresteria, oracula), joissa he haltioissaan ollen jakelivat salaviisauden sanoja neuvoa kysyville. Ennustuslahja luultiin myös olevan muillakin ihmisillä eri tiloissa, etenkin kuolinhetkellä, kun he jo seisovat iankaikkisuuden kynnyksellä eikä ajan sumut pimennä silmää. -- Lisäksi luultiin jumalien puhuvan ihmisille monenmoisilla merkeillä ja ilmiöillä luonnossa ja elämässä. Tämmöisiä enteitä olivat lintujen (haukkojen, kotkien y.m.) lento ja huuto, salamat, jyrinät, pyrstötähdet, kuun pimennykset, virvaliekit y.m.s. Myöskin ennusteltiin uhrielukkain sisuksista, uhriliekin palosta, sanoista jotka puhujan tietämättä omituisen sopivasti sattuivat johonkin tilaisuuteen, aivastuksesta j.n.e. Verivihma ennusti surmaa; jos joku näytti verhoutuvan mustaan utuun, oli hän pian kuoleva (Od. XX, 351 ss.). Näitä ja muita enteitä tietäjät selittivät.

Peloponneson sodan jälkeen alkoi uskonto Kreikasta rappeutua, kun filosoofien epäilys tarttui suureen yleisöön, ja isien yksinkertainen usko joutui viisastelun ja pilkan alaiseksi. Uskottomuuden mukana rehotti taikausko, jota kaikellaiset itämaiset mysteeriahaaveilut lisäsivät.

* * * * *

Me 19:n vuosisadan lapset ajattelemme toisin kuin helleenit Jumalasta ja mailmasta -- ja kuitenkin luemme vielä mielellämme noita vanhoja "lapsellisia" jumalaisjuttuja ja sankarisatuja. Miksi? Helleenit loivat suurenmoisen sivistyksen, ihmishengen merkillisimpiä tuotteita, joka eli virkeänä enemmän kuin tuhannen vuotta ja vielä hyvin kauan jälkeenpäin on syvälti vaikuttanut ihmiskunnan henkiseen elämään, elvyttäen sen pyrintöjä valistukseen ja vapauteen. Heidän taiteensa ja kirjallisuutensa kelpaa osittain vieläkin esikuvaksi ja oman kulttuurimme sydänjuuret piilevät klassillisessa maassa. Hellaaseen ja Roomaan on meidän vieläkin mentävä, jos tahdomme syvemmälti ymmärtää sivistystämme ja sen kehitystä. Mutta klassillinen runous ja taide on mitä lähimmässä yhteydessä antiikin uskonnon ja mytologiian kanssa, niin että edellisistä ei saa oikeaa käsitystä jälkimmäisiä tuntematta. Runoilijat käsittelevät yhtenään myyttejä luoden niille kauneuden leiman ja nämä osaksi kommenteeravat heitä. Tästä syystä on mytologiia meille tärkeä, emme ymmärrä runojen aatteita ja erikohtia tuntematta taruja. Ja niinkuin tarujen taikamaasta runoudelle yleni ihania kukkia, samoin tarut itsessäänkin sisältävät paljo kaunista ja merkillistä, usein syviä aatteita seikkailujen kirjavassa verhossa, kohtauksia ihmissydämmen vanhasta ja yhä uudesta historiasta, jotka eivät joudu vanhanaikuisiksi.

A. Mailman ja jumalain synty.[8]

Aikojen aamukoissa syntyivät mailma ja jumalat yhdessä. Luomakunta ei esiintynyt kohta valmiina. Sen soma järjestys on vasta vähitellen saatu pitkissä kiivaissa taisteluissa epäjärjestyksen ja sekasorron valtoja vastaan, joita kuvataan häjyjen kamalain hiisien haamuilla.

Olokappalten emä on (Okeanos virran) _vesi_[9] tai, Alkuaine, toisen käsityksen mukaan, aava usmainen avaruus _Chaos_ (= ammottava kita), jossa niiden siemenet sekasin kuohuivat. Tämän äidinkohdusta sukeusi ensin _Maa_ (Gaia) sekä Maanalusta eli _Manala_ (Tartaros) joka on yhtä syvällä maan alla kuin taivas sen päällä, ja luomishalu _Eros_ (lempi). Maa synnytti sitten itsestään _Taivaan_ (Uranos), _Vuoret_ ja _Meren_ (Pontos). Maan ja Taivaan liitosta syntyi a) 12 _titaania: Okeanos, Koios, Kreios, Hyperion_ (ylhäinen), _Iapetos_ (viskaaja), _Kronos_ (täydeltäjä); _Theia, Rheia, Themis, Mnemosyne, Foibe_ (valokki) ja _Tethys_ (äiti), jotka kaiketi edustavat väkeviä luonnon alkuvoimia; b) _kykloopit_ ("mulkosilmät") _Brontes_ (jyminä), _Steropes_ (salama), _Arges_ (leimu), ukonilman voimia; c) satakätiöt (_hekatoncheirit_) _Kottos, Briareos, Gyges_, nekin maantärinäin ja myrskyjen y.m. myllertäväin voimain edustajia. Meren kanssa synnytti Maa muutamia merenhaltioita _Nerevs, Thaumas, Forkys_ y.m.

