Part 13

9) Sitte oli tuotava Eurysthevsin tyttärelle amatsonien kuningattaren _Hippolyten vyö_. Tätä varten läksi sankari, mukanaan joukko vapaaehtoisia, etäiseen Skythiaan amatsonein aloille. Hippolyte, ihmetellen kuuluisaa sankaria, osotti heille ystävällisyyttä ja mieli jo antaa vyönsä, kun Hera saapuen amatsonin haamussa yllytti naissotureita vihollisuuteen. Eipä enää lahjoista puhettakaan. Ratsujen selässä karkasivat naiset vierasten päälle. Ja vasta kovan taistelun jälkeen sai sankari heidät torjutuiksi. Hippolyte joutui voittajan haltuun, joka antoi hänet asetoverilleen Thesevsille. Siitä avioliitosta syntyi jalo _Hippolytos_. Korukalun saatuaan läksi Herakles kotimatkalle purjehtimaan. Sillä tiellä tuli hän Troian rantaan ja pelasti _Hesionen_, samoin kuin Persevs kerran oli pelastanut Andromedan. Asian laita oli tämä. Poseidon ja Apollon olivat rakentaneet Troialle muurin, mutta sen valmistuttua vilpillinen Laomedon kuningas ei mielinyt maksaa heille työstä sovittua palkkaa, jonka tähden he kostoksi nostivat kamalan meripedon maata hävittämään. Siitä päästäkseen täytyi kuninkaan, orakelin neuvoa noudattaen, antaa tyttärensä hirviön syötäväksi.[177] Hetki oli täpärä, kun onni ihmeesti ohjasi sankarimme sinne: hän tappoi pedon ja pelasti ihanan Hesionen. Mutta Laomedon, vieläkään vahingosta viisastumatta, kieltäysi nytkin hänen hyväkseen nähtyä vaivaa palkitsemasta. Herakles säästi kostonsa sopivampaan aikaan.[178]

10) Vaikea tehtävä sälytettiin sankarille, kun häntä määrättiin hakemaan _Geryonin karjaa_ tavattoman pitkän, vaivalloisen ja vaarallisen matkan takaa aina länsi-Hispaniasta asti. Tämän sekä seuraavan retken juttua on taru ehkä enämmin kuin muita aikaa myöten koristellut syrjäseikoilla, jotka vain löyhästi liittyvät pääjuoneen. Sankarin matka kävi Libyan kautta raakain villiheimojen läpi, lännen äärille, missä maankannas silloin vielä yhdisti Euroopan ja Afrikan maanosat. Tämän puhkaisi hän halki, avasi siitä salmen sekä pystytti muistoksensa "Herakleen patsaat". Saatuaan lainata Heliokselta nopeakulkuisen kultahaahden, purjehti hän _Erythian_ saarelle (nykyisen Cadiz'in kohdille), missä noita kullankellerviä karjoja kaitiin, ja tappoi niiden vartiat, kaksipäisen koiran ja jättiläisen. Alkoipa jo ajaa karjaa pois, kun Geryon riensi hätään. Tämä, Medusan verestä syntyneen Chrysaorin poika, oli kolmiruhoinen hiisi, jolla oli kuusi jalkaa ja kättä. Herakles kaasi hiiden nuolillaan, haavoittipa itse Heraakin joka pyrki apuun. Siitä ajoi hän karjan Iberian ja Gallian läpi Alppien yli, Italian ja Sicilian kautta Kreikkaan, tapellen pitkin matkaa milloin mittenkin kanssa, joita himotti somaa sarvikarjaa. Niinpä Massilian tienoilla hätyytti häntä niin suuri joukko vihollisia, että hän ampui nuolensa loppuun ja olisi joutunut pulaan, ellei Zevs tullut hänelle avuksi kivisateella. Siitä kuuluu vieläkin jälkiä näkyvän -- yksinäisiä kallioita hajallaan kentällä. Italiassa sai sankari auttaa jumalia Giganttitappelussa. Rooman tienoilla surmasi hän _Cacus_ rosvon,[179] Siciliassa _Eryx_ kuninkaan, Korinthon taipaleella _Alkyonevs_ hiiden, kaikki lehmävarkaita. Vihdoin vielä Hera pistävillä pannoilla kiusasi karjaa, niin että se tuskan vimmassa karkaili kaikkialle. Mutta kaikkien vastusten läpi saattoi sankari sen vihdoin perille. -- Ja nyt oli kaiketi Eurysthevs tyytyväinen? Eipä suinkaan. Pikkusielua huvitti tirannoida suurta miestä ja jatkaa joutavaa kiusaa. Hän ei mielestään voinut hyväksyä Lernan hydran tappoa, koska Herakles siinä oli käyttänyt toisen miehen apua, eikä navettain siivoamista, koska hän oli tingannut siitä palkkaa itselleen. Tarvittiin siis vielä kaksi työtä, vaikka edellisiin jo oli kulunut 8 vuotta ja kuukausi.[180]

