Part 10

_Hekate_ oli luultavasti alkuaan vieras jumalatar. Homeros ei häntä mainitse. Hesiodos sanoo m.m. hänen saaneen Zevsiltä vallan osuutta ilmassa, maassa ja meressä ja kykenevän auttamaan ihmisiä monissa toimissa. Kenties hänellä tarkoitettiin jumalien näkymätöntä, mutta kuitenkin aina läsnäolevaa voimaa. Kun hänen olentonsa kreikkalaisista ehkä tuntui epämääräiseltä, liittivät he hänet selvemmäkseen muihin jumaliin, joissa oli jotain häneen vivahtavaa. Ne olivat Artemis, Selene, Persefone. Hekate nimitys, joka näytti tietävän "etäistä, etäältä toimivaa", antoi kenties aiheen pitämään häntä kuuttarena; siitä saatiin Selene. Sama nimitys saattoi myös johtaa "nuolia ampuvaan" Arteniiseen.[138] Kuulle on aina omaksuttu jotain kummallista taikavoimaa, kuutamolla manan haamut leijailevat, vieläpä kuun itsekin näkymätönnä ollessaan luultiin manalaan vaipuneen, josta se taas nousi Persefonen tavoin. Nuo ja sellaiset seikat aiheuttivat ajattelemaan Hekaten ja Persefonen samaisuutta. Manalattarena Hekate nostaa peikkoja (Empusa y.m.) maan päälle yöllä kummittelemaan, joiden parvessa hän itsekin mellastelee haudoilla ja kolmentien-haaroissa. Tästäpä roomalaiset, tultuaan Hekaten tunteneiksi, antoivat hänelle nimen _Trivia_ (trioditis). Semmoisena häntä tarvitaan loihduissa, ja hän on noitien (Medean) emäntä ja opettaja. Hankkiakseen Hekaten suosiota sekä suojaksi kummajaisilta asetettiin hänen pieni kuvansa huoneen etuseinälle, ja tienhaaroihin pantiin hänelle syötävää jne.

Hekate kuvattiin kolmihaamuiseksi (_triformis_), katsoen hänen kolmea jumalatarta yhdessä esittävää olentoansa, kaiketi myös katsoen kuun kolmea muodonvaihetta, uusi-, puoli- ja täysikuuta. Nuo kolme henkilöä seisovat selitysten, yhteenkasvaneina, kullakin omat tunnusesineensä: avain, nuora (tuonelan vartiana); kumipyörä; soihtu, puolikuu (Selene), lootoskukka, frygiläismyssy, sädepäähine, veitsi, kärme.

_Uni_ ja _kuolema_ ovat kaksoisveljiä, Yön lapsia. Kotoaan manalasta hiipivät he ihmisten ilmoille, toinen lempeänä, toinen tylynä. Luotiin muitakin kuolon kuvitelmia. Personoiden kuolon eri tapoja saatiin joukko surmattaria l. manattaria nimeltä _keerit_ (kaeres). Kullakin ihmisellä on oma keerinsä.[139] Surman nuolia ampuvat myös Apollon ja Artemis; mutta vasituiset kuolon jumalat ovat Hades ja Persefone. Taide teki parastaan lieventääkseen kuolon kuvaa ja luodakseen hänestä jotain untamon tapaista tuskista päästäjää, niinkuin eufeemisesti sanotaan kuolossa iki-uneen uinahdettavan. -- _Unelmat_, yön tai unen lapsia, asuvat loitolla lännessä manalan likellä. Heidän kodissaan on kaksi porttia: norsunluinen, josta mairesuiset valheelliset, ja sarvinen, josta kuivat tositietoiset unennäöt tulevat.[140] Runoilijan keksimä on unikuningas Morfevs (= "Nukkumatti").

Kaksoiskuvassaan kuolo elon sammuttaja kääntää soihdun liekin maahan päin; Unella on valmokukka tai valaa se uinuttavaa nestettä maljasta.

IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.

Roomalaiset katselivat yleensä maan ja taivaan suuria jumalia arastelevalla kunnioituksella eivätkä juljenneet heitä lähestyä ja avukseen huutaa jokapäiväisen elämän moninaisissa pikkutarpeissa, vaan pitivät heitä joinakin virallisina jumalina, joiden palvelus jäi valtion huoleksi. Omissa yksityisissä asioissaan he mieluimmin turvasivat eräihin alempiin jumalais-olioihin, joiden kanssa he tuttavallisemmin seurustelivat. Tarkoitamme penateja ja lareja.