Useat titaanit yhtyivät avioliittoihin; Okeanos ja Tethys, joista sikesi okeaniidein (merenneitojen) lavea suku; Hyperion ja Theia, joiden lapsia ovat _Helios_ (aurinko) ja _Selene_ (kuu), _Eos_ (koitar). Titaanittaria ovat myös _Leto_ (pimeä yö) ja _Asteria_ (tähtiyö).

Mailmaa hallitsi nyt Uranos. Peljäten nuorempain lastensa vielä riistävän häneltä vallan, kätki hän heidät maan syvään piiloon. Sitä paheksi Gaia emo ja yllytti titaanit kapinaan isää vastaan. Viekkain heistä, Kronos, väijyi häntä ja silpaisi häneltä siitinvoiman sekä anasti vallan. Mutta peljäten pojiltaan samaa mitä hän oli isälleen tehnyt, nieli hän lapsensa sitä myöten kuin ne syntyivät. Hän oli jo niellyt viisi, kun puolisonsa Rheia siitä suruissaan kepposella pelasti nuorimman lapsensa, _Zevsin_, samasta kohtalosta. Hän kapaloitsi kiven ja työnsi sen miehensä suuhun. Pelastunutta Zevsiä vaalivat Dikten vuorettaret Kreetassa ja lapsi imi _Amaltheia_ vuohta. Luolan suulla rämistelivät papit _kuritit_ aseillaan, jottei epäluuloinen Kronos kuulisi pienokaisen porua. Isoksi tultuaan kapinoi Zevs isäänsä vastaan ja pakotti häntä laskemaan ilmoille nielemänsä. Muutamat titaanit taipuivat alttiisti vallan alle, mutta muut voitti hän vasta kykloopein ja satakätisten avulla ankaran sodan (titanomachian) kautta, jossa kykloopein takoma ja hälle antama salama oli aimo aseensa, ja syöksi heidät manalaan vaskitelkien taa. Iapetoksen poika _Atlas_ tuomittiin kantamaan taivaan kantta. Sitte jakoi Zevs mailmanvallan veljeinsä kanssa niin, että itse piti taivaan, _Poseidon_ sai meren, _Hades_ manalan hallittavakseen. Maan jättivät he yhteiseksi omakseen. Yhteis-asuntona on heillä vuori _Olympos_.[10]

Satu paransi sitte Kronoksen kohtalon. Pindaros runoilee hänen valtansa menetettyään päässeen valtiaaksi "autuasten saarille" etäälle valtameren äärille. Sen ohessa oli hän vainajain tuomari. Kreikkalaista tarua muodosteli sitte roomalainen omalla tavallaan (kts. Saturnus).

Taidekuvissa on Kronos kaunis mies, vaikka vakavan ja melkein synkän näköinen, pää puolittain verhottuna. Sirppi on hänellä kädessään ilkityön takia jonka teki isälleen; mutta Saturnuksen sirppi leikkaa pellon laihoa.

Ei ollut vieläkään järjestys turvattuna. Kostaakseen lastensa häviötä pani Gaia uusia voimia liikkeellä. Hän loi _Tyfoevs_ hiiden, jolla oli sata tultasuitsevaa kyynpäätä, ja ajoi sen sotaan, joka järkytti maan ja taivaan. Salamoillaan rusensi Zevs vihdoin hirviön ja viskasi sen manalaan, josta se vielä vimmoissaan tulivuorten (Aetnan) kidoista oksentaa liekkiä taivasta päin. -- Vielä Uranoksen, maahan nokkuneista, veripisaroista syntyneet _gigantit_[11] nousivat kapinaan. Rajusti riehui tappelu (gigantomachia), kunnes Olympon jumalat voittivat ja Zevs syöksi gigantitkin manalaan. Nyt vasta oli mailmanjärjestys iki-ajoiksi turvattu. Ainoastaan harvoin jumalat sitte enää ase kädessä keskenään ottelivat.[12]

Gigantit edustavat alkuajan luonnonmullistuksia jotka maanpintaa myllersivät, etenkin maanalaista valkeaa, joka vilkkaasti toimii Välimeren tienoilla. Sen jälkiä nähtiin myös pohjois-Kreikassa, jonne taru näitä tapauksia sijoittaa.