11:s työ oli _Hesperiidein kultaomenien nouto_. Sankari ei tiennyt, missä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli hän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin kiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä, taivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen lohikärme _Ladon_. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä usein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko paikanvaisto vai -- mikä on luultavampi -- viehättivätkö kaikellaiset seikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen itse päätehtävänsä. Libyassa paini hän _Antaios_ jättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta nostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä tappoi hän muukalaisia surmaavan _Eusiris_ kuninkaan. Kulkien sitten taaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle ja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen maksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani palkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse lähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön Atlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas suostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia noutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa vapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan kuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo omenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä viekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen verran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan vähä mukavammin sovitetuksi... Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja Herakles omenoineen kieppasi tiehensä.

12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraa _Kerberosta_ ilmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta, jonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappi _Eumolpos_. Syystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä maankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän Thesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän päästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa. Juottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan, sankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen koettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita, paljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi koiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään vimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen ylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi myrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinen _aconitum_ kasvi. Nähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja niin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.

Näin vihdoinkin taisteltuaan itsensä sortajan vallasta vapaaksi palasi sankari Thebaan.

Kuten näimme ja huomautimme, liittyy näihin päätöihin useita syrjäseikkoja, pienempiä urotöitä, joita sankari sivumennen suoritteli päämäärään pyrkiessään. Näistä ovat tarujen tiedot kuitenkin usein riitaiset keskenään, niitä kun eri tavoin sovitellaan noihin päätöihin, tai liitetään vaan osa niistä päätöihin, muut niiden jälkeisiin tapauksiin. Ylimalkaan tahdottiin antaa tuon ylistetyn urhon tehdä niin paljo kuin suinkin mainetöitä. Siksi hän on melkein aina mukana sankarikauden suurissa puuhissa, niin argonauttain retkellä, Kalydonin jahdissa y.m. Edelliseltä retkeltä palattuaan hän vielä kerran kävi manalassa ja toi sieltä takasin elämään ystävänsä, Thessalian kuninkaan _Admetoksen_ vaimon _Alkesten_, joka rakkaudesta meni miehensä edestä kuolemaan.

