Part 12

Korinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poika _Sisyfos_. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy vierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä pyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee satu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään, lupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että Asopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs lähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin että lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti S:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä hautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan itseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei viimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon toistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville rangaistavaksi. -- Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja semmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan ihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri, jolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli tavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin myytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet lakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin näyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven vierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen rikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.

Sisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poika _Bellerofontes_, joka siveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen tarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja Proitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä nuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen herjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi. Kuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse halunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan, samaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään Lykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun kirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä Iobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki että siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei Iobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle uhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin hän tappelemaan _Chimairaa_ vastaan, joka oli hirveä peto, edestä leijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan taivaallisilta siivekkään _pegasos_ hevosen sai sankari pedon tapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotia _solymein_ urheaa vuorikansaa vastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui. Samoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus neljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon Lykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta nämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli jumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän häntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet valtakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär Laodameia Zevsin lemmissä synnytti _Sarpedonin_.

Mutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio luopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän pyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa singahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen pistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai surmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta harhaili mieli synkkänä "harha-arolla" ikävöiden ollutta onneaan. -- Korinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.

Bellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on meri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka korinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu Chimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa viljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos taas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa tulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen auringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös auringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että Apollonia nimitetään "Lykios" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.

Lakonian satuja.

Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsi _Tyndareos_ ja _Leda_, joilla oli neljä perillistä: _Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra_. Näiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos, vaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden. Zevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen sikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä -- siitä on yksi mieli -- oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena Zevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi ja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria Tyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia Zevsin pojiksi, jota nimitys _Dioskurit_ (Dios kouroi) merkitsee.

Kelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla, Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei puuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä tempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain linnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin Polydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat mukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa. Veljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää neidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen pojat _Idas_ ja _Lynkevs_, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa luopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja, vaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan, Tyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä oli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien Taygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa hiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi Polydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama ruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes kuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi, siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan veljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä he viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa taivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi tähdeksi taivaalle.

Jo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja täällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he ajelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin aavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman nopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien muodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä liehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista ("Elmsfeuer").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa y.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina nuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia (Atheenassa oli heidän kunnianimensä "anakes", herrat). Olympian kilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä siellä kunnioitettiin. -- Italiassa oli heillä nimet _Castor_ ja _Pollux_.

Taide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja kuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin kuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai kättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri suuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön merkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs. Usein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta. Paras heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon kolossi Roomassa.

Satuja Kretan saarelta.

Kretan saaren vanhin kuningas oli _Minos_, Zevsin ja thebalaisesta sadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja lakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän ihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun Lykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen esikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän samoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.

Tämän Minoksen pojanpoika oli nuorempi _Minos_, sotaisa valtias joka hätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren saarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin hallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen vilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan, lupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon meren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen mullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli sillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio. Hänen vaimonsa _Pasifae_ ihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi, mutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen olemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan koko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekka _Daidalos_ rakensi sitte _labyrintin_ satasokkeloisen kartanon, jonka sisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa, täytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei häjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse kretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa, kunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta ihmisveri-verosta.

_Daidalos_ oli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua ja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m. Kun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin oli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka selvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet toisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen "käveleviä kuvia". Atheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään rikoksen. Kadehtien etevää oppilastaan _Talosia_, joka keksi savenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen, mutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän kuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja saavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki hän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia marmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä selvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan salaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä poikansa _Ikaros_ teljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt neuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä lävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he lensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento hauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden kultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja rastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha, joka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti pilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren osaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]

Sureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossa _Kokalos_-kuningas soi hänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi karkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras vietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä avusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja kylpylaitoksia.

Toinen, kuin äskenmainittu, oli se _Talos_, vaskimies, jonka Hefaistos lahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti päiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän tuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat vaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti ("sardonisesti") nauraen heittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää argoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman. Taloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka yläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi vedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.

Herakles.

_Herakles_ on Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja useampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä sanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se käsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin muidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka esitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä vahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin yhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan erotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi. Jos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole minkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko Kreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha, palvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo Homerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli uskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.

Ihmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen täytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken. Tirynsissä olivat serkukset _Amfitryon_ ja _Alkmene_, joiden kummankin isoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi sulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä. Amfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa Alkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden pituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho sodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni, julisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli hallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo syntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan päälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti erään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poika _Eurysthevs_ syntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi Herakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis virkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. -- Samalla kertaa kuin Herakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poika _Ifikles_ silmänsä päivän valolle.

Peläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille, mutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan itse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen imemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten repäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti pitkä virta taivaalle. Siitä on "linnunrata" (vrt. "Milchstrasse") saanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin tuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin. Mutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti osunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia. Puolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun yhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat kauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet kuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin hälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia ohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei sujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun soiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa oppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja mäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä hänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen luonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni voittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä siveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri täällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä tiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin tietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa häntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi ei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta matkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona. Herakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian koleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka koko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten mainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva, viidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat kukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju jalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä nahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun rungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban sadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa orchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta isäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron pääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensä _Megairan_ urholle puolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea kauan kestänyt -- siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä vaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä palvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi tuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi tuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu. Mielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja -- muutamat sanovat -- vaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni mieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän Delfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä palvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän suoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa vielä ikimaineen niistä ja uuden nimen "Herakles" ("Heran kunnia"), sillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaan _Alkaios_ eli _Alkides_. Nämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui isäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat hänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna ryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat:

1) _Nemean leijonan tappo_. Pedon nahkaan ei nuoli pystynyt, sen otsaa ei nuija murskannut; kovan ottelun perästä kuristi Herakles sen kuoliaaksi. Uhrasi sitte kiitosuhria Zevsille ja vei isännälleen nahat näytteeksi voitosta. Pelästyen pyysi tämä, ettei sankari vasta itse tulisi voittojansa ilmoittamaan, vaan lähettäisi etumiehen. Tähän toimeen rupesi _Koprevs_. (Il. XV, 639).