_Penaatit_, ruokavaraston (penus) l. aitan vartiat, ovat hyviä, hilpeitä kotihaltioita, jotka tuovat leipää taloon, antavat askarten ja töitten menestyä ja kaikessa valvovat talon parasta. Tavallisesti asuvat he talossa parittain, saattaa olla useampiakin. Penaatien pyhäkkö on pirtin eli salin (atriumin) liesi, joka on perheen alttari ja keskusta. Siellä palaa valkea Vestan ja penaatien kunniaksi, siellä takan sivussa oli heidän kuvansa, nukkemaisen pienet, usein vaan puusta veistetyt. Heille kuten laareille annettiin osansa perheen ateriasta: leivoksia ja suolakupponen. Mitä ikänä talossa sattui iloista tai surullista, siihen nämätkin osaa ottivat. Niin penaatien ja kodin käsite suli aivan yhdeksi.

Valtio, tuo kansalaisten yhteinen koti, elää sekin penaatiensa turvissa. Niiden paikka oli Vestan templi, valtion kotiliesi; sinne ylin-pappi tuli heille uhraamaan. Siellä olivat heidän pyhät kuvansa jotka Aeneas toi Troiasta; vaan niitä ei ollut kukaan vihkimätön silmä nähnyt -- emmekä siis tiedä kertoa niiden ulkonäköä.

_Laarit_ (lar = isäntä) ovat samoin kuin penaatitkin Laarit, hyviä kotitonttuja, jonkatähden ne usein mainitaan rinnakkain ja joutuvat vaihdoksiin. Niitä luultiin esi-isäin hengiksi, jotka näkymättöminä vielä viipyivät entisillä majoillaan,[141] suojellen ja valvoen perillistensä onnea ja menestystä.[142] Kullakin kodilla oli oma laarinsa, jonka puu- tai vahakuva seisoi molempain penaatien välissä säiliössään (lararium) lieden vieressä. Niitä kunnioitettiin samoin kuin penaatteja; niille piti perheenisäntä lapsineen aamurukouksen, ja kuukauden pää-päivinä oli laarin-juhla. Samoin oli omat larinsa suvuilla, kaupungeilla (lares praestites), jopa valtiollakin. Rooman laarit olivat sen perustajat Romulus ja Remus sekä genius Augusti.

Penaatit kuvataan hyppeleviksi, kohollaan juomasarvi, josta viiniä pirahtelee.

Mainitsimme jo ennen geniukset (genii), joista kuollessa tulee _manes_ ("hyvät"). Nämä ovat vainajain henget, jotka ruumiin kuoltua säilyvät kuolematta, jopa muuttuvat korkeammiksi olennoiksi (dii manes). He asuvat kyllä maan alla vainajien majoilla, mutta tulevat sieltä aiottaisin ylös. Määräaikoina manattiin heitä uhrimenoilla tulemaan ja sitä varten oli monessa kaupungissa syvä suppilokas manan kuoppa, jonka pohjasta nostettiin kivi sulkemasta heiltä tietä. He suojelevat jälkeenjääneitä omaisiaan ja muuttuvat siten laareiksi. Vainajia varten pidettiin julkisia juhlia, _parentalia (feralia)_. -- Vastakohtana näille ovat _larvae_ vainajien henkiä, jotka eläissään pahan työn tehtyään tai veristä vääryyttä (murhaa t.m.s.) kärsittyään eivät saa rauhaa manalassa, vaan kummittelevat maan päällä luurankoina tai muissa hirmuhaamuissa, peloitellen ihmisiä hulluiksi. Sellaisia yöaaveita ja menninkäisiä kutsuttiin myös _lemureiksi_ (lemures) ja määräpäivinä koetettiin niitä karkoittaa noitatempuilla ja mahtisanoilla (lemuria-juhlassa).

C. Sankarit.

Kun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa, jolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa lähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi mielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien ihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivät _sadut_, jotka sisältävät sekaisin tosia ja perättömiä.

Sankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä on tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin ovat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin, mutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin muut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja, hiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet korpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on heidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille saattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin suorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta tarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee ihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee. Omituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja halusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita kansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä Roomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi viljavaksi.

Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän mainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita henkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin Kreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki, siirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen, perustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä historiallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee ensiaiheen antanut vainajien palvelus -- uskonnon vanhimpia ilmaisumuotoja -- ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on jotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä aineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja luonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä nurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan alenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen rahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia tarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä historiaa.

Sankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä. Mainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen ruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa ja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut genealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri maakuntien mukaan.

Thrakian satuja.

Olympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä heidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä syntyi satu _Orfevs'ista_, jonka Kalliope runotar synnytti Hebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään hän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa kovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen kantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:

Soitto on suruista tehty, Murehista muovaeltu.

Orfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti soittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui hänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat itkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon ilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei hennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi palata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte yksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet kuoliaaksi.[146] -- Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun tenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa henkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön luonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen kansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.

Thessalian satuja.

Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin _kentaurien_ roteva, mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvain _lapithein_ ruhtinas _Peirithoos_ ja _Hippodameia_ viettivät häitänsä, kutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo häiriytyi, kun juopunut kentauri _Eurytion_ yritti väkisin raastaa morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle. Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä, lapitheiltä m.m. sankari _Kainevs_, jonka viholliset, kun ei teräase pystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella taistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja he karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään kentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin, siten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He kuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin asti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös naiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen mies, viisas, lääketaitoinen _Cheiron_, "hurskain, oikeamielisin kaikista kentaureista" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari: Iason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa mukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä Herakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi luopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.

Monta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro jäi sille tielle.

Kentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin usein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi Olympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi vielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri taidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous liitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen. Sentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää viinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä tritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.

Aitolian satuja.

Kalydonin kuningas _Oinevs_ ("viinuri") korjasi viinisatonsa, mutta jätti -- tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä -- Artemiin yksin kiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi kauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki pellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin monen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja Polydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon, Pelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun. Ankarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin tappoi Oinevsin uljas poika _Meleagros_.[148] Mutta Artemiin kosto valvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli voitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen taistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit voitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului kureetein kansaan) ja hänen oma äitinsä _Althaia_ siitä raivoissaan kirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa surmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta. Aitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin muureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät Meleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan -- mutta turhaan. Turhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset. Sankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä. Saipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän mielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin kirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.

Näin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista näytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle heti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä kytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen tulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin jahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti voittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut. Siitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta saaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman kuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja Meleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä. Samaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.

Tämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven ja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan aivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä monella vieraalla lisäpiirteellä.

Thebalainen satupiiri.

Foinikian kuninkaalla _Agenorilla_[150] oli tytär _Europe_. Kun tämä kerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne Zevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön istumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui poikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään kadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä, _Kadmos_[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn heittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi kuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen olisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi kirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle kunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin neuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä likeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen Arekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen ja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala vilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti joutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että ainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden "spartien" (kylvettyjen) avulla rakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli onnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden lapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden surullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen kuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet (merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta elämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan poikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta muutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.

Kadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen järjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru antoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista syntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen foinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan. Muuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä raakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo haarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru osottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).

Kadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljekset _Amfion_ ja _Zethos_ varustivat muurilla. Heidän äitinsä _Antiope_ ihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili häntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki Antiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun hänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä metsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä rääkkäystä Lykoksen pahalta vaimolta _Dirkeltä_. Vihoin onnistui hän kuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka joku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi kasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla saapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään karanneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista laahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he vielä ajoissa tuntevatkin äitinsä -- ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo kärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa semmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun jonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee hänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä sai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset laajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle; Amfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan koskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi Theban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]

Dirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien veistämä marmoriryhmä n.s. "farnesilainen härkä" Neapolissa (3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan Amfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on pudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa. Juhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.

Amfion nai _Nioben_, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä ja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan kauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään jumalattareen Letoon: "Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa ja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!" -- Tämä ylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät joutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben kaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää hautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut kaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon vuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä tuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]

Tämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat kevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu ja surkastuu -- ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja jonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi siveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta. Niinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.

Kuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä Skopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista tuskaa, pelkoa, epätoivoa. "Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme lasten mukana ylevän äidin puoleen -- -- Hänehen raukee paon mieletön kiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka hentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin tuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä ylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous ihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa rukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka tuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle." (Lübke, Taiteen historia.)

Ei ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsa _Aedon_ kadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle ollut suotuna kuin yksi, _Itys_ (l. Itylos). Kateus vei rikokseen. Aedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta --- voi surkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea suru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.) ja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]