Tästä voimme lukea sankarin elämän toisen puolen, jonka vaiheita lempisuhteet ja naimiset näkyvät ratkaisevasti suunnanneen. Vaimostaan Megairasta päästyään (joko murhalla tai avioerolla -- tiedot ovat riidassa) oli hän joutilas uusiin naimisiin. Oichalian kuningas _Eurytos_[181] julisti naittavansa kauniin tyttärensä _Iolen_ sille, ken joutsikilvassa voittaisi. Herakles sinne, ampui ja voitti; mutta kun hän impeä vaati, tehtiin vastusta. Ei tahdottu antaa semmoiselle, joka oli lapsensa surmannut ja orjuuden iestä kantanut. Eipä auttanut, vaikka Iolen oma veli _Ifitos_ kosijaa puolusti. Koston tuumissa poistui Herakles, ja mielipahansa yltyi hulluuteen, jossa tilassa hän taas tuli tehneeksi turkatyön. Kun Ifitos kävi häntä tapaamassa Tirynsissä, syöksi hän tämän ystävänsä alas korkealta linnankalliolta.[182] Katumapäällä kulki hän sitte etsimässä puhdistusta, mutta ei ollut sitä saatavissa ihmisiltä eikä jumalilta. Kun sovitusta kiellettiin, raivostui kiivas sankari hurjiin töihin, joilla lisäsi verivelkaansa ja sielunsa pimennystä. Surkuteltavassa tilassa saapui hän Delfoihin puhdistusta hakemaan, mutta Apollon ei laskenut häntä pyhään templiinsä. Silloin hurja mies väkisin ryntäsi sisään ja ryösti käsiinsä kolmijalan, ominpäin ottaakseen, mitä häneltä kiellettiin. Vihastunut jumala tempasi joutsensa, ja kamalia olisi tapahtunut, ellei Zevs ehtinyt singahuttaa salamansa kiistelijäin väliin. Nyt Pythia ilmoitti, että Herakleen sovittaakseen syntinsä täytyisi kolmeksi vuotta myydä itsensä orjaksi ja maksaa hintansa Eurytokselle. Orjamarkkinoilla osti hänet Lydian kuningatar _Omfale_.[183] Tämän palveluksessa sankarin täytyi toimitella naisten askareita. Punervassa harsopuvussa hän kehräili lankoja, sillä välin kun Omfale reipasteli hänen leijonantaljassaan, nuija olkapäällään. Väliinpä sentään urhostelun halu ajoi sankarin liikkeelle toimettomuudesta. Niin kuritti hän _kerkoopit_ ja tappoi _Sylevs_ sissin, matkamiehiä hätyyttämästä. Palveluksestaan päästyänsä hän muiden uroitten seurassa kävi kostamassa Laomedonille vanhaa vääryyttä. Siinä Laomedon poikineen, paitsi Priamos, menetti henkensä; Hesionen hän antoi vaimoksi Telamonille. Sitte tuli Augeiaan vuoro. Sotajoukolla ryntäsi Herakles Elikseen, voitti ja tappoi sitkeän vastarinnan perästä Augeiaan, jota uljaat Aktoridit ja Molionidit puolustivat. Tällä retkellä sanotaan hänen säätäneen Olympian kilpaleikit. Samalla tiellä oli kolmaskin vääryys kostettava. Kosto kohtasi Pyloksen Nelevsiä,[184] joka kerran kielsi onnettomalta sankarilta puhdistusta. Tappelussa kaatui Nelevs kaikkine poikineen (toisten mukaan Nelevs itse jäi eloon), paitsi _Nestor_, joka silloin oleskeli Gereniassa (siitä saaden nimensä "gerenilainen").

Tähän sotaan liittyy retki Lakedaimoniin _Hippokoon_ kuningasta vastaan, joka oli tappanut Herakleelta jonkun sukulaisen. Liitossa Tegean _Kefevsin_ kanssa teki sankari kostoretken, jolla Hippokoon poikineen sortui surmaan. Valtikan peri surmatun veli Tyndareos. Liittolaisensa siskolle _Augelle_, Athenen naispapille, siitti sitte Herakles pojan, _Telefos_ nimisen. Rankaisuksi siveyden rikoksesta lähetti jumalatar maahan nälänhädän. Sen sovitteeksi Augen isä heitti sikiön metsään surmille ja naitti äidin vieraaseen maahan. Mutta Telefos, joka sai imeä metsähirven nisiä, elpyi eloon, kasvoi ja löysi monen vaiheen perästä äitinsä, joka sill'aikaa oli päässyt Mysian _Teuthras_ kuninkaan puolisoksi. Tämä Herakleen poika kuuluu olleen hyvin isänsä näköinen. Troian sodassa haavoitti häntä Achilles.