2) _Lernan_ soissa elamoi 9-päinen _lohikärme_, hätyytellen ihmisiä. Tämä oli tapettava. Sankari kävi pedon kimppuun, vaikka se kietousi hänen jalkoihinsa, ja silpoi siltä päitä poikki. Eipä hän kuitenkaan sillä pitkälle päässyt, sillä jokaiselta päältä vesoi kaulan kannasta kaksi uutta päätä esiin sylkien myrkkyä. Vasta kun _Iolaos_, hänen veljensä Ifikleen poika, setänsä neuvosta palavilla puilla korvensi päättömiä kauloja, lakkasivat ne päitä kasvamasta. Viimmeisen kuolemattoman pään painoi sankari ison kallion alle. Paloitti sitte kärmeen ja kastoi vasamansa sen myrkkyyn tuhoksi vihollisillensa ja vihdoin välillisesti itselleenkin.

3) _Kerynian_ kukkulalla oleskeli Artemiille pyhä _naarashirvi_, kultasarvi, vaskisorkka. Se oli kiinni saatava. Koko vuoden juoksi Herakles nopean otuksen perässä, saavuttamatta sitä. Se onnistui vasta kun hän nuolella ampui sitä jalkaan, niin että se ontui. Artemis, älyten asian tarpeelliseksi, antoi sankarille anteeksi.

4) Arkadiassa _Erymanthon_ seuduilla menosteli kamala _metsäkarju_. Tämä oli elävänä tuotava Eurysthevsin eteen. Mennessään paikalle poikkesi Herakles ystävänsä _Folos_ kentaurin luo, jolla hänen varallaan oli tynnyri hyvää viiniä. Viinin tuoksu lemahti ympäristön kentaurien nenään ja he tulivat paikalle saamaan hekin ilolientä maistaa. Mutta kun väkisin aikoivat viedä viiniastian ja tappaa muukalaisen, nousi huima tappelu, jossa Herakles sai yksin otella melkein koko kentaurijoukkoa vastaan. Ja nämä kun vielä saivat apua äidiltään _Nefeleltä_ (= pilvi). Sateena laskeusi emo alas tehden maan niljakkaaksi, niin että Herakles ehtimiseen luiskahteli, vaan kentaurit neljällä jalallaan pysyivät hyvin pystyssä. Voittipa sankari sentään vihdoin, surmattuaan melkein kaikki vastustajansa. Mutta mylläkässä menettivät myös viisas Cheiron ja Folos henkensä. Verisen alkunäytöksen jälkeen ryhtyi Herakles karjua kiinni tapaamaan. Ankaran ponnistuksen jälkeen sai hän sen ajetuksi lumisen metsän sisään, jossa peto syvässä lumessa rähmiessään väsyi. Niinpä voittaja sitoi sen ja kantoi hartioillaan -- välimiehiä käyttämättä -- suoraan kuninkaan eteen, joka siitä niin säikähtyi, että, naurettavasti kyllä, kömpi piiloon ammeeseen.

5) _Augeias_ kuninkaalla Eliissä oli isossa _navetassaan_ tuhansittain lehmiä, joiden jälkiä ei ollut vuosikausiin korjattu, niin että sinne oli kasaantunut tavattomat tunkiot. Tämä navetta oli nyt yhdessä päivässä siivottava. Miten sankarimme menetteli? Hän johdatti kaksi läheistä virtaa navetan läpi; eikä aikaakaan, niin vesi huhtoi loat pois ja pesi paikat puhtaiksi. Augeias oli luvannut maksaa siivoojaisia 10:nnen osan karjastaan. Mutta sitten hän ei ollut lupauksestaan tietävinään. Tämän petollisuuden Herakles jälestäpäin rankaisi.

6) Sitten tappoi hän parven _Stymfalon_ seuduilla rähiseviä häijyjä _petolintuja_, jotka vasamasulillaan pistelivät ihmisiä ja elukoita kuoliaiksi. Säikytellen linnut ylös rämeestä niiden pesistä, ampui hän niistä osan lennosta ja karkoitti muut kuuluvilta.

7) Puhuimme jo Poseidonin sonnista, joka Minoksen mieliksi nousi merestä _Kretan_ saarelle ja miten se merijumalan vihan aseena rajusi koko saaren kauhuksi. Tämän _sonnin_ Herakles kytki ja talutti Mykenan edustalle, sillä niin oli määrätty. Siellä hän päästi sen irti. Se riehui sitte koko Kreikassa, kunnes Thesevs Marathonin kentällä löi sen kuoliaaksi.

8) Seuraavaksi toimekseen sankari toi Thrakiasta _Diomedeen_ ihmisiä syövät _hevoset_. Hän oli ne jo haltuunsa saanut, kun Diomedes saavutti hänet väkineen. Tappelun ajaksi jätti hän hevoset ystävänsä _Abderoksen_ huostaan. Mutta kun hän palasi viholliset karkoitettuaan, olivat hevoset syöneet väliaikaisen vartiansa. Tämän muistoksi perusti hän Abderan kaupungin. Vei sitte hevoset Mykenaan, josta Eurysthevs ajatti ne kauas vuoriin.