Jumalien synnyn historia on samalla mailman, sillä nämä alkujumalat olivat joko ne ainekset, mistä mailina luotiin, tai ne voimat, jotka siinä olivat liikkeellä.

Gigantteja kuvataan tavallisesti käärmeiksi joilla on ihmisen pää ja yläruumis. Suuri, etevä esitys, vaikka rikkiöimenä, on se giganttitaistelu, jolla Attaliidit aikoinaan koristivat Zevsin alttaria Pergamossa (nyk. osia Berlinissä).

Ihmisen synty ja alkutila.

Ihmiset ovat syntyneet _maa_ äidistä.[13] Sanottiinpa heitä jumalienkin luomiksi ja heidän ensinnä, kulta-aikana, eläneen autuaina jumalien yhteydessä, kunnes ylpeytensä kautta menettivät autuutensa. Sitten vaipuivat he kurjaan raakuuteen, joka ei ollut elukkain oloa parempi. Tästä auttoi heidät Iapetoksen armelias poika, titaani _Promethevs_[14] ja ohjasi heidät sivistyksen tielle. Hän edustaa valoon ja vapauteen pyrkivää ihmishenkeä, joka edistääkseen ihmiskunnan jalostusta ja onnea ei kammoo jumalainkaan vihaa. Hän loi sivistyksen ensialkeet, jota varten hän varasti taivaasta tulta[15] ja antoi ihmisille. Nämä panivat sen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon; näin syntyi ensimmäinen ihmistalo, kun ennen majailtiin rotkoissa ja luolissa. Kuljeksiva elämä pysähtyy vakinaisiin asuntoihin ja maanviljelys tarjoo vankan pohjan sivistysriennoille. Mutta Zevs rankaisi kovasti titaania, joka rohkeni tahrata taivaan tulta maan tomuun. Hän kytkettiin kahleilla jylhään vuoreen maan äärillä (Skythiassa), ja kotka nokki yhäti hänen maksaansa. Tästä tilasta vapahti hänet aikojen perästä Herakles, uhraten Tuonelle sovinnoksi kentaurin.

Sivistyksen mukana on sitä tätä pahaakin tullut, joka on luonnon tilassa outoa. Niinpä karkeat luonnonihmiset ovat terveempiä kuin hienostuneet, velttomaiset kulttuuri-ihmiset. Tätä opettaa Pandoran-myytti, joka on edellisen tarinan jatkoa. Kostoksi tulen ryöstöstä antoi Zevs Hefaistoksen leipoa savesta ihanan naisen, jonka nimi oli _Pandora_ (kaikkien-lahjallinen), koska kaikki antoivat sille lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavaa puhelahjaa ja mikä mitäkin. Zevs antoi hänelle lippaan, joka kantensa alla kätki kaikkia tauteja ja tuhoja, ja lähetti hänet Promethevsin typerän veljen _Epimethevsin_ ("perästäpäin ajattelevan") luo. Kun tämä uteliasna aukaisi kannen, lentää sujahti sieltä tautien parvi ulos kiusaksemme. Ainoastaan toivo jäi lippaan pohjalle, kun Epimethevs riensi lyömään kannen kiinni![16]

Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolema tuli mailmaan, sittekun ihminen pyrki mahdottomiin ja sillä solvaisi taivaan pyhyyttä. Rikoksestaan joutui hän kärsimään tuskia, joista vasta voiton sankari, rohjeten ryhtyä taistoon tuonta vastaan, vapahti hänet sovittavalla kuolemalla. Tässä syvämielisessä tarussa helähtelee ääniä, joista pyhä raamattu puhuu paremmin ja selvemmin.

Toiseen tapaan käsittelee ihmisen alkuhistoriaa neljän aikakauden taru.[17] Ensinnä oli _kultakausi_, jolloin ihmiset huolta, kipua ja tuskaa tuntematta elivät onnellisina. Maa elätti heitä hedelmillään ilman työtä. Sulo-unessa uinahti ihminen täältä toiseen elämään ja muuttui ihmisten suojelushengeksi (enkeliksi -- sanoisit). Huonompi oli jo _hopeakausi_: ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä jumalanhalveksijoita. Vielä alemmas vaipui _vaskikausi_: hurjat ja väkivaltaiset ihmiset tappelivat alati, kunnes hävisivät sukupuuttoon. Mutta _rautakauden_ ihmissuku on jo niin langennut, ettei alemmas voi langeta: ei ole sitä kurjuutta ja pahetta jota se ei harjottaisi.