Laveihin seikkoihin oli siis Iolen juttu saattanut sankarimme. Sotapuuhiensa jälkeen näkyy hän taas jonkun aikaa eläneen rauhallista, vaimon ja lasten sulostamaa perhe-elämää. Uusi puolisonsa oli _Deianeira_, Kalydonin Oinevsin tytär, jota myöskin virranhaltio Acheloos oli kosinut ja siitä Herakleen kanssa tappeluun jouduttuaan muutellut muotoansa moniksi, sillä vaikeuttaen taistelua. Viimmein Herakles katkasi kilpailijaltaan sarven ja sillä oli voitto saatu.[185] Jonkun aikaa elettyään rauhassa appensa luona, jolloin hänelle syntyi poika _Hyllos_, täytyi hänen taaskin tulisuudessaan miestapon tehtyään lähteä pakosalle. Hän sai suojaa ystävänsä _Keyxin_ luona Trachis linnassa Oitavuorella. Tällä matkalla oli eräs virta poikki mentävä: itse ui hän edellä, Hyllos sylissään, perässä tuli Deianeira _Nessos_ kentaurin lautalla. Matkalla kuuli Herakles vaimonsa kirkaisevan: hän kääntyi taakseen ja näki kentaurin syleilevän häntä. Tuota pikaa lennätti hän surman nuolen riiviön kylkeen. Kuollessaan kuiskasi kentauri naiselle ottamaan hänen vertansa talteen pieneen pulloon: se olisi muka mainio keino virittämään aviomiehen rakkautta, jos se joskus kylmenisi. Tämän perästä kului taas vuosia rauhassa ja perhe lisääntyi. Ainoastaan muutamilla pikkuretkillä käväisi Herakles täältä Trachiista päin, kun huima miekkamieli joskus ei oikein viihtynyt hiljaisessa kotipiirissä. Tämmöinen oli kaksintaistelu _Kyknoksen_ kanssa lähellä Pagasan lahtea (josta Hesiodoksen nimellä käyvä runo "Herakleen kilpi" kertoo). Kyknos sortui ja apuun tuleva Areskin sai voittajalta haavan.

Mutta Herakleen mielessä kyti vielä Iole, kyti viha ettei impeä hänelle annettu. Loukattu ylpeys laati kostoa. Kerättyään väkeä ryntäsi hän Oichaliaan, valloitti sen, tappoi Eurytoksen poikineen ja vei Iolen vankinansa. Viettääkseen voittoa kiitosuhreilla Zevsille rakensi hän alttaria Euboian jollekin vuoriniemelle. Tästä kaikesta sai Deianeira tiedon ja alkoi epäillä puolisonsa uskollisuutta. Nytpä siis oli kentaurin keino paikallaan! Vaimo ompeli puolisolleen uhrijuhlaa varten komean puvun ja hieroi siihen, pahaa aavistamatta, kentaurin nuolenmyrkyllä sekoitettua verta. Hyvää tarkoittaen lähetti hän sitten juhlapuvun Herakleelle. Tämä otti sen ylleen, mutta tuskin se ehti lämmetä iholla, kun häntä alkoi hirveästi polttaa ja kirveliä. Hän yritti repiä yltään hornan hameen, mutta se oli ihoon juuttunut eikä erinnyt muuten kuin repien mukanaan lihasta siekaleita. Tuskien vimmassa viskasi Herakles tuholahjan viattoman tuojan Lichaan mäsäksi kallioon, siitä vietättää hän itsensä Trachikseen, jossa onneton Deianeira jo on epätoivossaan päivänsä päättänyt itsemurhalla. Saadakseen samalla pikaisen ja loistavan kuoleman käskee sankari latoa itselleen rovion korkealle Oitan vuorelle. Hän laskeutuu roviolle, jonka ystävä _Poias_ sytyttää, lieska leimuaa korkealle ja siinä kohoo sankarin sielu yläilmoihin. Samalla laskeuu taivaasta leimuten ja jyristen Athenen ohjaama nelivaljakko häntä kohden, ja niin ajaa, tuskien liekissä syntiharhoistaan puhtaaksi poltettuna, sankari taivaaseen, jossa jumalat riemuiten ottavat häntä vastaan. Jo Herakin leppyy ja antaa hänelle ikihempeän Heben puolisoksi. Kuitenkin täytyi sankarin vainajanvarjon vaipua tuonelaan.[186]

Sankarin nuolet ja joutsen peri Poias ja häneltä poikansa _Filoktetes_, joka käytti niitä Troian sodassa.

Tämä on Herakleen satu pääkohdissaan. "Sen selvittäminen, sen yksityiskohtain pohjalla olevain aatetten esittäminen on tässä yhteen kasvaneitten koti- ja ulkomaisten satujen suureen joukkoon nähden melkein mahdoton. Lukuun ottamattakaan niitä kuvitelmia, joita Kreikan Herakles on omaksunut Tyroksen ja Egyptin Herakleelta, on epäilemättä jo Kreikan Herakleessakin luonnontaruja kohtaamassa historiallisia ja allegorisia taruja. Historiallisia aineksia nähdään selvästi esm. sotatöissä dryopeja, Augeiasta, pylolaisia, Hippokoonia vastaan. Ne ovat doorilaisheimon sotatoimia heimosankarin omaksi siirrettyinä. Sitä vastoin noissa sankarin palvelustöissä esiintynee enimmästään luonnonmyyttiä. Herakles näkyy alkuaan symbolisesti merkinneen auringon voimaa, kun se kukistaa pimeät luonnonvallat, mutta sitten, väistyen Argoosta tulleen Heran kultin tieltä, vaipuneen heeroksen l. puolijumalan arvoon. Kun sitten tuli aika, jolloin Kreikan jumalilta miltei järjestään luonnonmerkintö hälveni, niin Heraklestakin, vaikka jälleen jumaloituna, käsitettiin vaan eetilliseltä puolelta. Hän esiintyy nyt korkeimman siveellisen tarmon kuvana, tarmon joka loistavasti voittaa esteet ja vastukset. Runoilijat ja filosofit kokivat kilvan esitellä häntä siinä kohden loistavana esimerkkinä nuorisolle, näyttääkseen miten siveellisen tahdon pontevuus, tuhansista esteistä huolimatta, kestää kaikki ja omasta itsestään kykenee jos mihin. Tässä mielessä sommiteltiin myös tarina Herakleesta tienristeyksessä. Sentähden Heraklesta kunnioitettiin gymnasioiden suojelijana. Toinen peruskäsite jumaloidun sankarin olennossa on se, että hän oli kansansa hyväntekijä ja pelastaja, joka ponnisteli ja näki vaivoja maan päällä, havitellen hiisiä ja petoja ihmisiä vaivaamasta, hilliten turmiollisia luonnonvastuksia, hävittäen ihmisuhreja ja muita raakalaistapoja, joka vielä taivaastakin päin suopeana jumalana auttelee hädästä ja ahdingosta".[187] (O. Seemann.) Häntä palveltiin melkein kaikkialla, milloin puoli-, milloin täysi-jumalana. Hänen kunniakseen vieteltiin juhlia, _herakleia_, kilpataistoilla. Kreikkalaisten siirtolain kautta levisi Herakleen taru ja kultti Italiaan kaikkialle. Kreikan sankari liittyi samanlaisiin kotimaisiin tarusankareihin, perien heiltä työt ja tavat, ja antaen heille oman nimensä, josta italialaisella maaperällä muodostui _Hercules_. Semmoinen oli Cacuksen voittaja, alkuaan väkevä paimen Garanus, semmoinen italialainen heros _Sancus l. Dius Fidius_. Näihin nojaten muodostui Herculeesta jumala, joka suo siunausta kototoimissa pellolla ja niityllä, suojelee sodassa, on totuuden ja uskollisuuden vartia. Rooman härkätorilla oli hänen vanhin alttarinsa, jolta hän sai kymmenykset rauhan ja sodan antimista; hänen nimeensä vannottiin liittoja. Lisäksi sai hän kulttimenoja kreikkalaisen mielensä mukaan. Erittäin ihailivat Herculesta soturit ja miekkailijat; hänen templiinsä ripustivat he aseensa palveluksestaan erottuansa.

Taide on etupäässä koettanut kuvata Herakleen jättiläisvoimia. Hänelle luodaan lyhyt, paksu, jänterikäs niska, joka muistuttaa härkää; vahvat, jäntevät käsivarret, sääret ja reidet, joissa jänteret paisuvat ihon alla. Lisäksi mahtavan leveä, kuperias rinta. Jättiläisvartalon suhteen on pää pieni. Sitä peittää lyhyt kutrikas tukka. Kasvojen ilmeenä usein tyyni voima ja voiton varmuus; toisinaan rinnoille vaipunut pää ja vakava, miltei synkkä katse puhuu vaivoihin väsynyttä mieltä. Semmoinen on mainio n.s. _farnesilainen Hercules_, jonka alkutyypin Lysippos lienee veistänyt. -- Theseion'in metoopikuvat, Atheenassa, ovat säilyttäneet hauskoja kohtauksia noista 12:sta työstä.

Argonauttain retki.[188]

Minyilaisten kuningas _Athamas_ Orchomenossa hylkäsi puolisonsa _Nefelen_, jonka avioliitosta hänellä oli poika _Frixos_ ja tytär _Helle_, ja nai _Inon_. Kun aviorikoksen takia maata rangaistiin kuivuudella, kehotti Ino, sillä muka Zevsin vihaa lepyttääkseen, uhraamaan Frixosta. Mutta Nefele pelasti lapsensa pahan emintimän käsistä hankkimalla Hermekseltä heille kultataljaisen siipioinaan, jonka selässä lapset lensivät pakoon kauas maiden ja merien yli. Ilmaretkellä putosi Helle mereen, joka siitä sillä kohtaa sai nimen Hellespontos, "Hellenmeri", mutta veli saapui onnellisesti (Aiaan 1.) Kolchiiseen _Aietes_ kuninkaan luo. Naituaan tämän tyttären uhrasi hän oinaan Zevsille ja antoi taljan apellensa, joka ripusti sen Areksen tammistoon erään nukkumattoman lohikärmeen vartioitavaksi.[189]

Thessalian Iolkos kaupungissa hallitsi Athamaan veljenpoika _Aison_, kunnes velipuolensa _Pelias_ riisti häneltä vallan. Varjellakseen poikaansa _Iasonia_ Peliaan vainolta lähetti Aison hänet Pelion vuorelle Cheironin kasvatettavaksi. Uljaana kahdenkymmenvuotiaana palasi Iason Peliaan eteen ja vaati isälleen takasin vääryydellä anastettua valtaa. Pelias, kun ei uskaltanut väkisin torjua tieltään ikävää vierasta vaatimuksineen, turvasi kavaluuteen. Hän lupasi luopua valtakunnasta, jos Iason hänelle toimittaisi kultataljan Kolchiista. Maan menestys vaati muka sen, mutta itse ei hän iältään kyennyt vaivalloiseen toimeen. Iason suostui mielellään ehdotukseen. Hän rakennutti Pelionin petäjistä Athenen avulla 50-soutuisen laivan, joka rakentajansa Argoksen mukaan sai nimen _Argo_. Suopeana Herakin sovitti sen kupeeseen puhekykyisen tammilaudan Dodonasta, Väkeä varustettiin laivaan sama luku kuin airopariakin, 50 miestä. Ne olivat oikeastaan Iasonin kotiseutulaisia, niinkuin Akastos, Admetos, Erginos y.m., mutta sadun levitessä joutui retkeen osallisiksi melkein kaikki sen ajan kuuluisat sankarit, jotka elivät miespolven iän ennen Troian sotaa, siis Herakles, Dioskuurit, Idas ja Lynkevs, Kalais ja Zetes, Pelevs, Meleagros, Amfiaraos, Tydevs, Orfevs y.m. Iasonin johdolla lähti laiva etäistä määräänsä kohti samoamaan, eikä seikkailuja sen retkeltä puuttunut. Tultiinpa ensinnä Lemnon saarelle, jossa naisväki vähää ennen oli tappanut kaikki miehet. Täällä viipyi retkikunta melkoisen ajan naimahommissa; Iasonin kainaloiseksi kanaksi joutui prinsessa Hypsipyle, joka lahjoitti hänelle pari lastakin. Siitä tultiin Hellespontin läpi Kyzikoon, jossa retkeläisiä ensin kohdeltiin hyvin; mutta kun myrsky uudelleen ajoi heidät sinne, luultiin heitä merisisseiksi ja syntyneessä kahakassa tapettiin kyzikolaisten kuningas. Mysiassa nousi Herakles rannalle veistämään itselleen uutta airoa metsästä, nuori ystävänsä _Hylas_ mukanaan, joka meni juomaan lähteestä. Mutta vedenneidot vetivät nuorukaisen syvyyteen; ja sillä välin kun Herakles turhaan etsii ja huutelee kadonnutta, jätti laiva hänet. Bithynian rannalla tahtoi nyrkkisoturi _Amykos_ estää vedennoutoa lähteestä, mutta Polydeukeen nyrkki kaasi hänet maahan. Thrakian Salmydessossa tavattiin sokea tietäjä _Finevs_, jolta saatiin suurta apua. Finevs oli näkönsä menettänyt siitä kun hän, totellen pahan vaimonsa (Idaian) yllytystä oli sokaissut silmät pojiltaan[190] edellisistä naimisista. Toisena vitsauksena oli hänellä Harpyiat, jotka likasivat tai veivät häneltä kaiken ruuan. Nytpä tuli vaivatulle apu, kun hänen edellisen vaimonsa veljet Kalais ja Zetes karkoittivat Harpyiat. Kiitollisena neuvoi Finevs Argolle tietä _Symplegadein_ lävitse. Langot päästivät vielä Finevsin ensimmäisen puolison poikineen irti tyrmästä johon paha vaimo oli heidät sulkenut, jonka jälkeen pojatkin vielä jumalain armosta saivat näkönsä. -- Symplegadit olivat kaksi kalliota Mustan meren suulla, jotka alati lyödä luskuttivat yhteen. Näiden välitse täytyi kulkea, kun muuta väylää ei ollut -- mutta miten laiva pääsisi musertumatta väliin? Finevs käski ensin laskea kyyhkysen siitä lentämään, sen jäljissä lähteköön laivakin, jos lintu ehjänä ehtii lävitse. Kyyhkyseltä meni vain pari peräsulkaa hukkaan; laiva laskea sujahti perässä ja ainoastaan peräsin särkyi siltä kallioiden väliin. Siitä päivästä seisovat Symplegadit liikkumatta, mutta Argo laski Mustaan mereen. Kulkien sen etelärannitse, niitä näitä seikkailuja kohdaten, saapuivat argoretkeilijät määränsä perille Kolchiin-maahan, Fasis-joen suulle.

Iason[191] puhui asiansa Aieteelle. Tämä lupasi antaa kultataljan, jos Iason ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin, sillä kyntäisi kyypellon, kylväisi vakoihin kyynhampaita ja tappelussa voittaisi siitä kylvöstä kasvaneet miekkamiehet. Tehtäväin tukaluus arvelutti urhoa, mutta hänelle ilmaantui arvaamaton apu. Kuninkaantytär _Medeia_ (lat. Medea) rakastui häneen, ja ollen synnystään loihtutaitoinen -- m.m. oli Kirke hänen tätinsä -- terästeli hän taioillansa Iasonin miekkaa. Hän antoi hänelle voiteen, joka suojeli häntä härkäin tulihöngältä, antoi voimaa valjastaa härät ja neuvoi häntä heittämään hiisien parveen taikakiven, josta he riehaantuivat tappelemaan keskenään. Mutta eipä Aietes vieläkään taljaa antanut. Silloin Iason Medeian avulla uuvutti kärmeen, ryösti taljan ja pakeni neiden kanssa, joka suostui hänelle morsioksi, laivallaan merille. Aietes lähti karkulaisia takaa ajamaan, mutta Medeia, joka oli mukaansa vienyt pienen _Absyrtos_ veljensä, tappoi ja palotteli tämän sekä sirotti peräänsä pitkin vesitaivalta teuraansa palasia; näitä jäi sureva isä poimimaan eikä enää saavuttanut pakolaisia.[192]